Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 6
XII
Ensimmäinen matka itä-Siperiaan 1886
Syyskuun lopussa sain minä tietää kuvernöörinvirastosta Tobolskista tulleen kirjelmän kautta, ettei mitään esteitä enää ollut matkarahain saamiseen. Siinä toivossa että asia oli järjestetty myöskin Tomskissa ja Jeniseiskissä, lähdin minä matkaan itä-Siperiaa kohden saman kuun lopussa. Matkallani seurasi minua eräs Siperiassa syntynyt suomalainen Matti Saari eli Ivanoff, joka sekä puhuu että kirjoittaa venäjää sekä vielä sen lisäksi osaa viroa ja lätinkieltä. Kun vielä ottaa lukuun, että hän osaa laulaa varsin hyvin ja on ollut ehdottomasti raitis kolmekymmentä vuotta, niin huomaa helposti että on vaikea saada sopivampaa matkatoveria.
Matka Omskista Tomskiin on, kuten luontokin näiden kaupunkien välillä, yksitoikkoista. Irtishin ja Obin välinen maa on nimittäin laakeata ja matalaa. Havumetsää ei ole ennenkuin Obin lähellä, mutta runsaasti lehtimetsää, peltomaata ja niittyä on siellä. Usein saa ajaa kolmekymmentä virstaa ja enemmän näkemättä ihmisasuntoa, mutta ovatkin kylät sitten, joihin sellaisen matkan perästä tulee, suuria ja väkirikkaita. Ne ovat usein neljän à viiden virstan pituisia ja asukasten luku nousee viiteen à kuuteen tuhanteen. Eräs suomalainen, joka kerran oli kulkenut tätä tietä, sanoi olevansa taipuvainen uskomaan ettei ihmisiä enää muualla löydykään, sillä niin suuria ja väkirikkaita olivat kylät hänen mielestään. Mutta on huomattava, että juuri pääasiallisesti valtatien varrella ihmisiä asuu, ja hyvin vähä nähdään senkin varrella peltoja ja viljelystä yleiseen. Talonpojat kylvävät vaan niin paljo, että heillä on vuositarpeekseen viljaa, ja työskentelevät enimmäkseen rahdinvedossa. Rahtikuormia kulkeekin siellä lukemattomat määrät. Sen vuoksi ajetaankin tiet niin pilalle, että niitä on vaikea kulkea, varsinkin kevätpuoleen. Omituista on nähdä tee-karavaaneja, sillä teetä kuljetetaan reissä, jotka ovat niin suuria kuin pienet niittyladot Suomessa; jalakset ovat niissä paksut kuin hirret. Valjastetaan eteen 8-10 hevosta ja sitten lähdetään lentokyytiä kylästä toiseen. Kuten mainittu on talonpojilla työnä ja rahanansiona näiden kuormien ajaminen.
Matkalla Omskista Tomskiin tullaan kulkemaan kahden kaupungin, Kainskin ja Kalivanin kautta, kummassakin noin 8 tuhanteen nouseva väestö. Kalivanista alkaen saa maa toisen ulkonäön. Loppumattomat Barabinin arot ja tasangot loppuvat Obi-virran rannassa ja nyt tulee maa mäkisemmäksi. Kaupungista, joka sijaitsee korkealla kaikille puolin viettävällä kukkulalla, näkee kaukana tummanviheriän havumetsän. Noin neljäkymmentä virstaa ajettua tullaankin todella havumetsään. Minkälaisella tunteella hengittää sen tuoksua ja kuuntelee puiden huminaa, oltuaan puolentoista vuotta poissa havumetsästä, tietää vaan se, joka on kokenut sitä. Tosiaan tuntuu se, jos tahtoo sanoa jotain siitä, kuin tuntuu nähdessä uskollista lapsuuden-ystävää, kaivattua toveria. Aivan olin minä kiusauksessa huutaa hyvää päivää rakkaille männyille Obin rannalla.
Sähkötietä ilmoitin Tomskin poliisille tulostani, sekä pyysin sen antamaan tietoa sikäläisille luteerilaisille siitä. Mutta kun luteerilaiset ovat hajalla ja niistä vaikea saada tietoa niin väkirikkaassa kaupungissa kuin Tomsk on, niin ei poliisi voinut tai ei tahtonutkaan koota niitä.
Kun minä tulin kaupunkiin, sain minä itse alkaa kutsua näitä kokoon. Ensimmäinen mikä oli tehtävä oli kuitenkin käydä tervehdyksillä, josta ollaan hyvin tarkkoja Siperiassa. Ensimmäinen tervehdyskäynti oli kuvernöörin luona, sitten kävin tervehtimässä kaupungissa olevan sotaväen komendanttia ja niin kaupungin kaikkia korkeampia virkamiehiä arvojärjestyksen mukaan.
