Kitabı oku: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», sayfa 13

"Älä vain pelkää äläkä rupea kenenkään seuraan ja toimita tehtäväsi kunnolla, niin kaikki käy hyvin", sanoi Vreneli. Mutta ei malttanut Vreneli olla kertomatta emännälle, mitä oli tapahtunut ja miten palvelusväki vainosi Ulia ja Vreneli sanoi, että pitäisi pitää hyvää vaaria Ulista; muuten se ehkä vielä menee matkaansa, jos hyväksi näkee. Uli näyttää kunnon pojalta ja hän pitää töistä hyvää huolta; mikä tietää, tokko koskaan enää saataisi hänen vertaistaan renkiä. "Pitää koettaa", tuumi emäntä, "tehdä kaikki voitavansa. Kunhan ei tuo ukko vain olisi noin kummallinen. Sille ei ole kukaan mieleen."

VIIDESTOISTA LUKU

Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin

Seuraavana sunnuntaina kutsui emäntä Ulin pikkutupaan. Jukka oli lähtenyt poikansa luo Lisetten kanssa, (mutta Liisaksi häntä vaan tavallisesti kutsuttiin!) kun tytär oli tahtonut sinne tanssiaisiin ja kiusannut ennen lähtöään ompelijattaret, räätälit ja suutarit puolikuoliaiksi laitattaessaan itseään kauniiksi. Ja kun ei sekään auttanut, oli hän itkenyt ja saanut puistatuskohtauksia: Weltschlandissa, ruikutteli hän, oli hän aina ollut kaikkein kauniimpia ja täällä ei auttanut mikään vaikka ompelijoille miten tuhlasi rahoja. Mutta nämä räätälit ja ompelijattaret eivät, Herra nähköön, osaakaan tehdä mitään ja hänen mielestään ei täällä saa kunnollista kangastakaan kuten Weltschlandissa. Ottipa siellä mitä vaatetta tahansa, aina se vain puki, vaikka puettava olisi ollut kuin variksen pelätti. Vaikka hän olisi pukeutunut Weltschlandissa miten vaatimattomasti tahansa, olivat pensionaatin rouvat, joiden luona hän asui, aina sanoneet: "Oi miten sievää, oi miten kaunista, oi miten elegantti vartalo, miten ylevät kasvot, totisen totta, hän on enkeli!" Ja täällä hänelle sanotaan: "Voi miten sinä raukka olet kalpea, voi miten sinä olet laiha kuin humalaseiväs!" Sellaista tullaan hänelle sanomaan!

"Uli", sanoi emäntä, "otapas nyt tästä, juo, ota leipää ja silavaa jos tahdot." "En minä nyt", sanoi Uli, "minähän olen ihan vasta syönyt. Mutta minulla olisi vähän kysyttävää emännältä ja jos ei se ole emännän mieleen, niin pitää vain heti kieltää, en minä siitä ole millänsäkään; minä tiedän kyllä, ettei se ole tapana tällä paikkakunnalla – mutta sitähän minun vain piti kysyä, jos uskaltaisi, että eikö emäntä antaisi minun olla pyhäiltapäivinä tuvassa silloin kun en ole isännän asioilla kylillä? Minä en menisi mielelläni muun väen seurapaikkoihin, tietäähän sen, mitä siellä on. Enkä tahtoisi maatakaan koko iltapäivää. Lukisin mielelläni pyhinä vähän raamattua ja kirjoittaisin jonkun rivin entiselle isännällekin, mutta minun kamarissani on niin kylmää." – "Ai, tosiaankin", sanoi emäntä, "niin tosiaankin; ei suinkaan Jukka siinä tenää tehne eikähän siitä ole haittaa Liisallekaan. Sinä et ole sellainen kuin muut; saavat minusta nähden rännätä missä tahansa. Ruuan valmistamisessa ja vyyhteämisessä ei kukaan ole niin innokas auttamaan kuin sinä. Ja ylipäätään, jos pysyt yhä sellaisena kuin tähän asti, niin olen minä sinuun erittäin tyytyväinen ja Jukka myös. Mutta se ei vain osaa ilmaista mieltään ja jos se onkin välistä vähän kummallinen, niin ei sinun tarvitse siitä välittää, sinä teet vaan töitäsi kuten ennenkin." Puhellessaan Ulille näin, pakotti emäntä hänet ottamaan vielä vähän kinkkua ja maistamaan pullosta ja pyysi Ulia hommaamaan huomenna kaikessa hiljaisuudessa jyviä jauhoksi sioille; eikä tarvitsisi Jukankaan saada kaikkea tietää. Eihän se ukko tosin häneltä tätä kieltäisi, mutta se nurisee kuitenkin emännälle alituiseen, että hän muka kuluttaa liiaksi eloa sianruokiin. Vaan eihän emäntä mitä tuhlaa ja syöhän Jukka itsekin niiden sikojen lihaa yhtä hyvin kuin hän, eikähän tämä nyt mikään suuri synti ole.

