Kitabı oku: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», sayfa 15

"Tämä todistaa vain, kuinka mieletöntä on tottumus tunteissa. Antaa unijuomaa työmiehelle, jota ei tarvita, ja vieräyttää hänet syrjään – se on ihan varmaan paljoa parempi kuin ajaa hänet tehtaasta pois ja päästää pitkin katuja kuljeksimaan ja nälkää näkemään. Kaikissa monimutkaisissa yhteiskunnissa tapahtuu milloin yhden milloin toisen erikoistyön alalla pysäyksiä, ja sellaisen menettelyn kautta kuin kuussa käyvät nuo työväen levottomuudet kokonaan mahdottomiksi. Ja kumminkin – niin nurinpäistä on välisti se tieteellisestikin sivistyneitten mieli – minä en siedä enää nähdä noita makaavia olentoja loistavain sienten rauhallisessa pylväistöissä, vaan olen tästä puolin välttänyt tuota oikotietä, vaikka entinen onkin paljoa pitempi, epämukavampi ja meluisampi.

"Seleniitain sukupuoli-oloista, vaimon ottamisesta ja miehelle menosta, syntymisestä ja sen semmoisesta on minulla toistaiseksi vielä sangen vähän tietoja. Mutta mitä enemmän Fiuu oppii englanninkieltä, sitä selvemmälle minä tästäkin asiasta pääsnen".

Tähän juuri tämä Cavorin tiedon-anto pahaksi onneksi keskeytyy. Niin katkonnaista ja kiusallista kuin edellisen luvun sisällys onkin, antaa se kuitenkin ylimalkaisen, leveäpiirteisen kuvauksen tuosta aivan oudosta ja ihmeellisestä maailmasta, jonka kanssa meidän oma maailmamme tulee tekemisiin ties kuinka pian jo. Tuo aika-ajottainen tiedon-antojen tipahtelu, liima vastaanotto-neulan kuiskaus täällä vuoriston hiljaisuudessa, on ensimmäinen merkki muutoksista inhimillisissä oloissa, muutoksista, joita ihmiskunta tähän asti on tuskin osannut aavistaakaan. Tuo meidän maanpallomme seuralainen kätkee helmassaan uusia elementtejä, uusia laitteita, uusia traditioneja, valtavan lavinin uusia aatteita, voimakkaan rodun, jonka kanssa me ehdottomasti joudumme taistelemaan yliherruudesta, ja kultaa yhtä viljalti kuin täällä rautaa ja puuta…

XXV
Suuri Lunari

Viimeistä edellisessä tiedon-annossa Cavor kertoo, paikoin erikoisseikkoihinkin syventyen, kohtauksestansa kuun valtiaan eli hallitsijan, Suuren Lunarin, kanssa. Cavor näkyy saaneen lähettää suurimman osan kertomustansa häiriöittä. Lopulla se keskeytyy niin että jälkimmäinen osa on tullut vasta viikkoa myöhemmin.

Edellinen tiedon-anto alkaa: "Viimeinkin pääsen taas jatkamaan…" sitten on peräti epäselvä paikka ja senjälkeen jatkuu keskeltä lausetta.

Viimeksi-mainitun lauseen alusta puuttuva sana on arvatenkin "väkijoukko". Sitten lukee taas aivan selvästi: "Kasvaa kasvamistaan sitä myöten kuin lähenemme Suuren Lunarin palatsia – jos nimittäin palatsiksi saattaa sanoa jonollista perättäisiä onkaloita. – Siinä ammottelevia suita ja naamareita, tuijottelevia silmiä kahden puolen pelottavia hajuelineitä hämmästyttävän matalan otsan alla. Siinä kokonainen viidakko pienempiä, toisiaan tyrkkiviä ja iniseviä olentoja, siinä kypäräpäitä moninivelisine niskoineen kurkistelemassa toistensa olkapäitten yli ja kainalojen välitse. Kahden puolen minua astui rivi tympeännäköisiä, litteäpäisiä vartijoita. Se oli liittynyt meihin heti kuin olimme nousseet maihin veneestä, jossa olimme kulkeneet Keskijärven kanavia myöten. Vilkassilmäinen taiteilija oli yhtynyt meihin hänkin, ja ylt'ympärillä kihisi ja kuhisi suuri paljous kantaja-hyönteisiä, kuljettaen nimenomaa minua varten aiotuita tarvekaluja. Lopulla matkaa minut nostettiin kantotuoliin, joka oli tehty notkeasta, minun silmissäni tummalta näyttävästä, punotusta metallista; kantokanget olivat vaaleampaa metallia. Matkan varrella keräytyi ympärilleni pitkä ja varsin kirjava saattojoukko.