Tomskin kuvernööri oli hyvin kohtelias ja ystävällinen upseeri, joka, kun minä valitin etten osannut venäjää, sanoi että hänelle oli yhtä ikävää ettei tuntenut mitään niistä kielistä, mitä minä puhuin.
Oli lauvantai, kun minä tulin Tomskiin. Heti panin useampia ihmisiä liikkeelle etsimään suomalaisia. Seuraavana päivänä olikin suomalaisia 15-20 henkeä kirkossa. Tomskissa löytyy kaunis luteerilainen tiilikirkko ja siinä urut. Kun ei ketään luteerilaista pappia ollut käynyt Tomskissa kahteen vuoteen, täytyi minun viipyä siellä hiukan yli viikon. Tänä aikana kävin minä kaupungin kolmessa vankilassa ja löysin niissä noin viisikymmentä luteerilaista, joista kaksikymmentä oli Suomesta. Suomalaiset olivat joko kaivantotöistä karanneita tai myös Suomesta tänne lähetettyjä murhamiehiä, joita vietiin edemmä itään päin. Eivät he aivan hiukkaa hämmästyneet, kun minä tervehdin heitä suomeksi. He sanoivat ettei heillä ollut aavistustakaan siitä että suomalainen pappi olisi Siperiassa.
Vankiloissa pidin minä jumalanpalvelusta ja jaoin ehtoollista. Lääninvankilassa arveli tirehtööri varmaankin että meidän jumalanpalveluksemme näytti liika yksinkertaiselta, sillä hän tuli jumalanpalveluksen aikana ja toi käsissään kaksi vahakynttilää, asettaen ne tilapäiselle alttarille. Tämä oli kyllä ystävällisesti tehty hänen kannaltaan. Kaupungin kirkossa pidin minä kaksi suomalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden saksalaisen jumalanpalveluksen. Ruotsalaisia oli vaan neljä henkeä, mitä minä voin tavata, vaikka sittemmin sain kuulla että vielä lisäksi yksi ruotsalainen perhe asui siellä. Mutta yhtä vähä kuin minä tiesin heistä, tiesivät he minusta. Maanmiehemme, vapaaherra Aminoffin perheessä vietin minä joutohetkeni. Täällä Siperiassa tapaa harvoin ihmisiä, joilla on muista asioista puhumista kuin mitä syödä ja juoda ja miten pukeutua. Sitä ilahuttavampaa oli sen vuoksi minulle saada keskustella henkilöiden kanssa, joilla oli korkeampia harrastuksia. Sekä vapaaherra Aminoff että hänen rouvansa huolehtivat hellästi meidän suomalaisparoistamme, joita vapaaherralla oli muutamia mukanaan kanavatyössä Obin ja Jenisein välillä. Kuten lienee tunnettu lukijalle, on hän mainitun kanavatyön päällikkö. Tomskissa oli eräs seurustelupiiri, johon myöskin Aminoffin herrasväki kuului, jossa ei pelattu korttia eikä juotu, vaan kokoonnuttiin keskustelemaan päivän kysymyksistä ja sellaisista aineista, joista jokaisella voi olla jotain hyötyä tai sielun sivistystä. Sellaiset piirit ovat muuten harvinaisia Siperiassa, sillä niin pian kuin muutamia tulee yhteen, ollaan hiljaa kuin haudassa; ja jokainen tuijottaa vaan kortteihinsa, mietiskellen miten voisi hiukan voittaen päästä pelistä.
Hengen ja omaisuuden turva on huonoa Tomskissa ja sen ympäristöllä. Uskaliasta on missä Siperian kaupungissa hyvänsä näyttäytyä ulkona iltasin, mutta Tomskissa kuitenkin enemmän kuin muualla. Viime talvena oleskeli siellä rosvoseura, jonka tarkoituksena oli ryöstää ihmisiltä vaatteita kadulla, ja sen pahempi oli pari virkamiestä eräästä virastosta osallisina asiassa, kuten sittemmin kävi selville. Ollessani Tomskissa joutui juuri eräs tuttavistani, saksalainen telegrafisti, aikaisin eräänä iltana rosvojen käsiin, jotka veivät häneltä turkit. Kun hän kulki katua, tuli muutamia miehiä hevosella, laulaen ja soittaen, ja ohikulkiessa toimitettiin teko ja niin taas lähdettiin matkaan. Mutta meidän saksalaisella oli pitkät sääret ja hän lähti laukkaamaan perässä minkä jaksoi, näki minne rosvot poikkesivat, ilmoitti asian poliisille ja sai turkkinsa takaisin. Rosvot vangittiin, tullakseen seuraavana päivänä, kuten minulle vakuutettiin, taas irralle lasketuiksi.
