Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 5
XI
Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886
Kun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja Venäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani, niin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin voolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni virkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin kärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä seurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun on tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki asiat pahempaan päin kääntävät.
Ilmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että sieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja minä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan jälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin mutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin, jonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla kokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että laivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta suurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen leveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta katsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä jokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä jokirantoja.
Nyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen yli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja metsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi aarniometsän eli "urmannin" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten mukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja leveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä, mahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen koti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan nähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon pikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään suomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy suomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta koettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän virkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on kuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta sanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan rauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran kysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa niin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen vuoksi että sinne on niin vaikea päästä.
Kun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi ispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan toimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi matkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.
Puolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä hyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me kapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen, joka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme. Näytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta, saimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön selkään. "Te jäätte varmaan kiinni suohon", arveli itsepäinen isäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa tarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta kahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme matkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan tie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat hevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset, jotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä telasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita rupesi putoilemaan mustista pilvistä.
Useampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme kyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän vastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja että tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin meni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä että toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme viettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja paras sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat alinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää voi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille. Ruoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti väsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa. Jumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me koputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee ylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta. Sittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli tuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me kuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme parhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös, kestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita emäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme ja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja elää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä venäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon mainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs venäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi olevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja pyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun vastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla paikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset kohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa paljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet täällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä. Kun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne on vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä kertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo vitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron saksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli saanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.
Me jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen mennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni nopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää. Meillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän isäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.
"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä", sanoi hän. Yksi vaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan pituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta nousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai sellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta niissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että täytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.
Kello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen kylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei ollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon. Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa, jonne me olimme aikoneet.
Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän sanovan "hyvää päivää!" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun huoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme olleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa, pyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen tehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät meitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa kokeneempi kuin toiset, sanoi: "Minä sanoin heti nähdessäni teidän ajavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi pastorimme rouvineen."
Lukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät olleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he kunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään tullessamme.
Tavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista kuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin lepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa, joissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on mielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en voi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi miehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne olisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi sellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein kaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja maankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin pelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen määrään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen, jolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään kiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi tuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia vaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen seuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen kieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin hävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa, että sellaisia he ovat useimmat.
Suomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo ihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat täällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he saisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan. Pahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin vahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt. Sanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta nyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14 à 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat konnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista, jotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan paremmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta semmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös. Sitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se puoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta vanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset Siperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä on vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt ilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä menetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan katsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä henkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat jäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus pitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä vastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka suureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja, joista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä. Kootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan apukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla myöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin pysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi millään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata opettajia sen entisille maanmiehille.
Kuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta pääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa itsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat hajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi asia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme lasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä, jotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren sunnuntaisin.
Eräs seikka, jossa Suomesta tulleet suuresti voittavat Siperiassa syntyneet, on lukutaito ja kristillisyyden käsitys. Sillä Bugenessa, jossa on paljo rikkaita ja viisaita talonpoikia, on kuitenkin harvoja, jotka osaavat ollenkaan lukea kirjaa. Ne ovat itse onnettomia siitä että niin on asian laita, valittavat ettei heidän lapsiensakaan käy paremmin, mutta heidän valituksensa ei ole ulottunut kenenkään korviin, joka olisi voinut auttaa heitä. Että heillä on harrastusta johonkin korkeampaan ja jalompaan kuin vaan siihen, mikä kuuluu ruumiin ylläpitämiseen, todistaa se, että he ovat rakentaneet itsellensä rukoushuoneen, ostaneet itsellensä pienen kirkonkellon sekä itse palkkaavat lukkaria, joka kykynsä mukaan koettaa pitää huolta jumalanpalveluksen pitämisestä. Mutta ukko, joka on syntyisin virolainen, lukee kankeasti suomea eikä tunne mitään nuottia, vaan laulaa vaan "korvakuulolta" kuten sattuu, yhden värsyn niin, toisen näin. Hän valitti: kansa sanoo että lukkari on niin pehmeä, mutta jos lapsia kurittaa lukemaan, sanotaan heti "kuka sinulle sen luvan antoi?"
