Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 14

XXIII
Zaimka ja ukkojen koti

Zaimkaksi kutsuvat siperialaiset ulkotalojaan. Sellaisia on jokaisella vähänkään varakkaammalla talonpojalla. Venäläiset asuvat suurissa kylissä, joiden ympärillä on tavallisesti aitaus elukoita varten. Edempänä on heillä peltonsa, usein kahdenkymmenen virstan päässä. Kun he tulevat oleskelemaan osan vuotta kaukana pelloillaan, niin syntyy sinne pian ulkotalo kaikkine tarpeellisine rakennuksineen. Näissä ulkotaloissaan, jotka rakennetaan mikäli mahdollista lehtimetsän rantaan, viettää siperialainen hauskimmat päivänsä. Kun kysyin Siperiassa syntyneeltä ja kasvaneelta suomalaiselta Ivanovilta eli Saarelta, lukkarini pojalta, joka seurasi minua Suomeen, mitä hän piti meidän maasta ja kaikesta mitä hän oli matkalla nähnyt, sanoi hän: "mitään en ole nähnyt jota pitäisin parempana kuin zaimkamme Om-siirtolassa, sillä se on korkeine koivuineen, ruohoisine aroineen ja vihantine nisulaihoineen kauniin paikka minun mielestäni." Kuitenkin oli hänellä kyllä käsitystä luonnon kauneudesta, joka näkyy siitä että kun olimme nousseet näkötorniin Pyynikillä ja katsoimme Näsi- ja Pyhäjärveä, hän sanoi: "Nyt voin ymmärtää miksi Suomesta karkoitetut aina ikävöitsevät kotimaahansa."

Kuten muillakin siperialaisilla, on suomalaisella pastorillakin zaimkansa. Se sijaitsee kuudentoista virstan päässä Omskin kaupungista Om-joen varrella. Asetuksen mukaan piti suomalaisen pastorin saada maata Venäjän valtiolta ja monien mutkien ja uutterien muistuttelemisien jälkeen siitä sain itselleni mitatuksi satakaksikymmentä desjätinaa maata mainitussa paikassa. Arvaamattoman hyödyllinen on tämä suomalaiselle pastorille, sillä sinne voi hän muuttaa kesäksi, kun oleskelu kaupungissa tulee melkein sietämättömäksi. Omskissa on myrskytuulia koko kesän, tavallisesti k: lo 8: sta aamulla iltaan saakka. Tuuli nostaa hiekkaa ja tomua kaduilta, niin että saa peljätä näkönsä kadottamista. Melkein joka kesä raivoaa vaikeantapaisia mahatauteja kaupungissa. Sen vuoksi odottaakin jonkunmoisella ikävällä sitä aikaa, kun saa muuttaa zaimkaan.

Zaimkassa ei ollut mitään rakennuksia, kun minä otin sen vastaan. Ensi kesän asuimme eräässä kirgiisijurtassa, jonka minä vuokrasin kuudesta ruplasta kuulta. Sittemmin rakennettiin sinne kaikenlaisia rakennuksia, vieläpä tuulimyllykin.

Kun me vietimme hauskimmat päivät oloajastamme Siperiassa juuri zaimkassa, niin otan kuvatakseni sitä ja elämää siellä.

Zaimkamme oli Omin länsirannalla, noin kahden virstan päässä Omskin ja Tomskin väliseltä suurelta maantieltä. Aro viettää niin suuresti jokeen päin että tieltä ei näe edes myllyä, joka kuitenkin on korkeimmalla paikkaa talossa. On kumminkin edullista Siperiassa olla niin piilossa kuin mahdollista. Osa maa-aluetta on joen ympäröimänä, joki kun tekee sellaisen mutkan että sadan sylen aidalla on aidattu 50 tynnyrin-alan suuruinen niemi. Tätä aitausta käytetään syöttöhakana ja niittynä. Sillä niinä kesinä, milloin sataa runsaasti, voi tuskin nähdä nuorta karjaa, kun se kahlaa ruohossa. Kuivina kesinä sitä vastoin ei saa mainittavan paljo heiniä sieltä. Aitauksen ulkopuolella olevaa aroa on alaltaan yli kaksisataa tynnyrin-alaa. Maata annettiin minulle miltei silmämitalla, tai oikeammin, joen tekemää nientä ei otettu ollenkaan laskuun. Kaikkialla tiluksilla on mustaa multaa kyynärän paksuudelta ja sitten sen alla merkelinsekainen savikerros. Minä kynnätin 30-40 tynnyrin-alaa peltoa. Kun ei kiviä eikä kantoja ole estämässä, niin on hyvin helppo saada peltoa itselleen. Kuitenkin tekivät tiheät ruohonjuuret sen että kyntäminen on varsin raskasta, sillä vaikka ensi kerran vaan kamaraa kuorii, niin tarvitaan hyvin ruokittu hevospari vetämään auraa. Kun minä kylvin vaan toisen puolen pelloista vuosittain ja pidin toista puolta kesantona, niin tarvitsin maanviljelykseen vaan kaksi paria hevosia. Pellot kasvavat ojittamatta tai lannoittamatta. Heinälajeja kylvin sekä timoteitä että apilaa, mutta apila ei menestynyt vaikka hankin siemeniä sekä Pietarista että Vjernoista. Sitä vastoin onnistui timotei jotenkin hyvin. Mitään taloudellista voittoa ei ollut maanviljelyksestä, sillä vilja oli halvassa hinnassa, mutta siinä oli voittoa kyllä että voi pitää muutamia maanmiehiä työssä eikä tarvinnut ostaa sitä ruokaa, mikä meni ruokkiessa tänne karkoitettuja maanmiehiä, joita usein kävi pastoriaan katsomassa. Kun sellaisia kuleskelevia suomalaisia melkein aina oleskeli meidän luona sekä kaupungissa että zaimkalla ja osa niistä oli vanhoja ja voimattomia, apua ja tukea tarvitsevia, niin rakennutin ukkojen kodin varoilla, jotka kerättiin Suomessa.

