Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 16

Serapion oli sanonut, ja hän uskoi sen mielellään, ettei Publius ollut halpamielinen; ja varmaankaan hän ei ollut kiittämätön pelastajalleen!

Hän tahtoi saavuttaa itselleen oikeuden vaatia häneltä jotakin, mutta ainoa mitä hän saattoi vaatia, oli että hän luopuisi hänen sisarestaan ja toisi Irenen hänelle takaisin.

Milloin hän lienee liittoutunut helposti voitettavaan, kokemattomaan tyttöön, ja kuinka helposti hän lieneekään tarttunut tämän miehen ojennettuun käteen! Mutta kuitenkin!

Kaikissa juhlakuluissa Publius ei koskaan ollut Ireneä katsellut, vaan aina vaan häntä ja kuinka Roomalainen nopeasti ja kernaasti oli saattanut suostua, väärää kutsumusta noudattaen, tulemaan keskiyön aikana erämaahan tavatakseen häntä?

Ehkä hän kuitenkin oli lähempänä Publiuksen sydäntä kuin Irene, ja kun kiitollisuus uusin voimin veti tätä hänen luokseen, silloin, niin silloin tämä kenties saattoi astua hänen eteensä ja unhoittaen oman ylpeytensä ja alhaisuutensa, pyytää häntä vaimokseen.

Tämä ajatus valtasi hänet täydelleen, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt filosoofien kuvapatsaitten ympäröimään piiriin, se kysymys heräsi hänessä: "Entäs Irene?"

Olisikohan hän seurannut Publiusta ja olisikohan hän jäähyväisiä sisarelleen sanomatta hänet hyljännyt, joll'ei tulinen rakkaus Publiukseen, joka oli rakastettavin kaikista miehistä, olisi vallannut hänen nuoren sydämensä.

Entä Publius?

Eiköhän tämä kiitollisena hänen aikomastaan teosta suostuisi, jos hän sitä vaatisi, ottamaan vaimokseen hänen Irenensä, joka oli jalon suvun köyhä, mutta ihanan ihana tytär?

Ja jos se oli mahdollista, jos nämä molemmat kunnialla saattoivat rakkautensa kautta tulla onnellisiksi, niin eroittaisiko hän, Klea, nämä molemmat toisistaan? Hänkö kateellisena tempaisisi Irenensä Publiuksen käsistä ja veisi hänet takaisin synkkään temppeliin, joka hänestä, liideltyään kirkkaassa ilmassa ja iloisessa nopeudessa taitaisi tuntua kahta synkemmältä ja ikävämmältä.

Hänkö sysäisi Irenen onnettomuuteen, Irenen, oman lapsensa, hänen huostaansa uskotun aarteen, jota hän oli vannonut suojelevansa?

"Ei, ja vielä kerran ei", hän sanoi päättävästi. "Hän on syntynyt iloa, minä huolia näkemään, ja jos vielä uskallan pyytää sinulta, oi ylhäinen Jumaluus, jotakin, niin pyytäisin, että ottaisit tämän rakkauden sielustani, joka pirstaleiksi murtaa sydämeni, kuin lahonneen puun, ja että sinä kauaksi poistaisit minusta kateuden, nähdessäni Irenen onnellisena Publiuksen käsissä.

"Kovaa kyllä on, oman sydämensä erämaahan karkoittaminen, että toisessa senkautta kevät kukoistaisi: mutta oikein se on, ja äiti minua kiittäisi ja isä sanoisi minun toimivani hänen hengessään ja noitten miesten opin mukaan, jotka noilla jalustoilla seisovat. Hiljaan, hiljaan, sä sydän parkani, niin ainoastaan, niin on oikein!"

Näitä miettien hän kulki Zenon ja Khrysippon kuvapatsaitten ohitse ja loi silmäyksen niitten, kuuvalon valaisemien, kasvojen juonteisiin, ja kun hän sitten taas katseli niitä sileitä kiviä, joilla filosoofien ympäröimä piiri oli kivetty, niin hänen silmiinsä sattui hänen oma musta, tarkkapiirteinen varjonsa, joka oli aivan matkustavaisen kaltainen, joka viittaan ja leveäreunaiseen hattuun puettuna kulkee kaupungista kaupunkiin.

"Aivan kun mies!" hän mumisi itsekseen, ja kun hän juuri samassa näki hänen kaltaisen, hattuun puetun olennon ilmaantuvan Apishautojen oven viereen ja kun hän siinä luuli tuntevansa Roomalaisen, silloin hänen kiihtyneissä aivoissaan heräsi eräs ajatus, eräs neuvo, joka hänet ensin täytti kauhulla, mutta sitten salaman nopeasti ilolla, mitä kotka tuntenee mahtavana siipiään levitellessään ja kohotessaan korkealle yli maan tomun puhtaasen, rajattomaan eetteriin.

