Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 13

XX
Ivanoffin nunnaluostari

Euroopan Venäjällä ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja ennenkuin näkee jonkun luostarin fantastisine kupooleineen ja tornineen. Mutta Siperiassa on niitä sitä vastoin hyvin harvassa. Laajassa Tobolskin kupernissa on minun tietääkseni ainoastaan kolme luostaria, ja nämä kaikki Tobolskin kaupungissa tai ympäristöllä. Kun matkustaa höyrylaivalla Tobolskista Omskiin, niin näkee Irtishin oikealla rannalla rakennusryhmän, johon kuuluu kirkkoja ja suuria valkoisiksi kalkittuja kivirakennuksia. Se on eräs munkkiluostari, joka siellä uljastelee korkealla mäellä. Irkutskin kaupungissa tai lähellä sitä kuuluu olevan mainio luostari, jonne ihmisiä lähtee pyhiinvaellukselle koko Siperiasta, vieläpä Euroopastakin. Paitsi näitä luostareita löytyy pyhiinvaellus-paikkoina kirkkoja, joissa on ihmeitätekeviä pyhäinkuvia, joita hurskaat kreikan-uskoiset käyvät kumartamassa. Sellaisia pyhiinvaeltajia tavataan usein kesällä suuria joukkoja. Niissä on sokeita, rampoja ja muita, jotka eivät ole löytäneet onneaan täällä maan päällä, vaan etsivät parempaa kotimaata. Monet hurskaat kreikan-uskoiset pitävät melkein omantunnon asiana tehdä sellaisia rasittavia matkoja. Tarari kaupungissa olin kerran asuntoa erään hurskaan kivuloisen lesken luona, joka kuvasi minulle sielun-ahdistuksiaan ja sanoi muun muassa olevan aina hänen tunnollaan että hänen pitäisi tehdä pyhiinvaellus Irkutskiin, johon hänellä oli 3000 virstan matka. "Kuinka te, rakas mummo, kestäisitte sellaista matkaa", sanoin minä. "Onhan sitäpaitsi Herra Kristus, lupauksensa mukaan, meidän tykönämme joka päivä, ja kuuleehan Jumala meidän rukouksemme, missä hyvänsä me häntä uskossa avuksi huudamme". – "Juuri sillä olen itseäni lohduttanut", sanoi muija. Keskustelumme kuluessa tulin siihen varmuuteen, että muijan sielunsilmät olivat avatut ja että hän yksinkertaisessa lapsenuskossa piti itsensä siihen sovintoon, joka Kristuksessa tapahtunut on. Keskustelun jälkeen sanoi muija, ikäänkuin itsekseen: "niin, kyllä asia on se että meillä kristityillä on sama usko, mutta tataareilla ja juutalaisilla on eri."

Samoin kuin roomalais-katoolisessa kirkossa koettavat myöskin monet kreikkalaisessa kirkossa saavuttaa rauhaa luostarielämällä. Mutta ettei luostarielämä aina ole mallikelpoista, kertovat ne, jotka ovat tulleet lähempiin tekemisiin niiden asukkaiden kanssa. Mutta tässä on sama sääntö kuin muuallakin: "sekalainen on seurakunta".

Mainittuani nämä seikat luostari-elämästä yleensä, ryhdyn kuvaamaan edellisessä luvussa mainittua käyntiä Ivanoffin nunnaluostarissa.