Kuinka tarpeellinen sellainen koti oli, voi ymmärtää siitä kun tietää että luonakävijöitä oli kymmeneen henkeen saakka kerralla, ja niistä muutamia sokeita tai raajarikkoja. Vaivaishuoneesen kuuluu kaksi salia, yksi kumpaisessakin päässä rakennusta, sekä porstua ja keittiö välillä. Toista salia käytetään asuinhuoneena kotiin otetuille ukoille, ja toista kokoushuoneena rukousta ja Jumalan sanan tutkistelua varten. Täällä oli kulkijamilla aina koti eli maja muutamaksi päiväksi. Kun itsellä oli annettavana niille leipä-ainetta, niin oli mahdollista ilmaiseksi pitää muutamia raajarikkoja alinomaa ukkojen kodissa, sekä ruokkia jonkun päivän niitä, jotka muuten tulivat katsomaan. Vihdoin rupesivat kulkijamet pitämään minun velvollisuutenani elättää heitä jonkun aikaa ja monet työhön kykenevät pyrkivät talveksi ukkojen kotiin. Tätä käsitystä koetin minä oikaista hyvin selvillä puheilla, sillä tulin katkeran kokemuksen kautta huomaamaan, kuinka suureksi vahingoksi hyvälle asialle liika kauvas menevä avun-anto voi viedä.

Jos tulee kuiva aika, joka on maanviljelijän suurin vihollinen Siperiassa, niin on kaikki työ mennyt hukkaan. Silloin on pastorin työlästä elättää ukkoja kodissa, eikä myöskään raahdi ajaa niitä sieltä pois nälkäaikana. Sen vuoksi ovat ne rovot, mitä armelijaat ihmiset Suomessa ovat uhranneet ukkojenkodille Siperiassa, olleet tarpeen ja tervetulleita, ja tarvitsee se yhä ystäviä Suomessa, jos kodittomat sokeat ja rammat edelleenkin saavat oleskella tässä kodissa, joka armeliaisuudesta on rakennettu arolle kaukaisessa Siperiassa heitä varten.

Sanoin viettäneemme hauskimmat päivät Siperiassa-olomme ajasta zaimkallemme. Mitä hauskuutta on asua puuttomalla arolla, voi moni ihmetellä, joka ei ole koskaan asunut sellaisessa paikassa. Sanotaan usein että on mahdotonta sanoin lausua mitä sydän tuntee. Kun on kerrottava mikä miellyttää jollakin paikkakunnalla tai kun on selitettävä miksi rakastaa juuri sitä maanpaikkaa, missä on viettänyt lapsuudenvuotensa ja saanut ensimmäiset vaikutukset, niin voivat sanat tuntua toisesta hyvin jokapäiväisiltä tai runottomilta, vaikka niissä kätkeytyy koko runouden maailma sille joka kertoo. Siten käynee minunkin, koettaessani kuvata mitä hauskuutta voi olla puuttomalla arolla asuessa.