Tykyttävin sydämin, syvään ja hitaasti hengittäen, mutta korkealle vartaloaan oikaisten kuni kuningatar, joka lähestyy toista ruhtinasta, hän kulki hattu, jonka hän oli ottanut päästään, vasemmassa ja Krates sepän avain oikeassa kädessä Corneliolaiseen ja Apishautojen oveen päin.

YHDESKOLMATTA LUKU

Mies jonka Klea oli nähnyt olikin Roomalainen Publius. Paljon hän oli kuluneena päivänä toimiskellut, sillä tultuaan vakuutetuksi siitä, että kuvanveistäjä puolisoineen oli vastaan ottanut Irenen, kuin oman lapsensa, hän oli palannut telttaansa, jälleen kirjoittaakseen Roomaan.

Mutta se ei ollut niin helposti luonnistua, sillä hänen ystävänsä Lysias käveli levottomana edestakaisin, ja joka kerran kuin hän pani kynän papyrukselle, tämä häiritsi häntä kyselemällä erakosta, kuvanveistäjästä ja tämän holhotista.

Kun Korintholainen viimein halusi tietää, olivatko hänen, Publiuksen, mielestä Irenen silmät ruskeat vai siniset, silloin hän oli närkästyneenä hypähtänyt pystyyn ja kiivaasti huudahtanut:

"Olkoot vaikka punaiset, vihreät: mitä se minuun kuuluu!"

Lysias näytti enemmän iloitsevan kuin suuttuvan tästä vastauksesta, ja hän oli ja tunnustamaisillaan ystävälleen, että Irene oli hänen sydämessään sytyttänyt tulipalon, kun Euergeteen tallimestari tuli tuomaan Roomalaiselle neljää kyreneläistä hevoista, joita hänen herransa pyysi jaloa Publius Cornelius Scipio Nasicaa vastaanottamaan ystävyyden merkkinä.

Varmaankin kokonaisen tunnin ajan molemmat ystävykset, ollen hevosten tuntijoita ja rakastajia, ilolla katselivat kallisarvoisten hevosten ihanata vartaloa ja kopeata käyntiä.

Sitten tuli kuningattaren kamariherra kutsumaan Publiusta heti hänen luonaan käymään.

Roomalainen seurasi lähettilästä, vähän aikaa viivyttyään teltassaan, josta hän otti mukaansa kiveen veistetyt Heben häät, sillä, kulkiessaan kuvanveistäjän asunnolta palatsiin, oli hänen mieleensä juontunut tarjota ne kuningattarelle, ilmoitettuaan ruukunkantajattarien synnyn.

Publiuksella oli tarkat silmät, eivätkä Kleopatran heikkoudet olleet jääneet häneltä huomaamatta, mutta hän ei koskaan ollut hänestä luullut, että hän auttaisi hillitöntä veljeään, tämän väkivallalla itselleen anastaessaan jalon isän viatonta tytärtä.

Hän tahtoi lahjoittaa ne hänelle palkkioksi tyhjiin rauvenneesta, hänen ystävänsä ehdoittamasta näytelmästä, joitten ihanasta esityksestä kuningatar niin suuresti oli iloinnut.

Kleopatra vastaan otti häntä katollaan, josta suosiosta ainoastaan harvat saattoivat kehua, ja itse leväten vuoteellaan, salli hän hänen istuutua hänen jalkojensa juureen ja ilmaisi selvän selvään jokaisella silmänsä katseella, jokaisella lausumallaan sanalla, että nykyhetki teki hänet onnelliseksi ja täytti hänet intohimoisella ilolla.

Publius osasi pian saattaa puheeksi ruukunkantajattarien viattomien kultakaivoksiin syöstyjen vanhempien asian, mutta Kleopatra keskeytti hänen puolustuspuhettaan ja kysyi selvään, peittelemättä ja vähän kiihkeästi, oliko totta, että hän kalusi Hebeä omakseen.

Hänen jäykkiin kieltoihinsa kuningatar niin kovin vastasi epäilyn osoitteilla, jotka viimein alkoivat tuntua moitteilta, kunnes hän pahastui ja tuimistuneena jäykästi selitti, pitävänsä valhetta akkamaisena ja halpana ja että hän kaikista solvauksista vähimmin suvaitsi sanojensa totuuden epäilemistä.

Tämmöinen tulinen ankara kielto sen miehen suusta lähteneenä, jota hän kunnioitti oli Kleopatralle aivan uutta, eikä hän siitä pahastunut, sillä nyt hän saattoi uskoa ja uskoikin mielellään, että Publius ei ollenkaan välittänyt siveästä Hebestä, että Euleus panetteli vihollistaan, ja että Zoë, joka äsken oli palannut turhalta temppelimatkaltaan, oli erehtynyt kertoessaan Roomalaisen olevan Irenen rakastajan, ja että hän varmaankin jo aivan varhain aamulla oli ilmaissut itse tytölle tahi Serapeumin papistolle, mitä hänen suhteensa oli tekeillä. Tämän jalon nuorukaisen povessa ei viekkautta piillyt, siinä ei saattanut piillä! Ja hän, joka tavallisesti ei tahtonut kuulla sanaakaan ympäristönsä suusta, kysymättä, mitä sillä tarkoitettiin, kuinka paljon petosta ja teeskentelyä siinä oli, hän uskoi Roomalaista, ja iloitsi tästä uskostaan niin suuresti, että hän iloisesti ja herttaisesti vaati Publiusta antamaan itselleen erakon pyyntökirjoitusta luettavaksi.

