Kitabı oku: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», sayfa 12

Kun Uli kertoi isännälle, minkä verran jyviä oli saatu, sanoi isäntä, etteivät he kertaakaan ennen tänä vuonna olleet saaneet näin paljoa – vaikka olivat puineet lakoon menneitäkin.

Illalla kun väki istui ruualla, tuli isäntä pöydän luo ja sanoi: "Minun mielestäni olisi mukavinta ruveta vedättämään puita metsästä jo nyt. Hevosia ei tarvita muihin töihin ja sää on hyvä. Ja minun mielestäni sopii olla riihellä ja vedättää puita yhtaikaa, kun vaan osaa hyvin sovitella." Tallimies vastasi, että tiet ovat iljankoiset, hevoset huonossa kengässä; ja toiset tuumivat, ettei sitten riittäisi riihelle kuutta henkeä, enintäin vain neljä ja siten ei selvittäisi riihitöistä ajoissa. Viimein kysyi Jukka, kun ei enää itse osannut vastata mukisevalle palvelusväelle: "Mitäs sinä, Uli arvelet?" – "Kun isäntä käskee, täytyy käydä", vastasi Uli; "tallimies, Hannu ja minä voimme ajaa puita kotiin. Ja kun lypsäjä menee apumieheksi riihelle ja toiset auttavat häntä vuorostaan lannan luonnissa ja karjan ruokinnassa, niin ei puunhausta ole haittaa riihitöille." "No niin, tehdään sitten niin", sanoi Jukka ja meni kiireesti matkaansa. – Nyt purkausi nouseva rajuilma Uliin, ensin yksityisinä säväyksinä, sitten senkin tuhannen tulimaisena pauhuna. Tallimies kiroili: hän ei vain mene puita vetämään; lypsäjä noitui: hän ei niin riuttaan koske; toiset sadattelivat, että he eivät rupea puimaan neljään pekkaan. He eivät anna tässä kohdella itseään raukkoina, he eivät ole mitään koiria, he tietävät mikä on oikeaa, kohtuullista ja tavallista, j.n.e. Vaan kyllä he tietävät hyvin, kenen peliä tämä on: mutta varokoonkin itseään, jos tässä rupee kuudelta soitattamaan (talvella soitetaan iltalevolle kello 3, kesällä kello 6). Moni tänne on jo tullut kuin kuvernööri ja luikkinut pois kuin koira häntä koipien välissä. Halju mies, kiusaa tovereitaan isäntää mielitelläkseen. Mutta ei tässä sellaista kauan siedetä. – Uli ei pakissut monta sanaa, tuumihan vain, että se on tehtävä mitä isäntä on käskenyt. Ja käskenyt on isäntä, eikä hän ja kiittäkööt Jumalaansa, jos eivät talosta lähde huonompina kuin hän. Hän ei kohtele ketään raukkoina, mutta ei hän anna myös itseään raukkana kohdella; hänellä ei ole syytä pelätä ketään heistä. – "Jos emäntä olisi hyvä", lisäsi hän, "ja laittaisi meille kolmelle evästä, sillä me emme kai ehdi metsästä kotiin ruoka-aikaan."

Huomenna lähdettiin metsään. Vaikka tallimies miten murisi ja kiroili, ei auttanut kuin lähtö. Lypsäjä ei tahtonut mennä riihelle ja isäntä pysyttelihe piilosalla. Silloin rohkaisi emäntä mielensä, meni ulos ja sanoi lypsäjälle, ettei lypsäjä hänen mielestään ole niin suuri herra, ettei voi mennä riihelle; oli ne paljon paremmatkin ihmiset maailmassa huiskineet riutan varressa. He eivät voi pitää lypsäjää, joka päivät pitkät kuivailee korviaan päiväpaisteessa.

Niin saatiin puut kotiin, aivan kuin lumouksella. Ja helmikuussa tulivatkin ilmat ja tiet niin huonoiksi että olisi oltu ihmeissä puun haussa, jos eivät puut jo olisi ollut kotona.

Vaikka Uli oli koko päivän ulkotöissä ja raskaassa puuhassa metsässä, sillä hän ryhtyi aina tukalimpaan tehtävään, tahtoen olla etevin työssäkin, ei vain käskemisessä, niin autteli hän kuitenkin aina iltasella kotona naisväkeä huomispäivän ruokia varustettaessa ja lähti joka askareeseen mihin vain emäntä häntä pyysi. Koskaan ei hän luikkinut pyytöjä pakoon ja esti toisetkin luikkimasta. "Kuta enemmän toinen toista auttaa, sitä pikemmin joutuvat kaikki", sanoi hän, "ja onhan selvä, että renkien on autettava naisia ruokia varustettaessa, jos kerran aikovat niitä syödäkin." Ylipäänsä oli hän apuna missä ikinä vain voi- Kun piika perunoita huuhdottuaan ei voinut kantaa koria yksinään tupaan peläten aivan kastuvansa, lähti Uli joko itse avuksi tai käski renkipoikaa siihen toimeen. Ja kun poika ensin ei tahtonut totella ja vitkasteli, opetti Uli häntä vakavin sanoin kuuliaiseksi. "Typerää on", sanoi hän, "se etteivät palvelijat auta toisiaan kun toisen vaatteet ovat pilautua; typerää, jos he ylipäänsä rupeevat toisilleen vastukseksi. Siten tekevät he vasten tahtoaan omankin toimensa vaikeammaksi kuin mitä se oikeastaan on." – Tätä eivät muut tahtoneet käsittää. Niillä oli ylipäätään tuo merkillinen paha tapa, että rengit tekivät kiusaa piioille missä ikinä vain voivat, eivätkä palkolliset koskaan toisiaan toverillisesti auttaneet. Jos naisväki pyysi renkiä avuksi, niin tämä vain virnisteli ja noitui paikaltaan hievahtamatta. Emäntäkin sai usein tyytyä heidän hävyttömyyksiinsä ja kun hän meni valittamaan Jukalle, niin vastasi Jukka: no aina sinulla nyt on valittamista. Hänellä eivät rengit olekaan vaimoväen pikentteinä; niillä on parempaakin tekemistä kuin kuletella kukka-astioita paikasta toiseen. – Uli ei ollut missään talossa nähnyt moista eripuraisuutta. Hänen käytöksensä kummastutti täkäläisiä ja rengit alkoivat kiukkuisesti häntä ivata ja pilkata ja pilkka kasvoi vielä muistakin syistä ihan sietämättömäksi.

