Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 15

"Se sun pitää näyttämän toteen!" Kuningatar huudahti kovin liikutettuna, "Publius on minun ystäväni…"

"Ja minä olen sinun ystäväsi."

"Aivan vastaista on käytöksesi jo useinkin osoittanut ja nyt sinä taas uudelleen valhettelemalla ja peittämällä – "

"Sinä näyt", Euergetes keskeytti sisartaan, "sinä näyt epäfilosoofilliselta Roomalaiselta lemmityltäsi oppineen, ilmaisemaan harmiasi erinomaisen luonnollisella tavalla, mutta minä olen tänään, kuten jo sanoin, lempeä kuin kissan poikanen…"

"Euergetes ja lempeä!" Kleopatra nauroi väkinäisesti. "Sinä ainoastaan liikut hiljaan kuin kissa lintua väijyessään, ja lempeydelläsi sinä ainoastaan peittelet jota kuta ilkeätä puuhaa, jonka me vahingoksemme pian kyllä saamme oppia tuntemaan. Sinä olet tänäpäivänä puhunut Euleuksen kanssa, joka pelkää ja vihaa Publiusta, ja minusta melkein näyttää siltä, kuin te solmiaisitte vehkeitä häntä vastaan, mutta jos te uskallatte heittää ainoatakaan kiveä hänen tielleen, vahingoittaa ainoatakaan hänen hivuskarvoistaan, niin minä olen teille näyttävä, että heikko nainenkin saattaa olla peljättävä. Nemesis ja Kostottaret, Alektosta aina Megeriaan saakka, jotka ovat kauheimmat jumalista, ovat naisia."

Kleopatra oli, kiukkuisesti purren hammasta pikemmin kähisevällä äänellä kuiskuttanut kuin lausunut nämä sanat ja samalla uhaten kohottanut pientä nyrkkiään veljeään kohti; mutta Euergetes pysyi aivan tyynenä, kunnes Kleopatra oli puhunut loppuun.

Sitten hän astui askeleen häntä lähemmäksi, pani kädet ristiin rinnalleen ja kysyi matalammalla äänellä:

"Oletko aivan narrimaisesti rakastunut tähän Publius Cornelius Scipio Nasicaan, vai aiotko käyttää häntä ja hänen ylhäisiä Roomassa asuvia sukulaisiaan minua vastaan?"

Vimmaantuneena ja vähääkään säikähtymättä veljensä tuimista silmäyksistä, kuningatar kerkeästi vastasi:

"Tähän hetkeen saakka on kenties ainoastaan edellinen näistä ollut tosi, sillä mitä minulla on puolisostani? Mutta jos sinä pitkität niin kuin olet alkanut, niin alan miettiä, miten voisin Tiiberin rannoilla edukseni käyttää hänen vaikutustaan ja mieltymystään."

"Mieltymystään!" Euergetes huusi ja nauroi samalla niin kovasti ja rajusti, että teltan ovella kuunteleva Zoë huudahti hiljaan ja Kleopatra peräytyi askeleen hänestä. – "Että sinä, viisaista viisain, joka kuulet kasteen putoamisen, joka näet heinän kasvavan ja täällä Memphiissä tunnet jokaisen Aleksandriassa tahi Syriassa jopa Roomassakin sytytetyn tulen savun hajun, että sinä, minun äitini tytär, niin umpimähkään silmittömästi ihastut hartehikkaasen poikaan, ikäänkuin lihavan käsityöläisen tytär tahi joku kutojatyttö! Tämä oppimaton Adonis, joka oivallisesti käyttää hyödykseen outoa ja jäykkää olemistapaansa ja omistamaansa suurta valtaa, sytyttääksensä tuleen naisten sydämiä, yhtä vähän välittää Kleopatrasta vaimona, kuin minä siitä savimaljasta, josta minulle janotessani tarjotaan vettä. Sinä tahdot käyttää häntä Tiiberin rannoilla eduksesi, mutta hän ennättää ennen sinua ja saattaa sinun kauttasi ilmi, mitä Niilivirran partailla tapahtui ja mitä senaatti haluaa tietää.