"Etunenässä kulki airueitten tapaan neljä torvinaamaista olentoa, pitäen hirvittävää melua. Sitten tuli pyyleviä, varmasti liikkuvia oppaita ja kummallakin puolen loistava joukko oppineita, jonkunlainen elävä encyklopedia, joitten, kuten Fiuu ilmoitti, tuli asettua Suuren Lunarin ympärille, antamaan tarpeenmukaisia selityksiä. (Ei sitä seikkaa kuullisissa tieteissä, ei sitä näkökohtaa eikä ajattelemisen metodia, joka ei olisi ollut heidän päässään!) Senjälkeen astui vartijajoukko ja kantajat, heidän perässään Fiuu kantotuolissa, Tsipuf melkein yhtä arvokkaissa kantimissa ja sitten minä kaikesta komeimmassa kantotuolissa, ympärilläni ruuan ja juoman tarjoojat. Jäljempänä astui taas torvenpuhaltajia, joitten toitotukset ihan korvia repivät, ja sitten muutamia suurpäitä, tekisi mieli sanoa: erityisiä kirjeenvaihtajia tai historioitsijoita, joitten oli määränä huomata ja mieleensä painaa kaikki yksityiskohdat tässä epokan tekevässä kohtauksessa. Suuri joukko palvelijoita, jotka kantoivat lippuja, hyvänhajuisia sieniä ja kummallisia symboleja, katosi takanani pimeyteen. Kahden puolen tietä seisoi rivissä päälliköitä ja upseereja teräkseltä näyttävissä tamineissa ja heidän takanansa väkeä pää päässä kiinni niin pitkälle kuin silmäni pimeässä kantoi.

"Täytyy tunnustaani, ett'en ole vieläkään oikein tottunut näihin seleniitain ilmenemisen vaikutuksiin. Ei tuntunut kovinkaan hauskalta olla keskellä tällaista aavaa hyönteismerta. Tuokion verran minusta tuntui samalta kuin mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka välisti sanovat: 'hirvittää'. Olin tuommoista tuntenut kerran ennenkin näissä kuun uumenissa, nimittäin silloin kuin huomasin seisovani aseetonna ja selkä turvatonna keskellä seleniitoja, mutta paljoa valtavammin se vaikutti nyt. Kerrassaan mieletöntä tuollainen tunne, ja toivonpa siitä vähitellen pääseväni. Mutta hetkisen verran, laskiessani kohti tuon suunnattoman joukon tyrskyjä, minun täytyi pidellä kiinni tuolin laidasta ja ponnistaa kaikki tahdonlujuuteni, jott'en parahtaisi tai muulla tavoin ilmaisisi, mitä sisimmissäni liikkuu. Tuota kesti pari kolme minuttia; sitten rohkaisin mieleni jälleen.

"Astuttiin spiraliportaita myöten ylös pystysuorassa hormissa ja sitten useampain kupukattoisten ja huolellisesti koristettujen holvien läpi. Kaikki oli nähtävästikin laiteltu siltä varalta, että tulija saisi selvän selityksen Suuren Lunarin mahtavuudesta. Jok'ainoa luola, johon tultiin, näytti suuremmalta ja uhkeammin holvaillulta kuin edellinen. Tätä yhä lisääntyvän valtavuuden tunnelmaa lisäsi vielä sinervävalossa fosforioiva harso, joka tiheni tihenemistään, himmentäen lähelläkin olevia esineitä… Minusta tuntui kuin astuisin jotain yhä laajenevaa, yhä pimenevää, yhä vähemmin aineelliseksi käypää kohti.

"Kaikkea tuota moninaisuutta nähdessäni, tunsin oman itseni kovin mitättömäksi ja arvottomaksi. Parta oli ajamatta, tukka kampaamatta. Partaveistä ei minulla ollut mukana; ylä- sekä alahuulessa törrötti karkea sänki. Maan päällä en ole koskaan kiinnittänyt omaan persoonaani mitään huomiota, paitsi minkä tarpeenmukainen puhtaus vaatii. Mutta tämähän oli poikkeustila; nythän minun piti edustaa omaa planettaani ja ihmissukua; nythän, arvelin, minun vastaan-ottoni riippuu suurissa määrin siitä, millaisen vaikutuksen minun esiintymiseni tekee. Paljon olisin todellakin antanut, jos olisin saanut ylleni jotain taiteellisempaa ja arvokkaampaa kuin ne tamineet, joita päälläni kannoin. Olin ollut ylen varma siitä, ett'ei kuussa ole asukkaita, ja siksipä en ollut moisia varokeinoja tullut ajatelleeksikaan. Ja niinpä minulla oli ylläni flanellipusero, krikettihousut ja kirjavat sukat – ja kaikissa niissä niin paljon likaa kuin kuulla suinkin on tarjottavana – jalassa tohvelit, toinen korkoa vailla, harteilla levätti, jossa oli läpi päätä varten. Törröttävä parransänki on sekin kaikkea muuta kuin koristeeksi sellaisissa kasvoissa kuin minun. Housunpolvessa oli parsimaton reikä, joka huomattavalla tavalla pyrki näkyviin, kykkiessäni kantotuolissa. Oikean jalan sukka se itsepintaisesti pyrki sylkkäytymään nilkkaan. Tiedän vallan hyvin, kuinka paljon vääryyttä minä moisella esiintymiselläni ihmiskunnalle tein, ja jos millään keinoin olisin saanut tekaistuksi jotain parempaa ja uljaammalta näyttävää, niin jo vainenkin olisin yrittänyt. Mutta minen keksinyt mitään. Tein vain levätilläni mitä suinkin osasin: kiedoin sen roomalaisen toogan tapaan ympärilleni ja istuin sitten pää pystyssä niin paljon kuin tuolin huojunnalta suinkin mahdollista oli.