Tulevana lauantaina ei lypsäjä tahtonut luoda lantaa, syy oli vain se, että tuo työ oli hänestä vastenmielistä. Hän aikoi jättää lannan luonnin sunnuntaiaamuksi. Uli sanoi, että se ei käy päinsä; ei ole kerrassaan mitään syytä lykätä lannan luontia huomiseen. Sitenhän jäisi talo lauantaina siistimättä, mikä ei ole missään muualla tapana. Ja muuten, sunnuntaina ei pidä tehdä työtä, ei sinun, ei sinun renkis eikä sinun piikas. Kaikkein vähimmin sopii jättää kaikkein siivottomimmat työt pyhäksi. Lypsäjä sanoi: "Oli pyhä tai paha; mitä pyhä minuun kuuluu, minä en luo tänään lantaa." Ulin sisu kiehahti; mutta hän hillitsi kuitenkin luontonsa ja sanoi ainoastaan. "No luonpahan sitten minä."

Isäntä, joka oli kuullut tämän kinastuksen, meni sisään mukisten: "Kunhan tuo Uli ei vain rupeisi kaikessa komentelemaan ja tuomaan uusia tapoja taloon; se ei minusta ole sopivaa. Ainahan sitä ennenkin on luotu pyhinä lantaa eikäpä kukaan ole siitä nurissut. Voisi kelvata se nyt hänellekin."

NELJÄSTOISTA LUKU

Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa

Sunnuntain vastaisena yönä kävi talossa vilinä kuin kyyhkyslakassa. Kun Uli sunnuntai-aamuna tavalliseen aikaansa tuli alas, ei ihmisääniä tanhuilla kuulunut; mutta hevoset hörhöttivät ja lehmät ynyivät eikä lypsäjää ja tallimiestä näkynyt. Uli ruokki karjan ensimäisen kerran, ruokki toisen ja rupesi viimein itse lypsämäänkin, sillä mikään ei ole pahempaa kuin se että jätetään karja määrähetkellä lypsämättä ja ruokkimatta. Kauhistuen näki hän, miten huonosti utaria oli hoidettu; tuskin puoletkaan nännit olivat kunnollisia; hän ajatteli, että lypsäjä ei joko osaa lypsää tai sitten hutiloi. Tuskin oli hän saanut lypsetyksi, niin tuli siihen sadatellen lypsäjäkin ja sanoi, ettei tällä nyt olisi ollut kiirettä, olisihan niillä lehmillä ollut aikaa odottaakin ja jos hän vielä vasta näkee Ulin kykkimässä lehmäin alla, niin antaa hän hänelle sellaisen paukun että ikänsä muistaa lehmän alle lentäneensä. Uli sanoi, että antakoon vaan jos hyväksi näkee; mutta voi olla mahdollista, että hän itse lentää ennen lehmän alle. Muuten hän tahtoi, että lehmät on lypsettävä oikeaan aikaan ja kunnollisesti, jos ei totella, niin on hänen lypsettävä ne itse. On välttämätöntä, että lehmiä vaalitaan hyvin.

– Naisväki ihmetteli kovin: – mikäs nyt maidon näin aikaisin joudutti? Ja Vreneli sanoi: hyvä kun tuli uusi järjestys taloon; olipa jo kauan sitä kaivattu.