Vrenelikös katseli ihmeissään kun Uli tuli tupaan kirjoitusvehkeineen. "Mitäs sinä aiot?" kysyi hän. "No, emäntä lupasi minun olla täällä sunnuntai-iltapäivinä", sanoi Uli; "karjanhoitajan luona en voi olla, yläällä on liian kylmä ja ravintolaan en tahdo mennä joka sunnuntai." Vreneli lähti emännän luo ja sanoi, ettei hän tahdo sanoa Ulista mitään pahaa; mutta muistakoonkin emäntä sitten, että se on hänen syynsä, jos aletaan juoruta; ja kyllä kai serkkukin ällistyy, kun näkee Ulin tuvassa kuin kotonaan. "Hupakko", sanoi emäntä, "minkäs minä sille voin, kun hän niin kohteliaasti pyysi? Ja eihän hänkään ole mikään koira, niin sanoakseni, vaikka renki onkin, ja onhan toki parempi, että hän on täällä kuin karjanhoitajan koplassa meitä pilkkaamassa ja vehkeilemässä meitä vastaan." "Miten vaan", vastasi Vreneli, "en suinkaan minä; mutta muistakin sinä sitten, ettei se ole minun syyni jos aletaan jos jotain juoruta, se on sinun."

Mutta Jukkaa harmitti kovasti kun hän seuraavana sunnuntaina näki Ulin asettuvan tupaan, ja muori parka sai sietää monet pistosanat, ihanpa patistettiin häntä käskemään Ulia tuvasta uloskin. Mutta siihen ei hän vaan suostunut. "Sano itse Ulille", vastasi hän Jukalle. Mutta ei haluttanut Jukkaa sanoa.

Pahimmin nyrpisteli nokkaansa Liisa. Hän kaivoi tavallisesti joka iltapäivä säilöistään korunsa, ihaili niitä ja sulloi ne takaisin kauniisiin rasioihin: koralleja, silkkilankaa, hienoja ketjuja, sormuksia, kullalla kirjailtuja hopeahakasia, kauniita kankaita, tikattuja eduksia j.n.e. Kun hyvin sattui, oli hänellä monasti koko pöytä, vieläpä tuolitkin täynnä hepennyksiä. Hän katseli korujaan yhtä toisensa jälkeen vasten päivää ja koetteli niitä milloin päähänsä, milloin selkäänsä, ja muiden oli silloin lausuttava hänelle, mikä häntä paraiten puki. Ja sen päätti hän sitten ottaa ensi pyhänä koristeikseen. Mutta kun hän tätä peliään piti melkein joka iltapäivä maanantaista lauantaihin saakka, niin ehti hepennys viikon varrella vaihtua jos minkinlaiseksi; sillä hänen kustannuksellaan kujeiltiin paljon. Vanhemmat eivät uskaltaneet häntä hiukkaakaan moittia, sillä jos sen tekivät, alkoi Liisa mekastaa tai rupesi vuoteen omaksi ja sanoi kuolevansa pois koska häntä muka aina vainotaan. Sitten täytyi noutaa lääkäriä ja siitäkös syntyi hiton puuhat.