Mutta vielä kauheampi tapaus sattui myöskin minun oleskellessani Tomskissa. Kokonainen perhe, johon kuului mies, vaimo, kolme lasta ja kaksi piikaa, murhattiin k: lo 7 aamulla, kun täysi liike jo oli kaikkialla. Mainittu teko tapahtui talossa, joka oli vilkasliikkeisimmällä kadulla, kun kauppapuoti, jossa murha tapahtui, jo oli avattu. Kun minä k: lo 9 ajoin ohitse, olivat ruumiit asetetut nähtäville. Kauhistusta ja kyyneliä näkyi ihmisten silmissä, heidän katsellessaan murhattua perhettä, joka hurmeissaan tuossa makasi.
Epävarmuus Tomskissa on niin suuri, että kun minä tilasin postihevosia lähteäkseni matkaan, kehoitti postimestari etten lähtisi kaupungista iltapuoleen sillä ensimmäiset kyytivälit, sanoi hän, ovat hyvin vaarallisia. Teinkin kuten hän neuvoi. Päästyämme ensimmäiselle asemalle Tomskista itään, asettui joukko epäilyttävän näköisiä miehiä meidän kapineiden ympärille, joita meidän nyt täytyi siirtää kärryiltä kärryille, kun minä olin myöhäisen vuodenajan vuoksi saanut jättää ajopelini Tomskiin. Eräs miehistä oli tai oli olevinaan hyvin juovuksissa ja näytti yhä tahtovan kaatua meidän kapineiden päälle. Vihdoin loppui minun kärsivällisyyteni, niin että minä vihaisella äänellä karjasin, jolloin he noloina vetäytyivät pois toinen toisensa perästä.
Tapojen villeyden ja raakuuden Siperiassa näkee siitäkin että rosvot melkein aina murhaavat uhrinsa, vaikka eivät odota siltä saavansakaan muuta kuin nutun. Jotenkin harvoin tapahtuu kuitenkin että kyytihevosilla kulkien matkustajain kimppuun käydään. Olen kuullut täällä kerrottavan että edeltäjäni, pastori Roschier, joutui kerran Tomskin lähellä eräänä yönä suurelta tieltä viedyksi johonkin syrjäpolulle, arvattavasti jotakin viritettyä ansaa kohden, sekä että hän ainoastaan asevoimalla sai ajajan kääntymään oikealle tielle. Samoin kävi myös erään suomalaisen, joka viime kesänä tuli Omskiin. Kun hän joutui pois suurelta tieltä ja aavisti mitä oli aikomuksena, käski hän kyytimiehen kääntymään ympäri, mutta turhaan. Hänen ammuttuaan yhden laukauksen ja uhattuaan seuraavalla kerralla tähdätä hänen päähänsä, palasi tämä oikealle tielle ja tunnusti että hän isäntänsä käskystä aikoi viedä häntä sinne, missä isäntä itse jo oli odottamassa saalista.
Kolmen aseman päässä Tomskista itään oli jo rekikeli, niin että me nyt saimme vaihtaa kärryt rekeen. Matka kului hyvin ja usein näki havumetsiä. Pari vuorokautta matkattua tulimme eräänä iltana Marinskiin, joka on 12,000 asukasta käsittävä kaupunki. Siellä päätin ottaa asunnon levätäkseni yhden yön. Muuten matkustimme tavallisesti yötä päivää. Annoimme sen vuoksi viedä itsemme kaupungin ainoaan ravintolaan, jonka omisti eräs juutalainen. Minun lukkarini ja kyytimies menivät sisään huonetta kuulustelemaan. Mutta kun juutalainen kuuli, että oli kysymys papin ottamisesta asumaan, sanoi hän aivan lyhyesti: "sellaisen väen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä, menkää hakemaan muualta asunto." Nolostuneena tuli minun lukkarini ulos, kun ei ollut odottanut sellaista vastausta, mutta meidän venäläinen kyytimies ei siitä säikähtynyt vaan ilmoitti juutalaiselle että se oli njemetskij (saksalainen) pastori. Se sai juutalaisen heti muuttamaan mielensä, niin että hän itse tuli juosten ulos kynttilä kädessä ja toivotti meitä tervetulleiksi. Sitten tuli hän minun huoneeseni ja kun hän näki minun riisuvan toisen vaatekappaleen toisen perästä, mainitsi hän "ette suinkaan mahda paleltua". Koko illan istui hän sitten ja pakisi siansaksaansa, mutta varsin hyvin tulimme siltä toimeen keskenämme; minä puhuin huonoa saksaani ja hän uushepreaansa. Mutta seurauksena meidän keskustelusta oli että minä päätin lähteä oikotietä Marinskista Minusinskiin, ja silloin tulisin minä kulkemaan Altai-vuoriston yhden haaran yli. Marinskissa panin minä kaikki mahdolliset ihmiset liikkeelle etsimään luteerilaisia. Mutta yhden ainoan voin minä tavata. Hän oli kuitenkin suomalainen, seppä, joka asui täällä vierasten keskellä. Meitä tavatessamme tuli hän niin iloiseksi että hän puhkesi itkuun. Minun mielestäni oli hänen mielensä auki Jumalan sanalle, mutta hän kärsi juomisen himosta. Sittemmin olen kuullut että hän paloi eräässä tulipalossa Marinskissa.