Erään saksalaisen Tobolskissa asuvan herrasväen kanssa päätimme lähteä käymään kymmenen virstan päässä sieltä olevassa luostarissa. Tie kulki seutua, joka mäkisyytensä kautta hyvin muistutti Hämettä. Erään pitkän mäen rinteellä, kauniin metsän ympäröimänä on Ivanoffin nunnaluostari, josta on näköala laakson ja metsäisen kukkulan ylitse. Me pysähdyimme luostarin portin ulkopuolelle ja meidät otti vastaan eräs nunna, osoittaen meidät luostarinkirkkoon, missä jumalanpalvelusta paraillaan pidettiin. Seisottuamme puoli tuntia kirkossa ja kuultuamme lymyssä olevan luostarisisaren yksitoikkoista lukemista ja katseltuamme nunnien hartautta, ikävystyimme ja läksimme ulos kirkosta nähdäksemme jotain lisää. Eräässä ovessa näimme miellyttävän näköisen nunnan utelijaasti katsovan meihin. Hyvin auliisti suostui hän viemään meitä erääsen osastoon luostaria, missä viidenkymmenen verta nunnia oli valamassa ja kultaamassa vahakynttilöitä. Ivanoffin luostarilla on yksinoikeutena vahakynttiläin valmistaminen kaikkiin Tobolskin kupernin kirkkoihin. Katseltuamme kynttilätehdasta vietiin meidät toiseen osastoon luostaria, maalaustyöpajaan. Siellä työskenteli muutamia, tätä taidetta varten Euroopan Venäjällä opetettua tyttöä, maalaten pyhäinkuvia. Mitään itsenäisyyttä aineiden käsittelyssä ei tietystikään tullut kysymykseen, mutta tarkasti ja hyvin tekivät he työnsä. Minä kysyin kuinka paljo taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä, puoliko'ossa maksaisi, ja muistelen sen hinnaksi ilmoitetun 50 ruplaa ilman puitteita. Säälin näitä nuoria naisia joiden piti haudata itsensä luostarimuurien sisälle koko elämäkseen ja kysyin eikö tuntunut raskaalta pysyä täällä ijäti. Tämän kielsi se jyrkästi, joka johti puhetta, mutta minä en uskonut häntä täydellisesti sittenkään. Sieltä vietiin meidät erääseen osastoon, joka lähinnä muistutti koulusalia, ollen täynnä 15-20 vuoden ikäisiä tyttöjä. En voinut saada selville olivatko kaikki nämä valmistettavat pukeutumaan huntuun vai olivatko he täällä jonkunlaisessa pensionissa. Taipuvampi olin olettamaan jälkimäistä seikkaa, sillä minusta tuntui luonnottomalta että näistä nuorenpirteistä, iloisista tytöistä tehtäisiin nunnia. Seurassamme olevat naiset ihailivat heidän kirjailutöitään ja ompelujaan. Näitä teoksiaan toimittivat he ilman mallia ja monet olivat oikeita taidekappaleita. Nunnat ja sisäoppilaat näyttivät erityisellä mielihalulla osoittavan hyvyyttään ja huolenpitoaan meidän pienille pojille. Tämä näytti minusta myöskin todistavan, että he luostarissa kaipasivat sitä, mikä kodissa levittää valkeutta ja iloa!

Luostarin hallussa oli suuria maatiluksia, jonka vuoksi nunnat myös harjoittivat maanviljelystä ja karjanhoitoa, mutta meillä ei ollut aikaa lähemmin ottaa katsellaksemme niitä osastoja. Minä pidin luostarissa käyntiä onnistumattomana, jollemme näkisi ja tapaisi abedissaa. Kun ehdotin saksalaisille tovereilleni että käytäisiin hänenkin luonaan, niin asettuivat he vastaan, sillä he pitivät sitä nokkamaisena. Mutta minulla oli omat mietteeni ja ajattelin että jos abedissalla on tavallinen ihmisjärki, niin täytyy hänen mieluummin pitää sitä kunnioituksen osoitteena kuin epäkohteliaisuutena, että evank.luteerilainen pappi käy häntä katsomassa. Niin läksin minä hänen luokseen ja muu seura rohkaisi itseään ja läksi mukaan. Abedissa otti meitä vastaan isonpuoleisessa huoneessa. Hän oli noin 45 vuoden ikäinen nainen, hänellä hienot, naiselliset piirteet ja erittäin miellyttävä käytöstapa. Hän otti hyvin sydämmellisesti vastaan meitä ja osoitti minulle paikan, jossa hän sanoi Tobolskin arhhierein tavallisesti istuvan luostarissa käydessään. Minun vaimoni näytti erittäin miellyttävän häntä, sillä ehtimiseen tuli hän taputtamaan häntä. Meidät pyydettiin jäämään teelle. Abedissa kertoi että heitä oli kolme sisarta ja kaikki nunnia. Heidän isänsä oli ollut kauppias Tjumenissa ja oli kuollessaan määrännyt että hänen äidittömät orpotyttönsä olivat kasvatettavat luostarissa.

Tultuaan täysikasvuisiksi olivat he jokainen päättäneet ruveta nunniksi. Lieneekö sitten ollut abedissan vai jonkun muun ansio, mutta mallikelpoinen siisteys ja järjestys vallitsi kaikkialla luostarissa. Ei jälkeäkään siitä raskaudesta ja synkkyydestä, jota ylimalkaan pidetään omituisena luostarille. Iloisia ja päivänpaisteisia olivat huoneet ja ikkunat verhoilla varustetut. Komeat kukat kaikkialla tekivät parastaan saattaakseen olon hupaiseksi ja kodikkaaksi. Emme voineet kylliksi ihailla abedissan harvinaisen hienoa kukkakokoelmaa, jonka lehdillä turhaan etsi tomunhiukkaakaan. Huoli kaikista töistä ja abedissan hoidon alla olevista kolmesta sadasta naisesta antoi hänelle niin paljo päänvaivaa, "että usein menee pää pyörälle", sanoi hän. Ystävyyttään meitä kohtaan tahtoi abedissa näkyvällä tavalla osoittaa, lahjoittamalla minun vaimolleni loistokappaleen kiinalaista ruusua, jonka seuraavana päivänä haetimme luostarista ja lähetimme höyrylaivalla Omskiin. "Huomatkaa", sanoi nunna hymyillen, "minä en lahjoita sitä teille, pastori, vaan teidän matushkallenne". Mitä suloisimmalla mielialalla läksimme luostarista ja näkisimme varmaan suurimmalla riemulla uudestaan abedissan, jos se olisi meille sallittu joskus elämässä.

