Kitabı oku: «Tuomo sedän tupa», sayfa 4
Tuomolla oli oma pieni huoneensa ja siellä tapaamme hänet eräänä päivänä rihvelitaulu edessään. Hän näet oli päättänyt kirjoittaa kotiansa. Mutta se oli itse teossa rohkea yritys. Tosin hän kotona ollessaan oli saanut opetusta Yrjö herralta, mutta siitä oli jo kulunut niin pitkä aika, että hän tuskin enään muisti kaikkien kirjaimien ulkomuotoakaan. Eikä hän liioin tietänyt, milloin mitäkin oli käytettävä. Siksi hän nyt ensin taululle koitti saada kokoon jonkinmoista kirjeen suunnitelmaa.
Juuri kun hän siinä hikoili ja vaikeroi taulunsa ääressä, astui Eva sisään, kiipesi tuolille ja katseli hänen työtään.
”Mitä kummia koukeroita sinä piirtelet, Tuomo setä”, kysyi hän.
”Minä koetan kirjoittaa rakkaalle muijalleni ja lapsukaisilleni, Eva neiti”, vastasi Tuomo pyyhkien silmiään, ”mutta enpä oikein tiedä, tulleeko tästä mitään.”
”Oi, jospa voisin auttaa sinua, Tuomo! Viime vuonna osasin jo tehdä kaikki kirjaimet, mutta pelkäänpä unhottaneeni.”
Nyt he rupesivat yhdessä koettamaan. Molemmat olivat totiset ja tarkat sekä milt’ei yhtä taitamattomat. Kultakiharainen ja musta villapää olivat aivan vieretysten ja neuvottelivat vähä väliä jonkun kirjaimen ulkomuodosta.
”Katsoppas, tämä rupee jo näyttämään muhkealta”, huudahti Eva ja tähysteli ihaellen sitä, mitä olivat saaneet kokoonkyhätyksi. ”Kuinka tämä mahtaa ilahuttaa sinun vaimoasi ja lapsiasi! Se on oikein häpeällistä, että sinun on täytynyt erota heistä. Kyllä minä pyydän, että isä antaa sinun vielä palata heidän luoksensa.”
Tuomo setä kertoi nyt, että hänen entinen emäntänsä ja Yrjö herra olivat luvanneet ostaa hänet takaisin, ja näytti dollaria, jonka Yrjö oli antanut hänelle asian varmemmaksi vakuudeksi.
”Oletko siellä, Tuomo”, kuului S:t Clairen ääni, ja samassa hän astui sisään.
”Mutta mitä tämä on”, kysyi hän katsellessaan rihvelitaulua.
”Se on Tuomon kirje. Minä autan häntä vähäsen tässä toimessa. Eikö ole hyvin kirjoitettu?”
”En tahtoisi loukata kumpaakaan”, sanoi S:t Claire hymyillen, ”mutta ehkäpä lienee paras, Tuomo, että annat minun kirjoittaa tämän kirjeen.”
Sen hän myöskin teki, ja ennen iltaa se jo oli postissa.
VI
Eräänä päivänä toi S:t Claire serkulleen, Evan tädille, nokimustan, noin 8-vuotiaan tytön kasvatettavaksi.
Tyttö, jonka nimi oli Topsy, oli vilkkaan ja villiytyneen näköinen. Mustat kiiltävät silmät katselivat uteliaasti ympärilleen ja valkoiset hampaat hohtivat puoliavoimesta suusta. Hänellä ei ollut muuta, kuin säkkikankainen vaatekappale yllään, ja hän seisoi nyt uuden hallitsijansa edessä kädet nöyrästi ristissä.
Ofelia neiti ei ollut varsin tyytyväinen saamastaan lahjasta. Hänestä talossa oli jo kyllin kasvavaa mustaa sukupolvea, josta oli paljon huolta ja vastuuta.