"Kuvailkaa mielessänne suurin pylvässali, missä milloinkaan olette ollut, himmeässä sinisessä valossa ja harmahtavaa utua täynnä, ja siinä metallinvärisiä tai vaaleanharmaita joukkoja aaltoilemassa puoleen ja toiseen niin hassun monikirjavana laumana kuin edellä olen viitannut. Ajatelkaa tämän salin päättyvän holvikaarelmaan ja sen takana toinen vielä suurempi sali, ja sen takana taas suurempi ja niin edespäin. Perimmäisinä hämärtää portaat kuten Ara Coeli portaat Roomassa… ne nousevat yhä ylemmäs näkymättömiin. Mitä lähemmälle portaitten juurta tulee, sitä ylemmäs ne näkyvät nousevan… Saavuin tuosta vihdoin suunnattoman holvikaarelman alle, josta näin portaitten yläpään.

"Siellä istui Suuri Lunari valta-istuimellaan.

"Hän istui sinisessä, verrattain häikäisevässä valossa. Tämä valo ja hänen ympärillään oleva pimeys vaikutti sen, että hän näytti leijailevan tummansinisessä avaruudessa. Ensi alussa hän oli kuin omaloistoinen pilvi tumman valta-istuimen yläpuolella. Hänen pääkallonsa laajuus oli varmaankin useampia metrejä läpimitassa. Valta-istuimen takapuolelta levisi – syytä siihen en tiedä – koko joukko ikäänkuin valonheittäjäin viskaamia säteitä, luoden hänen ympärilleen kirkkaan sädekehän. Hänen äärellään seisoi kokonainen parvi henkipalvelijoita, pieniä ja iässä valossa epäselviä, pidellen ja kannatellen häntä, ja hämäräisessä puolipyöriössä hänen alapuolellaan parveilivat hänen henkiset käskyläisensä, muistiin panijat ja laskijat ja etsijät ja passarit ja kaikki nuo kuun hovin moninaiset hyönteiset. Vähän alempana näkyivät päällysmiehet ja sanansaattajat ja noitten lukemattomaan portaitten jok'ainoalla astinlaudalla vartijoita ja portaitten juurella suunnaton, kirjava, epäselvä, mustaan pimeyteen vihdoin katoava, aaltoileva joukko hovin alempia arvonkantajia. Myötäänsä he hieroivat jalallaan kivilattiata, aikaansaaden omituista rapinaa, ja liikuttelivat jäseniänsä, mikä synnytti kummallista humua.

"Viimeistä edelliseen pylvässaliin tullessani, alkoi musikki soida, paisuen mahtavaksi äänten pauhuksi. Airueitten huudot vaikenivat silloin.

"Jo astuin suurimpaan saliin…

"Saattueeni hajaantui viuhkamaisesti. Minun oppaani ja vartijani erkanivat oikealle ja vasemmalle, mutta minä, Fiuu ja Tsipuf vietiin kantotuoleissamme hämäräisen permannon poikki jättiläisportaitten juurelle. Silloin yhtyi soittoon suunnaton, äänekäs hyminä. Fiuu ja Tsipuf astuivat maahan, mutta minun käskettiin pysyä kantotuolissa – arvatenkin erityinen kunnianosoitus minua kohtaan. Soitto lakkasi, mutta hyminää kesti edelleen. Silloin näin näitten kymmenentuhannen pään yhtaikaa liikahtavan sangen kunnioittavasti. Se veti minunkin huomioni puoleensa, ja silloin minäkin nostin silmäni tuota sädekehän ympäröimää ylintä intelligensiä kohti, joka leijaili yläpuolellani.

"Ensi kertaa katsahtaessani säteilevään hehkuun, tuo ylevä pääkallo muistutti hyvin paljon läpinäkymätöntä rakkoa, jossa huomasi himmeitä, aaltoilevia eläyksiä. Sitten erotti aivan valtaistuimen laidan yläpuolella pienet, vetehisen-omaiset silmät, jotka katselivat hehkusta. Ei kasvoja, vaanivaiset silmät vain. Jonkun ajan perästä osasin jo erottaa alempana pienen, surkastuneen ruumiin ja niveliset raajat. Silmät tuijottivat minuun merkillisen tarkasti.

"Suuremmoista se oli. Viheliäistä se oli. Jo siinä unohti sekä pylvässalit että hymisevät joukot.