Kello on neljä aamulla ja aurinko rupeaa juuri valaisemaan aroa, kun lähden joelle poikineni onkimaan. Joki on kirkas kuin peili. Kirkasta pintaa röyheltää ainoastaan kalojen loiskiminen ja koko luonto, joka vielä on ikäänkuin aamukapaloon kääritty, on juuri heräämässä levoltaan. Kun kulemme mehevän vihannan peittämää aroa pitkin, emme kyllin voi ihailla sen kauneutta. Kastehelmet näyttävät miljoonilta timanteilta, jotka kimaltavat milloin yhden milloin toisen värisinä. Moniväriset loistavat kukat, jotka juuri ovat avanneet kehänsä, kun aamuaurinko on heittänyt lämmittävän säteen niiden ylitse, koristavat aroa, ja mitä suloisin kukantuoksu nousee maasta kuten itsetiedoton kiitosuhri luomakunnasta luojalle. Muistan erään kauniin kesäaamun, kun minun poikani huudahtivat ihastuksissaan: "tunnetko, isä, kuinka hyvältä tuoksuu?" Lykkäämme vesille veneen ja kuljemme virran poikki eräälle saarelle, joka on joen toisella rannalla. Siellä olemme kuten seinän ääressä, missä kaiku vastaa meille joka sanan minkä lausumme, sillä ranta on melkein pystysuora ja ehkä sataa jalkaa korkea. Pikku saarellamme on muutamia halava- ja pajupensaita sekä ruohikkoa. Arotuuli olkoon kuinka tuima hyvänsä, täällä olemme suojassa. Rupeamme onkimaan ja otamme kalan toisensa jälkeen, sillä ilman jotensakin hyvää saalista emme koskaan tule kotiin. Pian on pyydettyjä kaloja sadoittaisin. Mitä paremmin ottaa onkeen, sitä innokkaammiksi tulemme, kuten oikeain urheilijain tulee.

Nauttimaan kesän ihanuutta luonnon helmassa tulee äiti palvelustytön kanssa, tuoden mukanaan ruokavasun ja padan. Valkea laitetaan ja sekä teetä että kalaa keitetään, ja maukkaampaa aamiaista iloisemman mielialan vallitessa ei syö kukaan tsaarin valtakunnassa, – niin uskomme ainakin me. "Hoi!" huutaa joku rannalta. Kukahan se mahtaa olla, ihmettelemme, mutta pian tulevat pojat ilosta hyppien kertomaan että se on "Saaren vaari" eli lukkarini Matti, joka on tullut kalastelemaan meidän kanssa muutamia päiviä ja "myllyä käyttämään", kuten hänellä oli tapana sanoa. Niin olemme saarellamme aina iltapuoleen saakka. Kun kuumin aika on mennyt, lähdemme pelloille katsomaan miten ne kasvavat. Siitä tulee kolmen kilometrin kävelymatka, ennenkuin olemme kaikki katsoneet. Mutta lukija ei varmaankaan unohtaisi tätä kävelymatkaa, jos olisi ollut mukana. Etten ainoastaan itse todistaisi arokasvullisuuden loistosta, vaan antaakseni muidenkin puhua, mainitsen kahden kirjailijan kuvauksen siitä. Mitä Kennan lausuu luonnosta Siperiassa, on totta, jota kuitenkaan ei voi sanoa paljosta muusta, mitä hän kertoo; siihen en kumminkaan voi tässä koskea, syystä että hänen kirjansa on täällä kielletty. Hän sanoo luonnosta Omskin ja Tshukalinskin välillä seuraavaa: "Tuntee helpotusta ja sisällistä iloa jättäessään kylän ja lähtiessään laajalle, puhtaalle ja vilpoiselle arolle, missä kukkien tuoksu täyttää ilman, lintujen riemu kuuluu korvaamme ja ihastunut katse milloin lepää suurilla aloilla sametinhienoa nurmikkoa, milloin harhailee etäisyyteen pitkin aaltoilevaa aroheinää, jonka etualalla lukemattomia villiruusuja, satakaunoja, englantilaisia hyasinttia ja tummia liljoja loistaa sitä vastaan. Krutajan ja Kolmakovan kylien välillä kulimme aron poikki, joka sanan mukaan oli kukkamerta. Minä nousin vaunuista ja syöksyin tähän tuoksuvaan valtamereen nauttimaan hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Minun vasemmalla puolellani, toisella puolen tietä, kulki alanne, joka vähitellen yleni ja näköpiirin rannassa päättyi koivumetsän tummansinisiin piirteihin. Koko tasanko, jota siellä täällä katkaisi pieni järvi, oli peitetty samettihienolla ruoholla, jonka keskessä joukoittain lehmiä, härkiä ja lampaita kulki laitumella. Korkeammalla oleva osa ympäröivää aroa oli yhtenä kukkamattona, siinä oli kauniita oranssin keltaisia astereja, pilkukkaita liljoja suuresti taipuneine kukkalehtineen, valkoapilaa, satakaunoja, englantilaisia hyasintteja, spireoita, lutserneja ja omituisia kukkia, jotka kasvoivat pitkinä hentoina tähkinä ja muistuttivat pienistä raketeista, joita aron keijukaisneidet lähettivät ylös. Liikkumaton haalea ilma oli täynnä omituista suloista tuoksua, jota tahtoisin verrata villiin hunajaan. Mikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta aavalla arolla paitsi mehiläisten surina, muutamien sirkkojen säännöllinen tirskuttaminen ja arolinnun valittava huuto lentäessään peltohiiren pesän yli. Oli ihanaa maata pitkällään kukkien keskellä ruohossa, nähdä, kuulla ja hengittää."