Mutta S:t Claire selitti ostaneensa lapsen pelastaaksensa hänet ruumiillisesta ja henkisestä kurjuudesta. Tyttö oli palvellut eräässä kapakassa, ja siellä häntä joka päivä piiskattiin niin, että hänen hätähuutonsa kuuluivat kauvas ympäristöön. Hän toivoi nyt, että Ofelia ottaisi lapsirukan huostaansa ja tekisi hänestä kelpo ihmisen.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Topsya oli aina kohdeltu pahemmin kuin elukkaa, ei koskaan ystävällisesti puhuteltu ja neuvottu, aina vaan toruttu, potkaistu ja tuupattu. Hänellä ei sentähden ollut aavistustakaan kuuliaisuudesta, rehellisyydestä ja hyvyydestä. Hän varasti ja valehteli, oli viekas kuin kettu ja sukkela kuin orava, aina valmis osottelemiseen ja kaikenlaisiin hullunkurisuuksiin.
Ofelia neiti koetti totuttaa häntä järjestykseen ja työhön. Mutta Topsylla oli erityinen taito tehdä kaikki nurinpäin. Kun hänen piti ommella, taittoi hän silmäneulansa, katkasi lankansa tahi sai siihen solmuja ja lymytti viimein koko työnsä.
Alituisesti löydettiin hän pahanteossa. Kun hänen piti peittää sängyt ja siivota huoneet, kiipesi hän pöydille, heitteli lakanoita ja peitteitä sinne tänne, pukeutui Ofelian vaatteisiin ja asettausi peilin eteen irvistelemään ja viheltelemään.
Kun Ofelia neiti suruissaan ja epätoivoissaan kyseli Topsylta, miksi hän käyttäytyi niin pahasti, vastasi tämä viattomasti:
”En tiedä, neiti. Se tulee kai siitä että minulla on niin häijy sydän. Paras on, että neiti antaa minulle vitsaa. Niin entinen isäntänikin aina teki.”
”Mutta minä en mielelläni tee sitä. Kyllä sinä osaat olla kiltti ilmankin. Miksi et tahdo?”
”Kah, kun ma olen niin tottunut selkään saamaan. Kai se minulle hyvää tekee.”
Mutta kun Ofelia neiti kerran koitti samaa menetystapaa, huusi ja parkui Topsy henkensä edestä, vaikka kohta perästäpäin voitonriemuisasti kertoi muille lapsille, ett’ei Ofelian vitsananto tuntunut enempää kuin kärpäsen pureminen. Toista oli, kun entinen isäntä otti kouriinsa. Se koski.
Kartanon lapset, yksin Evakin, keräytyivät usein ihmetellen hänen ympärilleen, sillä hän osasi laulaa eriskummallisia neekerilauluja lyöden tahtia käsillään ja jaloillaan.
Kerran kun Topsy Ofelia neidin läsnä ollessa peitti sänkyä, näki hän kauniin punaisen nauhan ja hansikasparin pöydällä. Topsy teki tällä kertaa työnsä oikein huolellisesti, sillä häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä. Mutta niin pian kuin Ofelia hiukan käänsi päätänsä, pisti hän nauhan ja hansikkaat hihaansa yhtä nopeasti, kuin tottunut taskuvaras. Mutta juuri kun hän oli pois menossa ja teki tavallisen kumarruksensa oven suussa, huomasi neiti nauhanpään pistävän hänen hihastaan. Hän kävi siihen paikalla ja kyseli, mistä se oli.
Mutta Topsy tekeytyi aivan tietämättömäksi ja sanoi:
”Kas, neidin nauha! Millä ihmeen tavalla se on tullut minun hihaani?”
”Topsy, älä nyt valehtele. Sinä olet ottanut nauhan.”
”En, neiti, minä vakuutan, ett’en ole nähnyt koko kalua tätä ennen. Enkä minä koskaan valehtele, en milloinkaan… Kai nauha oli joutunut sänkyyn ja sieltä livahtanut hihaani.”
”Etkö tiedä, että valehteleminen on synti”, sanoi Ofelia, ja tällä tavalla jatkettiin kuulustelua kauvan aikaa, kunnes hansikkaat putosivat toisesta hihasta. Nyt Topsy tunnusti ottaneensa molemmat, mutta vakuutti kovasti katuvansa.