"Minua nostettiin portaalta portaalle yhä ylemmäs. Himmeänä hehkuva pää se näkyi laajenevan, niin että palvelijain ja kannattelijain ryhmät valtiaan ympäriltä katosivat näkyvistä yhä pimeyteen. Minä puolestani pitelin kiinni huojuvan kantotuolini laidoista, tuijotellen Suureen Lunariin, kykenemättä kääntämään silmiäni minnekään muuanne. Päästyäni vihdoin pienelle paltalle, noin kymmenen portaan päähän ylimmäisestä sijasta, saavutti soitto loistavimman kohtansa ja vaikeni, ja minut jätettiin ikäänkuin alastomana tähän avaruuteen, Suuren Lunarin tutkistelevain silmäin eteen.

"Hän näki nyt ensi kertaa ihmisen ja tutkisteli sitä…

"Minun silmäni laskivat alas hänen mahtavuutensa edessä ja katselivat hänen ympärillään sinisessä valossa seisovia kalpeita olentoja ja sitten alas portaita seleniitain tuhatlukuisia laumoja. Vielä kerran oli mieletön kauhu vallata minut, mutta meni ohi…

"Tätä pysäystä seurasi tervehtiminen. Minut autettiin kantotuolista alas, ja siinä nyt seisoin neuvotonna, kahden notkean viran-omaisen tehdessä minun puolestani omituisia ja arvatenkin symbolisia kädenliikkeitä. Oppineitten encyklopedillinen parvi nousi kaksi porrasta yläpuolelleni, oikealle ja vasemmalle, valmiina palvelemaan Suurta Lunaria. Fiuun kalpea olento asettui puolitiehen minun ja valta-istuimen välille sellaiseen asentoon, että hänen kävi helposti puhutteleminen niin toista kuin toistakin, kääntämättä selkäänsä kummallekaan. Tsipuf sijoittui hänen taaksensa. Näppäriä oppaita tuli minun kummallekin puolelleni, yhä katsoen valtiaasen. Minä istuime turkkilaiseen tapaan. Fiuu ja Tsipuf laskeusivat alas hekin. Syntyi tuokion pysäys. Lähinnä olevan hovin katseet siirtyivät minusta Suureen Lunariin ja takaisin minuun, ja odotuksen sihinää ja sähinää kuului takana olevista joukoista.

"Äkkiä vaikeni kaikki.

"Ensimmäistä ja viimeistä kertaa minun täällä ollessani vallitsi kuussa hiljaisuus.

"Kuulin kohta hiljaisen suhisevan äänen. Suuri Lunari puhutteli minua. Se kuului kuin olisi sormella hieronut lasia.

"Minä katselin häntä tarkasti jonkun aikaa ja vilkasin sitten valppaasen Fiuuhun. Näitten hentojen olentojen keskellä tunsin olevani hassun paksu ja lihava ja tanakka. Pääni oli kuin yhtä piikiveä ja mustaa karvaa. Loin silmäni jälleen Suureen Lunariin. Hän oli vaiennut. Palvelijat olivat täydessä touhussa, ruiskuttaen vilvoittavia nesteitä hänen ihollensa.

"Fiuu mietiskeli hetkisen ja neuvotteli sitten Tsipufin kanssa. Senjälkeen hän alkoi piipittää välttävästi ymmärrettävällä englanninkielellä, ensi alussa kuitenkin hiukan hermostuneesti, niin etten ihan joka sanasta saanut selvää.

"'Mm… mm. Suuri Lunari… suvitse sano… suvitse sano… hän on tieto… mm… että te ole ihmi… hihmi… että te ole ihminen… se tuli se maaplanetta… Hän suvitse sano… te ole tervatulema… ja tahto tietä… tietä… 'niin sanoakseni… se teidän malilman tila… ja miksi syystä te ole tule tänne.'

"Hän pysähtyi. Olin jo ruveta vastaamaan, mutta hän jatkoi, ruveten tekemään huomautuksia, joitten aihetta minä en oikein käsittänyt, mutta luulen niitten tarkoittaneen kohteliaisuuksien lausumista minulle. Hän sanoi, kuinka maa on kuulle samaa kuin aurinko maalle, ja että seleniitain tekee mieli saada tarkempia tietoja maasta ja ihmisistä. Edelleen hän puhui, kohteliaisuudesta kaiketi taaskin, maan ja kuun läpimitan keskinäisistä suhteista, lausuen, kuinka paljon seleniitat ihmettelevät ja mitä kaikkea ajattelevatkaan, katsellessansa maata.

"Minä mietiskelin silmät ummessa ja vastasin sitten, että on ne ihmisetkin ihmetelleet, mitä kaikkea kuussa lieneekään; he ovat pitäneet sitä elottomana eivätkä suinkaan ole luulleet sen kykenevän osoittamaan sellaista komeutta, mitä minä tänään olen nähnyt. Mielihyvänsä osoitteeksi Suuri Lunari pani pitkät siniset säteensä heiastelemaan kaikilla mahdollisilla tavoin, ja koko salista kuului nyt piipitystä ja sähinää, kun minun puheeni oli tiedoksi tullut.