Eräs toinen matkustaja, englantilainen Lansdell, joka kertoo kaikki todenmukaisesti, mitä hänen kirjassaan luetaan, kuvaa aroa seuraavalla tavalla: "Matka Barnauliin osoitti meille ihanuuksia näköalain ja kasvullisuuden puolesta, joita emme ollenkaan odottaneet. – Matkustimme aaltoilevia tasankoja ja ne matkustajat, jotka kulkevat etelämmäksi Bijskiin ja sinne edemmä, tulevat lähelle noita suuresti kehuttuja ja erittäin näkemistä ansaitsevia seutuja Altai-vuoristossa. Kasvullisuus Tomskin ja Barnaulin välillä oli ihmetyttävän kaunis ja mitä edemmä tulimme etelää kohden, sitä loistoisammaksi kävi se. Paljo seudun kasvistosta oli meille tunnettua, mutta näimme myös koko joukon puita, pensaita, kasveja ja kukkia, jotka olivat uusia meille. – Kevätkukista kaipasimme säynäskukkaa, tai ehkä emme huomanneet sitä, mutta orvokkia oli, sekä myös harjaneilikoita, satakaunoja, kissankelloja, uhkeita kamillikukkia, villiruusuja, krokuksia, niittyneilikoita ja monia muita. Keto loisti sananmukaisesti sinisistä muistiaiskukista. Me keksimme myös tällä matkalla minulle uuden kasvin, jota kasvoi hyvin runsaasti; siinä oli oransinväriset kukat, hiukan aholeinikköjen tapaiset, mutta paljo suuremmat. Tomskista itään näimme suuria, punaisia liljoja, joita pidetään harvinaisuutena Englannin puutarhoissa, mutta jotka täällä kasvoivat villeinä. Myöskin oli siellä suurin määrin punaisia kukkia, jotka suuresti muistuttivat piooneja."

Kaikki mitä tässä on sanottu Tomskin ja Barnaulin välisen aron kasvistosta, sopii myöskin Omskin tienoosen. Tahdon vaan vielä lisätä että zaimkalla kasvoi villinä useita meille tuntemattomia kukkia, jotka hienoutensa vuoksi olisivat olleet kaunistuksena mille puutarhalle hyvänsä. Mutta me katselimme kävelymatkallamme ei ainoastaan villejä kasveja, vaan pääasiallisesti viljeltyjä. Peruna- ja naurismailta menemme katsomaan kuinka valkoinen turkin- ja kiinanvehnä rehottaa. Olin kylvänyt neljää eri lajia vehnää, joita vuosien kuluessa olin hankkinut itselleni eri paikkakunnista. Syysruista, kesäruista, ohraa, kauroja ja herneitä, kaikkia näitä lajeja olimme kylväneet ja kesällä 1889, joka oli sateinen ja suotuisa kasvullisuudelle, korjasimme noin neljäsataa tynnyriä viljaa.

Ilta lähestyy ja työmiehet sekä ukkojenkodin hoidokkaat kokoontuvat saliin iltarukoukseen. Ilta-aurinko on jo vajonnut näköpiirin taakse, mutta kauvan istumme turvemajamme takana Omin rannalla hengittämässä keveätä aroilmaa.

Mutta eivät ainoastaan kirgiisit, jotka hoilottaen Omin toisella rannalla ajoivat hevoslaumojaan joelle juomaan, vaan myös meidän yövartijamme, joka käveli edestakaisin pyssy olalla, muistuttavat meitä että olemme Siperiassa. Niin, tosin oleskelimme puuttomalla arolla Siperiassa, mutta se miellytti meitä niin että hyvin käsitän miten eräs suomalainen virkamies Helsingissä, joka oli nähnyt päivän valon ja kasvanut Uraalin arolla, voi sanoa: "Sen vuoksi että olen temmattu sieltä, tunnen itseni vaan puoli-ihmiseksi."

XXIV
Kirgiisit

Tämä paimentolaiskansa, joka tunnustaa Muhametin oppia ja kuuluu turkkilaisiin kansoihin, asuu suurella osalla keski- ja länsi-Aasian ylängöstä. Omskin kaupunki on kirgiisein aromaan rajalla, mutta sitä pohjoisemmaksi eivät heidän asuinsijansa ulotukaan. Omskissa heitä näkee joka päivä ja kaikkina vuoden aikoina, mutta erittäinkin saapuu heitä joukottain joulun edellä pidettäville markkinoille. Siinä nähdään pitkiä karavaaneja, joissa on useampia kymmeniä kamelia, mitkä euroopalaisille markkinoille kuljettavat sisemmän kirgiisiläis-aron tuotteita.

Kesäisin olen usein käynyt kirgiisein luona heidän auleissaan (kylissään). Se on sopinut minulle hyvästi, he kun, näet, joka kesä kevätpuoleen asettavat leirinsä Om'in vastaiselle rannalle, vastapäätä sitä maapalstaa, minkä valtio on antanut suomalaisen pastorin asuttavaksi.