”Koska olet noin valmis näpistelemään, olet varmaan ottanut vielä muutakin tavaraa. Tunnusta nyt vaan kaikki”, sanoi Ofelia.
”Voi, neiti, minä olen ottanut Evan korallisen kaulakoristeen.”
”Entä vielä?”
”Sitten minä olen ottanut kamarineidin korvarenkaat.”
”Tuo heti kalut tänne”, komensi Ofelia kiivaasti.
”Sitä en voi tehdä, neiti hyvä, minä olen polttanut ne.”
Samassa tuli Eva huoneeseen kantaen kaulassaan korallikoristettaan ja kun Ofelia ihmetellen kysyi, mistä hän oli sen saanut, ei hän tiennyt sen edes poissa olleenkaan. Eikä siinä kyllin. Kun kamarineiti toi silitettyjä vaatteita sisään, oli hänellä korvissaan juuri ne renkaat, jotka Topsy sanoi ottaneensa.
Nyt seurasi taas uusi kuulusteleminen ja ihmetteleminen.
”Mutta miksikä sinä oikeastaan kerroit ottaneesi nuo tavarat?”
”No, kun neiti käski minun tunnustaa, enkä keksinyt mitään muutakaan”, vastasi Topsy viattomasti.
”Mutta tietysti en tahtonut sinua tunnustamaan sellaista, jota et ole tehnytkään”, sanoi Ofelia. ”Onhan sekin valehtelemista.”
”Vai on”, lausui Topsy kummastuneena.
Kamarineiti, joka oli kuullut tämän keskustelun, sanoi nyt harmistuneena: ”Jos minä olisin isäntä, totta tosiaankin antaisin piiskata tuota ilkeätä lasta että veri vuotaisi.”
”Älä koskaan puhukkaan sillä tavalla”, sanoi Eva. Lapsen silmät oikein säkenöivät ja posket hehkuivat. Sitten hän kääntyi Topsyn puoleen sanoen:
”Lapsi rukka, miksi sinä varastit? Kyllä minä annan sinulle tavaraa, ettei sinun tarvitse varastella.”
Nämät olivat ensimmäiset ystävälliset sanat, jotka Topsy kuuli koko elinkautenaan. Ne tekivät omituisen vaikutuksen kovuudesta paatuneeseen lapsen-sydämmeen ja kyynel värähti hetkeksi hänen kiiluvassa silmässään.
Siitä päivästä oleskeli Eva usein Topsyn seurassa. Hän vei hänet omaan kamariinsa ja puheli hänen kanssansa herttaisesti ja ystävällisesti. Lapsellisella tavalla kertoi Eva Topsylle Jesuksesta, joka rakastaa kaikkia, olkootpa valkeita tai mustia, ja suree heidän pahuuttansa. Ja hän tahtoo auttaa kaikkia, että he tulevat hyviksi ja nöyriksi, Topsyakin.
Kaikki tämä oli Topsylle ihan uutta ja käsittämätöntä, mutta Evan lempeä ja hiljainen käytös ei voinut ajan pitkään olla häneen vaikuttamatta.
Varsinkin koski se syvästi Topsyyn, kun hän näki Evan itkevän hänen pahuuttansa. Ei kukaan ollut vielä koskaan välittänyt hänestä niin paljon, että olisi hänen takiansa kyyneleitä vuodattanut. Eikä kukaan ollut silitellyt hänen villaista päätään ja sanonut: ”Topsy, minä pidän sinusta”, niinkuin Eva nyt teki.
Topsy oli tähän asti ollut itsepintaisuuden perikuva ja hänen sydämmensä kylmä ja kolkko, mutta Evan ystävällinen käytös sulatti sen kuin kevätaurinko hyisen maan. Evan takia tahtoi Topsy tulla nöyräksi ja kuuliaiseksi, Evan mieltä hän ei tahtonut pahoittaa. Ja näin sai Eva enemmän aikaan, kuin kaikki Ofelian pitkät puheet ja nuhdesaarnat.