Roomalainen ojensi hänelle heti kääryn ja sanoi, että, koska siinä oli niin paljon surullista, josta hän halusi ottaa selkoa, hän katsoi velvollisuudekseen valmistaa hänelle jos kohta pientäkin iloa.

Samalla hän ojensi hänelle kiveen leikatut kuvat ja Kleopatra iloitsi tästä pienestä taideteoksesta niin rajattomasti, kuin hän ei olisikaan ollut rikas kuningatar, jolla oli kauniimmin leikatut kivet koko maailmassa, vaan tyttö, jolle lahjoitetaan ensimmäinen kauan ikävöity kultakoriste.

"Oivallista, ihanaa!" hän huusi yhä uudelleen. "Ja päälle päätteeksi ne ovat katoamattomia muistoja sinusta, armaani, ja Egyptissä käynnistäsi. Vaikka koristettaisiin sitä kuinka kalleilla kivillä tahansa, niin itse timantitkin näyttäisivät minusta arvottomilta tämän lahjasi rinnalla. Ennen kuin luenkaan anomuskirjoituksesi, on tuomioni jo lausuttu eunukista ja hänen onnettomasta uhristaan. Mutta kuitenkin aion lukea käärön ja vieläpä tarkkaankin, sillä minun puolisoni pitää Euleusta hyödyllisenä ja melkein välttämättömänä välikappaleena, ja onpa tärkeätä että tuomiolla ja armahduksella on lujat perustansa. Minä uskon Philotas paran viattomuutta, mutta vaikka hän olisi tehnyt tuhansia murhia, niin minä tämän lahjan saatuani sittenkin toimittaisin hänet vapaaksi."

Nämä sanat loukkasivat Roomalaista ja se, mitä Kleopatra oli häntä miellyttääkseen lausunut, oli hänen mielestään paremmin sopinut kavalalle virkamiehelle kuin kuningattarelle.

Aika kävi hänelle pitkäksi Kleopatran luona, joka hänen kylmäkiskoisuudestaan huolimatta yhä kiihkeämmin toi ilmi lämpöisiä tunteitaan, ja mitä enemmän hän puhui ja kertoi, sitä äänettömämmäksi Publius kävi.

Helpommin hän hengitti kun tämän puoliso vihdoin tuli Kleopatraa ja häntä itseään päivälliselle noutamaan.

Aterioidessa Philometor lupasi ottaa ajaakseen Philotaan ja tämän puolison asiaa, jotka molemmat hän tunsi ja joiden kohtalo häntä suretti; kuitenkin hän pyysi puolisoaan ja Roomalaista vetämään Euleus eunukkia oikeuteen, vasta Euergeteen Memphiistä lähdettyä, sillä hän ei vielä saattanut olla ilman tätä veljensä täällä olon aikana, jonka kautta monia vaikeuksia lisääntyi, ja jos hän arvosteli Publiusta itsensä mukaan, niin hän pani suurempaa arvoa siihen, että viattomat autettiin oikeuksiinsa ja vapautettiin kurjuudesta, jonka todellisen suuruuden hän aivan vasta oli oppinut tuntemaan opettajansa Agatharchideen kautta, kuin että se, joka oli liian halpa hänen vihansa esineeksi, ja joka ei missään tapauksessa voinut välttää rangaistustaan, juuri tänään tahi huomenna joutuisi tuomarinsa eteen.

Publiuksen oli onnistunut poistua kuninkaallisen pariskunnan seurasta, ennen kuin se Asklepiodorin kirjoitus oli saapunut palatsiin, jossa Serapiin papit ilmaisivat väärää luuloaan, että Irene muka olisi kuninkaan käskystä temppelistä ryöstetty.

Kun hän vakuutti, että hänen vielä tänään täytyi tärkeistä asioista kirjoittaa Roomaan, ei itse Kleopatrakaan uskaltanut väitellä vastaan; ja kun Philometor sitten oli kahden kesken puolisonsa kanssa, ei hän, jonka suosio helposti oli voitettavissa, keksinyt sanoja kyllin ylistelläkseen nuoren miehen oivallisia ominaisuuksia, sillä niistä hän tulevaisuudessa luuli Roomassa lähtevän suurta hyötyä asioilleen, ja tämän suopeista mielipiteistä, hänen jälleen tuli, ja sen hän ilolla myönsi, kiittää puolisonsa vastustamatonta viisautta ja suloisuutta.