Kun huudettiin väkeä ruualle, tuli Uli ensimäisenä paikalleen; tytötkin ilmestyivät vasta myöhemmin, pörröpäinä, siivottoman näköisinä; rengit köntystelivät sietämättömän hitaasti tupaan. Vreneli harmitteli: tämähän nyt on vihoviimeistä odottamista, ei ehdi enää ainoanakaan pyhänä kirkkoon lähtemään. Noista heittiöistä ei kukaan mene kirkkoon; mutta kirkon häväistystähän olisikin, jos tuollaiset sinne menisivät; se vaan on kiusallista etteivät tästä muutkaan heidän tähtensä pääse kirkkoon. – Uli kysyi, miten pitkä matka täältä on kirkolle ja mihin aikaan sinne pitää lähteä, jotta ehtisi ajoissa perille ja missä siellä hänen arvoistensa sopi istua? "Kylläpäs nyt pitäjäläiset pöllästyvät", sanoi Vreni, "kun Glunggestakin joku tulee kirkkoon; meiltä ei siellä ole käyneet moneen herran aikaan. Serkku käy vain kun on pyydetty kummiksi; täti kaksi kertaa vuodessa ehtoollisella ja joka toinen vuosi rukouspäivinä; Liisa (Lisetteksihän sitä pitäisi oikeastaan sanoa) aina kun saa uuden silkkiröijyn; minä silloin kun olen saanut haukutuksi kaikki muut tulemaan oikeaan aikaan suurukselle; muut palvelijat eivät kuuna päivänä, ne eivät muista enempää kuin meidän Virkku tokko heillä sielua onkaan. Mihin ihmeelle hyvä Jumala sellaiset pölkkypäät oikeastaan panneekaan kun he kuolevat; etenkin tuon lypsäjän? Jos minä olisin Jumala, niin haudottaisin minä sitä ensin vähintäin pari sataa vuotta sievedellä ja sitten vasta ottaisin tuon tunnusteltavaksi vieläkö tuo yhä haisee; sittempähän olisi aikaa ajatella mihin hänet panisi. – Mutta Uli", jatkoi Vreneli, "ne nauravat sinulle jos menet kirkkoon, sinä saat taas sietää kiusaa." "Jumaliste", sanoi Uli, "eipähän minun tarvinne hävetä sitä, että menen kirkkoon; ja jos en voi olla täällä, niin menen matkaani. Tämä palkka ei tule niin isoksi että sen vuoksi unohtaisin sieluni."

"Oikeassa olet", vastasi Vreneli; "mene nyt vaan. Kumpa minäkin pääsisin mukaan. Mutta kun taas pidän niille pahuuksen puupäille aika saarnan, niin ehkäpä ensi pyhänä pääsen kirkkoonkin."

"Miksei isäntäkin huomauta tällaisesta?" kysyi Uli; "minun isäntäni, se patisti meitä kirkkoon, tahdoimmepa tai ei."

"Serkku sanoo", vastasi Vreneli, "ettei hän ole heidän sielujensa paimen; kunhan vain tekisivät kunnollisesti työnsä eivätkä varastaisi, niin hyvä olisi; mutta minkäs niille mahtaa." – "Sitä minäkin", sanoi Uli, "että minkäs hän niille mahtaa. Jos ei joku muu, niin ei mahda hänkään, hän on siihen liian heikko." – Uli varustautui toisten pilkasta piittaamatta matkaan, pisti virsikirjan jakkunsa taskuun ja lähti menemään kirkkoon. Toiset virnistelivät hänelle ja sanoivat: "Nyt sitä mennään Üfligeniin näyttämään uutta isäntärenkiä. Taitaapa luulla ihmisten ihan nousevan penkeille häntä töllistelläkseen. Mutta ompa näitä nähty tällaisia teikareita ja parempiakin. Ehkäpä se luulee, että pappi vetää hänet saarnaansakin."

Vreneli oli, ehkä sattumalta, ehkä tahallaan, seisonut oven takana katsellen Ulin menoa ja hän sanoi toisille: "Kukaties pappi paremminkin vetää saarnaansa huoripukit, laiskurit ja valehtelijat, – ja siksipä te ette kirkkoon uskallakaan mennä. Kaipa ajattelette, etteivät tällaiset sielulta ja ruumiilta saastaiset köntit ole kirkkoon kelvollisia." – "Kuulepas", vastasi yksi, "hävytön sinä olet suultasi ja kyllä sinulla on kitaa, mutta kylläpä häntä nyt haluatkin, muuten et sillä tavalla puhuisi. Et sinä ole parempi kuin muutkaan, muuten olisit mennyt kirkkoon sinäkin. Kylläpäs nyt ajattelet, että kun tuon kanssa nyt kerran pääsisi kirkkoon ja vihille, niin riittäisi se matka ijäksi. Sitten saisi kirkko kyllä jäädä sinulta rauhaan." – "Se ei kuulu sinuun; ja en ainakaan sinun kanssasi tahdo vihille; ennen menen vaikka minkä ravin retkun kanssa kuin sinun", sanoi Vreneli ja kiisi ulos tuvasta kuullen hurjan naurun takaansa kajahtavan.

Uli sai pian matkaseuraa ja paljon oli väkeä koulutalon ympärillä, jonka lähellä kirkko oli. – Tuo kuuluu olevan Glunggen uusi isäntärenki, sanoi toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Saas nähdä, miten kauan se siellä pysyy. – Ei siellä isäntärengit ole sietäneet kauan olla. Kaikilla muilla työläisillä on siellä ollut hyvä olla; mutta isäntärenki saa aina vastata kaikesta. Jos hän tulee toimeen palvelijain kanssa ja tulee samallaiseksi kuin hekin, niin vahtii Jukka häntä kuin poliisi kunnes saa ajetuksi hänet talosta. Jos isäntärenki taas vaatii järjestystä ja hoitaa tilaa vähänkin kelvollisesti, niin tekee palvelusväki tenän ja Jukka tulee viimein epäluuloiseksi ja tuumii, että nythän se rupee jo ihan isännäksi. Eikä se auta isäntärenkiä, vaan komentelee häntä kunnes hän laputtaa tiehensä. Sitten jälestä isäntä tosin katuu ja koettaa saada häntä takaisin; mutta jos saa, niin alkaa sama peli taas uudestaan. Kyllä se on koko jäkkä se Jukka.