Vreneli ja Liisa eivät olleet kovinkaan rakkaissa väleissä. Liisa kohteli Vreneliä ylimielisesti kuten köyhää sukulaista ainakin, joka syö armoleipää, eikä ajatellut, että kaikki talouden huolet olivat oikeastaan yksinomaan Vrenelin kannettavina; ja varmaampa Vrenelin terve punakkuus ja riuska olemus teki Liisan myös salaisesti kateelliseksi, vaikka hän sanoi usein, että Weltschlandissa heillä oli ollut piika, joka oli ihan Vrenelin näköinen ja pensionaatin rouvat olivat aina sanoneet: O ciel, quel air commun elle a!¹⁶ Vreneliä taas säälitti kovin tuon sukulaisen lapsellisuus ja saamattomuus eikä hän ollut paljon milläänkään hänen ylpeydestään. Varoittihan vain silloin tällöin hienoilla vihjauksilla Liisaa olemasta naurettava. Mutta Liisakos siitä suuttui ja luuli Vreneliä kateelliseksi.

Liisa nyrpisti kauheasti nokkaansa nähdessään Ulin istuutuvan pöydän ääreen ja rupeevan lueksimaan. – Uli oli aina hänen tiellään, Ulin ei pitänyt olla tässä, vaan tuolla, ja kun Uli siirtyi tuonne, ei hän sittenkään ollut sopivassa paikassa. Liisa oli sälyttänyt tapansa mukaan pöydän kukkuroilleen kompeitaan: koko nipun lettinauhoja, toiset toisiaan koreampia; tuskin mahtui Ulin kirja pöydän kulmalle. Uli huomasi kyllä äkäiset naamat ja sen, että hänet aiottiin suorastaan ajaa ulos, ja hän ajatteli mielessään: sietäisipä nyt saada olla edes pari kolme tuntia lämpöisessä tuvassa, kun on koko viikon ponnistellut tuulessa ja sateessa ja puuhannut joka paikassa ensimäisenä ja viimeisenä. Hän oli vähällä antaa pahan mielensä puheta ilmi sapen sanoina, mutta sitten ajatteli hän, että tuhmahan hän olisi, sillä häneen itseensähän sen teon seuraukset kohdistuisivat. Viisainta oli siis kun ei ollut Liisasta tietävinäänkään, vaan niin mukavasti kuin mahdollista. Ennättäisihän tässä vielä lausua vaatimuksiakin kunhan ne ensin hänelle jotain sanovat. Mutta kun ihminen on harmissaan, ei hän tavallisesti menettele viisaasti, päinvastoin tyhmästi.

Silloin yksi nauha putosi Ulin jalkoihin, hän nosti sen ylös, katseli sitä ja sanoi: "Ompas tämä kaunista silkkinauhaa, minä en ole ikinäni nähnyt tällaista ennen; mitenhän ihmeellä ne kutovat tuollaisia kukkasia nauhaan?" – "Eihän tämä nyt ole vielä mitään", vastasi Liisa; "minulla on vielä paljon kauniimpiakin." Ja Liisa toi nuo kauniimmat Ulin katseltaviksi ja Uli ihaili niitä ihan rehellisesti, sillä hän ei tosiaan ollut koskaan ennen nähnyt semmoisia. "Mutta ihmekös on", tuumi Uli, "jos Lisette käyttää kauniita lettinauhojakin, sillä komea teillä on tukkakin." – Siitä saakka sai Uli armon Liisan silmien edessä ja myös paikan pöydän ääressä. Liisa oleili nyt aina sunnuntai-iltapaivinä isossa tuvassa letitellen tukkaansa ja kysellen Ulilta, millä nauhoilla se nyt pitäisi sitoa. Mutta Uli olikin pulska mies, pian tosin jo kolmenkymmenen, mutta kaunis kasvultaan ja iholtaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset, tukka ruskea ja kiharainen, nenä siro ja hampaat niin valkeat että juutalainen olisi ne varastanut, jos olisi saanut tilaisuuden.