Palatsista lähdettyään ja telttaansa rientäessään, Publiuksesta tuntui kuin hän olisi ollut raskaasta työstä palaava päiväläinen tahi kiusallisesta syytöksestä vapautettu mies tahi tieltä eksynyt, joka jälleen on löytänyt oikean tien.

Rasittava, matalamman puutarhan lehtikujanteissa vallitseva ilma oli hänen mielestään kepeämpi hengittää kuin Kleopatran katolla puhaltelevat jäähdyttävät tuulen hengähdykset.

Liikutettavalta ja samalla huolestuttavalta hänestä kuningattaren läheisyys tuntui, ja kuinka imartelevaa mahtavan hallitsijattaren suosio olikin, niin ei se hänestä kuitenkaan juuri paremmalta maistunut, kuin kultaiselle vadille asetettu, kauniisti koristettu ruoka, jota väkisin pakoitetaan syömään ja johon saattaa olla myrkkyä sekoitettuna ja joka maistuu inhoittavan imelältä, jos sitä viimeinkin maistelee.

Publius oli suora mies, ja sentähden hänestä niinkuin jokaisesta hänen kaltaisestaan väkinäinen rakkaus tuntui semmoisesta kädestä lähteneeltä kunnian osoitukselta, jota ei saata pitää arvossa ja jonka siitä syystä enemmin hylkää kuin vastaan ottaa – niin kuin liioiteltu paljon ansioitamme suurempi kiitos, joka kyllä hullua ilahuttaa, mutta pikemmin suututtaa ymmärtäväistä miestä, kuin näyttää hänen kiitostaan ansaitsevan.

Hänestä tuntui siltä, kuin Kleopatra olisi aikonut käyttää häntä ensiksi rattoisaksi leikkikalukseen ja sitten edulliseksi välittäjäkseen, ja se suututti häntä ja huolestutti tätä vakavaa ja rehellistä nuorukaista niin suuresti, että hän mieluimmin heti jäähyväisittä olisi lähtenyt Egyptistä ja Memphiistä.

Kuitenkaan ei lähtö hänelle ollutkaan niin helppo, sillä aina Kleopatraa ajatellessaan, hänen mieleensä juontui myöskin Klea, samoin kuin synkkää yötä ajatellessa, myöskin kylmän kuun ihana loisto kuvautuu sisällisen silmämme eteen.

Samoin kuin hän oli pelastanut Irenen, samoin hän myöskin halusi toimittaa vapauden ruukunkantajattarien vanhemmille, ja hänestä tuntui täydelleen mahdottomalta Egyptistä lähteminen vielä kerran Kleaa näkemättä.

Hän halusi vielä kerran tavata tätä ylpeätä ja ylevää tyttöä ja sanoa hänelle, että hän oli ihana, kuninkaallinen nainen ja sanoa olevansa hänen ystävänsä, ja vihaavansa vääryyttä, ja oikeuden ja hänen itsensä tähden olevansa mielellään valmis suuriin uhrauksiin hänen ja hänen vanhempiensa hyväksi.

Vielä tänään ennen juhla-ateriaa hän aikoi uudelleen käydä Serapiin temppelissä ja pyytää erakkoa auttamaan häntä päästäkseen keskustelemaan hänen holhottinsa kanssa.

Kun Klea vaan tietäisi, mitä hän oli Irenen ja hänen vanhempiensa hyväksi tehnyt, silloin hän varmaankin osoittaisi, että hänenkin silmänsä saattoi ystävällisesti katsella, silloin hänen täytyi jäähyväisiksi ojentaa hänelle oikea kätensä, johon hän ajatteli molemmin käsin tarttuvansa ja painavansa sitä rintaansa vastaan.

Silloin hän mitä ylevimmin, lämpöisimmin sanoin, aikoi hänelle sanoa kuinka onnellinen hän oli, hänet löydettyään, ja kuinka vaikeata olisi hänestä erota.

Silloin tämä varmaankin tarttuisi hänen käteensä ja puhuttelisi häntä ystävällisin sanoin.

Ainoa Klean ankarasta, mutta kumminkin kauniista suusta lähtenyt lause hänestä näytti kallisarvoisemmalta, kuin Egyptin suuren ja rikkaan kuningattaren suutelo ja syleily.

Corneeliolainen saattoi, kun häntä ärsytettiin, vihansa vimmassa käydä liian pitkälle, mutta hänen kuvitusvoimansa ei ollut erinomaisen vilkas eikä tulinen.

Sillä aikaa kuin hänen hevoisiaan valjastettiin ja hän ajoi Serapiin temppeliin, ruukunkantajattaren ylevä kuva lakkaamatta liikkui hänen sielussaan, usein hän luuli kädessään pitäväänsä hänen kättään eikä ohjia, ja kun hän mielessään ajatteli, mitä hän jäähyväisiksi aikoi hänelle sanoa, ja kun hän luuli kuulevansa hänen liikutetulla äänellä kiittävän häntä hänen jalosta avustaan ja sanovan, ettei hän koskaan häntä unhoittaisi, silloin hän tunsi kyynelten kostuttavan silmiään, jotka moneen vuoteen eivät olleet niihin tottuneet, ja hänen mieleensä juohtui se päivä, jolloin hän omaisilleen sanoi jäähyväisiä, ensi kerran sotaan lähtiessään.