"Senjälkeen hän teki Fiuulle muutamia kysymyksiä, joihin minun oli helpompi vastata.

"Hän sanoi ymmärtävänsä meidän elävän maan pinnalla, jossa meillä on ilma ja merikin. Viimeksi-mainitun seikan ovat jo hänen erikoistutkijansa tähtitieteen alalla hänelle selittäneet. Hän tahtoisi kovin kernaasti saada tarkempia tietoja tuosta, kuten hän sanoi, omituisesta asiain tilasta, sillä maan suureen tiheyteen nähden ollaan täällä taipuvaisia pitämään sitä mahdottomana asua. Hän tahtoi ensinnäkin saada tietää maan lämpömäärän vaihtelut ja kuunteli suurella harrastuksella minun selityksiäni pilvistä ja sateista. Hänen mielikuvituksensa avuksi tuli se tosiasia, että ilmakerros kuun yöllisen puolen päällimmäisissä onkaloissa on usein sumuista. Häntä ihmetytti se seikka, että ihmisten silmät voivat sietää auringonvaloa, ja suurella intressillä hän tarkkasi minun kuvaustani siitä, kuinka auringon kirkkaus meillä lieventyy sinisen värin kautta, joka syntyy valon taittumisesta ilmassa. Tuskin hän tuota sentään aivan selväksi sai. Minä selitin hänelle, kuinka ihmissilmän kehä saattaa kutistaa terää ja siten suojella silmän hentoja sisäosia liialliselta valolta. Minä sain luvan astua moniaan askelen päähän valtiaasta, jotta tämä näkisi kehä-elineen toiminnan. Siinä sitä sitten verrattiin kuulaisen ja ihmisen silmää toisiinsa.

"Ei siinä kyllä, että edellinen on ylenpalttisen herkkä valolle, vaan se pystyy näkemään lämpöäkin, toisin sanoen huomaamaan jokainoan muutoksen esineiden lämpötilassa.

"Silmänkehä se oli kerrassaan jotain uutta Suurelle Lunarille. Jonkun aikaa häntä huvitti laskea valoa minun silmiin ja katsella, kuinka terät niissä supistuvat. Seurauksena siitä oli, etten minä hetkeen nähnyt yhtään mitään…

"Siitä oli kumminkin se hyvä, että sain pitää silmäni kiinni, miettiä vastauksiani ja melkein unohtaa, ettei Suurella Lunarilla kasvoja olekaan…

"Palattuani jälleen entiselle paikalleni, Suuri Lunari tiedusteli, mitenkä me suojelemme itseämme helteeltä ja myrskyiltä. Minä siihen selittämään rakentamisen ja suojalaitosten taitoa. Siinä syntyi väärinkäsityksiä ja erehdyksiä, luultavasti – sen myönnän – minun vaillinaisen esittämiseni takia. Kesti kauan aikaa, ennenkuin sain hänet käsittämään, mitä talo on. Hänestä ja hänen hovistaan näytti olevan peräti hassunkurista, että ihmiset rakentelevat taloja, koska kerran saattaisivat asua luolissa, ja yhä enemmän he joutuivat ymmälle, kun koetin saada heidät käsittämään, että olivathan ihmisetkin ensi alussa asuneet luolissa, mutta että he nyt rakentelevat maan alle rautateitään ja muita laitoksiaan Taisin tässä kohden edellyttää liiankin suurta käsitysvoimaa. Yhtä onnistumatonta oli minun yritykseni saada heidät ymmärtämään, mitä vuorikaivokset ovat. Jättäen nyt koko tämän asian sikseen, Suuri Lunari kysyi, mitä me teemme meidän maapallomme sisäosissa.

"Nytkös syntyi sihinää ja piipitystä ihan perimmäisissä parvissa tätä suunnatonta joukkoa, kun kuultiin minun sanovan, ett'ei meillä ole yhtään mitään tietoa sen maailman sisimmistä, jonka pinnalla meidän esi-isämme ovat asuneet jo ylimuistoisista ajoista asti. Kolme kertaa minun täytyi uudistaa se ilmoitus, ett'eivät ihmiset tuosta 6400 kilometrin suuruisesta maan pinnan ja keskuksen välisestä osasta tunne kuin parin kilometrin paksuisen kuoren, eikä sitäkään kuin osapuille. Minä ymmärsin hänen tällä tiedustelullaan tarkoittavan, miksikä muka minä olin tullut kuuhun, koskapa me niin vähän vasta omaakaan planettaamme tunnemme, mutta ei hän sillä kertaa ainakaan vaatinut minulta vastausta siinä kohden, hän kun oli ylen kärkäs saamaan selvitystä niin moniin omiin, mullin mallin menneisin käsityksiinsä.

"Hän rupesi jälleen tiedustelemaan ilmaa ja säitä koskevia seikkoja, ja minä koetin tehdä selkoa alinomaa muuttuvasta taivaasta ja lumesta ja pakkasista ja pyörremyrskyistä."