Asunnostamme voimme nähdä koko aulin. Sinistä aromaan-taivasta vasten näyttävät heidän oikeanpuolisella rannalla sijaitsevat, noin nelikymmenlukuiset jurttansa varsin haaveellisilta, olletikin kun niitä katselee kesäöiden himmeyden peittäminä. Heidän leiristänsä kuuluva hälinä, heidän tuhansien nautainsa ja lammastensa mylvinä ja määkiminen, tuo sointuisa, kova outo kieli; nämä kaikki johdattavat mieleemme, että olemme aasialaisen paimentolaiskansan keskuudessa. Helposti voi tulla tutuksi heidän kanssansa. Sen pahempi rupeevat he kylläkin pian niin tuttaviksi, että tunkeilevaisuutensa takia käyvät vastuksiksi. Kun he sittemmin kuulivat, että me pian aijoimme lähteä pois paikkakunnalta, oli heillä olevinaan syytä tulla valittamaan sitä että me, "heidän ylhäisimmät tuttavansa", niin pikaan heidät jätimme. Samalla tietysti soveltui hyvin ottaa lainaksi "Luojan lukuun" yhtä ja toista, niinkuin muutama kopeekka rahaa j.n.e.

Kesä on kaikille ihmisille iloinen vuoden-aika, mutta erittäinkin on se ilon-aika paimentolaiskansoille, jotka asuvat telteissään. Tyytyväisenä silloin kirgiisikin istuskelee jurttansa ovella, katsellen laumojansa, jotka käyvät laitumella pitkin tuota silmänkantamatonta aroa. Se on hänestä kaikkein suurin nautinto, kun saa istua levossa ja juoda itse mielestään niin verratonta kumissijuomaa, jota hänelle naisensa valmistavat tammanmaidosta. Hänen leponsa ei häiriinny siitä, että lapsensa juoksentelevat arolla alastomina, päivän polttamina ja likaisina, eivätkä saata tarpeettomat huolet tulevasta talvesta karkoittaa tyytyväisyyden hymyä, mikä on luettavana hänen suopeilla, leveillä kasvoillaan.

Monesti olen perheeni kera soutanut Om-joen poikki ja lämpimänä, kirkkaana kesäpäivänä ohjannut kulkuni kirgiisiläis-auliin. Hyvän ystävämme Vektur-Gan'in silloin aina tapasimme istumassa vaipuneena ainakin päältä nähden syvällisiin mietiskelyihin. Voidaan kyllä näitä ystäviämme soimata kaikesta muusta, mutta ei tylyydestä vieraita vastaan. Mitä sydämmellisimmällä tavalla vastaanottaa kirgiisi vieraansa eli ystävänsä, puristaen tämän kättä molempain käsiensä välissä, kuten heillä on tapana tervehtiä. Kumissia, jota säilytetään raa'oista vuodista ommellussa säkissä, huljutetaan kelpo lailla ja tarjotaan sitten vieraiden nautittavaksi pienissä puukupeissa. Mutta jo ennenkun olet ehtinyt tyhjentää kuppisi, on levinnyt maine vieraan tulosta auliin, ja tuossa tuokiossa tähystelee sinua puolensataa hymyilevää vinoa silmää. Jos viitsit pudistaa kättä jonkun heikäläisen kanssa, saat kuulla kuiskattavan: "tuo on komeata herrasväkeä", tai jotakin sellaista.

Samassa aulissa on kaikenlaatuisia jurttia. Rikkaat laittavat jurttansa hienommasta ja kalliimmasta huovasta, köyhät saavat tyytyä karkeaan karvahuopaan. Monen jurtan ulkonäöstä huomaa, että ovat olleet jo arollaan auringon paahteessa kymmenen kesää. Keskikokoisesta jurtasta maksetaan vuokraa 6-10 ruplaa kuukaudelta. Jurttain hinta vaihtelee 100-400 rupl. Meidän rikkaimmalla ystävällämme ja naapurillamme, eräällä sulttaani Ustan-Bek'illä, on kolme jurttaa, joiden arvo yhteensä nousee 1000 ruplaan. Hänellä on sen lisäksi muutakin omaisuutta. Niinpä on hänellä esim. tabun (lauma), jossa on 600 hevosta. Kun astuu sisälle hänen jurttaansa, hämmästyy sitä loistoa, mikä siellä kohtaa silmää. Kallisarvoisia mattoja ja koreita satuloita riippuu jurtan seinillä. Myöskin jurtan sisemmän osan lattiata peittävät kalliit matot. Kun ystävämme Vektur-Gan vei meidät tämän ylimyksen luoksi, ilmoittamatta että se, jonka luo meitä vietiin, oli sulttaani, joka kruunausjuhlassa Moskovassa oli edustanut kirgiisejä, niin tunsimmepa sisäänastuessamme itsemme melkein nolostuneiksi. Kohtelias isäntä, keski-ikäinen mies, jonka ulkomuodossa kuvastui avomielisyys ja säädyllisyys, pyysi meitä astumaan peremmäksi ja asetti tuoleja istuttavaksemme. Kirgiisit istuvat muuten samoinkuin lappalaiset jalat ristissä alla. Sulttaani esitteli meille vaimonsa, itämaisen kaunottaren, ja kahdeksantoista vuotiaan poikansa. Viimeksi mainittu oli kookkain ja kauniin kirgiisi mitä milloinkaan olen nähnyt. Sekä isällä että pojalla oli päällään pitkät, hienot vaipat ja päässään kallisarvoiset kalotit. Emäntä tarjosi meille kumissia kiinalaisissa kupissa, mitkä suuruudelleen olivat sovitetut sen mukaan kuin itsekunkin luultiin voivan nauttia. Vaikka meistä tullessamme tuntui harmilliselta, että kutsumatta olimme tunkeutuneet päällikköhenkilön jurttaan, niin jopa lähdettyämme olimme lujasti päättäneet noudattaa Ustan-Bek'in ystävällistä pyyntöä, että saapuisimme heidän juhlaansa; josta juhlasta minä kuitenkin olin estetty läsnäolemasta. Samoin kävi eräiden häiden, joihin olimme kutsutut.