XXI
Irtish, Obi ja Jenisei

Kun virroilla Siperiassa on melkein sama tehtävä, mikä merellä meillä, niin katson olevan paikallaan omistaa niille erityisen lukunsa. Niin hauskaa kuin olisikin puhua itä-Siperian virroista, joista olen lukenut niin paljo, niin en rupea tekemään sitä kun en ole niitä omin silmin nähnyt. Kuvaus käsittää siis vaan Obi-, Irtish- ja Jeniseivirrat. Kumpika jo'ista Irtish vai Obi on pidettävä pääjokena, siitä ovat mielipiteet olleet eroavaiset. Omasta puolestani pidän niitä kumpaakin itsenäisenä jokena. Ne ovat molemmat melkein yhtä pitkiä ja yhtä vesirikkaita. Ennen Jäämereen laskemistaan yhtyvät ne. Veden paljouden suhteen päässee tarkoin laskettuna Obi etusijaan, mutta pituuden suhteen sitä vastoin Irtish. Nämä molemmat joet ovat laivalla kulettavia vähintäin 2000 virstan matkalta. Sitä paitsi on Irtishillä laivalla kulettavia sivujokia, Tobol ynnä sen sivujoki Tura ja Ishim. Näillä sivuhaaroilla on 10 à 15 virstan levyinen rantamaa, joka joka kevät jää veden alle. Obin sekä myös Irtishin keski- ja alaosa sivuhaaroineen ovat jotenkin verkallisia laskussaan ja sen vuoksi myös sekä helppoja kulkea että runsaskalaisia. Irtishin lähteet ovat kiinalaisessa Mongoliassa, jonka vuoksi jokea usein runoissa kutsutaan "kiinalaiseksi neitsyeksi." Se juoksee sitten runsaskalaisen Saisan-järven läpi, joka on 1,700 jalan korkeudessa merenpinnasta. Koko tätä osaa jokea on mahdoton laivoilla kulkea, mutta aina Saisanista Jäämereen voi sillä alkukesästä purjehtia.

Obi taas syntyy Altai-vuoristossa Venäjän alueella ja juoksee seutujen kautta, jotka suurenmoisuudessa ja kauneudessa voivat kilpailla minkä alppiseutujen kanssa hyvänsä. Obin tärkeimmät sivuhaarat ovat Tom ja Tshulim, joista varsinkin edellinen kulkee pohjois-Altain vuoriston kautta nopeaa vauhtia.

Jenisei, joka ylä- ja keskijuoksullaan on raivannut itselleen tien vuoriseutujen kautta, on tämän johdosta hyvin virtava ja vähemmän kalakas. Kuitenkin voi Jeniseillä kulkea kovalla höyryvoimalla varustettu laiva aina Jäämerestä Minusinskiin saakka, siis lähemmä 1,500 virstan matkan. Sittenkuin kanava, joka tulee yhdistämään toisiinsa Obin ja Jenisein, on valmistunut, on oleva mahdollista höyrylaivalla kulkea Tjumenista Minusinskiin, vieläpä Irkutskiin, jos nimittäin kuten toivotaan Angaralla voidaan laivaliikettä panna toimeen. Jäät lähtevät Irtishistä Omskin luona noin huhtikuun 15 p., ja joki jäätyy samoilla paikoilla marraskuun alussa. Jäiden lähtö tapahtuu ilman suurempia häiriöitä. Kuulee vaan suhinaa ja rotinaa kun jääleipot menevät jokea myöten Jäämerta kohden. Rannoilla olevien kaupunkien ja kylien asukkaat tervehtivät riemulla joen vapautumista ja moni uhraa sille rahaa tai muita arvoesineitä. Näin huomasin tekevän sivistyneidenkin ihmisten Omskissa. Luultavasti on tämä tapa jäännöstä siitä ajasta, jolloin osoitettiin joelle jumalallista kunnioitusta. Kuitenkin kuuluu jäiden lähtö muutamissa Irtishin sivuhaaroissa olevan väkivaltainen. Niinpä kertoivat vanhat ihmiset Rishkovassa että useampia ihmisiä heidän kylästään oli hukkunut Ishimiin erään sellaisen jäidenlähdön aikana.