VII
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun ystävämme Tuomo joutui S:t Clairen perheeseen. Vaikka hän oli kaukana omaisistaan ja vaikka hän usein toivoi sitä elämää, johonka vaellus maan päällä vaan on valmistus, ei hän kuitenkaan tuntenut itseään onnettomaksi. Hän oli oppinut raamatusta, että on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa.
Kotoansa hän oli saanut kirjeen, joka sisälsi paljon ilahduttavia tietoja. Chloe oli omasta pyynnöstään päässyt palvelemaan erään sokurileipojan luo, jossa hän erityisen kakku- ja torttuleipomus-kykynsä kautta ansaitsi paljon rahaa, ja nämät hän sai pitää itse ja panna säästöön ukkonsa takaisinlunastamista varten. Tuomon molemmat pojat olivat melkoisesti kasvaneet ja pikku tyttö osasi jo kävellä. Tuomo sedän tupa oli nykyään tyhjä, mutta Yrjö, joka oli kirjeen tekijä, puhui laajalta tuumistaan korjauttaa ja isontaa sitä. Lopuksi hän vielä kertoi isästään ja äidistään sekä omasta koulunkäynnistään ja luvuistaan.
Tuomo luki kirjeen monta kertaa. Hänestä se oli ihmeen hyvästi kokoonpantu ja niin selvää käsialaa, että osasi lukea vaikka huoneen toisesta päästä.
Evan kanssa hän sitten tuumiskeli, eikö olisi syytä panna se lasiin ja raamiin seinälle ripustettavaksi.
Tuomon ja Evan ystävyys oli vuosien kuluessa yhä vaan kasvanut. Tuomo ihaili ja rakasti Evaa kuin viattomuuden ja herttaisuuden perikuvaa ja koetti kaikin tavoin täyttää pienen hallitsijansa toiveita. Missä hän vaan liikkui, muisti hän aina hakea jotakin Evaa varten. Ja kun Eva sitten Tuomon kotiintullessa kysyi:
”No, Tuomo setä, mitä sinulla on minua varten?” soi tämä kuin musiikki hänen korvissaan.
Ja Eva puolestaan osotti ystävyyttään ja kiitollisuuttaan niin usein, kuin suinkin ymmärsi ja osasi.
Kun Tuomo halusi kuulla raamattua, oli Eva aina valmis lukemaan. Kaunis, sointuisa ääni, runollinen mielikuvitus ja rakkaus kaikkeen suureen ja ylevään tekikin hänestä erinomaisen lukijan. Sillä tavalla ei Tuomo vielä eläissään ollut kuullut raamattua esitettävän.
Ensin oli Eva lukenut vaan vanhan ystävänsä mieliksi, mutta vähitellen kiintyi hän koko olennollaan tähän suuremmoiseen kirjaan. Se herätti hänessä omituisia tunteita ja syvää kaipausta. Enin hän rakasti profeetallisia kirjoja ja ilmestysraamattua, sillä niissä puhuttiin tulevaisesta onnesta ja ihanuudesta, joka teki häneen syvän vaikutuksen.
Kerran kun he taas lukivat uudesta Jerusalemista, sen kultaporteista ja kalliilla kivillä kaunistetuista muureista, sanoi lapsi yht’äkkiä:
”Tuomo setä, minä menen pian sinne.”
”Minnekkä, Eva neiti?”
Lapsi nousi seisaalleen ja osotti pienellä kädellään taivasta kohti. Iltarusko loi hänen kasvoillensa ja kultakutrillensa yliluonnollisen hohteen ja silmät katselivat vakavasti avaruuteen. ”Minä menen tuonne, Tuomo setä; pian minä olen enkelien luona.” Tuomo tunsi piston sydämmessään. Tosiaankin oli hän monta kertaa viime aikoina ihmeekseen huomannut, mitenkä Evan pienet kädet olivat laihtuneet, iho oli käynyt läpikuultavammaksi ja hengitys lyhyemmäksi. Eikä hän enää jaksanut juosta ja leikkiä puutarhassa kuin ennen. Tuomo oli myöskin kuullut Ofelia neidin puhuvan yskästä, jota eivät kaikki hänen lääkkeensä voineet parantaa. Nytkin paloi hehkuva puna hänen poskillaan ja pienet kädet olivat kuumeentapaiset. Ja kuitenkaan Tuomon päähän ei ollut milloinkaan pistänyt sellainen mahdollisuuskaan, että Eva oli heidät jättävä.