Antaakseni lukijalle kuvan kirgiisien elämästä sekä kesä- että talvis-aikana, tahdon esittää tässä seuraavat kertomukset, joista ensimmäinen on ennen julkaistu eräässä sanomalehdessä.

Yötä kirgiisien luona.

Kun katselee ihmispaljoutta, mikä liikkuu Omskin kaduilla taikka kauppatorilla, näkee kasvonmuotoja, jotka suuresti eroavat euroopalaisista. Olemme tässä tekemisissä erään mongoolilaisen kansan kanssa. Nämä lyhkäiset, mutta vankkarakenteiset ihmiset, joiden väärät sääret ja vaappuva käynti heti ilmaisee että he ovat paremmin perehtyneitä satulassa istumiseen, kuuluvat suureen kirgiisien sukuun, jonka asuinseutuna on Omskin etelä- ja lounaspuolella oleva aro. Kun kaupankäynnissä alinomaa tulee tapaamaan näitä aromaan poikia, niin herää halu omin silmin nähdä, millaista on heidän koto-elämänsä noilla äärettömillä aavikoilla. Sellaisen tunteen valtaamana päätin minä muutamana kauniina kesäpäivänä v. 1886 lähteä erääseen kuusikymmentä virstaa Omskista sijaitsevaan kirgiisiläis-auliin. Auliin vievällä tiellä tuli minua vastaan muuan varakas kirgiisi, joka, kuultuaan minne matkani piti, ystävällisesti pyysi minua yöksi jurttaansa. Kun hän nyt oli erään Omskissa asuvan teurastajan kanssa menossa laumainsa luoksi myydäkseen jonkun härän, jatkoin minä, heidän neuvonsa mukaan, matkaani auliin, missä oitis löysin Iskakin jurtan. Iskak oli, näet, kirgiisin nimi.

Kylässä, jossa oli parikymmentä jurttaa, syntyi eloa ja liikettä, kun vieras herra tuli heidän luoksensa, sillä tämmöistä ei joka päivä tapahdu. Vieläpä naisetkin, jotka muhamedilaisten seassa ovat hunnuilla varustetut, kurkistelivat uteliaasti jurttain ovilta. Ylt'ympäri minua kertyi pian joukko uteliaita katselijoita, jotka isojen lasten tavoin seisoivat siinä naureskellen. Tulipa heidän mullah'insa niinkin rohkeaksi, että astui siksi lähelle minua, jotta saattoi kädellänsä koskettaa kellonvitjojani, ja naurahteli huomatessaan vitjoissa riippuvan kompassin levottoman heilumisen. Kappale, mikä erittäinkin näytti olevan heistä mieluinen, oli minun suomalainen puukkoni tuppineen. Jokainen uusi tulokas sitä ihaili, mutta minä ihailin jotakin toista, jota kirgiisit eivät näkyneet huomaavan, ihailin sitä luonnontaulua, mikä oli silmäini edessä. Punertava kesäaurinko loi viimeisiä säteitänsä moniväriseen aroon, ja kun näki nuo suunnattomat karjalaumat ja paimenten istuvan telttiensä ulkopuolella, tuntui siltä kuin olisi noin vaan ilman mitään tullut muutetuksi patriarkkain aikoihin ja mielikuvituksessaan katseli, millaisessa tilassa isä Abraham oli istuessaan majansa ulkopuolella Mamren tammistossa. Hetkisen katseltuani tätä näköalaa ja oltuani vuorostani uteliaan töllistelemisen esineenä, sain minä hyvän syyn astua sisälle jurttaan, sillä Iskak ja teurastaja tulivat samassa auliin.