Mutta tämäpäs ei taas ollut Jukan mieleen; hän tuli ylipäätään yhä kärttyisemmäksi Ulille. – Lumi oli sulanut ja puut oli hakattu. Mutta Uli oli hakkuuttanut polttopuiksi myös kaikellaiset joutopuut, joita oli talon ympärillä, ja siistinyt tanhuat ja puhdistanut halkoliiterin niin somaksi, että emäntä oli oikein mielissään ja sanoi, että sepäs nyt on oikein hyvä; nythän täällä pääsee pihoilla liikkumaan, tarvitsematta kompastua jos johonkin roinaan ja saa kulkea nurkilla kiukuttelematta. Mutta Jukka motkotti ankarasti: mokomaa ei hänellä ole ikinä ollut, ei sille kelpaa enää mikään ja se panee mullin mallin joka paikan, eikö tuo kohta tulle tupaakin mullistamaan.

Uli oli pyytänyt saada puhdistaa hedelmäpuutkin, jotka olivat kurjassa tilassa: sammaltuneet, homehtuneet ja täynnä kuivia oksia. Hän puhdisti ne oivallisesti; mutta ei ollut Jukka vaan häneen tyytyväinen. Ja kaikki muut rengit haukkuivat, että Uli perkaa työtä vaikka seinän raosta, pitääkseen heitä orjinaan. Virtsakaivo oli tyhjennettävä, jotta ensi kevääksi saataisi uutta virtsaa; siitä taas ei tietysti kukaan ollut mielissään. – "Heti kun virtsa jäätyy tarpeeksi, on se vietävä niityille. Ja niityt olisi oikeastaan pantava kuntoon jo ensi syksynä", sanoi Uli. "Pienemmät salaojat on puhdistettava ja uusia sulkuja rakennettava." – Mutta Jukka, vaikka hänellä oli tarvittavia rakennuspuita, rupesi kaikin voimin tuumaa vastustamaan eikä suostunut siihen, ikäänkuin olisi Uli hommannut tätä omaksi hyödykseen. – Olihan ne kelvanneet tähänkin asti, sanoi Jukka, hän ei ymmärtänyt, miksi nyt oli yhtaikaa kaikki uusittava. Olivathan entisetkin rengit saaneet niillä niityt hoidetuiksi, ja jos Uli kerran johonkin pystyy, niin ei hänkään parempia ojia tarvitse.

Maaliskuussa, kirkkaana sunnuntai-iltapäivänä sanoi Uli Vrenelille, että hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle; jos Vreneli olisi niin hyvä ja pyytäisi isäntää tupaan. Vreneli meni ja Jukka motkotteli: "Mitä se nyt taas tahtoo, mikähän sen päähän nyt on pälähtänyt? Sietämätön rauhan häiritsijä, ei se anna olla levossa ei pyhänä ei arkena."