Jokaisella oli oma tarinansa Jukasta: millainen se oli ollut sille ja sille ja mitä se ja se oli tehnyt puolestaan Jukalle; ja kaikki kehoittivat Ulia katsomaan Glunggessa vain hyvin eteensä eikä kiusaamaan itseään turhaa. Niin hän tekisi, jos olisi järkevä!

Ulilta meni ihan pää sekaisin näistä puheista eikä hän jaksanut kuunnella saarnaakaan kunnolleen. Kokemus jo todisti kaikki nuo jutut tosiksi, ja Glunggen olot tuntuivat hänestä nyt yhä harmillisemmilta ja räikeämmiltä; ja ne rupesivat tuntumaan jo ihan sietämättömiltä. Hän ei kai usein vasta pistäne nokkaansa kirkkoon, ajatteli hän, muuten hän ei jaksa sietää elämäänsä.

Kun hän synkeänä ja raskain mielin lähti kulkemaan kotia kohti, niin paistoi aurinko niin lempeästi ja lumi kimalteli niin puhtaana ja valkeana ja niin tuttavallisesti hypähtelivät ja lentelivät punatulkut tien varrella että hänen tuli oikein mukava olla; ja hänestä tuntui ihan kuin kulkisi hän nyt entisillä palveluspaikoillaan ja Johannes astelisi tässä hänen vieressään puhellen hänen kanssaan. Ja silloin oli hän kuulevinaan kuin Johanneksen sanovan: "Muistatko sinä vielä noita kahta ääntä, jotka aina ihmiselle puhuvat; noita, joista toinen viettelee pahaan ja toinen kehoittaa hyvään? Ja muistatkos sinä, että se viettelevä, liehakoiva ääni on kiusaajan ääni ja paratiisin käärmeen ääni ja että se koettaa tehdä ihmisen yltiöksi ja johtaa hänet harhaan oikealta polulta ja nauraa sitten jälestäpäin, kun on saanut hänet onnettomuuteen ja häpeään. Muistatko, että se on karkoitettava pois luota sanoen: Mene pois, Saatana! kuinkas minä niin paljon syntiä tekisin että rikkoisin Herraa minun Jumalatani vastaan." Niin oli Uli kuulevinaan Johanneksen puhuvan; ja silloin ajatteli hän, kuinka ihmiset, jotka olivat tulleet kuulemaan Jumalan sanaa parantuakseen, olivat häntä vietelleet puheillaan pahaan ja tehneet hänet yltiöksi. Ja nyt hän älysi, ken noiden ihmisten suun kautta puhui ja mihin heidän puheittensa muistaminen hänet johtaisi. Hän älysi, että hänen on tukittava korvansa heidän sanoiltaan. Ja sitten alkoivat häntä melkein kauhistaa nuo ihmiset, jotka sanovat kokoontuvansa kuulemaan Jumalan sanaa ja palvelemaan Jumalaa ja tulevatkin palvelemaan Jumalan asemasta perkelettä. Parantamatta itseään ne koettavat suistaa vielä muitakin synnin syvyyteen. Hirveää on, ajatteli hän, kun kirkkotiestä tulee ihmisille helvetin tie; ja hirveää, kun ihmisellä on sellainen sydän, että se muuttaa Jumalan sanan myrkyksi ja antautuu saatanalle silloin kun ihminen luulee palvelevansa Jumalaa. Ja hän tuli jälleen rohkealle ja hyvälle tuulelle, kun tiesi vapautuneensa ja päässeensä näillä ajatuksillaan taas oikealle ja turvalliselle tielle. Mutta kuitenkin häntä hävetti, että hän näin helposti oli ollut melkein langeta viettelykseen ja hän ajatteli, että ihminen on kuin onkin ruoho, jota tuuli häilyttää. Välttämätöntä on siis valvoa ja rukoilla ettei kiusaukseen lankeisi. Nyt tiesi hän jo, mihin se ihminen joutuu, joka ei aina valvo ja rukoile; kiusausten moninaisuuden vuoksi hänestä tuntui ihmeeltä, ettei pahuus ole ihmisissä vieläkin suuremmassakin vallassa kuin mitä se yleensä on.

Murkinoidessa kärsi hän vihoittelematta toisten pilkat: eikö häntä haluttaisi mennä vielä kiertokouluunkin ja ruveta pänttäämään katkismusta päähänsä? Ja hänhän tässä nyt saisi rukoilla kaikkien muidenkin puolesta; ja nythän on mukavaa, kun heillä on talossa ihan oikea pappi; sehän se nyt rukoilee, niin ettei muiden tarvitse!