Nyt oli meidän kuljettava tietä, jossa ei ollut kestikievareita. Sen vuoksi sovimme me erään ajurin kanssa, että hän kyyditsisi meitä 80 virstaa. Tämä ajuri, joka tuhannet kerrat kertoi meille että hänen isänsä oli ranskalainen, oli omituinen ilmiö. Tuskin minuuttiakaan oli hän vaiti koko matkalla, mutta paljo mitä hän puhui jäi minulta ymmärtämättä. Kun me matkalla kaupungista kuljimme hänen mökkinsä ohitse, juoksi hän sisään ja toi meille muutamia tuomenmarja-piirakoita. Vaikka kyllä osasin arvostella hänen ystävyyttään, en kuitenkaan voinut nauttia hänen lahjoistaan vaan pistin ne taskuuni kestitäkseni jossakin paikassa jotain nälkäistä koiraa niillä. Muutamia vaikeita paikkoja oli meillä kuljettavana, sillä jokien jää ei vielä kestänyt ja lautat olivat jäätyneet kiinni.
Myllynpatoja ja ojanteita myöten rähmimme yli miten kuten, lukkarini ja minä kuivin jaloin, mutta Frantsuzoff, ajuri, sai jalkansa märjiksi, joka ei suinkaan ollut hupaista 15-20 asteen pakkasessa. Sen vuoksi täytyikin meidän pysähtyä erääseen kylään lämmittämään häntä ja itseämme muutamalla lasilla teetä. Kello oli kaksitoista yöllä kun saavuimme kylään, johon Frantsuzoffin piti meitä viedä. Nyt päätin minä alkaa käyttää sellaisia hevosia, joita kruunun asioissa käyvät virkamiehet saavat käyttää. Odottaessamme näitä hevosia, tulin sattumalta kysyneeksi löytyikö täällä luteerilaisia. En aivan vähä hämmästynyt kuullessani että niitä oli täällä noin viisikymmentä henkeä.
Sen vuoksi päätin paluumatkalla pysähtyä täällä, jonka teinkin. Useimmat luteerilaiset olivat kuitenkin kullanhuuhtomoissa, niin että minä ainoastaan voin tavata viisi suomalaista ja pari virolaista ja lättiläistä. Näille pidin minä jumalanpalveluksen ja ehtoollisen sekä vihin yhden suomalaisen parikunnan.
Vaikka he eivät voineet millään todistuksella näyttää esteettömyyttään, ei minulla ollut sydäntä jättää heitä vihkimättä, kun he jo olivat eläneet kahdeksan vuotta ilman kirkollista siunausta ja heillä oli jo useita lapsia. Erään Porvoosta kotoisin olevan ukon tapasin mainitussa kylässä. Hän ei ollut nähnyt luteerilaista pappia 26 vuoteen. Alun pitäen ruotsia puhuva, oli hän unohtanut äidinkielensä siihen määrään että hänen oli mahdotonta lausua ajatuksiaan ruotsiksi.