Uli tiedusteli isännältä, miten kevättyöt suoritettaisiin. – Hänen isäntänsä ja hän, sanoi Uli, olivat joka vuodenaikana aina ennen päätehtäviä yhdessä palautelleet muistiinsa koko tulevan työsuunnitelman ja yksityiset pikku tehtävätkin ja toimineet sitten tuon suunnitelman mukaan niin että kaikki, sekä suuret että pienemmät askareet tulivat suoritetuiksi yhtaikaa eikä mitään jäänyt tekemättä. Kun hiukan etukäteen silmäilee kaikkia tulevia töitä, niin tietää sitten miten paljon väkeä mihinkin tarvitsee, milloin mikin työ on alotettava ja miten väki on sijoitettava, jotta sitä riittää kaikkialle. Vaan kun jättää huolehtimisen tulevista töistä päivästä päivään, niin unohtuu aina jotain; ja aina ajattelee aikaa olevan enemmän kuin mitä sitä onkaan, vaan töitä vähemmän kuin mitä sitten jälestäpäin näkee olevan. Sitten joutuu pulaan ja työt eivät edisty vuodenajan mukaisesti, tulevat suoritetuiksi sopimattomaan aikaan tai huonosti ja hutiloimalla. Siksi aikoi Uli nyt kysyä, koskapa se kuitenkin pian on tiedettävä, miten kylvöasiat järjestetään, mitä kylvetään, miten paljon perunoita, miten iso maa liinaa, pellavaa ja vihanneksia j.n.e. ja mihin isäntä niitä kylvättää? "Jos isännälle sopisi, niin pitäisi näyttää minulle jo tänään maat; on niin korea iltapäivä että olisi oikein hauska vähän kävellä auringonpaisteessa vainioilla."

"Vielähän tässä nyt on pitkä aika siihen", tuumi Jukka, "tuskin on vielä lumi lähtenyt maasta." Kyllä hän Ulille neuvoo, kun aika joutuu. Kiirettä ei hän kärsi; on tässä talossa ennenkin tultu toimeen ilman mokomaa hätää. "Mutta siksipä onkin kaikki rappiolla", sanoi emäntä. "Minä menisin mielelläni Ulin kanssa! Hyvää sinullekin tekisi, kun menisit vähän tuuleuttamaan itseäsi. Miksi sinä vastustelet ja annat väelle turhaan ruokaa ja palkkaa? Muina vuosina pääsimme halon hakkuusta ja riiheltä vasta kolme viikkoa myöhemmin kuin nyt ja vuodet läpeensä olemme myöhästyneet muista ja olleet takapajulla. Mitäs väki nyt tekee, jos sinä et anna niille työtä?" – Jukka kiskoi mukisten lämpöiset huopatossut jalastaan ja pani jalkaansa saappaat. Emännän piti sitoa kaulahuivi hänen kaulaansa ja tuoda hänelle nenäliina taskuun. Uunin loukosta otti hän sitten kepin ja lähti viimein jankaten ja harmissaan Ulin kanssa ulos.

Jukka ei ollut kuuna kulloissa ikänä oikein tarkastellut suurta, oivallista tilaansa eikä tuumiskellut, miten se olisi hoidettava, niin ettei se ainoastaan tuottaisi hyviä tuloja, vaan myös paranisi ja että yksi viljelyksenhaara kohottaisi toista j.n.e. Hän kylvi tavallisesti eri viljalajeja vain sen verran minkä ehti tai minkä jaksoi lannoittaa. Kun pantiin perunaa, valikoi hän aina perunamaan niin pienen kuin mahdollista, joten uudelta vuodelta oli joka vuosi alettava perunoita säästää. Sama oli liina-, pellava- ja naurismaidenkin laita. Niukuin naukuin sai emäntä häneltä houkutelluksi maata noille viljalajeille ja lantaa ja virtsaa piti niille melkein varastaa. Jukkaa säälitti antaa muun kuin rukiin ja rehun imeä voimaa pellosta; se oli muka vain vahinkoa. Niin oli koko tila reposteltu ihan mitättömäksi. Siellä täällä oli kaistale sitä, toisaalla toinen kappale toista riippuen siitä, miten heinäistä kukin palanen oli ennen ollut perkaamista. Sitä paitse ei viljellyn ja viljelemättömän maan suhde ollut sopiva.