He olivat nähneet, ollessaan jo keskellä Ishimin laaksoa, miten jääsohjoinen vesipaljous tuli vyöryen alaspäin. He ajoivat minkä vaan heidän hevosensa jaksoivat juosta, ehtiäkseen maalle, mutta ainoastaan kahdelle onnistui pelastua. Viisi muuta joutui kevättulvan vietäväksi, joka vuoren tavalla vei mukanaan huoneet, elukat ja kaiken muun mitä tuli sen tielle. Mutta sellaisia tapauksia sattuu harvoin länsi-Siperiassa, ja voivat tapahtua ainoastaan silloin kun jää on muodostanut padon eli röykkiön ja suuri vesijoukko on kokoontunut yläpuolelle, niin että viimein murtaa padon ja syöksyy hävittäen eteenpäin. Kaikissa tapauksissa on keskusliike Siperiassa häiriintynyt joksikin aikaa jäiden lähtiessä. Sittenkuin joet ovat päässeet jääpeitteestään, tulee tulvain aika, jolloin saa kulkea raskassoutuisilla proomuilla usein 10 à 20 virstaa. Kuinka vastainen Siperian rautatie voitanee johtaa näiden jokien poikki, on oleva hauska nähdä. Samoin kuin keskusliike keväällä kätkee, niin syksyllä käy samaten, jokien jäätyessä. Kun talven tulo Siperiassa on yhtä säännöllinen ja nopea kuin kesänkin, niin ei viivy erittäin monta päivää ennenkuin joet, proomuilla kulkemisen lakattua, ovat joutuneet niin vahvan jään peittoon, että niistä voi hevosella kulkea. Jenisei on tässä suhteessa oikullisempi kuin Obi ja Irtish, samoin kuin jäiden lähtökin siinä on väkivaltaisempi kuin ensinmainituissa.

En voi olla ottamatta H. Lansdellin kuvauksen mukaan erästä herra Seebohmin kertomusta jäänlähdöstä ala-Jeniseillä 1877. Hän ja hänen seurueensa matkustivat alas virtaa jäätä pitkin kapteeni Wiggingsin kanssa ja tulivat Thames-laivalle sen talvikortteeriin lähellä Kureikan laskua Jeniseihin, jossa he aivan rauhallisina odottivat laivakulun alkamista, kun kesäkuun 1 p. tuli ja sen mukana mitä Seebohm kutsuu "Jenisein taisteluksi".

"Paino altapäin vaikutti että eräs iso jääala nousi ylös, ja sysätessään kulmikasta rannan nientä vastaan muurautui vähitellen jakso 50 à 60 jalan korkuisia jäävuoria, jotka tarjosivat erittäin hauskan näyn. Suuria jäämöhkäleitä, kuuden jalan paksuisia ja kahdenkymmenen jalan pituisia, oli siellä pystyssä, toiset musertuivat palasiksi ja näyttivät rikkoontuneelta posliinilta. Toiset palaset olivat valkoisia, toiset kirkkaita kuin kristalli tai sinisiä kuin Italian taivas. Sen jälkeen rupesi joki nousemaan ja yön kuluessa murtautui koko Jenisein jääkuori irti, niin laajalta kuin voi nähdä, hirmuisella räiskeellä. Sankka joukko jääleippoja ja ahtojäätä syöksyi hillitsemättömällä vauhdilla ylös Kureikaa, lykkäsi laivaparkaa edellään kuten leikkikalua ja jätti sen illalla melkein kuivalle maalle suurten jäälohkareiden keskelle. Näillä ahtojään joukoilla Jeniseillä oli muutamina päivinä 30 virstan nopeus tunnissa. Siten jatkui neljätoista päivää. Monta neliöpenikulmaa jäätä kulki ylöspäin muutamia tuntia ja sitten taas takaisin. Välistä olivat ahtojää ja leipot pakkaantuneina niin tiviisti yhteen, että näytti kuin olisi hyvin helposti voinut päästä joen poikki. Toisin paikoin voi löytyä iso määrä avointa vettä ja jäävuoret 'poikivat', kulkiessaan eteenpäin suuresti huojuen ja loiskuen, niin että se kuului penikulman päähän. – Lopuksi seurasi viimeinen hävitys voitetun talven voimille, jotka yhä enemmän väsyivät 14 päivän pituisessa taistelussa, ja seitsemän päivän vielä kuluttua tulivat suuren pohjoisarmeijan taistelijat hiljakseen purjehtien alas jokea muserrettuina ja päivettyneinä pieninä jäävuorina, likaisina jääkappaleina jotka näyttivät liejumöhkäleiltä ja särkyneenä ahtojäänä perikatonsa viimeisessä tilassa, – jonka jälkeen joki oli noussut 70 jalan korkeuteen."