Tuomon ja Evan keskustelu keskeytettiin sen kautta, että Ofelia kutsui Evaa sisään, sillä ilta oli jo käynyt viileäksi ja kaste peitti maan.
Ofelia oli tottunut sairaanhoitaja. Hän oli aikaa sitten levottomuudella kuunnellut Evan yskää ja huomannut tuon petollisen punan hänen poskillaan.
Hän ilmoitti pelkonsa Evan isälle, mutta tämä ei ottanut sitä kuullakseenkaan. ”Etkö näe, että lapsi kasvaa”, oli hänellä tapana vastata ja mennä muihin puheisiin.
Mutta Ofelian sanat olivat kuitenkin tehneet hänet äärettömän hermostuneeksi ja levottomaksi. Eva oli hänen silmäteränsä, hänen ilonsa ja tulevaisuuden toiveensa, eikä hän tahtonut antaa sellaiselle ajatuksellekaan sijaa, että hänen sydänkäpynsä oli pois menevä. Ja siksi hän koetti vakuuttaa sekä itselleen että muille, että tuo yskä, josta Ofelia niin usein puhui, ei ollut muuta kuin pienen kylmettymisen seuraus, joka piankin antautuisi.
Mutta hän oleskeli siitä alkaen vielä enemmän kuin ennen Evan kanssa, otti hänet kanssansa kävelemään ja ajelemaan. Usein hän myöskin toi hänelle vahvistavia lääkkeitä, ei siksi että lapsi olisi ollut niiden puutteessa, kuten hän selitti, mutta eiväthän ne nyt haitaksikaan olleet.
Oli kuitenkin eräs seikka, joka suuresti huolestutti Evan isää, ja se oli lapsen nopeasti kasvava henkinen kehitys, hänen ymmärryksensä ja tunteidensa kypsyys. Tosin hän vielä joskus leikki ja iloitsi, kuin lapset yleensä, mutta usein hän lausui niin syviä ajatuksia ja viisaita arvosteluja, että olivat kuin jonkun korkeamman hengen kuiskaamia. Sellaisina hetkinä S:t Clairea väristytti ja hän sulki Evan syliinsä aivan kuin olisi hellyydellään koittanut pidättää häntä luonansa.
Eva oli aina kohdellut kaikkia orjia hyvyydellä, mutta tästä lähin oli, kuin hän vaan olisi elänyt osottaakseen rakkautta. Kun hän leikitteli Topsyn ja muiden neekerilasten kanssa, oli se enimmiten heidän huvikseen. Hän ajatteli, kumma kyllä, usein neekerien tilaa ja suri heidän kohtaloansa.
Eräänä päivänä hän puhui siitä isänsä kanssa.
Oli ilta ja S:t Claire istui verannalla. Hän oli kutsunut Evan luokseen antaakseen hänelle erään ostamansa kipsikuvan. Mutta hän peljästyi nähdessään lapsen luonnottoman kirkkaat silmät ja hehkuvat posket.
”Eva lemmikkini, kuinka voit? Olethan parempi”, sanoi hän puristaen lasta rintaansa vasten.
”Isä, minä olen kauvan jo tahtonut sanoa sinulle jotain ja nyt sen teenkin, ennenkuin tulen tästä heikommaksi.”
S:t Claire vapisi, ja Eva istuutui hänen polvellensa nojaten päätään hänen rintaansa vasten ja sanoi:
”Isä, aika lähenee, jona minun täytyy jättää sinut; minä menen pois, enkä koskaan enään palaa.” Eva itki.