Yhtä vähän kuin tilansa hoitoa suunnitteli Jukka myös palvelusväkensä käyttämistä. Hän ei arvioinut sen voimia eikä jakanut sitä suhteellisesti eri töihin. Paljoa ei hän mielellään pitänyt väkeä ja niitä vähiä, mitä hänellä oli, ei hän osannut ohjata ja pitää työssä. Hän tosin aina motkotti, kun ne alituiseen laiskottelivat tai tekivät työnsä niin huonosti kuin mahdollista; mutta mitäpä se siitä olisi parannut! Siksi ei talolla ollutkaan tarpeeksi työvoimaa, maata ei jaksettu hoitaa kyllin hyvin: milloin puuttui lantaa pelloilta ennen kylvöä, milloin mitäkin, etupäässä puuttui vain aikaa. Oikeissa ajoin ei päästy töistä milloinkaan ja tuskin tulivat puoletkaan tehtävistä sittenkään suoritetuiksi. Siten meni vähitellen horroksiin tilan henki, – sillä maatiloillakin on henki, jonka hyvinvointi riippuu osaksi maan, osaksi työn laadusta, – ja samassa suhteessa vähenivät myös vuosi vuodelta tulot. Ja sepä onkin syynä monien maatilain onnettomaan rappiotilaan, se, ettei, osata asettaa tasapainoon tilan tahtoa ja omistajan tahtoa; tilan voimia ja tarpeita; ettei arvioida etukäteen kyllin huolellisesti työn paljoutta ja laatua.

Uli joutui pulakkaan ukon vuoksi. Jukka kitsasteli antaa pienintäkään palstaa yhteen tai toiseen tarkoitukseen, kitsasteli välttämättömimmästäkin lannannokareesta. Hän oli muka aina aikonut säästää sen maan tai sen lannan johonkin parempaan tarkoitukseen. Turhaan selitteli Uli hänelle, ettei toki kaikkia tehtäviä voi jättää syksyksi ja että hänen mielestään on näin isolla tilalla liian vähän kylvöalaa. Siksi täytyisi jo nyt keväällä koettaa saada nurmet kynnetyksi. Syksyllä tarvittavasta lannasta pitäisi hän sitten kyllä huolen. Niukuin naukuin sai hän mangutuksi tavallista laajemman perunamaan ja vehnäpellon, johon hän sittemmin aikoi kylvää apilasta. Sitä vastoin näki hän tällä kävelymatkallaan pelloilla monta syltä leveitä pensaita, joutavia pientareita ja heinittyneitä sarkoja; näki sivutöitä monen moneksi vuodeksi.

Kotimatkalla sanoi Uli, että vielä hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle, jos ei isäntä vaan pahastuisi. Jukka tuumi, että hänen mielestään on Uli jo puhunut ihan kyllikseen, luulisi saaneen jo tarpeekseen tänään. Mutta puhukoon nyt sitten yksin häpein. – "Isäntä", sanoi Uli, "karja on huonolla tolalla. Hevosista ei kannata enää ruokkia enempää kuin neljää; jos ei tehdä vähän muutoksia, niin ei niistä pian ole yhtään kelvollista. Lehmien laita on vielä huonompi. Ne eivät lypsä niin paljon kuin pitäisi; useimmilla ei ole kuin kaksi, kolme kelvollista nänniä, ja liian vanhojakin ne ovat; minun mielestäni pitäisi niistä hävittää vähintäin neljä ja hankkia sijaan nuorta karjaa, jolla on hyvät utareet. Niistä olisi hyötyä paljon enemmän kuin näistä. Nyt syötetään sellaisia elukoita, joista ei ole mitään hyötyä eikä tuloja."

"Niin, niin", sanoi Jukka, "helppohan sitä on myydä, myydä on helppo vaikka kenen. Mutta kumpa saisi parempaa sijaan! Kaikki nykyjään pettävät. Ja kukapa ne kaupat tekisi? Hän itse ei enää jaksanut ja kellepä ne uskoisi, ettei häntä petettäisi?" – "Oh", sanoi Uli, "siihen vaaraan täytyy joka tilallisen uskaltaa heittäytyä ja jokaistahan joskus petetään. Mutta entisen isännän luona kävin minä usein lehmiä ja hevosia myymässä ja tyytyväisiäpä oltiin kauppoihin." – "Jaha", sanoi Jukka, "vai sinä se kauppoihin tahtoisit, myymään ja ostamaan vaan; jaha, no kyllä nyt sen ymmärrän, empä nyt enää ihmettele. No, niin, saahan nähdä, saahan nähdä; no, sehän on merkillistä."