"Sinä et usko minua, eikä kukaan usko mielellään sitä, mikä hänen omissa silmissään alentaa hänen omaa itseään, ja miksi uskoisitkaan minua? Kumminkin minä myönnän, että minä arvelematta käyttäisin valhetta hyväkseni, jos minä valheellisuuden kautta toivoisin pääseväni pitemmälle kuin suuresti ylistetyn jumalaisen totuuden, joka, jopa itse Platonkin mielestä, on sukua maallisen kauneuden kanssa, mutta useasti näyttää olevansa yhtä hyödytön, kuin viimeksimainittukin, sillä kaunis ja hyödyllinen ovat tuhannen kertaa ristiriidassa keskenään ja ainoastaan kymmenesti sopusoinnussa. Nyt kumisee vaskilevy jo kolmatta kertaa. Jos tahdot nähdä todistetuksi, että Roomalainen, tuntia ennen käyntiään tänä aamuna sinun luonasi, vei pikku Heben temppelistä ja että hän on käskenyt hänet kuvanveistäjä Apollodorin luo Memphiisen, niin käy luonani huoneissani varhain huomis-aamuna ensimäisen uhrin jälkeen. Sinä toivottanet minulle muutoinkin silloin onnea. Ota lapsesi mukaasi, sillä minä aion antaa heille lahjoja. Voisithan sinä jo tänään aterioidessa kysyä Roomalaiselta itseltään, mutta hän tuskin tullee saapuville, sillä Eros antaa öiseen aikaan paraimmat lahjansa, ja koska Serapiin temppeli auringon laskun jälkeen on suljettu, niin ei Publius vielä koskaan ole nähnyt Ireneään illalla. Uskallanko odottaa sinua lapsinesi ensimäisen uhrin jälkeen?"

Ennenkuin Kleopatra ennätti vastata tähän kysymykseen, torventoitotus kuului jälleen ja Kleopatra sanoi:

"Se on Philometor, joka noutaa meitä juhla-aterialle. Minä tahdon itse antaa Roomalaiselle aihetta puolustaa itseään, vaikka minä sinun syytöksestäsi huolimatta lujasti luotan häneen. Tänä aamuna minä kysyin häneltä vakavasti, oliko totta, että hän hehkuen lempi ystäväänsä viehättävää Hebeä, ja hän kielsi sen vakavalla, miehekkäällä tavallaan, ja uskaltaessani epäillä hänen suoruuttaan, hänen vastauksensa oli oivallinen ja sivistyneimmällekin sopiva. Hän pitää totuutta suurempi arvoisena kuin sinä. Totuudessa pysymistä, hän sanoi, ei hän ainoastaan pitänyt kauniina ja oikeana, vaan myöskin viisaana, sillä valhe tuottaa ainoastaan pieniä lyhytikäisiä etuja, jotka öisen sumun tavoin hajoovat ja katoavat, niinpian kuin aurinko nousee, mutta totuus taas on kun itse auringon valo, joka kuinka usein se pimentyneekin, aina yhä uudelleen tulee näkyviin. Se, hän sanoi, tekee valhettelijan hänen silmissään erittäin halveksittavaksi, että hänen, päästäkseen tarkoituksensa perille, aina täytyy erityisellä painolla ilmaista, miten halveksittavana hän pitää jokaista, joka tekee samoin kuin hän itse. Valtion ohjaaja ei aina saata pysyä totuudessa ja minä olen useinkin poikennut siitä, mutta seurustelu Publiuksen kanssa oli uudelleen herättänyt vireille paljon hyvää, joka täällä rinnassani jo uinahtaen oli ummistanut silmänsä, ja jos tämäkin mies olisi semmoinen, kuin te kaikki muut, niin silloin minä seuraan sinua, Euergetes, tielläsi ja nauran hyveelle ja totuudelle, ja asetutan niille jalustoille, joitten päällä Zenon ja Antistheneen kuvapatsaat ovat, Aristippoksen ja Strotan."

"Tahdotko jälleen antaa muutella filosofien päitä?" kuningas Philometor kysyi, joka telttaan astuessaan oli kuullut Kleopatran viimeiset sanat, "ja annetaanko kunniapaikka Aristippokselle? Minun mielestä tuo voi olla oikein, vaikka hän opettaa, että ihmisen pitää sovittaa olosuhteet itsensä mukaan ja ett'ei hänen itsensä tarvitse mukaantua niitten mukaan. Sitä on luultavasti helpompi vaatia, kuin totuttaa, eikä se kellekään ole mahdollisempi, kuin kuninkaalle, jonka niinkuin meidän, täytyy menetellä oikeuden mukaisesti sekä Kreikkalaisten että Egyptiläisten kanssa ja vielä päälle päätteeksi mukaantua Roomankin mukaan. Ja samalla ei saa unhoittaa kateellista veljeään, jonka kanssa on jakanut valtakuntansa! Jos moni tietäisi, kuinka paljon hänellä kuninkaana olisi lukemista ja kirjoituttamista, niin kyllä jättäisi ruunun saavuttamis-puuhat sikseen! Vasta puoli tuntia sitten lakkasin anomus- ja pyyntökirjeitä tarkastelemasta ja hyväksymästä. Joko sinä olet saanut omasi valmiiksi, Euergetes? Sinun luoksesi oli kokoontunut vielä enemmän, kuin meidän."

"Tunnissa oli kaikki päätetty," toinen huolettomasti vastasi. "Minun silmäni ovat nopeammat kuin sinun esilukijasi kieli, ja minun vastauksenani tavallisesti on vain kolme sanaa, sinun sen siaan sanellessasi kirjureillesi pitkiä juttuja. Siten minä valmistun, ennen kuin sinä tuskin olet alkanutkaan, ja kuitenkin minä voisin, jollei se kävisi liian pitkälliseksi, luetella sinulle jokaisen kohtauksen, joka kuukauden kuluessa on minulle esitetty, ja selittää kaikki sen yksityisseikat."