Muodoltaan on kirgiisiläisjurtta ampiaispesän kaltainen. Sisävarustus on puista, joiden päälle huovat pingoitetaan ja jotka ovat taidokkaasti taivutetut ja toisiinsa kiinniliitetyt. Kun jurtta on muutettava toiseen paikkaan, otetaan ensinnä pois huovat, jotka ovat vississä järjestyksessä asetetut kukin paikalleen; sitte irrotetaan puuvarus ja kaikki saadaan sitten helposti kulkemaan rattailla. Iskakin jurtta oli muuten samallainen kuin toisetkin, se vaan eroa että se oli hiukan suurempi ja runsaammin koristeltu. Keskellä jurttaa oli tulisija, jonka kohdalla katossa oli räppänä eli lakeinen. Oven vastaista seinää koristivat kirjavat matot ja ylenympäri pitkin seiniä oli tiloitettu koreasti silattuja kirstuja, joissa perheen omaisuus säilytettiin. Minua pyydettiin astumaan niin perälle jurttaa kuin suinkin, ja hiukan arveltuani teinkin sen ja istuuduin matolle. Tuoleja tahi penkkejä ei jurtassa ole käytettävänä.

Aurinko oli mennyt mailleen ja nyt voivat kirgiisit ryhtyä syömään ja juomaan tarvitsematta loukata omiatuntojansa. Oli, näet, juuri parhaallaan heidän suuri paastonsa, ramadan, jolloin he eivät nauti mitään auringon noususta sen laskuun saakka. Isäntä, joka istui vieressäni, tarjotutti itselleen maljallisen kumissia, ja sen tyhjennettyään antoi hän tarjota samaa meille, vieraillensa. Illan kuluessa join minä pari maljallista sanottua juomaa, mutta isäntä tyhjensi ainakin kymmenkunta maljaa. Kumissia, joka on kirgiiseillä lempijuoma, oikeinpa pyhä juoma, valmistetaan tammanmaidosta, jota huljutetaan ja piestään nahkasäkeissä. Tämä juoma on jokseenkin samanmakuista kuin hiukan hapannut kirnumaito ja kummallisen voimakasta. Jos heikonpuoleinen henkilö juo sitä pullollisen, niin on hänen vaikea kestää jaloillansa, siinä määrässä se "laskee kaikkiin jäseniin". Laihahko henkilö voi muutamassa viikossa lihoa uskottomasti, jos hän joka päivä juo muutamia pulloja kumissia. Heikkorintaisia ihmisiä matkustaa pitkät matkat saadakseen juoda kumissia kirgiisien arolla. Usein palaavat huonoina sairastaneet potilaat terveinä ja virkeinä omaistensa luoksi eleltyään kesäkauden jurtassa kirgiisin-ruoilla. Vastenmielisyys, joka ensinnä on tammanmaidon juomista vastaan, katoaa pian eikä ole olemassa virkistävämpää juomaa kuumana kesäpäivänä kuin on lasillinen kumissia. Kumissi ei ole juovuttavaa kuten esim. airan, jota kirgiisit myöskin osaavat valmistaa käyneestä tammanmaidosta. Muuten ovat kirgiisit raitista väkeä, jotka harvoin tahi ei koskaan juovat itsensä humalaan. Meidän juotua kumissimme ja sittenkun myös oli ahkerasti viljelty täälläkin käytäntöön tullutta samovaaria, astui jurttaan kymmenkunta mieshenkilöä, niiden joukossa myöskin mullah. Heidän perästänsä astui sisään mies taluttaen lammasta, jota hän uskollisesti piteli kiinni niskasta, samalla kun hän lakkaamatta tirkisteli isäntään. Viimemainittu vihdoin viittasi kädellään, jolloin mullah nousi ylös, veti esiin puukkonsa ja meni lampaan luoksi. Kuultiin veren virtaavan permantoon tehtyyn kuoppaan, uhraus oli toimitettu ja minut tämän toimituksen kautta otettu vieras-ystäväksi heidän sekaansa.