Noin ne uskaltavat pilkata! ajatteli Uli. Uli ei ollut uskonut, että missään maailmassa olisi näin jumalattomia; että jumalattomuus esiintyisi näin julkeassa muodossa ja että näin peittelemättä vainottaisiin sitä, joka tahtoo palvella Herraa. – Sillä Uli ei tiennyt, että kaikki ne, jotka vaativat vapauksia, uskonnonvapautta, omantunnon vapautta, ne vaativat sitä vain niin kauan kunnes itse pääsevät tämän suvaitsevaisuutensa avulla valtaan. Sitten ne rupeevat despoottisiksi ja väkivaltaisiksi omantunnon ja uskonnon pakon suojelijoiksi, armotta, siekailematta, kuten kävi Ranskan vallankumouksessa. Ja merkillistä: jumalattomuus on kaikkein suvaitsemattominta juuri silloin kun se on saanut oikeuden ilmetä peittelemättä ja julkisesti. Se ei siedä jumalisuutta minkäänlaista ja se vainoo sitä kaikilla keinoilla; se selittää uskon- ja omantunnon vapaudenkin siten, ettei muka kellään ole oikeutta elää hurskaasti ja omantunnon mukaisesti. – Kukapa ei tuota mahtiin pyrkivää jumalattomuutta tuntisi ja sitä väkivaltaa, jota se nykyään alkaa harjoittaa?

Syötyä meni Uli yliskamariinsa, kylmään ja pimeään. Hän otti arkkunsa kätköstä raamatun; se oli kaunis kirja, entinen emäntä oli sen lahjoittanut muistoksi hänelle. Kirjaimet siinä olivat isot ja sivut suuret ja komeisiin kansiin se oli sidottu. Hän avasi heti ensimäisen luvun ja luki luomishistoriaa, kummastellen ihmeitä, jotka Jumalan käsi oli tehnyt, kummastellen miten viisaasti kaikki oli laadittu, miten ääretön on avaruus, jonka asukkaiksi Jumalan kaikkivalta on asettanut tähtien lauman. Hän iloitsi paratiisin ihanuuksista ja kuvitteli mielessään millaista oli elää tuossa ihmeellisessä laaksossa, jota ikuinen rauha vartioi ja joka ei vielä ole kokenut syntiä ja turmiota. Hänen mielikuvissaan kuvautui paratiisi ihanaksi auringonpaisteeksi, taivaalliseksi, pyhäksi sunnuntairauhaksi, joka näkymättömänä, ja kuitenkin kaikki kirkastavana verhona leviää kauniin puutarhan ruohikoille. Hän näki sielunsa silmillä hyvän ja pahan tiedon puun taivasta tavoittelevana, tummana kuusena hopeisten vetten partaalla. Hän näki kultaisten omenain kuultavan tummien havujen välistä, näki kirjavan käärmeen kimaltelevan tummien oksain lomista, näki sen leikittelevän kultaisella omenalla ja maistaa maiskuttelevan sitä silmät haluja kiiluen. Ja kauas hohtivat nuo silmät kuin kaksi liekkiä. Ja niihin silmiin katselivat toisetkin silmät; ja Uli näki vanhan ihmissuvun nuoren äidin kulkevan kevein askelin tuon kohtalon puun luo. Ja somastipa kiemurteli ja ihanasti kimalteli käärme tummien havujen seasta ja suloisesti maistaa maiskutteli se upeaa hedelmää. Ja yhä ihastuttavammin kimaltaen kiemurteli se puun ulko-oksalle, keinui ja kaarsi halukkaasti kaulaansa. Ja välkkyvin silmin katsoi ylös puuhun nuori äiti. Käärme oli niin upean komea, hedelmä tuoksui hyvältä ja näytti makealta ja hehkuva halu tulvahti äidin rintaan. Silloin kaartelihe käärme yhä lähemmäksi häntä ja kieritteli kauniimmat hedelmät hänen jalkoihinsa ja houkutteli suloisin äänin äskensyntynyttä halua iloisesti nauttimaan. Imarrellen ylisti se naisen kelvollisuutta ja ihanuutta ja moitti katkerasti Isän Jumalan kateutta, joka ei suonut hänelle tätä nautintoa ettei hän tulisi yhtä ylhäiseksi kuin hän itse. Hän näki miten nuo myrkynsuloiset sanat kasvattivat naisessa himoa, miten se himo paisui ja miten tuo imarteleva ääni tukahutti naisen muistosta Isän Jumalan käskyt. Hän näki miten Eeva maistoi hedelmästä uteliaan arasti ja miten kiihkeästi hän sitten tahtoi myös Aatamia synnin tekoon. Hän näki, miten sitten jokin synkeä varjo, synkeä, salaperäinen pilvi, laskeutui laaksoon ja verhosi sen. Autiona ja karuna levisi maan piiri hänen edessään, ja otsansa hiessä näki hän esivanhempamme synkeinä ja väsyneinä raatavan ensimäistä peltoaan, näki nuo viettelijän äänen ensimäiset uhrit, äänen, joka houkuttelee ihmisrukat hylkäämään Isän Jumalan käskyt ja palkitsee heitä sitten kurjuudella.