Seikkailuun tai miksi sen kutsuisin, jouduimme neljän penikulman päässä mainitusta Tishulin kylästä. Eräs kylänkirjuri tahtoi nimittäin vangita meidät. Hän väitti että me olimme väärentäneet podorozhnan. Podorozhnalla ymmärretään paperia joka saadaan kuvernöörinvirastosta tai pienemmän kaupungin poliisilta. Podorozhnan näytettyä on jokainen kestikievari velvoitettu antamaan postihevosia. Näitä podorozhnoja on kahta lajia: sellaisia joita annetaan kruunun virkamiehille niiden virkamatkoilla ja sitten ostettuja, joita jokainen voi saada rahalla. Minulla oli tietysti edellistä lajia. Kirjuri, jonka oli toimitettava että me saimme hevosia, väitti että me olimme itse tehneet paperimme sekä tahtoi lähettää meitä voolostiin. Sellaista matkaa emme katsoneet kovinkaan miellyttäväksi, sillä me olimme juuri tulleet saman tien emmekä halunneet tehdä neljän penikulman retkeä takaisin. Mutta kirjuri yhä kirjoitti raporttiaan eikä tahtonut kuulla mitään selityksiä. Minä koetin pelottaa häntä sillä että tämä olisi hänen viimeinen raporttinsa mitä hän nyt kirjoitti, mutta hän sanoi palvelleensa sotaväessä kapteenina ja että hän kyllä ymmärsi asiansa. Tähän hänen vakuutukseensa huomautti minun lukkarini pilkallisesti: "Teidän urannehan on mennyt taaksepäin. Pian teistä kai tulee kylän paimen, jos yhä samoin edistytte, kuten näyttää olevan syytä ennustaa."
Vähitellen lienee kirjuri huomannut ettei hänen tekonsa olleet paikallaan, varsinkin kun kylän asukkaat, joita uteliaisuudesta oli kokoontunut iso joukko, rupesivat meidän puolellemme ja alkoivat ivata kirjuriaan. Kun raportti oli valmis ja meille tullut lähtöaika, katosi meidän vastustajamme ja kun hän ei enää näyttäytynyt, valjastettiin hevoset meille ja lähdettiin ajamaan eteenpäin.
Seuraava asema oli tatarilaiskylä ja kun nämä Allahin lapset kuulivat minun olevan papin, kysyivät he oliko meillä myös yhtä paljo pyhäinkuvia eli "abrasteja" kuin venäläisillä. Kun he kuulivat, ettemme me palvele pyhäinkuvia, näyttivät he tyytyväisiltä. Seuraavalla asemalla täytyi meidän kulkea joen poikki, joka on Tomskin ja Jeniseiskin kupernien rajana. Joki oli jo jäässä, mutta ei kantanut hevosia. Minä jo huolestuin mutta tataari ei ollut neuvoton.
Hän ajoi jokirantaa niin kauvas kunnes tulimme paikkaan missä virta oli niin väkevä ettei mitään jäätä löytynyt. Sinne ohjasi hän nyt hevoset suoraan virtaan. Ensin putosivat etupyörät ja sitten takapyörät aika kolauksella. Alaspäinhän menee aina helpommin mutta ylöspääsy on vaikeampaa. Sitä saimme mekin kokea. Etupyörät nousivat onnellisesti jään päälle toisella rannalla mutta silloin rupesivat ne luistamaan sivuun, ja kengättömät hevoset eivät pystyneet vetämään iljangolla. Hyvin vähällä olimme saada kylmän kylvyn, mutta tulimme kuitenkin onnellisesti takaisin kuivalle maalle.
Mitä lähemmä Altaita tulimme, sitä enemmän seudut muuttuivat. Kukkuloita oli tullut tasangon sijaan ja itse Altain vuorenhuiput näyttivät olevan ainoastaan muutaman virstan päässä, vaikka sinne oli, kuten sanottiin, vielä 100 virstaa. Toinen keilanmuotoinen vuorenhuippu näkyi toisen perästä ja niin kauvas kuin voi nähdä etelään, siinti kaukaisia vuoria. Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me olimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden, käännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha kyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan kautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken mainittu joki saa alkunsa. Koko tie Jenisei-virran alueelle saakka oli yhtä vasta- ja myötämäkeä. Välistä oli kuljettavana 15-20 virstaa vastamäkeä ja sitten taas alas. Minulle oli tämä matka hauska, vaikka se kyllä oli jonkun verran rasittavakin. Täytyi matkustaa milloin reellä milloin kärryillä. Välistä olivat kärryt niin pieniä että täytyi istua jalat riippumassa ulkona kärryistä. Mutta mitä se teki asiaan? Sillä terveitä ja ketteriä olimme me, emmekä voineet kyllin ihailla kaikkia näitä uusia ilmiöitä mitä näimme. Eräänä yönä olin hiukan nukuksissa mutta heräsin siitä että hevoset olivat seisahtaneet. "Mitä nyt", kysyin minä. Kyytimies osoitti pystysuoraan kallioseinään tien varrella, ja kun minä sinne katsoin, seisoi minun lukkarini Matti siellä ja silitti kallioseinää kädellään. Hän, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt vuorta eikä suurempaa kiveä, tahtoi nyt päästä varmuuteen siitä että vuori todella oli kiveä.