"Sitä minä en voisi," Philometor sanoi hiljaisesti, "mutta minä tunnen sinun nopean älysi ja hyvän muistosi ja ihmettelen niitä."

"Siitä näet, että minä paremmin sovin kuninkaaksi kuin sinä," Euergetes nauroi. "Sinä olet liian heikko ja kykenemätöin hallitsemaan! Jätä hallitus minun huostaani! Minä täytän aarre-aittasi vuosittain kullalla ja pyydän sinua Kleopatran kanssa ainaiseksi asettumaan Aleksandriaan ja yhdessä minun kanssani asumaan kuninkaan palatsissa ja Bruchiumin puutarhoissa. Sitäpaitse minä myöskin nimitän pikku Philopatorin vallanperijäksi, sillä minä itse en ollenkaan halua ainaiseksi liittäytyä vaimoon, kun Kleopatra kerran on sinun. Tämä ehdotus on röyhkeä, mutta ajatteleppas vaan, Philometor, kuinka paljon aikaa sinulle, jos käytät tilaisuutta, jäisi musiikkiisi, näyttelyihisi Juutalaisten kanssa ja muihin mielitoimiin."

"Sinä et koskaan näy tietävän kuinka pitkälle uskallat ivassa käydä," Kleopatra keskeytti veljeään. "Muuten sinäkin käytät yhtä paljon aikaa kielitieteellisiin ja luonnontieteellisiin tutkimuksiisi, kuin hän musiikkiinsa ja hyödyttäviin keskusteluihin oppineitten muukalaisten kanssa."

"Aivan oikein," Philometor puuttui puolisonsa puheesen, "pikemmin sinua voisi lukea Museumin oppineitten joukkoon kuin minua."

"Mutta eroitus meidän välillä", Euergetes vastasi, "on siinä, että minä aina vihaan saakka halveksin Aleksandriassa asuvia filosoofillisia lörpöttelijöitä ja kirjatoukkia, mutta rakastan innokkaasti tiedettä, niin kuin lemmittyäni; sinä sitävastoin hemmoittelet oppineita, mutta tuiki vähän välität tieteestä."

"Jättäkäämme se sikseen," Kleopatra pyysi. "Luullakseni, te molemmat ette vielä koskaan ole olleet puolta tuntia yhdessä, Euergeteen aloittamatta riitaa, jota Philometor lopulta koettaa hyvällä sovittaa. Vieraat ovat jo kauan meitä odottaneet. Oliko Publius Scipiokin jo näkyvissä?"

"Hän on lähettänyt pyytämään anteeksi," kuningas vastasi ja raapi samalla Kleopatran papukaijan päätä ja eroitti hyppysillään sen höyheniä. "Korintholainen Lysias istuu tuolla alhaalla eikä sano tietävänsä, mihin hänen ystävänsä on joutunut."

"Mutta me sen tiedämme," Euergetes sanoi ja katseli hiukan ylenkatseellisesti kuningatarta. "Philometorin ja Kleopatran luona on kyllä hyvä olla, mutta vielä parempi on Eroksen ja Heben. Sinä näytät kalpealta, sisko, kutsunko Zoësi?"

Kleopatra pudisti ääneti päätään, istuutui nojatuoliin ja antoi vartalonsa ja kauniisti koristetun päänsä vaipua niin alas, että olisi luullut hänen olevan kovin väsyksissä.

Euergetes käänsi hänelle selkänsä ja keskusteli veljensä kanssa vähäpätöisistä asioista, mutta Kleopatra veti viuhkaimellaan valkoisen lattiamaton villaan milloin suoria milloin vääriä viivoja ja katseli ajattelevaisena jalkojaan.

Hänen katseensa sattuivat silloin hänen jalokivillä runsaasti koristettuihin sandaaleihinsa ja hienoihin varpaisinsa, joita hän usein mielihyvällä oli katsellut; mutta tällöin niitten näkeminen näytti loukkaavan häntä, sillä noudattaen äkillistä päähän pistosta, hän irroitti siteen, pyyhkäisi vasemmalla jalallaan kengän oikeasta, potkaisi sen luotaan ja sanoi puolisonsa puoleen kääntyen: "On jo myöhään, minä en voi aivan hyvin ja te voitte aterioita minutta!"

"Parantavan Ibiin nimessä," Philometor huusi, puolisotaan lähestyen, "sinä näytät kipeältä. Kutsutammeko lääkäriä. Eikö se todellakaan ole muuta, kuin tavallista päänkivistystä? Kiitos jumalien! Mutta että sinun juuri tänään piti voiman pahoin; minulla olisi ollut niin paljon sanomista ja mikä tärkeintä on, meidän näytäntömme ei vielä läheskään ole valmis. Jollei tätä onnetonta Hebeä olisi!.."