Niin istui Uli kylmässä kammiossaan tutkien pyhää kertomusta ja näki mielikuvituksessaan kaikki kertomuksen kohtaukset ihan ilmielävinä edessään. Hän ihan unohti olevansa Glunggessa, hän oli olevinaan paratiisissa, vanhan heisipuun takaa piilosta katselemassa esivanhempamme tekoja. Silloin lensi ovi yhtäkkiä auki ja raaka ääni jörähti: "Papin töissäkös sinä yhä olet!" – Vaikkei Uli ollutkaan heikko hermoiltaan, niin säpsähti hän kuitenkin tuon äänen yhtäkkiä kajahtaessa; hänestä tuntui kuin olisi enkeli Mikael yhtäkkiä tullut ajamaan häntä Aatamina paratiisista. Mutta sitten hän huomasi, että tulija olikin vain yksi rengeistä; ne olivat hakeneet Ulia jos jostakin, mutta eivät olleet uskoneet, että hän olisi täällä, kylmässä hökkelissä; ja Ulia pyydettiin tulemaan karjanhoitajan tupaan. Uli nousi ylös ja nyt vasta tunsi hän, että hän oli kylmästä ihan kangistunut. Mitä hänellä siellä? kysyi hän. Hänen piti vain tulla, sanoi toinen, sittenpähän näkisi. – Karjanhoitajan suuressa, lämpymässä tuvassa, joka oli läheisessä, vanhassa rakennuksessa, olivat kaikki palvelijat koolla, olivatpa yksin piiatkin. Jotkut löivät korttia, jotka olivat niin likaiset kuin kymmenen vuoden vanhat karjanhoitajan housut; toiset makailivat rötköttivät uunilla. Kiroukset ja rivoudet olivat tässä hauskutuspelissä valttia. Kun Uli astui sisään, huudettiin hänelle täyttä kurkkua, että hänen pitää toikata viinaa tai viiniä, kumpaa vain tahtoo. Niin ovat tehneet aina uudet isäntärengit. Sillä heistä se riippuu, voiko Uli pysyä talossa vai ei; he toimittavat hänet pian hiiteen, jos ei hän rupea elämään ihmisiksi. – Uli ei ensin tiennyt, miten olla kuin eleä. Hän sääli rahojaan, häntä ei lainkaan huvittanut ruveta heidän kanssaan yhteen koplaan, eikä hän heitä myös pelännyt: mutta eihän hän voinut olla itarakaan. Ja viimein ajatteli hän, että ehkäpä ne sitten saa paremmin tottelemaankin kun nyt antaa niille vähän myötä.

Päätettiin siis lähteä illallisen jälkeen ravintolaan; ja nuo heittiöt, joilla ei ollut aikaa pukeutua kirkkoon, niillä oli nyt yllin kyllin aikaa pukeutuakseen ravintolaa varten. Nuo hulttiot, jotka olivat liian laiskoja nousemaan ajoissa ylös Jumalan ja sieluparkainsa vuoksi, ne olivat nyt riemulla valmiit uhraamaan monen tunnin levon viinipöntön ääressä. Kun koko kopla oli pukeutunut illalliselle pyhätamineisiin ja koska tytöt kiirehtivät aterioimista, niin kummasteli Vreneli, mikähän heillä nyt on mielessä? – Ravintolaan tässä mennään kaikki, vastattiin; Ulin on toikattava. – Vreneli ei ollut yhtään hyvillään. Hän ei tahtonut ymmärtää, miten Uli saattoi sellaista tehdä. Jokohan se nyt rupee heidän kanssaan yksiin, jokohan se kyllästyi ponnistelemaan vastahakaan? Vai oliko antanut ajaa hulluuksia päähänsä? – Kiihkeästi halusi Vreneli siitä selvyyttä. Hyvin kärttyisenä istui hän illallispöydässä ja vastaili kovin jörösti kaikkiin puhutteluihin. Ja kun Uli ennen lähtöä kysyi: "Vreneli, etkös sinäkin tule mukaan?" niin vastasi Vreneli, että hän häpeisi lähteä ravintolaan mokomain ketkaleiden kanssa; oli hän nyt toki siksi hyvä. Ja kun Uli oli menossa ovella, huusi Vreneli vielä hänelle jälestä: "Varo itseäsi, jos uskot neuvoani!"