Jenisei-joen keskimääräinen nopeus sen keskijuoksulla, joksi on laskettava Minusinkin-Jeniseiskin väli, on laskettava niiden tietojen mukaan mitä olen nähnyt noin 10 virstaksi tunnissa. Mutta on paikkoja, missä virran nopeus nousee puolta suuremmaksi. Jenisein yläjuoksulla kuljetaan Sajoottien luota Minusinskiin Sajaanin vuoriston läpi hirsilautoilla. Nämä matkat eivät ole vaarattomia. Kun on kuljettava jostakin koskesta, niin tarvittanee kyllä teräksisiä hermoja etteivät kasvot käy kalpeiksi. Muutamat suomalaiset, jotka tulivat kullanhuuhtomoista Amurista hirsilautalla, kertoivat että heillä oli mukanaan eräs korkeampi venäläinen virkamies, joka, kun he lähestyivät vaarallisinta paikkaa, rupesi hädissään huutamaan: "laskekaa minut maalle, laskekaa minut maalle, minulla on vaimo ja lapsia!" Luultavasti tapahtuu jotenkin samallaisia kohtauksia joka kerta, kun näistä paikoista kuletaan. Virran nopeuden vuoksi pysyvät muutamat paikat jokea talvella jäätymättä. Kestää usein kauvan ennenkuin jää on kuljettavaa Jenisein poikki. Usein kuljin jäätä Obin ja kaikkien sen sivuhaarojen poikki, mutta kun tulin Jeniseille, oli se niin sula että sen poikki voi kulkea lossilla. Vielä kauvan sittenkin kun lossi on lakannut kulkemasta, voi veneellä päästä jäähyhmän läpi. Koettaminen kestääkö jää joella jo hevosen kulkea, ei ole sekään vaaratonta. Kuinka tämä tapahtuu, näkyy seuraavasta.

Matkalla Minusinskista Omskiin tulin minä joulukuun keskipalkoilla 1888 eräänä yönä Abakanskin kylään, joka on Minusinskin puolella Jenisei-jokea. Kun ei kukaan tietänyt oliko jää niin lujaa että sitä voi kulkea, täytyi minun pysähtyä postitaloon päivänkoittoon asti. Minä rupesin makaamaan reessäni postitalon edustalla, etten tarvitsisi viedä sisälle matkakalujani joita muuten olisi voitu varastaa. Sellainen uni, kun on vartioitava kapineita ja epäluulolla kuultava joka askelta ja ääntä läheistössä, ei suinkaan ole virkistävää. Matkatoverina oli minulla eräs kolportööri, joka makasi sisällä postitalossa, mutta hän valitti aamulla ettei ollut saanut rahtuistakaan unta, kun oli kuvitellut mielessään koko yön että varkaat olivat hyökänneet minun päälleni ja murhanneet minut. Päivän tultua pyysimme postihevosia, mutta kieltäydyttiin jyrkästi antamasta niitä matkalle epävarman Jenisein poikki. Minä läksin kylään ja tapasin viimein miehen, joka kolmesta ruplasta ryhtyi koetukseen viedä meidät yli. Hän valjasti hevosparin minun rekeni eteen ja niin lähdettiin ajamaan alaspäin virran rantaa myöten. Tultuamme erääsen paikkaan, jossa saari jakoi joen kahteen haaraan, kulimme onnellisesti ensimmäisen haaran poikki, vaikka näytti kamalalta, kun oli paikoittain sula vesi kahden kyynärän päässä reestä. Tultuamme saarelle pysähtyi kyytimies ja tahtoi tutkia jään lujuutta virstan levyisellä päävirralla. Me seurasimme mukana ja pian saimme nähdä erään kalastajan, joka laski koukkujaan. Häntä koetimme saada tutkimaan jään kestävyyttä ja lupasimme hänelle ruplan tästä vaivasta. "Minä tunnen Jenisein liika tarkoin ja tiedän kuinka monta uhria se joka vuosi vaatii ollakseni niin kevytmielinen että ruplan tähden antautuisin sellaiseen hengenvaaraan", sanoi kalastaja. Mitähän minun venäläinen kyytimieheni nyt rupeaa tekemään, ajattelin minä. Melkein pidin varmana että hän palaisi. Mutta hän lähti hetken matkan päähän joelle ja koetteli jään kestävyyttä lyömällä siihen kirveellä siellä täällä. Sitten tuli hän taas hevosten luo, jonne minun matkatoverini ja minä olimme menneet ja sanoi että olisi parasta uskaltaa koetus. "Tehkää te kuinka tahdotte ja kapineet ja reki menkööt Jeniseihin, mutta itseäni en minä pane sellaiseen vaaraan", sanoin minä. Niin arveli matkatoverinikin, ja molemmat nousimme reestä. Venäläinen nousi seisomaan reen nenään ja löi hevosia ruoskalla. Hänen huutaessaan ja viheltäessään lähtivät nämä juoksemaan täyttä laukkaa. Huolestuneina seurasimme katseillamme tuota rohkeata ajajaa. Parin minuutin päästä, kuljettuaan vaarallisimman paikan yli, seisahtui hän ja viittasi iloisesti meitä seuraamaan. Ihmetellen katselimme tuota pitkäpartaista venäläistä talonpoikaa ja ajattelimme: "sotajoukolla tällaisia voisi maailman voittaa". Tultuamme seuraavaan kestikievariin, annoimme hänelle mielellämme ei ainoastaan sovittua kyytipalkkaa vaan myös juomarahan, joka oli jonkun verran runsaampi tavallista.