– "Mutta eikös teillä yön tullen ole kylmä?"

"Minä vastasin, että yöllä on kylmempi kuin päivällä."

– "Jäätyykö teillä ilma?*"

"Minä vastasin kieltävästi, sanoen, ettei meillä kylmä milloinkaan ylly niin kovaksi, yöt kun ovat lyhyet."

– "Eikös ilma muutu nesteeksikään?"

"Olin juuri vastaamassa: 'ei', mutta muistin silloin, että ainakin yksi osa meidän ilmaamme, vesihöyry siinä, muuttuu nestemäiseksi, synnyttäen kastetta, ja jäätyy, muuttuen huuraksi, ja sehän on aivan samallainen ilmiö kuin kuun koko ilmakehän jäätyminen pitemmän yön aikana.

"Siitä sitten puhe kääntyi uneen. Unen tarve, joka maan päällä neljänkolmatta tunnin kuluessa säännöllisesti valtaa kaikki elävät olennot, on sekin palanen meidän maallista perintöämme. Kuussa levätään vain silloin tällöin, erityisten ponnistusten perästä.

"Tästä sain aihetta puhumaan lempeän kesäyön ihanuudesta ja sitten eläimistä, jotka öiseen aikaan saalistansa vaanivat ja päivillä nukkuvat. Puhuin jalopeuroista ja tiikereistä. Mutta nyt he joutuivat kerrassaan ymmälle, sillä kuussa, merta lukuun-ottamatta, ei ole ainoatakaan eläintä, joka ei olisi kesy ja kuulaisen tahdon alainen, ja sellainen on ollut asianlaita jo ikimuistoisista ajoista. Siellä on aavemaisia vesiolentoja, mutta ei kamalia petoja, ja peräti vaikea on kuulaisen käsittää, että jotain väkevää ja suurta olisi olemassa 'ulkona' yössä…"

[Nyt seuraa pari kolme kymmentä sanaa, jotka ovat aivan epäselviä.]

"Suuri Lunari puheli sitten hovinsa kanssa, minun ymmärtääkseni, ihmisen pintapuolisuudesta ja lyhytjärkisyydestä: hänhän asustaa maanpallonsa pintaa vain, on aaltojen ja tuulten ja tilan sattumain alainen, ei ole kyennyt lannistamaan petoja, jotka hänen, sukunsa kimppuun karkaavat, ja sittenkin uskaltaa hyökätä toiseen planettaan. Tämän syrjään-puhelun aikana minä istuin omissa mietteissäni, käyden sitten hänen pyynnöstänsä selittämään ihmisten eri lajeja. Sen johdosta tuli tutkistelevia kysymyksiä."

– "Samatko ihmiset maan päällä tekevät kaikellaisia töitä? Mutta kukas ajattelee? Kukas hallitsee?"

"Minä esitin hänelle demokraatisuuden pääpiirteet.

"Sen tehtyäni, hän määräsi jäähdyttäviä nesteitä otsalleen ja käski minun toistaa esitykseni, jonka hän kaiketi oli ymmärtänyt väärin."

– "Eikö siis itsekukin tee eri töitä?" – kysyttiin minulta.

"Minä myönsin, että muutamat ovat ajattelijoita, muutamat virkamiehiä, muutamat metsästäjiä, muutamat mekaanikoja, muutamat taiteilijoita, muutamat työmiehiä."

– "Mutta kaikki he ovat itsenäisiä", – lisäsin minä.

– "Mutta eikös he ole eri muotoisia aina sitä myöten, mitä kukin tekee?"

– "Ei, minkä päältä päin saattaa huomata", – vastasin minä, – "tai puvussa kenties on erotusta… Henkisten voimain puolesta he sentään hiukan eroavat toisistaan."

– "Heidän täytyy henkisten voimain puolesta olla hyvinkin erillaisia", – ilmoitti Suuri Lunari; – "muutoinhan he kaikki pyrkisivät tekemään samaa."

"Päästäkseni parempaan sopusointuun hänen ennakkokäsitystensä kanssa, minä sanoin hänen arvelujensa olevan oikeita."

– "Kaikki tuo piilee heidän aivoissansa", – selittelin minä. "Jos voisi nähdä ihmisten henkiä ja sieluja, niin kukaties niissä huomaisi yhtä paljon erotusta ja moninaisuutta kuin seleniitoissakin. Maan päällä on suuria ihmisiä ja pieniä ihmisiä, ihmisiä, jotka ulottuvat kauas, ja ihmisiä, jotka kykenevät astumaan nopeasti; on meluisia, toitottavan torven tapaisia ihmisiä, ja ihmisiä, jotka muistavat, vaikkeivät ajattelekaan…" [Taas kolme epäselvää sanaa.]

"Hän keskeytti minut, palaten äskeiseen väitteeseni."

– "Sinähän sanoit, että kaikki ovat itsenäisiä?" – intti hän.

– "Jossain määrin", – vastasin minä, mutta pelkään sotkeneeni hänen käsityksensä entistä epäselvemmäksi.