"Hän on hyvissä käsissä," Euergetes keskeytti veljeään. "Roomalainen, Publius Scipio on vienyt hänet suojaan; luultavasti huomenna lahjoittaakseen hänet minulle kiitokseksi kyreneläisistä hevosistani, jotka minä tänään hänelle annoin. Kuinka kauniit silmäsi säkenöivät, siskoni; varmaankin tämä hyvä ajatus ilahuttaa sinua! Tänä iltana Corneliolainen varmaankin harjoittaa pikku Hebeä tehtäväänsä, että hän huomenna voisi hyvin toimittaa asiansa. Jos me olemme erhettyneet, jos Publius on kiittämätön ja itse tahtoisi pitää kyyhkysensä, niin voihan siinä tapauksessa sinun kamarineitosi kaunis Atheenatar Thaïs, olla Hebenä. Mitä siitä arvelet, Kleopatra?"

"Että minä haluan päästä mokomasta ivasta," kuningatar kiivaasti sanoi. "Ei kukaan minusta välitä, ei kukaan sääli minun tuskiani ja minä kärsin turhaan! Euergetes pilkkaa minua, sinä taas Philometor, tahtoisit mieluummin viedä minut tuonne alas. Kunhan vaan juhla-ateriaa ei häiritä, kunhan vaan saadaan iloita rauhassa! Sorrunko minä samalla maahan, vai en, kuka siitä huolii!"

Näin sanoessaan kuningatar puhkesi itkuun ja työnsi tylysti puolisonsa luotaan, kun tämä yritti rauhoittaa häntä.

Viimeinkin hän pyyhki silmiään ja sanoi: "Menkää alas, vieraat odottavat."

"Heti armaani," Philometor vastasi. "Jotakin minun vielä pitää kertoa sinulle, koska tiedän sen herättävän osan ottoasi. Roomalainen on lukenut sinulle kirjeen, jossa anotaan armoa Krematistein päällikölle ja kuninkaallista heimoa olevalle Philotaalle, jossa myöskin kovasti syytetään Euleusta. Minä olin puolestani kernas täyttämään tahtoasi ja armahtamaan miestä, joka on onnettomien ruukunkantajattarien isä, mutta ennenkuin mitään päätin, luetin kultakaivoksiin lähetettyjen nimilistat, ja silloin huomattiin, että Philotas, ja hänen puolisonsa jo puoli vuotta sitten olivat kuolleet. Kuolema on siis ratkaissut tämän asian, enkä minä saattanut tehdä Publiukselle ensimäistä palvelusta, jota hän meiltä, vieläpä erittäin lämpimästi, pyytää. Minä olen siitä pahoillani hänen tähtensä sekä Philotas paran, josta äitimme suuresti piti."

"Korpit heidät syökööt!" Kleopatra vastasi ja painoi otsaansa norsunluiseen kehykseen joka ympäröi hänen tuolinsa täytettyä selkänojaa. "Minä pyydän teitä vielä kerran, vapauttamaan minua pitkistä puheistanne."

Molemmat kuninkaat noudattivat tällä kertaa hänen pyyntöään.

Kun Euergetes tarjosi hänelle kättään, hän sanoi silmät maahan luotuina ja pistäen viuhkaimellaan maton villaan:

"Varhain huomis aamuna aion käydä luonasi."

"Ensimäisen uhrin jälkeen," Euergetes siihen lisäsi. "Jos minä sinut oikein tunnen, niin sinua on se ilahuttava, mitä saat kuulla luonani; suuresti ilahuttava, luulisin minä! Tuo lapset mukanasi, sitä pyydän sinulta syntymäpäiväni johdosta."

KAHDESKYMMENES LUKU

Viipymättä kiitivät Memphiin katuja pitkin kuninkaan vaunut, joissa

Klea seisoi vartiaväestön päällikön viittaan ja hattuun puettuna.

Niinkauvan kuin hän näki huoneita ja valaistuja ikkunoita molemmilla puolillaan ja kohtasi meluavia sotamiehiä ja käsityöläisiä, jotka hiljaan, lyhty omassa tahi orjansa kädessä, palasivat kotiinsa ravintoloista ja työhuoneistaan myöhäisestä iltatyöstä, vallitsi hänessä ainoastaan katkera viha Publiukseen, ja tämän ohessa hänelle aivan outo tunne, joka kiihdytti hänen vertaan ja milloin melkein tukahutti hänen sydämensä tykytyksen, milloin taas saattoi sen huimaan liikkeesen, nimittäin se aatos, että Corneliolainen oli kurja raukka.

Ilkeällä viekoittelemistaidolla hän oli koettanut pyytää pauloihinsa ja luokseen vetää jonkun heistä, sama sitten oliko se hän vai hänen sisarensa?