Niin pian kuin oli astuttu Minusinskin alueelle, voi runsaista muinaismuistoista, joita siellä löytyi, ymmärtää polkevansa maata, jolla äärettömät kansanpaljoudet aikoinaan olivat eläneet. Matkustaa siellä kymmenin virstoin aroa, joka pysytettyine hautapatsailleen näyttää yhtämittaiselta hautuumaalta.
Tultuamme onnellisesti Jenisein ja sen sivujoen Tuban poikki, jotka olivat täynnä jääsohjoa, saavuimme me yhdeksän päivän päästä Tomskista lähdettyämme Verhne-Suetukiin. Kylä, joka on laaksossa pienen puron rannalla, on niin piilossa ettei tiedäkään ennenkuin tulee ihan sen päälle. Se on virstan pituinen ja osittain hyvin hyvästi rakennettu. Suomalaisten luku nousee lähemmä neljäänsataan ja virolaisia on asettunut tänne niin kosolta, että niiden luku pian voittaa suomalaiset.
Mihin hyvänsä suomalaisia on asettunut, on aina virolaisia ja lättiläisiä ilmestynyt heti perästä, joka on ollut ja on suureksi haitaksi ensinmainituille. Sillä virolaiset muodostavat aina suomalaisissa kylissä erityisen puolueen keskenään, joka usein kyllä vastustaa kaikkia parempia pyrintöjä ja edistää huonompia.
Verhne-Suetuk, joka on 81 virstan päässä kaakkoon Minusinskin kaupungista, perustettiin noin neljä vuosikymmentä sitten, kun muutamia Inkerin suomalaisia Omskin läheisistä siirtoloista asettui tähän osaan Minusinskin piiriä. Siperiassa tapahtuu sellaisia kansanvaelluksia, joille muualla vanhassa maailmassa ei ole mitään vastinetta. Jos joku maankiertäjä tulee kotipaikalleen ja kertoo että hän matkoillaan on löytänyt ihmeen kauniin maan, jonka maaperä, metsä ja heinälaji ovat erinomaisia, niin leimahtaa pian muuttokuume ilmituleen.
Kaikki mitä ei voida mukana kuljettaa myydään, kapineet ja perhe pakataan muutamiin povoskoihin (kuormiin) ja niin lähdetään omistamaan tuota luvattua maata. Sellaisia kahden- tai kolmenkymmenen hevoskuorman matkueita tavataan kesällä hyvin usein teillä.
Eräs vanha ukko elää vielä Verhne-Suetukissa, joka on ollut päähenkilöitä muutossa tähän paikkaan. Jotain hämärää aavistusta Sajaanin vuorenrinteiden viljavuudesta, seudun sinisestä taivaasta ja ihanasta luonnosta kuuluu olleen, ja "kullan ja vihantain metsäin" toivossa jätettiin vanha kotiseutu sekä tultiinkin onnellisesti Minusinskiin. "Kun me siellä eräänä iltana", kertoi vanha mies, "olimme tehneet nuotiomme arolle kaupungin lähellä, tuli ispravnikka ajaen ohitse ja kysyi ketä me olimme ja mihin me aijoimme. Minä vastasin että me olimme luteerilaisia Tobolskin kupernista, jotka esivallan kehoituksesta tahdomme perustaa siirtolan tälle paikkakunnalle ja etsimme itsellemme sopivaa asuinpaikkaa. Hän osoitti meidät erääseen paikkaan, joka oli kuivaa, autiota aroa, ja kun me emme hyväksyneet sitä, tuotiin meidät tänne jossa nyt asumme. Sitten rakensin minä heti itselleni turvemajan. Toiset asuivat ensimmäisen talven lähinnä olevassa venäläisessä kylässä ja tulivat tänne vasta sitten kun olivat rakentaneet itselleen huoneet täällä."