Silloin eivät hänen omansa, vaan hänen äitinsä silmät, olleet kyyneleistä välkkyneet ja hän huomasi, että, jos hän saattoi verrata Kleaa johonkin toiseen naiseen, niin hän enimmin oli sen ylhäisen matronan kaltainen, joka oli hänelle lahjoittanut elämän, että Klea suuren Scipio Africanuksen tyttären rinnalla näyttäisi samalta, kuin nuori Minerva ylhäisen Junon äidin rinnalla.

Hän pettyi suuresti toiveissaan, tavatessaan Serapiin temppelin ovet suljettuina ja huomatessaan täytyvänsä palata Memphiisen näkemättä sekä Kleaa että erakkoa.

Mikä tänään oli ollut mahdotonta, sitä hän huomenna saattoi uudelleen koettaa, mutta yhä kiihkeämmin hän ikävöi rakastettuaan ja tuskallinen kaiho valtasi hänet, ja jälleen teltassa istuessaan toista Roomaan menevää kirjettään päättäessään, aina vaan Klea hänen mieleensä juohtui, joten hänen totinen työnsä keskeytyi.

Senkin seitsemän kertaa hän hypähti pystyyn ajatuksiaan selvittääkseen ja yhtä usein hänen jälleen täytyi heittää kynä kädestään, sillä ruukunkantajattaren kuva asettui hänen ja hänen kätensä väliin.

Vihdoinkin hän itseensä suuttuneena löi edessään olevaan pöytään, painoi sitten niitä niin voimakkaasti vasten lanteitaan, että häneen oikeen koski ja tyytymättömänä päätti lujasti täyttää velvollisuutensa, ennenkuin muuta ajatteli.

Hänen rautainen tahtonsa pääsi voitolle ja hämärän tullessa hänen kirjeensä oli valmis.

Hän oli jo painamaisillaan sinetin vahaan sinettisormuksensa sardonyksiin piirretyn, sukunsa merkin, kun hänen palvelijansa ilmoitti mustan orjan tahtovan häntä puhutella.

Corneliolainen käski päästämään tätä sisälle ja neekeri ojensi hänelle taulun, jossa Euleus petollisessa tarkoituksessa Klean nimessä kutsui häntä keskiyön aikana saapumaan Aapishautojen luo.

Jumalien sanansaattajalta nuorukaisesta näytti tämä hänen vihollisensa kavala välikappale, ja intohimoisen joutuisasti sekä vähintäkään epäilemättä hän kirjoitti kurjalle savitaululle: "Minä tulen".

Publius tahtoi itse huomaamatta antaa äsken kirjoittamansa senaatille menevän kirjeen lähettiläälle, joka eilen oli tuonut hänelle kirjeen Roomasta, ja vaikka häntä tänä yönä olisi kutsuttu kuninkaallista aarretta noutamaan, niin hän olisi mieluummin siitä kutsumuksesta luopunut, kuin jättänyt Klean tapaamisen sikseen, siten hän ei missään tapauksessa saattanut ottaa osaa kuninkaan juhla-ateriaan, johon Kleopatra häntä kuitenkin hänen lupauksensa johdosta luultavasti odotti.

Hän kaipasi suuresti Lysias ystävätään; sillä hän ei millään muotoa tahtonut kuningatarta loukata, ja Korintholainen, joka tällä hetkellä varmaankin toimitteli turhanpäiväsiä asioita, oli yhtä taitava uskottavien keksinnässä kuin hän itse oli siinä taitamaton.

Hätäisesti Publius kirjoitti telttakumppanilleen muutaman sanan pyytäen häntä kuninkaalle ilmoittamaan, että tärkeät toimet häntä tänä iltana estivät häntä kuninkaan vieraana olemasta, heitti viittansa hartioilleen, pani päähänsä kasvoja varjostavan matkahattunsa ja läksi jalkaisin, seuralaisetta satamaan päin astumaan kirje toisessa ja matkasauva toisessa kädessä.

Sotamiehet ja vartijat, jotka täyttivät palatsin pihan, luulivat häntä lähettilääksi eivätkä huutaneet häntä luokseen, kun hän nopeasti ja rohkeasti riensi eteenpäin, ja siten hän viivytyksittä ja tuntematonna pääsi satamaan majapaikkaansa, jossa hänen vähä aikaa piti odottaa laivurien ja kauppiasten joukossa, ennenkuin hänen sanansaattajansa palasi hauskasta muukalaiskortteerista, jossa hän kostutteli kurkkuaan.