"Minun suhteeni," hän ajatteli, "ei hän uskaltanut toivoa pääsevänsä määränsä päähän, ja nähdessään, että minä ymmärsin puolustaa itseäni, hän viekoitteli vastustukseen kykenemättömän lapsi paran mukaansa turmellakseen hänet ja syöstäkseen hänet häpeään ja onnettomuuteen. Ja samonkuin hänen Roomansa tietää temmata itselleen toisen maan toisensa jälkeen, samoin tämä ilkeä mieskin tekee. Niinpian kuin Euleus roiston kirje oli joutunut hänen käsiinsä, hän luuli olevansa oikeutettu uskomaan, että hän silmäyksillään oli lumonnut minutkin ja että minä levittelin siipiäni hänen syliinsä lentääkseni; silloin hän tavoitteli himoissaan kädellään minua ja luopui kuninkaallisen aterian loistosta ja nautinnoista, yöllä erämaahan lähteäkseen ja siellä, onpa vielä rankaisevia jumalia, siellä joutuakseen kauheaan kuolemaan!"

Täydellinen pimeys ympäröi häntä, sillä mustat pilvet peittivät kirkkaan kuun.

Memphis oli jo hänen takanaan, ja vaunut kiitivät korkean palmulehdon kautta, missä puolen päivän aikaankin synkät varjot himmensivät valoa. Kun tässä paikassa se ajatus, että viekoittelija oli kuoleman oma, jälleen heräsi hänen sielussaan, hänestä tuntui, kuin äkkiä kirkas leimuava valo olisi syttynyt hänessä ja hänen ympärillään, ja hän olisi saattanut puhjeta ilohuutoon niinkuin verikostoa etsivä, joka riemuiten polkee jalallaan voitetun verivihollisensa rintaa.

Lujasti hän puri hampaitaan yhteen ja tarttui vyöhönsä, johon Krates sepän veitsi oli pistetty.

Jos hänen vieressään oleva ajaja olisi ollut Publius, niin ilolla hän olisi iskenyt aseensa hänen rintaansa ja sitten itse heittäytynyt hevosten kavioiden ja vaunujen vaskisten pyörien alle.

Tahi ei!

Vielä mieluummin hän olisi löytänyt hänet kuolevana erämaasta ja, ennenkuin hänen sydämensä tykytys taukoaisi, huutanut hänen korvaansa, kuinka suuresti hän häntä vihasi, ja sitten, kun ei enää mikään hengenveto hänen rintaansa kohotellut, sitten hän mielellään olisi heittäytynyt hänen ylitsensä ja huulillaan suudellut hänen sammuvia silmiään.

Hänen hurjin kostonhimonsa oli yhtynyt hänen lemmekkään sydämensä hellään säälin ja hempeisin toiveisin eroittamattomasti, niin kuin synkän virran tummat aallot sekaantuvat toisen kirkkaampiin laineisin.

Jokainen intohimoinen halu, joka tähän saakka oli nukkunut hänen sielussaan, oli valloillaan ja kohotti korkealle ääntään, halki erämaan öisen pimeyden.

Riehuen ja raivoten, voitolle päästen ja toisiaan maahan paiskien taistelivat hänen rinnassaan himot, joita viha hänelle huusi ja rakkaus kuiskasi hänen korvaansa viehättävän vienolla äänellään.

Niinkuin naarastiikeri hän olisi tällä matkalla voinut heittäytyä uhrinsa yli, niin kuin hyljätty vaimo hän olisi voinut polvillaan kerjätä Publiukselta kiellettyä rakkautta. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan ja paikan ja hän heräsi ikäänkuin hurjasta mieltä huumaavasta unesta, vaunujen äkkiä pysähtyessä ja ajajan hänelle korkealla äänellä huutaessa.

"Perillä ollaan, täältä minun täytyy palata!"

Klea säpsähti, veti viitan lujemmin ympärilleen, hyppäsi tielle ja jäi siihen liikkumatta seisomaan kunnes ajaja sanoi:

"Minä en ole hevoisiani säästänyt, jalo herraseni. Enkö saa ollenkaan, ensinkään juomarahaa?"

Klealla oli ainoastaan kaksi hopeadrakmaa, joista toinen oli hänen omansa toinen Irenen.

Kuningas oli viimeisen edellisenä äitinsä kuolinpäivänä lahjoittanut rahasumman Serapiin temppelin palvelijoille ja palvelijattarille jaettavaksi, ja siitä hän ja hänen sisarensa olivat kumpikin saanut osansa. Klea piti niitä molempia pienessä pussissa, jossa myöskin oli hänen äitinsä erohetkellä antama sormus, ja Serapion erakon amuletti.

Tyttö otti molemmat drakmat ja antoi ne ajajalle, joka hyppysillään koetettuaan runsasta lahjaa hevosiaan kääntäessään huusi hänelle:

"Toivotan hauskaa yötä ja Aphroditen ja kaikkein lemmettärien suojaa!"

"Irenen drakma!" Klea itsekseen mumisi, ajokalujen poistuessa.

Hänen sisarensa herttainen kuva ilmaantui hänen sieluunsa ja hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin vielä keskikasvuinen tyttö oli uskonut rahan hänen huostaansa, koska hän itse hävittäisi kaikki, joll'ei Klea sitä säilyttäisi.