Kotona valitteli hän vaimolleen taas, mitä Uli oli häneltä mankunut ja miten Uli oli häntä kiusannut. Mikään ei siitä ole paikallaan. Se panisi koko tilan nurin narin, jos sen antaisi tehdä mitä se tahtoo. Ja karjan tahtoo se nyt uusia tykkänään! Mutta kyllä hän jo muka näkee, mikä se poika oikeastaan on, ja kyllä hän vielä näyttää sille, kellä tässä ohjat seisoo! Tuollainen, jolla ei ole niin kämmenen leveyttä maata, hän on tuntevinaan maan hoidon paremmin kuin vanha tilallinen, jonka isä ja isoisä jo olivat kunnon maanviljelijöitä. Kyllä nyt ylpeys kasvaa ihmisissä jo ihan yli korvien, ei niiden kanssa enää tule toimeen. – Mutta kun hän luetteli juurten jaksain kaikki mitä Uli oli häneltä mankunut, niin sanoi hänen vaimonsa: "No tilallinen tai tolallinen, välipä nyt sillä! Mutta jos nyt tilallinen olisi puoleksikaan niin viisas kuin tilallisen renki, niin me tilalliset oltaisiin kahtakertaa rikkaampia kuin ollaan ja talo tuottaisi kaksinkertaisesti."

Kuitenkin luistivat työt hyvin ja kaikki ihmettelivät, miten aikaisin Glunggessa oltiin joka aamu jalkeilla. Kun üfligeniläisiä tuli Glunggen palvelusväen puheille: tallimiehen luo, joka veti lantaa, lypsäjän luo, joka oli hakemassa suolaa j.n.e., niin he sanoivat: "Kovin ankarapa komento teillä näyttää olevan. Häjy on renkimieheksi Uli kun pitää väkeä tällä tavoin orjinaan. Mutta mepä emme suostuisikaan tällaiseen, me tekisimmekin tenän emmekä antaisi sellaisen tulokkaan itseämme komennella. Näyttäisimme, kuka täällä on ollut kauemmin, hänkö vai me." – "Odottakaahan, kunhan mitta täyttyy!" vastasi tallimies; "sittempähän nähdään."

Kun üfligeniläisiä tuli Jukan luo, sanoivat he, että mikäs kiire sillä Jukalla nyt oikeastaan on? Vai onko täällä isäntä isännällä? Eihän joka paikassa sama komento sovellu; missään eivät he olleet nähneet kiireestä hyötyä. Jukka mahtaa antaa näin alussa uuden rengin isännöidä vähän liiaksi. Mutta eivät he sitä pahalla sanoneet; kylläpähän Jukka itse tiennee, mitä tekee!

Ja kun he tulivat Ulin luo, sanoivat he: juuri tämän puutteessa se Glungge on jo kauan ollutkin! Jo kaukaa nyt kuulee, että toinen ääni on kellossa. Mutta joutavaapa hän itseään näin rääkkää; sillä ei hän kauan täällä voi pysyä kuitenkaan. Jukan kanssa ei hän tule kauan toimeen. Ja tokkopan hänen laisensa mies ijäksi aikoneekaan jäädä rengiksi, – ei ainakaan tällaiseen paikkaan.