Pastori Kossmann, joka Irkutskista päin kävi tällä paikkakunnalla, ei kyllin voi ylistää tätä ihanaa paikkaa ja sen jumalisia ja uutteria asukkaita. Mutta pian oli tuleva toiseksi asiain tila. Samoin kuin elämä kaikkialla, minne inkeriläisiä siirtolaisia oli asettunut, huonontui sinne ei ainoastaan Suomesta vaan Itämerenmaakunnistakin lähetettyjen pahantekijäin vaikutuksesta, niin vaihtuivat täälläkin virrenveisuut kirouksiksi ja huudoiksi. Nyt olivat kaikki Suomesta karkoitettavat Verhne-Suetukiin ja sen vuoksi lähetettiin sinne pappi ja katekeetta ylläpitämään sielunhoitoa luteerilaisten kesken. Mutta jo sitä ennen oli suomalaisen kylän oheen syntynyt virolainen, Verhne-Bulanka, ja lättiläinen, Nizhne-Bulanka. Nyt on lättiläinen kylä suurin ja viime syksynä vihittiin siellä kirkko, joka on suurimmaksi osaksi rakennettu lättiläisten omilla varoilla.
Nykyään, kun suomalaisen pastorin asunto eli asemapaikka on tullut olemaan Omskissa, asuu Nizhne-Bulankassa, joka muuten on 25 virstan päässä Verhne-Suetukista, lättiläinen pappi. Kuinka sopimaton Verhne-Suetuk oli asemapaikaksi suomalaiselle papille, huomataan siitä että syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luku Omskin seudun suomalaisten keskuudessa on kolme kertaa suurempi kuin Verhne-Suetukissa. Tila Verhne-Suetukissa on melkoista parempi kuin Omskin seudun siirtokunnissa. Papin viistoistavuotinen toiminta tällä paikalla, joka kuitenkaan ei ole ollut kiitollista työalaa, ei ole siltä ollut hedelmätöntä. Varsinkin on nykyinen katekeetta siellä, P.A. Lindholm, hoitanut työnsä hyvin ahkerasti, niin että lapset sekä lukevat että kirjoittavat varsin hyvin. Rippikoululapset olivat jotenkin samalla kannalla kuin lapset jossain kotimaan suomalaisessa seurakunnassa. Suurempi osa asukkaita eli oikeammin miehistä väestöä on murhamiehiä, jotka ovat palanneet kaivostyöstä.
Usein tuovat nämä kaivoksista palatessaan melkoisia säästöjä, niin että he voivat heti aloittaa maatyötä. Jos eivät he mitään ole voineet säästää rangaistusaikanaan, niin matkustavat he kullanhuuhtomoille ja hankkivat itselleen, jos ovat kunnollisia, parissa kolmessa vuodessa niin paljo rahaa, että he hyvin voivat hankkia itselleen omat huoneet, hevoset, lehmät ja muut tarpeet. Tottunut työntekijä kultakaivoksissa voi ansaita suotuisissa oloissa aina 300 ruplaa vuodessa. Ennen oli voitu ansaita paljo enemmän, mutta ajat ovat tulleet huonommiksi kullanhuuhtomoissakin. Mutta niin näyttiin uskovan Verhne-Suetukissa ja niin olen kuullut muiltakin tahoilta että hyvät työntekijät voivat ansaita paljo rahaa Irkutskissa ja sen tienoolla olevissa tehtaissa. Eräs Verhne-Suetukin kauppias, joka oli ollut pakkotyössä siellä, oli välistä voinut ansaita 3: kin ruplaa päivässä. Hänellä oli ollut yli 3,000 ruplaa tullessaan siirtolaan kun oli kärsinyt loppuun rangaistusaikansa kruunun työssä.
Mainiommista pahantekijöistä tapasin minä siellä Sutkin ja Haapojan. Oleskellessani suomalaisessa kylässä olivat he pari kertaa minun luonani. Haapoja oli tullut sinne edellisenä kesänä. Muuten ei Sutki asu Verhne-Suetukissa, vaan erään viinapolttimon luona puolimatkalla Minusinskista siirtolaan, ja hänen luonaan pitää Haapoja asuntoa. Palatessani Verhne-Suetukista pysähdyin Sutkin luona hänen hartaasta pyynnöstään pari tuntia. Hänellä oli kaksi suutaria luonansa työssä ja hän nauttii suurta luottamusta paikkakunnalla rehellisenä ja hyvänä suutarina. Ystävällinen ja vilkkaan luontoinen ollen, on hänen vieraanaan hauska olla, ja kun lampun valossa istuttiin teetä juomassa, unohti aivan mikä mies hän on ollut. Haapoja nauroi makeasti ajatellessaan mitähän Suomessa arvellaan kun kuullaan että Sutki ja Haapoja asuvat yhdessä.