Publiuksen oli monesta asiasta tämän miehen kanssa sovittava, jonka huomisaamuna piti lähtemän Aleksandriaan ja Roomaan, mutta Publius tuskin malttoi kyllin kauvan viipyä, sillä hän luuli, että hänen jo kokonaista tuntia ennen keski-yötä piti lähtemän Klean määräämään, hänelle vanhastaan tuttuun paikkaan kuolleitten kaupunkiin, vaikka hän tiesi paljon lyhemmässä ajassa voivansa päästä perille.

Ikävöivästä aurinko liikkuu liian hitaasti ja ennen vaeltava tähti unhoittaa aikansa, kuin rakastaja, jota rakkaus on kutsunut.

Huomiota välttääkseen hän ei käyttänyt vaunuja vaan muulia, jonka majapaikan isäntä mielellään hänelle lainasi, sillä Roomalainen oli niin iloissaan toivoessaan Kleaa tapaavansa, että hän pisti kultarahan ravintolan isännän suloisen lapsen sormien väliin, joka oli nukkunut penkille ravintolan tiskin viereen ja kysymättä juomansa maaviinin hintaa, maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin jos se olisi ollut oivallista falernolaista.

Ihmetellen isäntä häntä katseli, kun hän aimo hypyllä keikahti korkean eläimen selkään sitä liikuttamatta, ja Publiuksesta itsestään tuntui, kuin hän ei poikaikänsä jälkeen koskaan olisi ollut niin riepas ja aivan vallattoman iloinen kuin tällä hetkellä.

Satamasta Aapishaudoille vievä tie oli toinen, kuin se, joka kulki sinne kuninkaan palatsista ja jota pitkin Klea oli mennyt, eikä se myöskään sen ravintolan sivu, jossa Klea oli murhamiehet nähnyt.

Päivällä toivioretkeläiset sitä tietä suuresti käyttivät, eikä Roomalainen saattanut siltä yölläkään eksyä, sillä muuli, jolla hän ratsasti, tunsi sen vallan hyvin. Sen hän tiesi, sillä kysyessään, miksi ravintolan isäntä tätä eläintä, elätti, oli hänelle vastattu, että se joka päivä vei Ylä-Egyptistä tulevia toivioretkeläisiä Serapiin temppeliin ja pyhien härkien haudoille. Hän siis saattoi aivan huoleti hyljätä isännän tarjoomuksen kun tämä hänelle muulin ohjajaa tarjosi.

Kaikki jotka näkivät hänen lähtevän liikkeelle, luulivat hänen palaavan kaupunkiin kuninkaan palatsiin.

Hiljaista ravia Publius ratsasti kaupungin katuja pitkin, ja kun jostakin ravintolasta ryyppivien sotamiesten naurua hänen korviinsa kajahti, niin hän olisi aivan mielellään siihen yhtynyt.

Kun sitten äänetön erämaa häntä ympäröi ja tähdet hänelle osoittivat, että hän liian aikaisin oli saapunut kohtauspaikalle, niin hän antoi muulin kulkea hitaammin ja mitä lähemmäksi määräpaikkaansa hän pääsi, sitä totisemmaksi hän kävi, sitä kiivaammin hänen sydämensä sykki.

Taisipa olla jotakin tärkeätä, tähdellistä, mitä Klea halusi hänelle kertoa tähän aikaan ja tämmöisessä paikassa.

Oliko Klea tuhanten muitten naisten kaltainen, ja kulkiko hän nyt lemmen hetken viettoon sen kanssa, joka muutamia päiviä sitten oli vastannut hänen silmäyksiinsä ja ottanut hänen orvokkinsa?

Kerran tämä ajatus väkisinkin valtasi hänen mielensä, mutta hän karkoitti sen pois, pitäen sitä mielettömänä ja hänelle itselleen sopimattomana.

Ennen kuningas saattaisi pyytää kerjäläistä kanssansa jakamaan valtakuntaansa, kuin tämä tyttö kutsuisi häntä salaisessa paikassa yhdessä nauttimaan Amorin suloisia antimia.

Luultavasti hän ennen kaikkia halusi varmoja tietoja sisarensa kohtalosta, varmaankin hän myöskin halusi puhella vanhemmistaan, mutta tuskinpa Klea kuitenkaan olisi päättäytynyt häntä avukseen kutsumaan, jollei hän olisi oppinut Publiukseen luottamaan, ja tämä Klean luottamus hänet ylpeydellä täytti ja samalla hän kiihkeästi ikävöi Kleaa, joka yhä voimakkaammin valtasi hänen sydämensä.

Sillä aikaa kuin muuli hitain, vakavin askelin synkimmässäkin pimeässä etsi tietä ja myöskin löysi sen, hän katseli taivasta ja kiilteleviä pilviä, jotka milloin mustina ja paksuina peittivät Silenen valon, milloin vaaleamman reunan ympäröimänä toisistaan eroisivat, jolloin kultainen kuun kaistale ne jakoi, kuten joutsen järven synkän pinnan.