Tämä ei suinkaan lisännyt isännän ja isäntärengin keskinäistä luottamusta eikä helpottanut yhteistyötä. Nyt vasta tuli Ulin taakka oikein raskaaksi, hän joutui aivan kuin pohjattomassa nevassa kahlaamaan. Kaikkeen täytyi hänen suostutella Jukkaa pitkillä selittelyillä ja kinaamisella. Ja kun hän viimein pääsi tuumaansa toteuttamaan, niin työt suoritettiin väkinäisesti ja kehnosti. Aina täytyi hänen väkeä työhön lykätä, kiskoa, vetää, ja aina väki kuhnusteli ja teki tehtävänsä perin huonosti. Hän ei uskonut saavansa pellavamaata kunnolla muokkautetuksi, peltoja pohjiaan myöten kuokitetuksi. Sillä kaksivuotisissa pelloissa oli vielä heinäturpeitakin; niin vähän oli maata muokkautettu. Höllässä hiekkamaassa olisi tosin sellainenkin pintapuolinen kuokkiminen välttänyt, jos olisi tarvittu sitäkään, mutta toista oli kovapohjaisessa maassa. – Uli tiesi, että tukala on mennä moittimaan työväkeä: se suuttuu, jos tulee sanomaan ettei se pysty maatöihin. Parin jalan korkuinen, kreutzerin poikanaskali kivahtaa kuin kukko, jos sille sanoo, ettei hän osaa niittää tai kuokkia; kivahtaa ja sanoo: "Minä olen ollut jo monella isännällä ja ainapahan minä vain olen kelvannut, ja jos en nyt mielestäsi tee kylliksi työtä, niin puhu suusi puhtaaksi! Tällainen mies saa aina isäntiä niin paljon kuin tahtoo."

Kun ei väki suvaitse edes isännältä tällaisia sanoja, niin mitenkäpä suvaitsisi se rengin moitteita. Sentähden Uli pyysikin Jukkaa itseään huomauttamaan väelle milloin yhdestä, milloin toisesta asiasta, mutta Jukkakos siihen olisi ruvennut! "Huomauta itse, jos eivät tee kunnolla", vastasi Jukka; "sehän on sinun tehtäväsi, minä en siihen puutu. Hupsuhan olisin, jos itse tekisin kaikki, kun kerran maksaa suurta palkkaa isäntärengille!" – Mutta kun palvelusväki meni valittelemaan Jukalle, mitä kaikkea työtä se heillä taas tänään on teettänyt; ja piti tehdä koko työ uudestaan kun sen tuskin oli saanut valmiiksi, – niin surkeili Jukka: "Enhän minä siitä tietänyt. Oikeimpa pitäisi kuulustaa Ulilta asiaa; mutta se tekeekin kaikki omin nokkinsa kuin ei sillä käskijää olisikaan ja kuin hän oli isäntä talossa."

Yhä selvemmin alkoi Uli huomata, mistä hyvästä syystä häntä isäntä ja väki nyt epäilee ja vihaa. Kuuseen luulevat hänen kurottelevan, – sen sai hän joka päivä kokea.

Mutta siinähän sitä mentiin kuitenkin, vaikka vaivaloisestikin. Päästiin kevättöistä yhtä aikaisin kuin muutkin ja kylvetty oli Glunggessa kuitenkin enemmän kuin ennen. Voitiin panna perunaa kahta vertaa enemmän kuin viime vuonna ja ehdittiin siitä huolimatta kouhotella ja vesoa pellot oivallisesti, tarvitsematta sen työn vuoksi uhrata puolta tai kolmannesta satoa. Pellavaan pistettiin pieniä keppejä, joiden välille sidottiin rihmoja, joten pellava ei mennyt lakoon, ja se kasvoi niin kaunista, että emäntä kävi joka päivä sitä ihailemassa ja üfligeniläisetkin puhuivat keskenään sivuitse mennessään: "Katsos pakanaa, miten tuolla Jukalla on hyvä renki! Kyllä näkee, että se ymmärtää talon hoidon; kaikki käy Glunggessa nyt ihan uuteen ralliin. Mutta ei tätä kauan kestä, kyllä se Jukka pian potkii sen talosta pois."