"Kuka on nyt hänestä huolen pitävä ja häntä holhoova?" hän jälleen itsekseen kysyi, jäi miettien paikalleen seisomaan ja karkoitti kauas luotaan hurjat himonsa jotka jälleen alkoivat hänessä herätä, kootakseen häiriintyneitä ajatuksiaan.

Hän oli ehdottomasti väistynyt tulen valosta joka sattui tielle ravintolan ikkunasta mutta joka kuitenkin sai hänet silmiään maasta kohottamaan ja seuraamaan sitä.

Silloin hän huomasi ympärillään olevassa pimeässä katsovansa suoraan kahta miestä silmiin, jotka tähystelivät sitä paikkaa, jossa hän seisoi.

Ja millaiset ne kasvot olivat joita hän katseli! Toiset, jotka olivat lihavat ja tiheän tukan ja epätasaisesti kasvaneen lyhyen parran ympäröimät, olivat tumman ruskeat ja yhtä raa'at ja yhtä eläimelliset, kuin toiset vaaleat ja samalla sileät ja laihat, olivat ilkeät ja viekkaat.

Ilkeästi ja arasti toisen kasvoista tuijotti kaksi veristävää, lasittunutta, kovin ulkonevaa silmää, jota vastoin toisen silmät näyttivät levottomasti väjyen sinne tänne tirkistelevän.

Ne olivat Euergeteen murhamiehet, ne ne varmaankin olivat!

Kauhun ja inhon valtaamana hän jäi paikalleen seisomaan ja pelkäsi noitten hirviöitten kuulevan hänen sydämensä tykytyksenkin, sillä hänestä tuntui siltä kuin se olisi muuttunut vasaraksi, jota tyhjässä huoneessa edestakaisin heilutellaan ja joka kajahdellen sattui milloin hänen rintaansa milloin kurkkuunsa.

"Herraseni on kiertänyt ravintolan taakse, hän tuntee lyhimmän haudoille vievän tien, menkäämme hänen perästään ja tehkäämme joutuisasti tehtävämme," leveäharteinen murhaaja sanoi käheällä, usein tuskin kuuluvalla äänellä, joka tuntui Kleasta vielä inhottavammalta, kuin hirviön kasvot.

"Että hän kuulisi meidän tulevan, sinä sen hölmö", toinen vastasi. "Kun hän on neljännestunnin odottanut armastaan, silloin minä huudan hänen nimeään nais-äänellä ja hänen ensimmäistä askelta erämaahan ottaissaan sinä muserrat hänen niskansa hiekkasäkilläsi. Meillä on vielä pitkä aika odotettavana, sillä taitaa vielä olla runsaasti puolituntia puoliyöhön."

"Sitä parempi," toinen vastasi. "Meidän viinileilimme ei ole vielä kohtakaan tyhjä ja me olemme kumminkin maksaneet siitä edeltäkäsin isännän ruhjalle, ennenkuin hän ryömi vuoteelleen."

"Sinä et enää saa juoda kuin kaksi pikarillista," hoikempi käski, "sillä tällä kertaa olemme terveen pojan kanssa tekemisissä, Setnan ei enää ole työssä osallisena ja paistissa ei saa olla leveitä pistos- ja leikkuuhaavoja. Minun hampaani eivät ole semmoiset, kuin sinun, silloin kuin olet selvä, jotta ne siihen pystyisivät. Jos sinä juot itsesi juovuksiin ja isket sivuitse ja joll'en minä myrkkyneuloineni ehdi pistämään, niin asiat käyvät hullusti. Mutta miks'ei Roomalainen antanut vaunujen odottaa?"

"Niin, miksi hän antoi niitten lähteä pois?" toinen sanoi ja katseli suu auki siihen suuntaan, josta vielä kaukaa kuului vaunujen ratina.

Hänen toverinsa pani sillä välin kätensä korvalleen ja kuunteli mitä kaukaa kuuluisi.

Molemmat olivat tuokion vaiti, sitten hoikka sanoi:

"Vaunut pysähtyvät ensimmäisen ravintolan kohdalla. Sitä parempi! Roomalaisella on kalliit hevoset aisoissa ja tuolla on vaja hevosia varten; tässä hökkelissä ei tuskin ole aasitalliakaan eikä mitään muuta kuin hapanta viiniä ja laimistunutta olutta. Minä en huoli tästä joutavasta, vaan säästän rahani Aleksandrian valkoiseen mereolaiseen viiniin. Se virkistää ja puhdistaa veren. Tahtoisinpa ensiksikin että meillä olisi yhtä hyvä olla kuin noilla hevosilla; niillä on kyllin aikaa puhaltaa."

Toinen toisti: "Kylliksi aikaa niillä on oleva", irvisteli samalla suu levällään ja vetäytyi sitten toverineen takaisin huoneesen, pikariaan täyttämään.