Mitä olisikaan Siperia ilman näitä suuremmoisia jokia! Luoksepääsemätön alue, joka näyttäisi kuolleelta ruumiilta, ilman elostavia valtasuonia. Sillä sellaisiin suoniin voi näitä jokia, jotka ovat suurimpia maapallolla, verrata. Minun mielestäni ei se ole Jenisei, kuten yleensä näytään olettavan, vaan Obi-Irtish sivujokineen, joka tulee aikoinaan olemaan tärkeimpänä välittäjänä Siperian kaupalla, sillä se leikkaa pitkin ja poikki viljavimman osan Siperiaa, tuon maanviljelykselle sopivan ja hedelmällisen länsi-Siperian tasangon.

XXII
Eräs yö syrjäteillä

Aivan yleinen luulo Siperiassa on että asukkaat useimmissa paikoissa ovat valmiit ryöstämään ja murhaamaan matkamiehen, jos vaan tämä voi tapahtua ilman kiinnitulemisen vaaratta heille itselleen. Että kaikki tämä osaksi on tottakin, siitä sain Siperiassa ollessani varmoja tietoja ja siitä ovat todistuksena usein teiden varsilla tavattavat ristit. Asetetaan aina risti tiepuoleen, missä ryöstömurha on tapahtunut. Miten siirtolaisjoukkoja, joihin oli kuulunut aina viisi tai kuusi perhettä, oli jäljettömiin kadonnut, miten monia kymmeniä murhattujen ruumiita oli löydetty siitä tai siitä joesta tai järvestä, miten se ja se murhattiin ja ryöstettiin matkalla, kaikki nämä ovat asioita, joita eri muodossa yhä kuulee kerrottavan. Matkoilla, kun kulkee tuntemattomien ihmisten keskuudessa ja tuntemattomissa paikoissa, tarvitsee aina olla hiukan varovainen. Joka matkustaa ilman sellaista varovaisuutta, todistaa sillä joko että hän on ihan tietämätön olosuhteista taikka myös kevytmielinen. Eräs varokeino, joka on otettava huomioon niin tarkoin kuin suinkin, on matkustaa kruununpostilla. Sillä jos tämän tekee, niin matkustaa ihan varmasti. Postitalossa eli kestikievarissa joka, kuten koko kyydinpito, on kruunun laitos, löytyy kirja, johon kruunun palkkaama kirjuri merkitsee matkustajan nimen, milloin hän tuli, kuinka kauvan hän viipyi paikalla, milloin hän läksi ja kyytimiehen nimen. Joka posti-asemalla saa kyytimies ilmoituksen kaikesta tästä, jonka hän seuraavalla asemalla näyttää kirjurille, joka kuittaa ottaneensa sellaisen kyytin vastaan. Niin kuljetaan asemalta asemalle ja siten on mahdotonta jäljettömiin kadota. Mutta kun on monta etua matkustamisesta "vapaalla postilla" eli ystävän luota toiselle, jolla tavalla voi päästä "ketjun katkeamatta" Tjumenista Irkutskiin, niin pitävät monet tätä matkustustapaa parempana. Suurilla valtateillä voi vaaratta matkustaakin näin, mutta ei syrjäisemmillä seuduilla. Myönnän vielä että virkamies voi ilman suurempaa vaaraa matkustaa missä tahtoo, sillä tiedetään että hänen katoomisensa ei tapahdu ilman jälkoluja. Mutta alempaan yhteiskunta-asemaan kuuluvan muukalaisen tulee matkustaa mitä suurimmalla varovaisuudella.