"Hän veti esiin repäisevän seikan."

– "Tarkoitatko", kysyi hän, – "ettei teillä ole ylimmäistä maanvaltiasta?"

"Minä ajattelin jos ketä, mutta vakuutin lopultakin, ettei meillä sellaista ole. Selitin sitten hänelle, että ne itsevaltiaat ja keisarit, joita maan päällä on koeteltu pitää ylivaltiaina, ovat vihdoin menehtyneet juomiseen tahi paheisin tai väkivallan kautta, ja että se laaja ja vaikutusvaltainen osa ihmiskuntaa, johon minä kuulun, nimittäin anglosaksilainen kansa, on päättänyt olla moisia yrityksiä enää tekemättä. Tuo oli hänelle yhä kummempaa."

– "Mutta mitenkä teissä voi säilyä sekään määrä viisautta, mikä teissä on? – kysyi hän, ja minä selittämään, kuinka me täydennämme meidän vaillinaisia [tästä on jäänyt pois joku sana, kaiketikin: 'aivojamme'] kirjastoilla ja kirjoilla. Minä selitin, kuinka meidän tieteemme kasvaa lukemattomain pikku ihmisten yhdistetyn työn avulla. Siihen hän huomautti vain, että me, huolimatta yhteiskunnallisesta raakuudentilastamme, olemme nähtävästikin saaneet aikaan yhtä ja toista: muutoinhan emme olisi päässeet kuuhun. Erotus on kumminkin silmäänpistävä: tiedon mukana seleniitat kasvavat ja muuttuvat; ihmiset sen sijaan keräävät tietoja ympärilleen ja pysyvät elukoina, joilla on pysyväinen ulkokuori. Tämän hän sanoi…" [Jonkun matkaa taas epäselviä sanoja.]

"Sitten hän tiedusti minulta, millä keinoin maassa liikutaan, minä annoin hänelle kuvauksen rautateistä ja laivoista. Hetken aikaan hän ei voinut käsittää, että meillä on höyryä käytetty noin sata vuotta, mutta, asian perille päästyään, hän oli kovin ihmeissään. (Merkillisenä seikkana olkoon mainittu, että seleniitatkin käyttävät vuotta ajanmittana, vaikken minä heidän laskutapojansa ymmärrä. Sillä ei sentään väliä, koskapa Fiuu on selvillä meidän laskutavastamme.) Kävin sitten puhumaan hänelle siitä, että kaupunkeja on maan päällä ollut vasta yhdeksän- tai kymmenentuhatta vuotta, ja ettei ihmiskunta vielä ole liittynyt yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi, vaan että maan päällä on monta erillaista hallitusmuotoa. Tämä pani hänet ymmälle; Ensi alussa hän luuli tarkoittavani vain hallintoalueita."

– "Valtio ja valtakunnat meillä ovat vain alkupiirteitä siitä asiaintilasta, joka kerran tuleva on, – sanoin minä ja sain siten aihetta puhua hänelle…" [Tässä on 30-40 sanaa, joita on mahdoton lukea.]

Suureen Lunariin teki syvän vaikutuksen se seikka, että eri ihmisryhmät pitävät niin lujasti kiinni omasta kielestään itsekukin. Se oli hänestä niin mieletöntä.

– "Ihmiset tahtovat olla yhteydessä keskenänsä eivätkä sittenkään tahdo", – arveli hän.

"Senjälkeen hän tiedusteli hyvin tarkoin sodan asiaa. Ensi alussa hän hämmästyi eikä ollut uskoa kuulemiansa."

– "Sitäkö sinä oikein tarkoitat", – kysyi hän, saadakseen varmuutta asiassa, – "että te juoksentelette ympäri maatanne, tuota maata, jonka rikkauksien keräämisessä te tuskin olette vielä alkuunkaan-päässeet, ja tapatte toisianne petojen syötäviksi?"

"Minä sanoin hänen olevan ihan oikeassa. Hän yltyi nyt kyselemään, saadakseen mielikuvitustansa parempaan vauhtiin:"

– "Mutta eikös teidän laivanne ja pienet kaupunki pahaisenne kärsi tuosta vahinkoa?" kysyi hän, ja minä huomasin, kuinka omaisuuden ja elämänmukavuuksien hävittäminen oli tehnyt häneen yhtä valtavan vaikutuksen kuin miestappokin. – "Kerro enemmän. Esitä noita asioita piirroksissa. Min'en oikein käsitä niitä."

"Ja minä kävin, vaikka hiukan vastenmielisestikin, kertomaan hänelle maallisen sodan kulusta.