Matkalla ja ravintolassa koetti jokainen Ulia liehakoida. Ihan kilpaa tungeskeltiin hänen ympärillään; yksi ylisti hänessä yhtä avua, toinen toista. Silloin tällöin sanoi joku tosin moitteen, mutta siksi, että toiset voivat kehua häntä yhä uhemmin. Lypsäjä tuumi, ettei hän ollut nähnyt niin ainoaa, joka osasi lypsää paremmin kuin Uli; ja tallimies sanoi, että kuskina ei hän monia pelkää, mutta puunajossa oli Uli ollut tuhtimpi häntä. Ja kun nuorin renki sanoi, että olisipa hauska nähdä, pystyykö Uli etu-niittäjäksi ja että siinä he hänet varmaan panisivat kuumille, niin sanoi toinen, ettei hän halunnut lainkaan ruveta Ulin kanssa kilpasille, sillä hän tiesi jo etukäteen saavansa köniinsä. Ja kun toinen piika valitti, että Uli on niin ylpeä ettei ollenkaan tahdo seurustella näin halpa-arvoisen kanssa: vaan kyllä hän jo tietää, kehen Uli on silmänsä iskenyt; – niin silloin sanoi toinen: hänellä ei ole Ulissa moitteen sijaa; niin avuliasta ja höyliä poikaa ei hän ole ikinä nähnyt. Ja hän ei pidäkään mokomista, jotka heti ihan alusta jo luulevat saavansa tehdä mitä tahansa. Ja eihän Uli ole täällä vielä ollutkaan kuin viikon ajan: mitenkäs hän saattaisi tietää, kenen kanssa täällä saa seurustella ja ken oikeastaan on hänen ystävänsä, ken ei. – Niin kehuskellessa katosi mitta viiniä toisensa jälkeen eikä Uli voinut lopettaa kemuja. Kehujen jälestä alettiin tehdä ehdotuksia ja sanottiin, että pian saa Uli nähdä, ketkä tässä hänen parastaan tarkoittavat. Eihän Ulin pidä olla narri ja ajatella, että täytyy katsoa isännän etua, ei Ulin pidä tuppautua hänen asioihinsa. Isäntä itse, hän ei sitä tahdo. Ja sitä, joka tarkoittaa enemmän hänen parastaan, väijyy se pahimmin. Mutta jos tekee vain oman nokkansa mukaan ja pullikoi aina vain vastaan kun se jotain sanoo, niin alkaa se vähitellen pelätä ja antaa arvoa toisellekin. Mitäs Uli olisi niin hullu ja kiusaisi itseään ja muita turhaan, tyhjänpäiten! Ei edes sen oma poika lellittele sitä; se vain nauraa kun saa ukkoa jutkautetuksi. – Jos vaan tässä ollaan sovussa, niin hätäkös elää! Mutta ei pidä olla sellainen kuin entinen isäntärenki: se tahtoi itse kaikki eikä suonut muille mitään. Ja siksipä hänelle kävikin niinkuin kävi! Jos olisi antanut vähän muillekin, olisi saanut olla ihan rauhassa; Jukka ei olisi tiennyt mistään mitään.

Näitä juteltiin, kerrottiin Ulille. Uli joutui ihan ymmälle: olivatko nämä tosiaan samoja ihmisiä, jotka koko viime viikon olivat häntä jos jotenkin kiusanneet? Onneksi hän muisti vielä aivan tuoreesti tämän päiväiset tapahtumat; muuten olisivat nuo liehakoimiset ja viini hänet ihan sokaisseet. Onneksi hän muisti myös Vrenelin neuvon ja oli varovainen, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta: parempia nämä ihmiset sentään ovat kuin mitä minä ensin luulin; parempia kuin miltä ne alussa näyttivät. Ja kuitenkin ajatteli hän, että pahoin nyt käy, jos hän ei heistä tällä kertaa kunnolla pääse erilleen!

Viimein ei ravintoloitsija enää tahtonut antaa lisää viiniä, sillä laillinen aika oli lopussa. – Siinä ravintolassa näet vielä muistettiin laillista aikaa. Mutta missä ajasta ei piitata, olkoon se sitten talo, virasto tai hallitus, siellä hoidetaan toimet huonosti. Voi mikä surkea laitos onkaan larvien hoitama hallitus! Huonoinkin ihminen häpeää käydä hutiluksen asussa ja vie vähilläkin kolikoillaan ryysynsä räätälin paikattavaksi; mutta lorvehtijain hallituksessa, siellä häärivät herrat pyylevinä ja paksuina kaikessa rauhassa ja tietävätpä vielä arvonsakin! – Hyvä Jumala, tyytenkö he ovat unohtaneet, että maailma halveksii lorvehtijoita! Mutta mies, joka ei piittaa ajasta, hän on sokea kuin pöllö ja hän lähtee köppelehtimään ihmisten nähtäväksi ja valtateille sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi parasta puikkia pankon alle! – Kun Uli raskaasti huoaten maksoi tuon melko ison laskun, menivät hänen kestittävänsä toinen toisensa jälkeen ulos. Vain yksi rengeistä jäi hänen luokseen. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, lunta satoi taivaan täydeltä: tuskin näki tuumaa eteensä. Ulin toveri sanoi nyt vievänsä Ulin vielä sellaisen likan akkunan alle, jonka luona voi ehkä pistäytyä vieraissakin. Hän oli tuttu joka tytön kanssa tällä kylällä ja joka akkuna hänelle aukeaa, ei koko pitäjässä ole monta kammiota, missä hän ei olisi pistäytynyt. Uli teki tenää, ja sanoi että hän on vielä outo näillä mailla ja ettei häntä huvita väristä tuntemattomien tyttöjen akkunan alla; pitäisi vain joutua toisten jälestä kotiin, ne olivat jo lähteneet edeltä ja jättävät. – "No tule nyt vain sentään minun kanssani ainoastaan pariksi silmänräpäykseksi, ihan tuohon lähelle; ei ole kuin puolen sataa askelta tiestä. Saas nähdä, onko sillä talontyttärellä vieraita tänään vai ei! En minä viivy niin viittä minuttia." – Uli meni. Tuskin ehti hän tieltä pimeälle kujalle, niin lensi halko sohahtaen hänen korvallisensa ohi; joku iski häntä niskaan, toinen isku sattui olkapäähän. Ripeästi hamusi Uli pimeässä ja sai kynsiinsä halolla hosuvan käden. Tempaisi halon kouraansa ja lyödä huimasi sillä pari kertaa ympärilleen niin että luut raski; paiskasi sitten jonkun ahdistajan edestään aidan yli ja katosi itse kuin tuhka tuuleen. – Siellä täällä yhä lyödä huiskittiin ja sitten supatettiin: Älä, älä helvetissä, minähän se olen! Missä se on, minne se meni? En tiedä, piruko sen vei! Tulehan ja auta tallimiestä minun kanssani, se sai jo tarpeekseen. Verta torottaa minusta kuin siasta; vaan kyllä saa se saatana vielä voiteensa! Juostaan edelle, odotetaan ovella. Johan nyt on piru, jos ei sitä siellä saada kynsiin. Siellä se löylytetään, jotta tietää syyhyneensä. He juoksivat, pylleröivät kuopissa, ja odottelivat Ulia ovella, mutta Uli ei tullut. Viimein he alkoivat pelätä: jospa se nyt venyykin jossain ojassa tiedottomana ja vielä paleltuu! Kiireesti he puikkivat kammioihinsa ja tallirenki kiroili kiroilemistaan: sellaista hiiden paukkua ei hän ollut saanut eläissään; ja paleltukoon Uli, jos paleltuu! Kunhan ei vain ruvettaisi syyttämään heitä kun he olivat lähteneet ravintolasta yhdessä hänen kanssaan. Kylmä olisi nyt olla tiilenpäitä lukemassa.