Siperiasta kotiin tultuani on usein kysytty minulta enkö koskaan ollut hengenvaarassa siellä. Mutta mikäli itse tiedän, en koskaan semmoisessa tullut olemaan, vaikka kyllä minua muutamia kertoja varoitettiin varomaan itseäni ilkiöiltä omain maanmiesteni joukossa, jotka olivat minua uhkailleet. Yhden ainoan kerran oli minulla suurempaa vastahakoisuutta lähtiessäni matkalle erääsen pahanmaineiseen paikkakuntaan, jossa muutamia tunnettuja suomalaisia roistoja asui, ja joista yksi oli lausunut kovia uhkauksia minua vastaan. Saavuttuani paikalle lähetin heti tiedon kaikille että olin saapunut heidän kaupunkiinsa ja olin pitävä jumalanpalvelusta silloin ja silloin. Se henkilö, joka oli uhanut minun henkeäni, ei ollenkaan saapunut jumalanpalvelukseen, ja siihen olin minä tyytyväinen. Yhden ainoan kerran jouduin käsikähmään erään päihtyneen suomalaisen kanssa, joka jo nyt on saanut surmansa Siperiassa.

Matkalla ei saa pitää itseään, kuten sanottu, kovin huolettomana.

Eräs yö Siperian matkastani on unohtumattomaksi painunut minun mieleeni, sillä se oli hyvin synkkä ja kamala. Tosin teki vastenmielisen vaikutuksen minuun kun kyytimies yöllä herätti minun huudolla: "Luulen että olemme rosvojen piirittämät!" Mutta pian huomattiin että ne olivatkin rauhallisia ihmisiä, joiden kanssa olimme ajaneet yhteen. Kamalia olivat myös ne yöt, milloin ajoimme harhaan ja olimme pakotetut viettämään yön lumimyrskyssä arolla. Mutta kaiken tämän kestäessä oli kuitenkin varma ettei ainakaan ryövärit kimppuun hyökkäisi. Mutta ei mikään yö tuntunut niin karmealta kuin se jota nyt tarkoitan.