Kleakin saattoi kuulla niitten vaunujen pysähtyvän, jotka hänet olivat tänne tuoneet, mutta hän ei aavistanut, että ajaja oli mennyt ensimmäiseen ravintolaan, siellä puolella Irenen drakmasta kurkkuaan viinillä kostuttaakseen. Hevoisten piti palkita se aika, mikä meni juomiseen, ja helposti ne sen saattoivatkin tehdä, sillä koskahan kuninkaan juhla-ateriat ennen keski-yötä päättyivät?

Niinpian kuin Klea näki murhamiesten täyttävän savipikarinsa, hän hiipi ensiksi hiljaan ja varpaillaan ravintolan sivuitse, etsi ja löysikin, kuun hetkiseksi pilvistä pilkistäissä, lähimmän Apishaudoille vievän erämaan polun ja riensi sitten rivakin askelin sitä pitkin eteenpäin.

Hän katseli suoraan eteensä, sillä kun hän vilkaisi tien syrjään ja hän näki kuivan, kalpean kuuvalon valaiseman erämaan kasvin, niin hän luuli sen takana näkevänsä murhamiehen kasvot.

Maasta välkkyvät kuolleitten eläinten luurangot ja kameelien ja aasien vaalenneet poskiluut, jotka näyttivät paljoa valkeammilta kuin erämaan hiekka, jolla ne olivat, tuntuivat hänestä vironneen ja muistuttivat parrakkaan murhamiehen tiikerin hampaita.

Hiekkapilvet, joita yhä voimakkaammin riehuva länsituuli lennätteli vasten hänen kasvojaan, kiihdytti hänen tuskaansa, sillä silloin tällöin siinä tuntui yöilman kylmempiä tuulahduksia, ja usein hänen mielestään henkiä, lämpimästi hengittäen kulki hänen ohitseen, ja kylmillä sormillaan kosketti hänen kasvojaan.

Hänen kiihoitettu kuvitus-voimansa muutti kaikki, mitä hän vaan näki, joksikin kauheaksi, mutta kamalampia ja kauhistuttavampia, kuin kaikki se, mitä hänen korvansa eroittivat, ja kuin ne valekuvat, joita hänen silmänsä huomasivat kalpeassa kuuvalossa, olivat hänen ajatuksensa sen johdosta, mitä lähimmäisessä tulevaisuudessa todellakin oli tapahtuva, ja ne kauheat seikat, jotka Roomalaista ja Ireneä uhkasivat. Eikä hän voinut eroittaa heitä toinen toisestaan, sillä yksi ainoa tunne täytti hänen sydämensä ja mielensä: tuska, tuska, sama rajaton sanomaton, huolettava tuska, jota tuottaa yhtähyvin hengenvaara ja ikuinen häpeä, kuin turhin valekuva ja mitättömin mitättömyys.

Silloin kulki suuri musta pilvi hitaasti kuun yli ja synkkä pimeys peitti kaiken hänen ympärillään olevan, vieläpä ne epämääräiset olennotkin, jotka hänen mielikuvituksensa oli muuttanut kauheiksi huviksi.

Hänen täytyi hiljentää kulkuaan, jaloillan tietä tunnustellakseen, ja samoin kuin lapsi saattaa mielestään karkoittaa ja tyhjäksi muuttaa jonkun lähestyvää ilkeän esineen, peittämällä kädellään silmänsä, niin hänen sielunsakin synkän pimeyden kautta äkkiä pääsi vapaaksi tuhansista luulotelluista kauhuista.

Hän pysähtyi huokeammin hengittäen, kokosi kaiken sisällisen tahtonsa voiman ja kysyi itseltään, mitä hänen piti tekemään estääkseen näitä kamalia seikkoja tapahtumasta.

Sitten kuin hän oli nähnyt murhamiehet, oli jokainen koston ajatus, jokainen halu kuolemalla rankaista viettelijää, hänen sielustaan väistynyt, ja yksi ajatus hänessä vaan vallitsi, nimittäin, että, hän koska hän oli ihminen, oli pelastettava raivoovien petojen kynsistä.

Hitaasti eteenpäin kulkiessaan hän toisti jokaisen sanan, minkä hän oli kuullut Euergeteen, eunukin, erakon ja murhamiesten lausuvan Publiuksesta ja Irenestä, ja hän muisteli mielessään jokaista askelta, minkä hän oli temppelistä lähdettyään käynyt, ja siten hän jälleen selvään käsitti että Irenen tähdenhän hän oli lähtenyt liikkeelle ja hänen tähtensä vaaroja kesti ja tuskia kärsi, ainoastaan, yksinomaisesti hänen tähtensä.

Hänen sisarensa kuva ilmaantui äkkiä ja iloisempana, viehättävämpänä hänen sieluunsa, puhtaana epäsuotuisasta kateudesta, jota hän ei intohimon vallassa ollessaankaan pienimmän silmänräpäyksen osan aikanakaan ollut tuntenut.