Minä luulen, sanoin minä, ettei erittäin suuresti luotettaisi tähän komppiin. Kuinka Haapoja tulee käyttäymään siellä, tulee kai aika näyttämään, mutta Sutki ennusti: "ei tuosta Matista ainakaan vielä ole miestä tullut ja tuskin tuleekaan". Hänen puheidensa mukaan oli Haapoja koettanut taivuttaa häntä alkamaan yksissä neuvoin harjoittaa vanhaa ammattia. Kun hän sanoi siihen jyrkästi kieltäneensä, niin otin minä häntä kädestä ja kiitin häntä sekä toivotin että Herra varjelisi häntä takaisin lankeemasta.
Hiukan kamalalta tuntui minusta koko matkalla, kun Sutki vähintäin viisi kertaa pyysi minua hyvin katsomaan eteeni matkalla. "Missä ollaan ystävällisimpiä, siellä oikein olkaa varovainen", sanoi hän.
Monia pohjolaisia tapasin itä-Siperiassa. Muiden muassa erään Oravaisten miehen, joka kolmasti oli ollut karkuretkellä kotipaikalle. Hän näytti hiljaiselta mieheltä (jos en väärin muista oli hänen nimensä Eriksson), mutta oli kärsinyt sietämätöntä koti-ikävää. Kerrottiin minulle muun muassa erään henkilön kohtalosta, josta lapsena olin kuullut usein mainittavan. Tämä henkilö oli Karl Granrot eli Pirilo Kalle, tunnettu kahdeksan hengen murhaaja, joka koetti salata rikoksiaan tekopyhyyden varjolla. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo matkalla Siperiaan Permissä. Muuten kerrottiin hänestä että hän luki kaiket yöt ja tuli vähän sekaiseksi viimeiseltä.
Mutta aika ei myönnä kirjoittaa enempää tällä kertaa. Joskus aijon minä, jos Jumala auttaa, matkustaa keskikesällä tähän ihanaan paikkaan, jota usein kutsutaan Siperian Sveitsiksi. Silloin toivon minä voivani matkustaa höyrylaivalla Krasnojarskista Minusinskiin sekä saavani nähdä miten Jenisei on raivannut itselleen tien pilvenkorkuisien vuorien läpi. On parina kesänä jo ylläpidetty höyrylaivayhteyttä ylä-Jeniseillä, ja kaikki jotka ovat siellä matkustaneet, puhuvat ihmetyksellä siitä suurenmoisesta luonnosta, jota saa höyrylaivasta päin katsella.
Hankittuani itselleni oman reen ja saatuani sen puolen kylän isäntien avulla kuntoon, läksin minä paluumatkalle. Katekeetta Lindholm seurasi minua kaksi penikulmaa ja sitten kääntyi takaisin kylään toimiakseen hiljaisuudessa vaatimattomassa sijassaan. Mainittava on että Verhne-Suetukin koulu on ainoa maapallolla, jossa lukutunnit alkavat kello neljä tai viisi aamulla. Koulumestari ei ole mikään unikeko ja ennenkuin päivä koittaa, ovat lapset koulussa. Että "aamuhetkellä on kultaa suussa" sanoi koulumestari nähneensä toteutuvan.
Palausmatka oli myöskin vaivaloinen, sillä Jenisein länsipuolella oli yli 100 virstan matka sulaa. Rekeä kiskotettiin toisin vuoroin hiekkaa pitkin ja toisinaan kuletettiin sitä kärryille nostettuna ja köytettynä.
Viime vuonna virka-asioissa kulkemani tien pituus oli 7,000 virstaa, ja kun matkarahoja nyt ruvetaan antamaan tarpeen mukaan, niin tulee tämä tienpituus arvattavasti lisääntymään 3,000 virstaa vuosittain.
Ylimalkaan valitettiin Verhne-Suetukissa, että pahuus oli päässyt vallalle. Kuitenkin oli muutamia valittuja sielläkin, jotka olivat taistelussa syntiä vastaan itsessään ja ulkona itsestään. He luulivat että elämä voisi muodostua toiseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että minä asettuisin heidän kyläänsä asumaan ja pitäisin hartaushetkiä pari kertaa viikossa. Tämä ei voinut tapahtua, vaikka minä kyllä ymmärsin, että elämä voi parantua vaan Jumalan sanan saarnan kautta, joka lupauksen mukaan ei koskaan turhaan palaa. Siinä toivossa että Jumala armossaan katsoo hätäämme Siperiassa ja lähettää useampia työmiehiä tänne, jätän Teidät ja meidät Jumalan armolliseen suojaan ja sanon tällä kertaa hyvästi.