Luonnollista on, ettei lukkari kykene opettamaan lapsia, kun hän ei edes kelvolleen taida suomea. Sitä paitsi on hän vanha ja höpertynyt sekä ilman palkkaa koulutyöstään. Kun minä aloin pitämään rippikoulua lasten kanssa siellä, oli koko opetus vaan siinä, että minä opetin heitä tavaamaan ja hiukkasen lukemaan sisältä. Lapset olivat kyllä ahkeroita ja jos olisin jatkanut heidän kanssaan muutamia viikkoja, niin olisivat ne kyllä oppineet. Siinä toivossa että Jumala asettaisi niin että he seuraavana talvena voisivat saada jonkun opettajan, jätin minä heidät ripille laskematta toistaiseksi.
Toisena helluntaipäivänä pidin jumalanpalveluksen heidän rukoushuoneessaan; ja kun suomalaiset täällä viettävät myöskin helluntain kolmatta ja neljättä päivää, sain minä pitää päivä-jumalanpalvelukset molempina näinä päivinä. Sitä paitsi kokoonnuimme joka ilta rukoushuoneesen päivän työn jälkeen tutkistelemaan Jumalan sanaa. Pyhän kolminaisuuden sunnuntaina oli rippi ja ehtoollisella käynti. Ehtoollisvieraiden luku oli noin sata.
Tapana, jota minä en ole muualla suomalaisten kesken huomannut oli se, etteivät he ainoastaan suudelleet pappia käteen tervehtiessään, vaan muutamat myös lankesivat kasvoilleen laattialle. Tämä tapa tuntuu hyvin loukkaavalta, varsinkin sille, joka on tottunut pohjalaisten suoraan tapaan. Ennenkuin he menivät ehtoollispöytään, menivät lapset vanhempiensa luokse ja tekivät samoin.
Yleensä oli ihmisillä tässä autiossa seudussa niin sanoakseni taitavampi käytöstapa kuin useimmissa kaukaisissa seurakunnissa Suomessa. Niiden kohtelijaisuus meitä kohtaan meni melkein liian kauvas. Sillä niin pian kuin tieto meidän tulostamme oli saapunut toisiin kyliin, katsoivat varakkaammat talonpojat velvollisuudekseen tulla tervehdyksille, ja jos joku piti viipyneensä liika kauvan, niin pyysi hän anteeksi.
Varakkain mies siirtokunnassa on kirkonisäntä, jonka luona me asuimme, ja hänen kolme veljeään. Kaikki ovat he kauniita, komeita miehiä, pitkä- ja mustapartaisia. Heillä on kullakin 30-40 hevosta sekä suuret, hyvinrakennetut kartanot. Melkein koko ajan mitä me siirtolassa olimme, olivat he meidän seurassamme. Kirkonisäntä seurasi meitä kaikkialla, vieläpä pari penikulmaa kotimatkallakin. Ne kaksi viikkoa mitä täällä viivyimme, kuluivat yhtä hupaisesti kansalta kuin meiltäkin.
Kuten mainittu ovat muutamat kelvollisemmat karkotetuista pyytäneet päästä Bugeneen, sekä sinne otetut talollisiksi. Kuinka pian kunnollinen karkoitettu voi päästä eteenpäin Siperiassa, osoittavat useat esimerkit täältä.
Muiden muassa tapasin siellä erään Unkurin Ylihärmästä, joka taposta oli tullut vankeuteen ja pyytänyt päästä Siperiaan. Hänellä oli ainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden oli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan Bugeneen. Nämä hänen maanmiehensä, eräs Ruuskanen ja eräs Koponen, olivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä, toivoen saavansa rosvota hänet. Kun hän kuitenkin onnellisesti oli tullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin kaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli oleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänen kelpo mieheksi, tuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin vuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta, kymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee. Olimme kutsutut teetä juomaan hänen luokseen, kun olimme matkalla toisissa kylissä. Hän asuu nimittäin toisessa kylässä, Matinsaimikassa, joka on 22 virstan päässä rukoushuoneesta. Kolmas kylä Arikova taas on 30 virstan päässä. Kuten sanottu, Unkuri oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä hankkinut eli luonut itselleen hyvän kodin. Hänen vaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia. Parempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli kotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan vanhempiansa kaipasi hän.
Kun oli vanhoja ja liikkumaan kykenemättömiä ihmisiä sekä kastamattomia lapsia kahdessa toisessakin kylässä, niin piti käydä niissä molemmissa, vaikka tiet olivat sanomattoman kehnoja. Täytyi taas kahlauttaa parin virstan pituisia soita. Heinänkasvu oli täällä erittäin runsas ja kun näki lehmien käyvän laitumella niityillä, joiden vertaisia ei löydä Suomessa, niin tuli ihan kummastuneelle mielelle. Heinäaikana on tavallista että mies tekee neljässä päivässä 25-30 kuormaa heiniä.