"Minä selvitin, mitä muotoasioita noudatetaan sotaa aloitettaessa, puhuin varoituksista ja ultimatumeista, ylipäällikkyydestä ja sotajoukkojen marssittamisesta. Kuvasin sitten, millaisia ne ovat ne manövrit ja asemat ja tappelut. Puhuin linnain piirittämisestä ja valloittamisesta, nälästä ja kärsimyksistä kaivannoissa ja kuolijaiksi paleltuneista etuvartijoista. Kerroin paoista ja yllätyksistä, epätoivoisesta viimeiseen mieheen seisomisesta ja pakolaisten säälimättömästä takaa-ajamisesta ja kaatuneista taistelukentällä. Kerroin niinikään entis-ajoista, maahan-hyökkäyksistä ja verilöylyistä, Hunneista ja Tatareista, Muhammedin ja kalifien sodista, ristiretkistä. Ja mitä enemmän minä juttelin ja Fiuu minun sanojani tulkitsi, sitä suuremmaksi yltyi liikutuksen humina ja nurina seleniitoissa.

"Minä kerroin, kuinka panssarilaiva voi ampua tonnin painoisen luodin parinkymmenen kilometrin päähän ja lävistää sillä 20 jalkaa paksun rautaseinän, ja kuinka me voimme ohjata veden-alaisia torpedoja. Kuvasin sitten Maksim-tykin toiminnan ja Colenson tappelun. Tuo oli Suuren Lunarin mielestä niin uskomatonta, että hän väliin keskeytti tulkin ja kysyi minulta, onko asianlaita todellakin niin. Se se varsinkin tuntui heistä epäillyttävältä, kun kerroin ihmisten menevän ilolla ja riemulla… (? tappeluun)."

– "Mutta eihän ne sitä toki mielellään tee?" – tulkitsi Fiuu.

"Minä vakuutin, että minun rotuni ihmiset pitävät tappeluja kaikkein kunniakkaimpina tapauksina elämässään. Tuota kuullessaan hämmästyi koko seleniitain lukematon lauma."

– "Mutta mitäs hyvää sodasta on?" – kysyi Suuri Lunari hellittämättä.

– "Oo, mitä taas siihen hyvään tulee"… – vastasin minä. —

"Sehän harventaa väkilukua!"

– "Mutta mitä se on tarpeen…?"

"Nyt syntyi pysäys. Vilvoittavia nesteitä ruiskutettiin jälleen hänen otsalleen, ja sitten hän puhui taas."

[Hamasta siitä kohdasta asti, jossa Clavor puhuu täydellisestä hiljaisuudesta kuussa, ennen hänen ensimmäistä keskusteluansa Suuren Lunarin kanssa, on näissä tiedon-annoissa ollut huomattavissa aaltoilemisia. Tästä puolin ne alkavat häiritä yhä enemmän. Niihin on ilmeisestikin syynä säteileminen jostakin lähteestä kuussa, ja ne kun myötäänsä pyrkivät Cavorin merkkien tielle, niin tulee pakostakin siihen luuloon, että joku kokeilija yrittää omilla merkeillään tehdä Cavorin tiedonantoja epäselviksi. Ensi alussa ne ovat vähäisiä ja säännöllisiä, niin että jonkinmoisella huolellisuudella saa kertomuksesta sentään selvän, paitsi joistakuista sanoista Sitten ne paisuvat suuremmiksi ja käyvät säännöttömiksi, muistuttaen kirjoituksen yli tehtyjä kynänvetoja. Hetkeen aikaan nämä viipposet ovat aivan auttamattomissa, katoavat sitten kokonaan, niin että moniahta sana jää aivan selväksi, mutta uudistuvat kohta jälleen tiedon-annon loppuun saakka, ja niissä kohdin on ihan mahdoton saada selvää, mitä Cavorilla on ollut sanomista. Miksikä – jos tätä todellakin on pidettävä tahallisena häirityksenä – miksikä seleniitat sallivat hänen jatkaa näitten tiedon-antojen lähettelemistä ja olla siinä suloisessa harhaluulossa, että ne selvinä perille tulevat, vaikka heidän vallassansa olisi ollut paljoa selvempi ja mukavampi keino: estää hänet kokonaan tietoja lähettelemästä, – siihen en osaa sanoa mitään. Näin vain näkyy käyneen, enkä muuta tiedä. Viimeinen katkelma kertomusta Suuresta Lunarista alkaa keskeltä lausetta:]

… "tiedusteli tarkoin minun salaisuuttani. Ennen pitkää sain heille selitetyksi, kuinka minä jo siitä saakka kuin olin huomannut heidän tieteellisyytensä korkean kannan, olen kummastellut, ett'eivät he jo aikaa sitten ole keksineet 'cavoriitia'. Huomaan heidän kyllä tunteneen sen teoreetillisena aineena, mutta pitäneen sitä käytännöllisesti mahdottomana, koskapa kuussa kaiketikaan ei ole heliumia, ja helium…"

[Helium sanan viimeisten kirjainten yli kulkee taas noita häiritseviä koukeroita. Huomattakoon tarkoin sana "salaisuuttani", sillä sen, ja yksinomaa sen perustuksella käy mahdolliseksi ymmärtää seuraava tiedon-anto, joka, niinkuin me Mr. Wendigeen kanssa uskomme, on hänen viimeisensä.]