Samalla hän lakkaamatta ajatteli Kleaa, ja haaveksien luuli näkevänsä hänet edessään, mutta toisenlaisena ja korkeampana kuin koskaan ennen, sillä hänen vartalonsa kasvoi hänen silmissään kasvamistaan ja oli vihdoin niin suuri, että hänen päälakensa ylettyi taivaasen saakka, että pilvet näyttivät hänen hunnultaan ja kuu hänen tummaan tukkaansa kimitetyltä loistavalta diademilta.

Mahtavasti tämä näky häneen vaikutti, hän laski ohjakset muulin kaulalle ja levitti kätensä sulkeakseen syliinsä ihanan utukuvan, mutta hänen eteenpäin ratsastaessaan se aina samalla väistyi, ja kun länsituuli puhalsi hiekkaa hänen kasvoihinsa, ja kun hänen silloin täytyi kädellään peittää silmänsä, niin se kokonaan katosi eikä enää näyttäinyt, ennenkuin hän oli saapunut Apishautojen luo.

Hän oli täällä toivonut tapaavansa sotamiehiä tahi vartioita, joiden huostaan hän olisi voinut jättää muulinsa, mutta sittenkun Osiris-Apiin temppelissä pappien öinen laulu oli tauonnut, ei koko aavassa erämaassa kuulunut hiiskaustakaan, ja kaikki, mikä häntä ympäröi, oli äänetöntä, mykkää ja liikkumatonta, ikäänkuin kaikki olisi ollut kuollutta. Vai oliko daimoni häneltä kuulon ryöstänyt? Hän luuli korvallaan käsittävänsä ainoastaan oman nopeasti liikkuvan verensä suhinan, mutta muuten ei hienointakaan ääntä kuulunut.

Niin äänetöntä ainoastaan kuolleitten kaupungissa yöllä, ainoastaan erämaassa.

Hän kiinnitti muulin ohjat kirjoituksilla peitettyyn kraniittipatsaasen ja kulki sitten määrättyyn yhtymäpaikkaan päin.

Oli keskiyö kulunut, sen hän päätti kuun asennosta ja hän alkoi jo itsekseen miettiä, odottaisiko hän siinä missä oli, vai menisikö hän ruukunkantajatarta vastaan, kun hän ensiksi kuuli keveitä askelia, ja kohta sen jälkeen näki pitkään viittaan käärityn korkeavartaloisen olennon astuvan sfinksikujanteelta suoraan häntä kohden.

Oliko se mies, vaiko nainen, oliko se se, jota hän odotti?

Ja jos se oli hän, oliko nainen koskaan niin mittelevin, melkeinpä juhlallisin askelin lähestynyt sitä ystävätään, jota hän on luvannut tavata.

Hän tunsi jo hänen kasvonsa.

Oliko se vaalea kuuvalo, joka ne niin verettömiksi, niin marmorin valkeiksi teki.

Hänen kasvojensa piirteet olivat hiukan jäykät, eivätkä ne kuitenkaan vielä koskaan, ei silloinkaan kuin hän punastuen vastaan otti Publiuksen orvokit, olleet näyttäneet niin moitteettoman ihanoilta, niin juonteiltaan säännöllisiltä ja jaloilta, niin ylhäisiltä ja niin herättäviltä.

Ainakin täyden minuutin molemmat seisoivat ääneti, vaikka olivat aivan vastatusten.

Sitten Publius keskeytti äänettömyyden, huudahtaen lämpöisesti, sydämmellisesti mutta kuitenkin kainosti matalalla, sointuvalla äänellään ainoastaan yhden sanan ja tämä sana oli hänen nimensä: "Klea."

Kuin jumalan tervehdys ja siunaus, kuin Sirenien laulun sointuisin ääni, kuin elämän ja kuoleman tuomarin suusta lähtenyt vapauttava julistus, tämä sana kajahti ja vavahdellen tunki neidon sydämeen, ja jo Klean huulet avautuivat yhtä syvällä ja sydämmellisellä äänellä vastaukseksi Roomalaiselle huutaakseen "Publius", mutta hän hillitsi itseään kaikilla sielunsa voimilla ja sanoi hiljaan ja nopeasti: "Sinä olet myöhään tänne tullut ja hyvä on, että sen teit."

"Sinä olet minua kutsunut", Roomalainen vastasi.

"Toinen on sen tehnyt, enkä minä", Klea koleasti ja hitaasti vastasi, ikään kuin hän nostaisi raskasta painoa, tahi ikään kuin hengittäminen kävisi hänelle vaikeaksi. "Seuraa minua nyt vaan, sillä tässä ei ole oikea paikka sinulle sitä selittää".

Näin sanoen Klea kulki Apishautojen suljettuja ovia kohti ja koetti sovittaa lukkoon samaa avainta, jonka Krates oli hänen huostaansa uskonut, mutta tämä oli vielä niin uusi ja hänen sormensa vapisivat niin suuresti, ettei tämä heti ollut hänelle onnistua.