Mitä peltomaahan Bugenessa tulee, niin on se huonompaa kuin Om-siirtokunnassa. Sillä sellaista peltomaata kuin viimeksi mainitussa paikassa on, on vaikea löytää muualla. Bugenessa olisi ollut tarpeellista ojittaa peltoja, mutta sitä ei tehnyt kukaan. Jos sitä tehtäisiin, olen varma että sato tulisi paljon suuremmaksi. Ruokamultakerros on vaan noin korttelin paksuista ja sen alla on joko valkoista tai punaista savea. Valkoisen saven sanottiin olevan hyvin väkevää ja pelloksi kelpaavaa. Bugenen seudulla kasvaa lehmuksia, lehtikuusia ynnä muita puulajia runsaasti. Lehmuksen niinestä tehdään lujia köysiä. Hyvä hevosrotu sekä suuria lehmiä, jotka lypsävät aina kolme à neljä kannua kerralla, on väestöllä Taran seudulla. Onneksi suomalaiselle siirtolalle on ollut se, ettei yhtään lehmiä täällä ole ruttoon kuollut. Siperian rutto raivoaa muuten täällä usein. Viime talvena kuolivat kaikki lehmät Om-siirtokunnassa. Luultavasti johtuu tauti suureksi osaksi siitä että lehmiä on huonosti hoidettu talvella, sillä siperialaisilla ei ole navetoita. Lehmä, joka on ollut kipeä ja tullut hiukan paremmaksi, asetetaan heti yhteen terveiden kanssa ja kuolleet elukat kuopataan ainoastaan osaksi.
Vapaita suomalaisia otettaisiin mielellään vastaan tähän siirtokuntaan.
Mainittuani että Tarassa pidin ripin ja ehtoollisen muutamille siellä asuville saksalaisille, voin päättää matkakertomukseni. Kuitenkin tahdon vielä lisätä, että venäläiset Taran vankilassa osoittivat sellaista suvaitsevaisuutta että he sallivat minun pitää luteerilaisen jumalanpalveluksen ja ehtoollisen venäläisessä kirkossa siellä. Vankien joukossa tapasin siellä erään Kauhavalaisen, joka oli karannut aina Sahalinista saakka, jonne hänet oli viety murhasta. Nyt ei hän ollut ilmoittanut nimeään eikä mistä hän oli. Tuomionsa oli hän saanut, joka oli viiden vuoden karkoitus itä-Siperiaan ja viisikolmatta paria raippoja.
Tyytyväinen näytti hän olevan tuomioon, sillä hän oli voittanut sen mitä karkaamisellaan tarkoittikin. Hän oli nimittäin siten saanut lyhennetyksi monta vuotta rangaistusajastaan. Omituiselta tuntui minusta, että hän uskalsi niin suoraan uskoa salaisuutensa minulle, jonka hän näki ensimmäistä kertaa, pelkäämättä että minä ilmoittaisin hänen nimensä tai niin toisin. Muun muassa kertoi hän pari vuotta sitten istuneensa yhden talven samassa vankilassa kuin "Napolan ukko", joka siis vielä näyttää olevan elossa. Haapoja istui viime talven Ishimin vankilassa ja lähetettiin sieltä itä-Siperiaan. Kun lisään että Sutki elänee Verhne-Suetukissa, niin olen maininnut tunnetuimmat pahantekijät Suomesta. Siihen loppupäätökseen ovat kaikki varkaat tulleet täällä, ettei ollenkaan käy tavalliselta varkaalta laatuun varastaminen Siperiassa.
Haapoja kuuluu isällisesti varoittaneen viime vuonna tulleita koettamastakaan. "Sillä", oli hän sanonut, "kyllä oli minussa rohkeutta ja miehuutta, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun venäläiset tulevat seipäineen."
On kulunut talvi, jonkun verran kylmempi kuin Suomessa. Nyt on meillä mitä ihanin kesä. Kevätkesästä satoi pitemmän aikaa joka yö ja päivät olivat poutaisia ja lämpöisiä. Runsasta satoa kaikin puolin voi sen vuoksi maanviljelijä itselleen odottaa.