Matkatoverina mainitulla matkalla oli minulla uskollinen ystäväni ja lukkarini Siperiassa, Matti Saari. Me olimme matkustaneet muutamia kyytivälejä Jeniseistä Tomskia kohden ja oli meillä edessämme se vuorenselkä, joka erottaa Obin ja Jenisein vesialueet. Toinen puoli edessämme olevasta tiestä oli vastamäkeä ja toinen myötämaata. Postiasemalla emme voineet saada hevosia, joita me huonon tien tähden tarvitsimme kaksi paria. Meidän täytyi sen vuoksi hankkia niitä mistä voimme. Pian tulikin luoksemme kaksi nuorta miestä, jotka tarjoutuivat kyyditsemään meitä. Olimme pian sopineet kyytipalkasta ja minun avonaisen rekeni eteen valjastettiin neljä hevosta. Minusta näytti hiukan ihmeelliseltä että kaksi täysikasvuista miestä tuli kyyditsemään meitä, sillä sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Pimeässä voin myöskin eroittaa että molemmilla oli vyössä valkoisen lammasnahka-turkin päällä kirves. Mutta kun tiesin ettei Siperiassa milloinkaan lähdetä matkalle ilman jonkunlaista asetta, niin en ensin ajatellut siitä mitään. Aloimme matkamme nousemalla ylös 16 virstan pituista korkeata havumetsää kasvavaa mäkeä. Mitä korkeammalle tulimme, sitä huonommaksi kävi keli, niin että hevoset viimein kiskoivat rekeämme eteenpäin melkein paljasta maata. Vastoin tavallisuutta olivat meidän kyytimiehemme jotenkin harvapuheisia, vaikka olisi muuten ollut vaikeata kuulla heitä, sillä piti sellaista ääntä jalaksien alla kun rauta raappi paljaisiin kiviin. Raju myrsky oli noussut, niin että kuuli alinomaista natinaa ja räiskettä metsästä. Vaikka ei Matilla eikä minulla ollut halua nukkua, niin ei puhelu tahtonut vaan sujua. Oli sellainen mieliala kuin vaaraa jännityksellä odottaessa. Mitä pitemmältä yötä kului, sitä useammin alkoi ajatus noista kahdesta kyytimiehestä kirveineen tulla meitä vaivaamaan. Olemmehan yleisellä maantiellä kumminkin, vaikka meillä ei ole postihevoisia, lohdutimme itseämme. Mutta kuinka on tie tullut niin kaidaksi ja epätasaiseksi? "Matti, nyt emme ole valtatiellä", sanoin minä. – "Ei, emme olekaan, – hoi kyytimiehet, mihin viette meitä?" huusi Matti. – "Me poikkesimme tänne syrjätielle ja kulemme ahtaan solan kautta, sillä sitten tulemme jokilaaksoon, jossa on ruohoa kasvavia niittyjä ja siellä kulkee reki helpommin kuin hiekkaisella tiellä", vastasivat miehet. Ilmoitus tuntui varsin luonnolliselta, mutta se mahdollisuus että pahoja aikomuksia piili kyytimiehissä, oli hyvin lähellä. Ilmoittaisinko epäluuloni Matille? Sitä en tehnyt. Kuinka suuri mahdollisuus oli meillä menestyksellä puolustaa itseämme, ajattelin minä, jos meidän kimppuumme käytäisiin. Me istuimme turkit korvissa ja käärittyinä rekeen, niin että ainoastaan päänuppi pisti esiin. Juuri tämä oli onnettomuus, sillä kuljettajamme olisivat kerran kirveillään lyöden voineet särkeä pääkallomme. Kuitenkin, ne olivat etupuolella meitä ja vaikka oli pimeä, voimme aina pitää niitä silmällä. Me kuljemme ahtaiden solain ja paikkain läpi, jotka pimeässä näyttivät kamalilta. Miehet pysäyttivät hevosensa ja hiljaa supisevat keskenään. Mitähän he aikovat tehdä? Toinen, joka oli ratsastanut erään hevosen selässä, nousee alas. Toinen ajaa hevosia, sill'aikaa kun toinen jättäytyy jälkeen ja pysytteleikse ihan reen tasalla. "Miksi kulet sinä reen sivulla, mies?" kysyy Matti rauhattomalla äänellä. "Minä nojaan rekeä ettei luiskahtaisi alas syvyyteen, jonka näette tuolla oikealla." Minä käännyin osotetulle puolelle ja näin pimeän läpi jotakin kimaltavaa syvyyden pohjassa ihan meidän vieressämme. Se oli erään pienen joen pinta, joka joki juoksi melkein suoraan meidän allamme. Mies voi, jos tahtoi, kaataa meidät sinne alas, antaa meidän musertua, ryöstää meidät ja sitten sanoa onnettomuuden tapahtuneen. Mitä kaikkia mahdollisuuksia ilmestyikään, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen. Tie kulki nyt yhä alaspäin ja pian olimme tasaisella maalla, missä reki sujui helpommin kuin ruohostossa. Siellä seisoi pylvääntapaisia kiviä niityllä, jotka pimeässä näyttivät kuin kummituksilta. Me kuljimme nimittäin nyt hautuumaan poikki, johon muinaisajan kansat, jotka aikoja sitten täällä ovat asuneet, ovat kuopanneet kuolleensa ja joiden muistoksi he ovat pystyttäneet näitä patsaita. Missä me olimme, emme tietäneet, ja tulisimmeko vielä pääsemään ulos tästä sokkelosta, oli myöskin epävarmaa. Tie kulkee milloin metsiä milloin laaksoja ja viimein kentän poikki, joka oli kokonaan pyöreän mulkkerokiven peitossa. Lopuksi kuljemme pitkin pystysuoraa vuorenseinää, jossa me olemme jonkun verran suojassa yhä lisääntyvältä hirmumyrskyltä. Aavistamatta tai uskaltamatta toivoa mitään sellaista, tulemme suoraan erääsen kylään. Me koputamme erään talon portille ja meidät päästetään heti sisälle lämpimään tupaan. "No, Matti, onko teillä halua kulkea syrjäteitä vielä jonkun yön?" kysyin lukkariltani. – "Ei, olen saanut jo tarpeeni siitä, mutta Jumalan kiitos että olemme nyt siellä missä olemme, sillä minä epäilin jo suuresti, tulemmeko vielä näkemään auringon nousemista", vastasi Matti juhlallisesti.

Juuri kun olin kirjoittanut näitä muistelmia matkoistani Siperiassa, otin käteeni Finland-lehden, se oli marraskuun 24 p: nä 1892, ja luin sen ensimmäisellä sivulla uutisen, joka todistaa että on vaarojen alaisena suurella Siperian maantielläkin. Uutinen kuului näin: "Matkalla Krasnojarskin ja Irkutskin välillä, ei kaukana Kanskin kaupungista Jeniseiskin kupernissa, hyökkäsivät rosvot erään sirkus-seuran kimppuun. Johtaja lyötiin paikalla kuoliaaksi ja kaksi nuorallatanssijaa sai hengenvaarallisia haavoja. Sen jälkeen ryöstettiin kaikki paljaiksi, jonka jälkeen rosvot pötkivät pakoon vieden vankeina mukanaan kolme seurueesen kuuluvaa pikkulasta." Сибирь Сибирь (Siperia on Siperia) sanoo siperialainen, kuullessaan jotakin tuollaista tapahtuneen.