Hänen silmissään Irene oli kasvanut suureksi, hänen huolen pitonsa suojelemana ja hänen rakkautensa auringon paisteen lämmittämänä.

Hänestä huolen pitäminen, hänen puolestaan puutteitten kärsiminen ja vaivojen näkeminen oli käynyt hänelle nautinnoksi, ja kun hän silloin, niin kuin hänellä usein oli tapana tehdä, kääntyi isänsä puoleen, ikään kuin hän olisi ollut läsnä, ja kuulumattomin sanoin kysyi häneltä: "Eikös niin, olenhan hänen hyväkseen tehnyt, mitä olen voinut?" ja kun hänen silloin täytyi itsekseen sanoa, että hän välttämättömästi olisi myöntävästi vastannut tähän kysymykseen, silloin hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja katkeruus ja levottomuus, jotka vielä vasta olivat hänen rinnassaan vallinneet, poistuivat hänestä vähitellen, ja niin kuin viileä ilma kuuman päivän jälkeen, kiitollisen ilon virkistävä tuulahdus virtasi hänen sielunsa kautta.

Kun hän silloin pysähtyi, etsiäkseen yhä enemmin pimeään tottuneilla silmillään erästä Sphinksi-kujanteen päässä olevaa temppeliä, jonka lähellä hän jo varmaankin luuli olevansa, kuului odottamatta hänen korviinsa hänen oikealta puoleltaan juhlallinen, moni ääninen valituslaulu.

Se oli Osiris Apiin pappien laulua, jotka keski yön aikaan temppelinsä katolla viettivät jumalansa mysterioita.

Hän tunsi hyvin tämän ylistysvirren, jossa valitettiin Osiriin kuolemaa, ja häntä rukoillen pyydettiin, murtamaan kuoleman valtaa, nousemaan jälleen ylös, lahjoittamaan maailmalle ja ihmisille uutta valoa ja uusia elinvoimia ja suomaan kaikelle kuolleelle uutta olemista.

Mahtavasti tämä hurskas valitusvirsi vaikutti hänen liikutettuun sieluunsa. Varmaankin olivat hänen vanhempansakin jo joutuneet kuoleman uhreiksi ja olivat nyt, elämää jakelevan jumalan vertaisina ollen, osallisina maailman ja ihmisten kohtalon johdannossa.

Syvempään hengittäen hän kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja ensi kerran hänen koko sielunsa, senjälkeen kuin hän liikutettuna oli palannut Serapiin kaikkein-pyhimmästä, täydelleen vajosi intohimoisesti, hartaasti, lämpöiseen, hiljaiseen rukoukseen; hän rukoili voimia, vastakin voidakseen täyttää velvollisuutensa, neuvoa, miten hän voisi keksiä oikean keinon pelastaakseen Irenen onnettomuudesta ja Publiuksen kuolemasta.

Näin rukoillessaan ei hänestä enään tuntunut tyhjältä; ei, hänestä tuntui kuin voittamaton hyvää suojeleva voima, johon hän jälleen luotti, vaan jolle hän ei tiennyt mitään nimeä, olisi seissyt aivan hänen edessään, ikäänkuin hän olisi ollut vihollisten ahdistama tytär, joka pelastusta rukoillen syleilee mahtavan isänsä polvia.

Muutaman minuutin hän oli näin kohotetuin käsin seissyt, kun uudelleen esiin pistävä kuu palautti hänet todellisuuteen.

Silloin hän näki Sphinksikujanteen olevan aivan lähellä tuskin sadan askeleen päässä hänestä, ja sen vieressä olivat Apishaudat, joitten läheisyydessä Publiuksen piti häntä odottaa.

Hänen sydämensä alkoi jälleen nopeammin tykyttää ja hänen oman heikkoutensa pelko tuli jälleen vireämmäksi.

Tuokion perästä hän oli kohtaava Roomalaista, ja kun hän silloin ehdottomasti kädellään kosketti tukkaansa, sitä silittääkseen, hän huomasi että hänellä oli Glaukuksen hattu päässään ja hänen viittansa hartioillaan.

Hitaasti ja vielä kerran taivuttaen sydämensä rukoukseen pyytääkseen muutamilla lyhyillä lauseilla rauhaa ja järkevää mieltä, hän järjesteli pukuaan ja sen poimuja, ja silloin hänen sormensa sattuivat Apis-hautojen avaimeen, joka hänellä vielä oli muassaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä eräs ajatus, ja hän pysyi siinä lujasti kiinni, muodosteli sitä, nopeammin hengittäen, kunnes hän luuli oikean keinon keksineensä, pelastaaksen sen miehen kuolemasta, joka oli niin rikas, niin mahtava, joka ei ollut antanut hänelle mitään, vaan oli ottanut häneltä kaikki ja jolle hän, köyhä ruukunkantajatar, tällä hetkellä saattoi tarjota kaikkein kalleimman omaisuutensa, henkensä, vaikka tämä mies oli aikonut kietoa hänet vehkeisinsä.