Kun tämä seremonia oli päättynyt, hajaantui kokous ja pian kuultiin teurastajan mitä suloisimmassa levossa vetelevän aimo hirsiä. Minä nojasin kyllä patjaani vasten, mutta unta en sinä yönä tutuistakaan halunnut enkä saanutkaan silmiini. Likelle meitä oli isäntä paneutunut puoleksi makaavaan asentoon ja hänen jalkopuoleensa laskihe hänen vaimonsa levolle. Mies näytti laskevan leikkiä vaimonsa kanssa, ja kerran lykkäsi hän tätä jaloillansa virkkaen: sinä käyt jo vanhaksi, minun täytyy hankkia itselleni nuori vaimo. Vaikka tämä oli pilaa puolivillin kansan keskessä, saatoin lampun valossa huomata, miten tuskallisen vaikutuksen nämä sanat tekivät vaimoon. Hän tiesi että hänen miehensä ja herransa voi tehdä niin koska vaan tahtoi, ilman että hänellä olisi mitään oikeutta sellaista menettelyä vastustaa. Kauvaksi aikaa vaivuin miettimään, kuinka tyytyväisiksi ja iloisiksi meidän naistemme kristikunnassa pitäisi itsensä tunteman. Sillä siinä tunnustetaan naisen persoonalle sama korkea arvo kuin miehenkin ja avioliitossa on hänellä sama oikeus kuin miehelläkin yksin omistaa puolisonsa rakkaus ja uskollisuus. Oli jo tullut sydänyön aika, mutta kirgiisiläis-aulissa vallitsi täydellinen elämä ja toiminta. Vähitellen täyttyi jurttamme miehillä ja nämä muodostivat pari piiriä ympäri tulisijan. Sillä välin keitetty lammas kannettiin kokonaisena sisään kaukalossa. Keveällä kädellä koskettaen pyydettiin minua ottamaan osaa ateriaan. Meille leikattiin joitakuita lihapalasia ja ne asetettiin vatiin, mistä me, toisten esimerkkiä noudattaen, niitä otimme käyttämällä siihen tarkoitukseen muita välikappaleita kuin omia sormiamme. Ennenkun aterialle käytiin, olivat kaikki saaneet pestä kätensä, siitä olivat palvelijat pitäneet huolen. Ei ollut siinä nähtävänä veitsiä, kahvelia eikä lusikoita, eipä vielä leipääkään, sillä kunnon kirgiisit eivät sitä käytä. Liha, mikä eteemme asetettiin, oli harvinaisen maukasta. Kirgiisit ovat hyvin taitavia laittamaan ruokaa lammaslihasta, taitavampia kuin yksikään sivistynyt kansa. Kuten sanottu, "viisihaaraisilla" me, teurastaja ja minä, kävimme käsiksi lihapalasiin ja minä ehkä olisin tullut käyttäytyneeksi varsin "moukkamaisesti", joll'ei teurastaja olisi antanut minulle tarpeellista ohjausta. Kuuluu, näet, asiaan, että "ylhäisempi mies", kuten hän sanoi, ei kalua kaikkea lihaa luusta, vaan tulee hänen sittenkun on hiukan syönyt siitä, tarjota se jollekulle, joka istuu hänen takapuolellaan piirissä. Näyttääkseni säädylliseltä tein minä tietysti neuvon mukaan ja uudet vierasystäväni kävivät kärkkäästi kiinni lihapalasiin, jotka minä heille ojensin. Miehestä mieheen tarjoiltiin myöskin lientä, missä lammas oli keitetty, mutta minulla ei ollut halua sitä juoda.

Lammas oli pian nautittu terveydeksemme ja ainoastaan munuaiset olivat tähteinä vadissa. Muuan palvelija eli "viinuri" leikkeli ne palasiksi ja taitavammin kuin eurooppalaiset viinurit hän suikahutti kullekin tulevan osan sormillaan suoraapäätä hänen suuhunsa.

Selvityksen vuoksi virkkoi teurastaja kirgiiseille: "näin ei ole meillä tapana tehdä". Aterialta päästyä lähti yksi toisensa jälkeen pois ja noudattaen teurastajan esimerkkiä minä paneusin pitkäkseni saadakseni jotakaan lepoa. Isäntä ja emäntä istuivat vielä sairaan lapsensa vuoteen ääressä, ja liikuttavaa oli nähdä, mitenkä ruskeaihoinen kirgiisi armaasti hyväili kipeätä poikaansa. Vieläkään ei vieraiden kulku ollut tau'onnut, sillä ulkoa kuului kovaa kaviontöminää ja sisään tuli vieras kirgiisi, joka tervehdittyään isäntäväkeä alkoi puhella isännän kanssa kirgiisien kielellä, josta minä en saanut mitään tolkkua.

Mutta samoin kuin tässä, ajattelin itsekseni, kävi varmaankin keskustelu Jobin aikana, vuoronperään, näet, puhuivat muukalainen ja isäntä, pitäen pitkiä esityksiä, joll'aikaa toinen istui pelkkänä korvana. Emäntä seurasi tarkasti keskustelua, sen näki hänen elehtelevistä kasvon-ilmeistään; mutta hänellä oli lahja, josta moni hänen eurooppalaisista sisaristaan saattaisi kadehtia häntä, hän osasi olla vaiti. Keskustelujen tuloksena oli se että vieras mies otti taskustaan paperin, minkä antoi isännälle, heitti hyvästi ja meni matkaansa. Päivä alkoi jo sarastaa, kolme satuloitua hevosta talutettiin jurtan ovelle, Iskak, Omskista kotoisin oleva seuralaiseni ja minä hyppäsimme satulaan ja ratsastimme ulos varhaisena aamuhetkenä nähdäksemme erään maatalon, joka oli muutamain virstain päässä Irtishjoen varrella. Lähtiessäni kirgiisijurtasta en raskinut ottaa mukaani heidän niin kovin kalliina pitämäänsä puukkoani tuppineen, vaan annoin sen muistoksi jurtan emännälle, joka ilosta huudahtaen otti sen vastaan.