”Pikku kultanuppuseni”, puhui S:t Claire koettaen tehdä äänensä huolettomaksi, vaikka koko olentoansa väristytti. ”Sinä olet nyt niin alakuloinen ja hermostunut, mutta katsoppas, mitä olen sinulle ostanut.”
”Ei, isä kulta”, vastasi Eva ja työnsi hiljaa pois kuvan, ”älä petä itseäsi. En ole ensinkään parempi ja pian minä menen pois. Enkä liioin ole alakuloinen. Ellei sinua olisi ja noita ystäviäni, tuntisin itseni oikein onnelliseksi. Halusta minä täältä eroan.”
”Mikä on tehnyt rakkaan lapseni mielen niin raskaaksi, että se tahtoo pois? Onhan sinulla kaikkia, mitä suinkin saatat toivoa.”
”On kyllä, mutta minä tahdon mieluummin olla taivaassa. Täällä on niin monta asiaa, jotka minua surettavat.”
”Mitkä sitten?”
”Minä olen niin huolissani meidän palvelijaimme tähden. Ne ovat niin hyviä ja ystävällisiä minulle. Soisin, että he kaikki olisivat vapaita.”
”Mutta, lapsi kulta, onhan heidän hyvä olla täällä meidän luonamme.”
”Onpa niinkin. Mutta kaikki ihmiset eivät ole sinun kaltaisiasi, isä. Ei setäkään ole sellainen. Jos nyt joku onnettomuus kohtaisi sinua, kuinka orjiemme silloin kävisi? Minä tiedän, että moni orjainomistaja on ruoskinut neekerejään kuoliaaksi.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että sinulle on kerrottu sellaisia julmuuksia, rakas lapseni.”
”Niin, isä, sinä tahtoisit, että minä olisin täydellisesti onnellinen sillä aikaa, kun muut kärsivät kurjuutta koko elämänsä. Et voi uskoa, kuinka sellaiset surulliset tapaukset koskevat minuun. Minä ajattelen niitä alinomaa. Eikö voisi vapauttaa kaikkia orjia?”
”Minä puolestani sen kyllä soisin, mutta en todella tiedä, mitenkä niin pitkälle päästäisiin.”
”Isä, sinä joka olet niin hyvä ja osaat puhua niin kauniisti, etkö voisi matkustaa ympäri maata ja kehoittaa ihmisiä vapauttamaan orjiansa? Kun minä olen poissa, teet sen kyllä minun takiani.”
”Kun sinä olet poissa”, huudahti S:t Claire. ”Rakas lapsi, älä puhu sillä tavalla. Sinä olet minun ainokaiseni tässä maailmassa.”
”Minun vanhalla hoitajallani ei myöskään ole, kuin yksi lapsi, ja kuitenkin hänen täytyy elää erikseen siitä. Kyllä minä tiedän, että hän on murheissaan siitä. Olen nähnyt hänen usein itkevän. Ja kyllä Tuomokin rakastaa lapsiaan. Voi, isä, eikö ole kauheata, että tapahtuu sellaisia asioita?”
”On kyllä kultaseni”, sanoi S:t Claire lohduttavaisesti, ”mutta älä nyt sure, rakas lapsi, äläkä puhu kuolemastasi, niin koetan saada kaikki hyvälle kannalle.”
”Ja lupaa myöskin, rakas isä, että annat Tuomolle vapauden, niin pian” – Eva pysähtyi ja lisäsi sitten empien – ”niin pian kun olen poissa.”
S:t Claire lupasi tehdä kaikki, mitä hänen pikku Evansa suinkin pyysi.
Heidän keskustellessaan oli aurinko mennyt mailleen ja hämärä oli vähitellen kietonut kaikki harmaaseen vaippaansa. S:t Claire ei enää nähnyt Evan kasvoja, kuunteli vaan hänen vienoa ääntänsä, joka soi kuin henkien kuiskaus toiselta puolen haudan. Oli kuin hänen armas äiti-vainajansa olisi puhutellut häntä lapsen kautta. Viimein hän kantoi Evansa sisään, tuuditteli häntä käsivarsillaan ja lauloi nukuksiin.