Huomisaamuna säikähtivät he kauheasti kun Ulin ääni tavalliseen aikaa kajahti herättäen heitä työhön. – "Näetkös nyt, eikö elä se koira vielä!" sanoi tallimies lypsäjälle. "Miten pirulla se tuli kotiin?" Ei kukaan tiennyt. He kysyivät Ulilta, milloin hän oli tullut kotiin; he olivat muka odottaneet häntä kauan, vaan turhaan. Uli oli kai ollut tytön luona? Sitten kertoi Ulin toveri, mitä heille oli kujassa tapahtunut, ja moitti Ulia, joka muka oli jättänyt hänet pulaan ja juossut itse pakoon välittämättä vaikka hänet olisi kuoliaaksi pieksetty. Uli vastasi vain, että oma pää se on ensinnä vaarassa. Hän ei muuten tiennyt miten toista auttaa, kun toinen itse oli heti nujakan alussa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toiset tekeytyivät aivan viattomiksi ja tuumivat vain, että olisivatpas he olleet siellä, niin kyllä olisi hätyyttäjille näytetty.

Uli ei ollut tietävinäänkään, ei edes kysellyt mistä he olivat saaneet kuhmuja, eikä kertonut tarkemmin kotiin tulostaan. – Vreneli, joka peloissaan oli valvonut odotellen juhlijain palaamista, oli kuullut Ulin tulevan yksinään ja ensimäisenä kotiin; ja sitten oli Vreneli nukkunut. Aamulla näki hän sinisiä kuhmuja muutamien pääkuorissa ja sivumennen sanoi Uli hänelle: "Kiitosta vain, oikeassa olit." Enempää ei hän voinut puhua. Vreneli tuli tietysti uteliaaksi ja toiselta tytöltä, joka oli vähän kuin Ulin puolella, onnistui hänen saada viimein tietää, että oli punottu juoni ja päätetty pieksää Uli oikein kunnolla sitten kun ensin oli juotu hänen rahoillaan ja saatu kehumalla hänen epäluulonsa katoamaan. Oli koetettu pieksää hänet kylässä, jotta sitten olisi voitu lykätä syy kyläläisten niskoille. Mutta tyttö ei tiennyt, mitä sitten oli tapahtunut eivätkä tienneet sitä oikein muutkaan. Oli paukautettu pari kertaa, tallimies oli pyörtynyt ja toinen renki oli lentänyt vankkurien alle kuin tykin kidasta; lypsäjä sai sellaisen reiän päähänsä että veri puhalsi kuin ruiskusta. Mutta Uli katosi, niin että ne jo luulevat, että ovat itse lyöneet toisiaan. Olivat vahtineet Ulia ovellakin, mutta Ulia ei kuulunut. Vaan tänä aamuna oli Uli tullut heitä herättämään ja he eivät tienneet mistä ja milloin se oli tullut kotiin. Eivätkä tytötkään, jotka olivat jääneet jälemmä tielle, olleet Ulia nähneet, eivätkä kuulleet. Tänään vuodetta korjatessaan oli tuo tyttö nähnyt verta Ulin pieluksella, joten hän arveli, että kyllä kai se Ulikin oli nujakassa ollut, mutta hän ei ihmeekseenkään tiennyt, miten siinä oli käynyt. – Eikä kukaan heistä siitä tietoa saanutkaan. Ei saanut vielä Vrenelikään, kunnes Uli sittemmin sattumalta hänelle kertoi, että hän, karistettuaan ensin kimpustaan yhden ahdistajan, oli mennyt erääseen vajaan, kun oli liian vanha tapellakseen tosissaan. Ja vajassa, aivan lähellä pukareita oli hän sitten kuullut kaikki heidän tarinansa ja tuntenut heidän äänensä ja kiiruhtanut ennen heitä kotiin sillaikaa kun he holhoilivat pyörtynyttä tallimiestä. Hänen oli tosin tehnyt mieli ruveta itse vahtimaan ovelle, mutta viimein oli hän ajatellut, että ties mikä onnettomuus tästä vielä voi tulla; ja mukavinta on mennä makaamaan. Ja tästä tapahtumasta oli Uli taas saanut nähdä, kehen tässä talossa voi luottaa ja millaisia täkäläiset muut ovat.