Sillä välin Publius seisoi aivan hänen vieressään ja koettaessaan häntä auttaa hänen sormensa koskivat Klean sormiin.

Kun sitten, eikä suinkaan erehdyksestä hänen voimakas ja kumminkin vapiseva kätensä asettui Klean kädelle, niin tämä salli sen vähän aikaa olla siinä, sillä hänestä tuntui kuin lämpöinen pilven pyörre olisi hänen sydämestään liidellyt ja verhonnut hänen sielunsa ja lannistanut hänen tahdonvoimansa ja himmentänyt hänen silmäinsä nä'ön.

"Klea", Publius vielä kerran sanoi myöskin aikoen tarttua hänen vasempaan käteen.

Ikään kuin lyhyestä unesta todellisuuteen palautettuna, Klea veti heti kätensä Publiuksen kädestä, työnsi avaimen lukkoon, aukaisi oven ja sanoi melkein käskevän totisesti: "Mene sinä edelle!"

Publius totteli tätä käskyä ja astui juhlallisen, kallioon hakatun ja niukasti valaistun luolan laveaan eteiseen.

Hänen edessään oli kaareva käytävä, jonka loppua hän ei voinut nähdä ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olivat ne huoneet, joissa kuolleitten pyhien eläinten sarkkofaagit olivat.

Jokaisen tämmöisen mahdottoman suuren kivikirstun yläpuolella paloi yöt päivät lamppu, jonka valo, kuin valosta kudottu peite, tunkeutuen kaikkialle, missä vaan avonaisia hautakammioita oli, luolan synkän pimeän läpi, kirkkaana levisi kallion sisustaan vievälle pimeälle tielle.

Minkälaisen paikan Klea oli valinnut hänen kanssaan puhellakseen!

Mutta vaikka hänen äänensä kylmältä kajahti, niin ei hän itse kuitenkaan ollut kylmä ja tunnoton, kuin Orkuksen haamut, jota tämä hänen rintaansa ahdistava paikka pyhän savuntuoksuineen muistutti, sillä hän oli tuntenut, että Klean sormet hänen niitä koskettaessaan vapisivat, ja kuin hän Kleaa auttaakseen, lähestyi aivan lähelle häntä, silloin Klean sydän oli tykyttänyt yhtä nopeasti ja kiivaasti kuin hänenkin.

Kenen onnistuisi sulattaa tämä kova mutta puhdas- ja jalo-kristallinen sydän, sen yli varmaankin tulvailisi puhtaamman autuuden ihana virta!

"Nyt olemme perillä," Klea sanoi ja jatkoi sitten lyhyvin katkonaisin lausein: "Pysy missä olet. Anna minun olla tässä portin vieressä. Vastaa minulle ensiksi yhteen kysymykseen: Irene sisareni on temppelistä kadonnut. Oletko sinä syypää hänen poisvientiinsä?"

"Olen", Publius innokkaasti vastasi. "Hän lähettää sinulle terveisiä ja käskee sanomaan, että hänen uudet ystävänsä häntä suuresti miellyttävät."

"Nyt ala," Klea häntä liikutettuna keskeytti. "Käänny tuonnepäin!

Tuonne, missä näet lampun valon kuumottavan."

Publius teki, niinkuin häntä käskettiin, ja samalla hiljainen värähdys kulki hänen lujan sydämensä läpi, sillä tytön toiminto ja olento ei hänestä yksin tuntunut juhlalliselta, ei, vieläpä salaperäiseltä, kuin naisprofetan. Silloin kova jyrinä tärisytti hiljaista, pyhää paikkaa ja voimakkaat ääniaallot levisivät jyristen ja kaikuen luolan kallioseinissä.

Huolestuneena, Publius kääntyi, eikä hänen etsivä silmänsä enää Kleaa löytänyt.

Kun hän sitten riensi kalliohuoneen ovelle, niin hän kuuli, miten se ulkoa suljettiin.

Ruukunkantajatar oli paennut hänen käsistään, oli paiskannut raskaan oven kiinni ja piti häntä vankina: ja tämä seikka näytti Roomalaisesta loukkaavalta, niin kärsimättömältä, ettei hänessä muuta tunnetta päässyt valtaan, kuin kiivauden, loukatun ylpeyden, ja intohimoinen vapautuksen halu, ja jaloillan ovea potkiessaan hän huusi vihaisesti Klealle.

"Avaa ovi, minä käsken! Päästä minut heti vapaaksi tahi kaikkein jumalien nimessä – "

Hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä keskellä suljetun oven oikeata puoliskoa avautui pieni luukku, josta papeilla muuten oli tapana laskea pyhää savua pyhien härkien hautaholveihin, ja Klea huusi hänelle kahdesti, kolmesti, ja kun hän ei sittenkään ottanut tyyntyäkseen, vielä neljännenkin kerran: