Kitabı oku: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», sayfa 14

"En käy tässä nyt laveammin kertomaan silloisesta kurjasta tilastani", huomauttaa Cavor. Hän ryhtyy kumminkin puhumaan hyvin tarkasti yksityisseikoista, mutta ne jätän tässä syrjään. "Ruumiini lämpö", sanoo hän lopuksi, "pysyi kauan aikaa tavattoman korkeana; ruokahalua ei ollut vähintäkään. Väliin sain valvoa pitkät ajat, väliin taas levottomat unennäöt minua vaivasivat. Yhden otteen olin jo niin heikkona, että koti-ikävä sai minussa vallan: tulin melkein hysterilliseksi. Maltittomasti odottelin, että edes jokunenkaan valo saisi jotain vaihtelua tähän iän-ikuiseen siniväriin…"

Sitten hän rupeaa jälleen puhumaan ilmasta kuun hohkamaisissa onteloissa. Astronomeilta ja fyysikoilta olen kuullut, että kaikki, mitä hän tästä mainitsee, pitää täysin yhtä sen kanssa, mitä kuusta tähän saakka jo on ollut tunnettuna. Jos astronomeilla täällä – sanoo Mr. Wendigee – olisi ollut tarpeeksi tarmoa ja mielikuvitusta rohkean johtopäätöksen tekemiseen, niin he olisivat jo ennalta osanneet sanoa kaiken sen, mitä Cavorilla on ollut kertomista kuun yleisestä rakenteesta. He tietävät nyt aivan varmaan, ett'eivät kuu ja maa ole niinkään vain satelliiti ja emäplanetta, vaan pikemmin kaksi sisarusta, pienempi ja suurempi, yhdestä massasta muodostuneita ja siis samoja aineksiakin sisältäviä. Ja koska kuun tiheys on vain 3/5 maan tiheydestä, niin täytyy sen olla täynnään onttoja onkaloita. Ei meidän, – sanoo Sir Jabez Flap, F.R.S., yksi hauskimmista tähtimaailman lystikästen puolten selittäjistä – ei meidän lainkaan olisi tarvinnut mennä kuuhun asti tekemään näin helppoja johtopäätöksiä. Siinä hän kohdistaa pilapuheensa Gruyèriin, arvellen, että tämä olisi jo ennenkin saattanut julistaa maailmalle tietonsa kuun onttoudesta.

Ja, jos kuu on ontto, silloin tuo näennäinen ilman ja veden puute siellä on helposti selitettävissä. Meri on onkaloitten pohjalla, ja ilma kulkee suuria hormeja ja käytäviä myöten yksinkertaisten fysikaalisten lakien mukaan. Auringon kiertäessä kuuta, ilma ulommaisissa, valonpuoleisissa onkaloissa kuumenee, sen ponnistus lisääntyy; osa sitä nousee pinnalle, sekaantuen kraaterien ohenevaan ilmaan (kasvit siellä imevät itseensä siitä hiilihappoa); suurin osa sitä vastoin virtailee gallerioita myöten entisen, paksunneen ilman sijaan jähtyvällä, valottomalla puolen kuuta. Ulkopuolisissa gallerioissa käy niinmuodoin myötäänsä itätuuli; hormeissa taas käy veto ylöspäin kuun päivän kuluessa, vaihdellen hyvinkin paljon aina sitä myöten, minkä muotoinen mikin galleria on, ja millaisia laitoksia näppärät seleniitat mihinkin ovat keksineet.

XXIV
Seleniitain luonnonhistoria

Cavorin tiedon-annot, seitsemännestä ruveten seitsemänteentoista asti, ovat niin katkonnaisia, ja niin täynnään taistelemisia, että niistä tuskin saa ehjää kertomusta kokoon. Tieteellisessä painoksessa ne tietysti julaistaan täydellisinä, mutta tässä lienee sopivinta jatkaa vain lyhennyksillä ja otteilla, niinkuin edellisessäkin luvussa. Jokainoa sana on meillä ollut tarkan kriitillisen punnitsemisen alaisena, ja minun omista lyhykäisistä muistoistani ja vaikutelmistani kuussa on ollut verraton apu monenkin seikan selvittämisessä, mikä muutoin olisi jäänyt aivan käsittämättömäksi. Henkisinä olentoina me luonnollisestikin kiinnymme enemmän seleniitain omituiseen yhteiskuntaan, jossa Cavor näkyy eläneen arvossa-pidettynä vieraana, kuin tuon kaukaisen maailman fyysillisiin oloihin.

Olen luullakseni jo selittänyt, että minun siellä näkemäni seleniitat ovat ihmisen kaltaisia siinä, että käyvät pystyssä ja ovat neliraajaiset. Yleensä olen, pään muotoon ja jäsenten niveltymiseen nähden, verrannut heitä hyönteisiin. Olen senkin maininnut, kuinka kuun pienempi painovoima on vaikuttanut sen, että heidän ruumiinrakennuksensa on haurasta. Cavor vakuuttaa kaikissa kohdin todeksi nämä huomioni. Hän sanoo heitä "eläimiksi", vaikkei ne tietysti sovi mihinkään osastoon maallisten eläinten luokitusta, ja lisää: "kaikeksi onneksi ei anatomian hyönteistyyppi maan päällä ole noussut yli erään, verraten pienen koon." Suurimmatkaan hyönteiset maanpäällä – joko vielä tavattavat tai jo sukupuuttoon kuolleet – eivät ole kuin 6 tuuman pituisia, "mutta täällä, kuun pienemmän painovoiman alla, näyttää eläin voivan saavuttaa sekä inhimillisen että epäinhimillisen koon ja on ihan varmaan yhtä paljon hyönteinen kuin selkäpiillinen."

Muurahaisista hän ei nimenomaa puhu mitään, mutta hänen viittaustensa kautta minun silmieni eteen astuu myötäänsä muurahainen: sen vireä, mutta kaipaamaton toimeliaisuus, sen äly, sen yhteiskunta-järjestys, ja erittäinkin se seikka, että niiden joukossa, paitsi kahta päälajia, joka tavataan kaikissa eläimissä, nimittäin uros- ja naaraspuolta, on vielä koko joukko sukupuolettomia olentoja, työmiehiä, sotilaita ja sen semmoisia, jotka kaikki eroavat toisistaan rakenteen, luonteen, voiman, työnlaadun puolesta ja sittenkin ovat samaa lajia. Seleniitoissa nimittäin huomataan myöskin hyvin monta eri muotoa. Tietysti ne eivät ainoastaan ole kokonsa puolesta paljoa suuremmat muurahaisia, vaan, ainakin Cavorin mielestä, älyssä, moraalissa ja yhteiskunnallisessa taidossa paljoa korkeammallakin kannalla kuin ihminen. Muurahaisia on neljä viisi eri muotoa; seleniitoja sitä vastoin melkein lukemattomia.

Minä puolestani olen koettanut esiintuoda paljonkin eroavaisuuksia niissä seleniitoissa, joita satuin kohtaamaan ulommaisissa kuun osissa. Nämä eroavaisuudet koossa ja ruumiinjäsenten suhteissa olivat ainakin yhtäsuuret kuin mitä erillaisimpiin rotuihin kuuluvissa ihmisissä. Mutta nämä minun huomaamani eroavaisuudet hälvenevät ihan mitättömiin niitten suunnattomain monipuolisuuksien rinnalla, joista Cavor puhuu. Näyttää kuin noita minun näkemiäni ulommaisten kerrosten seleniitoja käytettäisiin vain samanlaatuisiin toimiin: kuunvasikkain paimenina, teurastajina, lihamiehinä ja sen semmoisina. Mutta kuun sisäosissa – sitä en minä tähän saakka osannut aavistaakaan – näkyy elävän joukottain muunlaatuisia seleniitoja, jotka eroavat toisistaan koon, voiman ja ulkomuodon puolesta, olematta kumminkaan eri lajia, vaan ainoastaan saman lajin eri muotoja. Kaikessa monipuolisuudessaan on heissä muutamia yhteisiä tuntomerkkejä, jotka tietävät heidän olevan yhtä sukua. Kuu on kyllä tavallaan suunnaton muurahaiskeko, mutta siinä ei kumminkaan ole ainoastaan neljä viisi eri lajia muurahaisia, vaan monta sataa eri lajia seleniitoja, joissa melkein kaikki välimuodotkin ovat edustettuina.

Tämä seikka näkyy Cavorille selvinneen sangen pian. Enemmän johtopäätösten kuin hänen kertomustensa nojalla on minulle käynyt selväksi, että hänet ottivat vangiksi paimenet noitten toisten seleniitain johdolla, "joilla oli suuremmat raivot (päät?) ja paljoa lyhemmät raajat." Huomattuansa, ettei häntä saa keihäänpistoillakaan liikkeelle, he kantoivat hänet pimeyteen, astuivat sitten kapeata lankkuporrasta myöten, arvatenkin samaa kuin se, jonka päässä minä olin tehnyt tenän, ja laskivat sitten semmoiseen laitokseen, jota hän ensi iskuun nähtävästikin piti jonkinlaisena hissinä. Siinä se hänen ilmapallonsa, jota kaiketi emme olleet pimeässä erottaneet. Se, mitä minä olin pitänyt kuilun yli kulkevana porraslautana, olikin luultavasti ollut rinneportaitten ylimmäinen astin. Siinä häntä sitten vietiin yhä enemmän kirkastuviin luoliin. Ensi alussa oli hiljaista ympärillä – seleniitain sihistelyjä lukematta – mutta sitten tultiin keskelle vilkkaasti pauhaavaa liikuntaa. Ei aikaakaan, niin jo hänen silmänsä olivat siksi tottuneet tähän synkkään pimeyteen, että hän alkoi yhä selvemmin ja selvemmin erottaa esineitä ympärillään, kunnes epämääräisyys vihdoin pukeutui selvärajaisiin muotoihin.

"Kuvailkaa mielessänne", sanoo Cavor seitsemännessä tiedon-annossaan, "lieriömäinen hormi, neljännesmailia läpimitassa, ensi alussa sangen himmeä, sitten yhä kirkastuva, sisäseinässä suuret spiraliportaat, jotka, matalan kaiteen suojaamina ja jyrkemmässä kierteessä kuin maan päällä olisi mahdollinen ajatellakaan, kulkevat alaspäin, kadoten vihdoin siniseen syvyyteen. Kun nyt lisäksi kuvailette tuntevanne itsenne tavattoman keveäksi ja huomaatte, että päänhuimaus on ihan outoa – silloin alatte käsittää minun ensimmäisiä vaikutelmiani.

"Ylöspäin samallainen näky kuin alaspäinkin. Tuntui kuin olisi katsellut suunnattomaan, jyrkkälaitaiseen suippoon. Tuuli puhalsi siinä alaspäin, ja kaukaa ylhäältä olin kuulevinani kuunvasikkain ammuntaa: niitä ajettiin ulkolaitumilta sisäosiin. Ja spiraliportailla sekä ylhäällä että alhaalla kihisi seleniitoja, kalpeita, omavaloisia olentoja, jotka katselivat meitä tai hääräilivät oudoissa toimissa.

"Senjälkeen näin – vai lienenkö ollut näkevinäni – lumihiutaleen lentävän alas jäisen tuulen mukana. Eikä aikaakaan, niin jo muuan pieni olento, ihmishyönteinen, riippuen kiinni laskinvarjosta, läheni verkalleen kuun sisäosia.

"Kun vieressäni istuva isopäinen seleniita huomasi minun uteliaana kääntävän päätäni sinnepäin, viittasi hän kärsämäisellä kädellään erääsen laiturin tapaiseen laitokseen, joka kaukana alhaalla näkyi riippuvan ilmassa. Se näkyi kohoavan sieltä yhä ylemmäs, meidän vauhtimme myötäänsä yhä vähetessä, ja oli muutaman minutin perästä meidän kohdallamme ja pysähtyi. Meidän puoleltamme viskattiin sinne köysi, laitos sidottiin kiinni, ja nyt kihisi ympärilläni suuri parvi seleniitoja, jotka tungeskelivat, nähdäkseen minua.

"Kummallista joukkoa tuo. Jo ensi silmäykseltä minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka sanomattoman paljon erillaisuutta noissa kuun olennoissa on.

"Tuskin oli kahta samallaista tuossa tunkeilevassa joukossa. Erillaisia he olivat muodolleen, erillaisia koolleen; kaikki huimaavan monet eri muodot siinä pisti silmään. Muutamat työntäytyivät esiin, lykäten muita syrjään, toiset pyöriskelivät kumppaniensa jaloissa. Kaikki he muistuttivat kummallisesti hyönteisiä, jotka jos jollain tavoin koettivat matkia ihmistä, mutta kaikissa oli jotain liioiteltua: kellä tavattoman pitkä käsi, niinkuin hyväkin tuntosarvi; kellä taas koivet pitkät, niinkuin olisi kävellyt puujaloilla; ken oli lykännyt kasvonaamarinsa laidan nenämäiseksi esineeksi, joka teki hänet pelottavissa määrin ihmisen näköiseksi, kunnes näki hänen ilmeettömän, ammoittelevan suunsa. Paimenissa varsinkin huomasi mitä monipuolisimpia muodonvaihteluita: kellä pää leveä ja matala, kellä pitkä ja kapea, muutamilla tavattoman pieni, ja ruumis rakkomainen. Kummallisinta kaikista, ainakin sillä hetkellä, oli minusta se, että näillä asukkailla tässä maan-alaisessa maailmassa, joka on peninkulmain paksuisilla kallioseinillä suojattu päivänpaisteelta sekä sateelta, oli sateenvarjot käsissä, samantapaiset kuin maan päälläkin käytetyt. Silloin muistui mieleeni äskeinen varjon suojassa laskeva olento.

"Nämä kuulaiset menettelivät aivan samoin kuin ihmisparvikin olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa: ne lykkivät ja tyrkkivät toisiansa, kiipesivät toistensa hartioillekin, nähdäkseen minut edes vilaukselta. Yhä suuremmaksi heidän joukkonsa paisui, ja yhä lähemmäksi he työntäytyivät minun oppaitteni kiekkoja" – Cavor ei selitä, mitä hän tällä tarkoittaa. – "Yhä uusia olentoja ilmaantui hämärästä näkyviin, ja yhä enenevällä hämmästyksellä minä katselin heitä. Ja nyt minut pantiin jonkinlaiseen kantotuoliin. Väkevät käsivarret nostivat sen olkapäilleen, ja niin lähdettiin minua viemään tuon kihisevän lauman lävitse, niihin huoneisin, jotka kuussa oli määrätty minun käytettävikseni. Ylt'ympärillä oli pelkkiä silmiä, kasvoja, naamareita… siinä kuului suhinaa, niinkuin kovakuoriaisten siipien ääntä, ja seleniitain sirkutusta…"

Edelleen käy selville, että hänet vietiin "kuusikulmaiseen huoneesen", jossa häntä pidettiin jonkun aikaa vankina. Myöhemmin hänelle suotiin melkoisen paljon vapautta, miltei niin paljon kuin sivistyneessä kaupungissa maan päällä saattaa suoda. Kuun salaperäinen hallitsija ja vallitsija näkyy määränneen kaksi "suuripäistä" seleniitaa vartioimaan ja pitämään häntä silmällä ja pyrkimään hänen kanssaan henkiseen yhteyteen mikäli suinkin mahdollista. Ja – niin hämmästyttävältä ja uskomattomalta kuin kuuluneekaan – nämä kaksi olentoa, nämä fantastilliset ihmishyönteiset, nämä toisen maailman asukkaat, saattoivat ennen pitkää käydä ajatusten vaihtoon Cavorin kanssa maallisella kielellä.

Heistä puhuessaan Cavor käyttää nimiä Fiuu ja Tsipuf. Fiuu, sanoo hän, oli noin viisi jalkaa pitkä. Alaraajat olivat hennot ja pienet, noin 18 tuumaa; jalat ohuet, kuussa tavallista muotoa. Niitten päällä huojui lyhyt vartalo, vavahtaen joka sydämensykkäykseltä. Hänellä oli pitkät, pehmeät, moniniveliset kädet ja niitten päässä sieppomainen kosketin; niska oli monipoimuinen, kuten tavallista, mutta tavattoman lyhyt ja paksu. "Hänen päänsä", – sanoo Cavor, nähtävästikin viitaten johonkin ennen lähettämäänsä kuvaukseen, joka on häipynyt avaruuteen – "on kuussa tavallista tyyppiä, mutta merkillisesti sieventynyt muodoltaan. Suu on tavallista ilmeetöntä, ammoittelevaa, laatua, mutta tavattoman pieni ja alaspäin kääntynyt. Pienet silmät sivuilla."

Tsipuf näkyy olleen hyvinkin samallainen hyönteinen, "kasvot" vaan pitemmät.

Cavorin seurueesen kuului sitä paitsi kantotuolin-kantajia, vinokylkisiä, tavattoman lujaharteisia olentoja, ovenvartijoita ja litteäjalkainen passari.

Se tapa, jolla Fiuu ja Tsipuf ryhtyivät puhelua harjoittamaan, oli varsin, yksinkertainen. He tulivat "kuusikulmaiseen" kammioon, jossa Cavor oli vankina, ja rupesivat matkimaan jokikistä ääntä, minkä häneltä kuulivat, yskimisestä alkaen. Cavor näkyy sangen pian käsittäneen heidän tarkoituksensa ja ruvenneen toistelemaan samaa sanaa monta kertaa, osoittaen samalla, mitä milläkin tarkoitetaan. Samaa menettelyä käytettiin sitten luultavasti yhä edelleen. Fiuu tarkasteli Cavoria ensin, osoitti sitten hänkin esineen ja lausui kuulemansa sanan.

Ensimmäinen sana, minkä hän sai opituksi, oli "ihminen" ja toinen "kuulainen", jota Cavor näkyy kiireissään käyttäneen "seleniitan" asemesta. Päästyään selville sanan merkityksestä, Fiuu toisti sen Tsipufille, joka heti sai sen päähänsä hänkin. Täten he oppivat ensimmäisessä rupeamassa toista sataa englanninkielistä nimisanaa.

Myöhemmin he näkyvät ottaneen mukaansa erään taiteilijan, joka kuvilla ja piirroksilla avusteli selitysten antamista, Cavorin piirustukset kun olivat jotenkin kömpelöitä. Hänellä oli, sanoo Cavor, "näppärä käsi ja tarkka silmä", ja tavattoman nopeasti hän näkyi piirustaneenkin.

Yhdestoista tiedon-anto on ilmeisesti vain katkelma jostain pitemmästä kertomuksesta. Muutamien vaillinaisten, epäselväin lausetten perästä hän jatkaa:

"Vähänpä olisi hauskuutta muille kuin kielitieteen harrastajille, ja minäkin joutuisin liian loitos pääasiasta, jos kävisin juurta jaksain selittelemään näitä väsyttäviä harjoituksia. Ja tokkopa tarkoin osaisinkaan esittää kaikkia käänteitä ja väänteitä näissä molemmanpuolisissa ponnistuksissa. Teonsanoista selvittiin kyllä pian, ainakin sellaisista kohteellisista teonsanoista, joita osasin selittää piirustusten avulla. Laatusanat ne menivät leikkiä lyöden nekin, mutta kun tultiin abstraktisiin nimisanoihin, määräsanoihin ja sellaisiin kuluneisin lauseparsiin, joilla maan päällä saa niin paljon lausutuksi, silloin tuntui kuin olisi koettanut korkkipaidassa sukeltaa veteen.

"Nämä vaikeudet olivat tosiaankin voittamattomia, kunnes kuudennella kertaa saatiin vielä neljäs apulainen joukkoon, muuan olento, jolla oli pää kuin potkupallo, ja jonka vahvin puoli oli pulmallisten vertausten selittely. Hän astui sisään hajamielisenä ja kompastui tuoliin, ja tarvittiinpa vaikeain seikkain esittämiseen jommoinenkin määrä huutoja ja nykimisiä ja iskuja, ennenkuin hän perille pääsi. Mutta asian päästä kiinni saatuaan, hän osoitti hämmästyttävää käsitysvoimaa. Milloin vaan piti ajatella enemmän kuin mihin Fiuu pystyi, vaikkei tämänkään käsitysvoima kovin suppea ollut, aina tuo paksupäinen olento otettiin silloin avuksi. Hän puolestaan ilmoitti johtopäätöksensä Tsipufille, jonka piti panna kaikki mieleensä. Niin, Tsipuf se oli meillä semmoinen tosiasiain varastoaitta. Ja niin sitä taas päästiin eteenpäin.

"Kesti kauan, eikä sittenkään kauan – päivissä se aika on luettu – ennenkuin jo todellakin osasin pakinoida näitten kuun hyönteisten kanssa. Ensi alussa se tietysti kävi kiusallisen vitkallisesti, mutta vähitellen kumminkin rupesimme ymmärtämään toisiamme. Minun kärsivällisyyteni se kohosi ihan huipuimmilleen. Fiuu se on, joka tavallisesti ääntä pitää, alkaen aina hyvin pitkällä muminalla 'Mm… mm.' On hän jo oppinut kaksi lauseparttakin, nimittäin: 'niin sanoakseni' ja 'nähkääs'. Ja niillä hän sitten höystää kaikkia sanottaviaan. Tuosta taiteilijasta hän esimerkiksi puhelee näin:

"'Mm… mm… hän… niin sanoakseni… piirusta… vähä söö… vähä joo… piirusta. Ei mitä muu. Viha kaikki kuin ei piirusta kuin hän. Äkä mees. Viha kaikki kuin piirusta parempi kuin hän. Viha joka mees. Viha kaikki kuin ei aatella koko malililma piirusta. Äkä mees. Mm. Jos mitä muu, se ei mitä, mut vaan piirusta… Hän tahto te… nähkääs… joka uus assi, pitä piirusta. Paha… ilke… vai?'

"'Ja tämä' – kääntyen Tsipufiin, – 'tämä rakasta muistele sana. Muistele ihme paljo enempi kuin kuka. Aatele ei, piirusta ei… mut muistele. Hän kerto historia… kerto kaik. Yks kerta vaan kuule… niin jo kerto.'

"En olisi uskonut unissanikaan näkeväni tuota: nuo omituiset luontokappaleet tässä alituisessa pimeydessä – minä sanon luontokappaleet, sillä ei lähempi oleskelukaan heidän seurassaan kykene lieventämään sitä tunnetta, että heissä on jotain epä-inhimillistä – piipittävät ja piipittävät, kunnes osaavat maallisten ihmisten tapaan puhua yhtäjaksoisesti, kyselevät, vastailevat. Tuntuu kuin olisin siirtynyt takaisin lapsuuden satujen aikaan, jolloin muurahainen ja heinäsirkka kinastelivat, ja mehiläinen vihdoin heidän riitansa ratkasi…"

Näitten kieliharjoitusten aikana Cavor näkyy saaneen melkoista helpotusta vankina-olossaan. "Se pelko ja epäluulo, mikä heissä heräsi ensimmäisen kohtauksemme johdosta", sanoo hän, "hälvenee hälvenemistään sikäli kuin huomaavat, että kaikki, mitä minä teen, perustuu järkevään harkintaan"… "Nyttemmin saatan mennä ja tulla aivan mieleni mukaan, toisin sanoen saan pitää huolta vain omasta itsestäni. Täten pääsin tämän koneen ääreen, ja kun sitten onnellisen sattuman kautta löysin tarpeeksi aineksia, joita kyllä löytyy tässä varastoluolassa, niin kävi minun mahdolliseksi ruveta lähettämään näitä ilmoituksia. Eikä minua tähän saakka ole millään muotoa koetettu häiritä tässä toimessa, vaikka olen Fiuulle ihan suoraan sanonut antavani tietoja maahan."

– Te puhu ne muu kanssa? – kysyi hän, katsellen minun toimiani.

– Muitten kanssa, – oikaisin minä.

– Muitten kanssa, – toisti hän. – Aha, ihmisisten, vai?

Ja minä jatkoin työtäni.

Näissä tiedon-annoissaan Cavor myötäänsä korjailee ennen antamiansa ilmoituksia sitä mukaa kuin uudet havainnot ovat saattaneet häntä uusiin johtopäätöksiin. Siksipä on seuraavia otteita lukeminen jonkinmoisella varovaisuudella. Ne on poimittu yhdeksännestä, kolmannestatoista ja kuudennestatoista tiedon-annosta, mutta näinkin katkonnaisina ja vaillinaisina ne kumminkin luovat tuon omituisen yhteyskunnan elämästä niin täydellisen kuvan kuin ihmiskunta moneen miespolveen suinkin saattaa toivoa.

"Kuussa", sanoo Cavor, "jokainen kansalainen tietää asemansa. Siihen hän on synnynnästään asti määrätty. Huolellinen opetus ja kasvatus ja mekanillinen käsittely tekevät hänet lopulti niin kykeneväksi omaan erikoiseen tehtäväänsä, ett'ei hänellä ole muuhun halua eikä elineitäkään. 'Ja mitäpäs hän niillä tekisikään?' sanoi Fiuu. Jos, esimerkiksi, sen ja sen seleniitan on määrä tulla matemaatikoksi, niin tätä tarkoitusperää opettajat ja kasvattajat yksinomaa silmällä pitävätkin. He tukauttavat hänessä kaikki taipumukset muihin toimiin ja edistävät hänen matemaatillisia luonnonlahjojaan täydellisellä psykologisella taidolla. Hänen aivonsa kasvavat tahi ainakin hänen aivojensa matemaatilliset elineet kasvavat, muun osan edistyessä vain sen verran kuin tämän oleellisen osan kannattamiseen tarvitaan. Ja niinpä vihdoin – lepoa ja ravintoa lukuun ottamatta – hänen ainoana elämän-ilonansa on tämän kyvyn harjoittaminen ja kehittäminen, hänen ainoana harrastuksenaan sen käyttäminen, hänen ainoana seurustelunaan yhdessä-olo muitten spesialistien kanssa tällä alalla. Hänen aivojensa kasvaessa, kaikki muu virkeys ja toiminta hänen ruumiissaan näkyy kutistuvan mitättömiin. Hänen jäsenensä surkastuvat, sydän ja ruuansulatus-elineet pienenevät, nuo hyönteiskasvot kätkeyvät paisuneitten piirteitten suojaan. Hänen äänensä on pelkkää pärinää, joilla hän ilmaisee matemaatisia kaavojansa. Kuuro hän näkyy olevan kaikelle muulle, paitsi näppäräin problemain lausumiselle. Nauraa hän ei osaa lainkaan, paitsi silloin kuin äkkiä sattuu keksimään jonkun paradoksin. Mielenliikutusta hän tuntee vain silloin kuin joku uusi laskelma on selvitettävä. Ja tällä tavoin hän pääsee elämänsä päämäärän perille.

"Jos taas siitä ja siitä seleniitasta pitää säätämän kuunvasikkain paimen, niin jo pienestä pitäin häntä harjoitetaan ajattelemaan ja noudattamaan sitä elämänlaatua. Hänen parhaimpana hauskuutenansa on oleva kuunvasikkain tunteminen, hoitaminen, ajaminen. Hänet kasvatetaan jänteväksi ja vikkeläksi, hänen silmänsä karaistaan tällaisen paimen-elämän ahtaiden puitteitten piirissä. Kuun sisäosain oloja hän ei harrasta lainkaan; kaikkia niitä seleniitoja, jotka eivät ole perehtyneet kuunvasikkain hoitoon, hän katselee välinpitämättömyydellä, ivalla, jopa vihamielisyydelläkin. Hänen ajatuksensa askaroivat yksinomaa laitumilla, hänen murteensa on täydellistä kuunvasikka-murretta. Mutta hänkin rakastaa ammattiansa ja työskentelee siinä kaikin puolin onnellisena. Ja niin on laita kaikissa seleniitain oloissa ja kohtaloissa: itsekukin on täydellinen osa maailmankoneistossa…

"Nuo suurpäiset olennot, joitten suoritettavana henkinen työ on, muodostavat tässä omituisessa yhteiskunnassa tavallaan ylhäisön. Ylimmäisenä heidän joukossaan, korkeimpana määränä kuun intelligensiä, on tuo suuri hermokeskus, Suuri Lunari, jonka eteen minä pian olen astuva. Hengenlahjain rajaton kehittyminen intelligensi-olennoissa on mahdollista sen kautta, että heiltä puuttuu kokonaan tuo luinen pääkallo, tuo omituinen luukoppa, joka verhoaa ihmisen aivoja ja käskijänä säätää: 'tähän saakka, mutta ei kauemmas.' Heitä on kolme eri luokkaa, jotka tarkoin eroavat toisistansa vaikutuksen ja arvon puolesta. Ensinnäkin toimitsijat, joihin Fiuukin kuuluu. Ne ovat näppäriä ja ovelia olentoja, itsekukin edesvastauksessa niin ja niin suuresta kuutiotilasta kuunmassaa. Toiseksi neuvonantajat, sellaiset kuin tuo suurpäinen ajattelija. Niitten suoritettavina on erityisiä tehtäviä. Kolmanneksi oppineet, kaiken tiedon varastoaitat.

"Tähän viimeksi-mainittuun luokkaan kuuluu Tsipuf, ensimmäinen maallisten kielten professori kuussa. Näihin kolmannen luokan olentoihin nähden on ohimennen mainittava, että tuo rajaton aivojen kasvaminen on tehnyt tarpeettomaksi kaikkien sellaisten mekanillisten apuneuvojen keksimisen, joita ihminen tarvitsee. Ei kuussa ole kirjoja eikä muistiinpanoja, ei kirjastoja, eikä piirroksia kallioitten kyljissä. Kaikkinainen tieto on kasattuna noihin laajenneisin aivoihin, aivan samoin kuin Texasin hunajamuurahaiset kantavat hunajavarastojaan laajentuneissa vatsoissansa. Somerset House ja British Museum – ne ovat kuussa eläväin aivojen säilyttämiä kokoelmia…

"Toimitsijat – huomaan ma – tarkastelevat minua useimmiten sangen suurella mielenkiinnolla joka kerta kuin heitä kohtaan. He keskeyttävät työnsä, katsoa ammotellen minua, ja kyselevät Fiuulta, joka vastailee heille. Ne kulkevat puoleen ja toiseen, mukanansa suuret määrät kantajia, passareita, julistajia, laskuverhon pitäjiä – kirjava joukko. Suurin osa neuvon-antajista ei välitä minusta vähääkään, niinkuin eivät välitä toisistaankaan, tahi huomaavat minut, ruvetakseen vain suurisuisesti vetämään esille erityisiä taitojansa. Oppineet ne enimmästä päästä ovat sulkeutuneet läpitunkemattomaan ja horrosmaiseen itsetyytyväisyyteen, heräten siitä vain silloin kuin joku kieltää heidän suuren oppineisuutensa. Tavallisesti on heidän ympärillään pieniä vartijoita ja passareita, usein myöskin pikkaraisia, vilkkaannäköisiä, ventoja nais-olentoja, jotka lienevät heidän vaimojansa. Muutamat syvemmin oppineet, ollen liian kookkaita liikkumaan omin neuvoin, kannattavat itseänsä omituisissa kantotuoleissa, ja kunnioittavalla hämmästyksellä minä katselen noita tietojen hyllyviä hyytelöitä. Tänne, näitten sähkökoneitten ääreen, tullessani, jossa minun sallitaan vapaasti liikkua, tuli minua vastaan juuri yksi tuollainen oppinut kummallisissa kantimissa, pää suunnattoman suuri ja paljas, iho ohutta. Hänen edellään kulki kummallisia, torvikasvoisia airueita, jotka julki julistivat hänen kuuluansa ja mainettansa.

"Olen jo maininnut, mitä saattojoukkoa intelligenttien seurassa tavallisesti kulkee: oppaita, kantajia, lakeijoita. Ne ovat kuin ylimääräisiä koskettimia ja lihaksia, täydentämässä noitten ylenpalttisesti, kehittyneitten henkien ruumiillisia vajavaisuuksia. On heillä mukanaan tavattoman nopeita sanansaattajiakin, joilla on raajat kuin hämähäkeillä, ja kädet varjostimen pitämistä varten, samoin palvelijoita, joitten huutoon kuollutkin heräjäisi. Näitten olentojen toimena on vain totella ja tehdä, mitä käsketään.

"Suuri osa näitä olentoja, joita kulkee ylös ja alas spiraleja myöten, ja jotka täyttävät ilmapallot ja laskuvarjojen avulla putoilevat minun ohitseni, – ne kuuluvat arvatenkin työntekijäin luokkaan. Muutamat heistä ovat sanan täydessä merkityksessä konekäsiä. Niinpä kuunvasikkain paimenen ainoa käsi on muodostunut kiinniottamista, nostamista ja ajamista varten, jota vastoin muu osa ruumista ei ole kuin välttämätön lisäke tuolle tärkeimmälle raajalle. Toisilla taas, joitten toimena luullakseni on kelloa soittavain koneitten hoitaminen, on suunnattoman herkkä kuulo; toiset taas, jotka pitävät huolta tärkeistä kemiallisista töistä, ovat varustetut mitä tarkimmalla hajuaistilla; toisilla ovat jalat litteät, ihan kuin polkusimia varten luodut; toiset, joitten sanottiin olevan lasinpuhaltajia, näyttävät olevan pelkkiä keuhkoja. Mutta hämmästyttävän tarkasti, huolellisesti ja sirosti itsekukin heistä tehtävänsä suorittaa. On siellä sitten heidän joukossaan myöskin kamminvääntäjiä, tavallista väkeä, joitten velvollisuutena ja ainoana riemuna maailmassa on olla pienten konelaitosten käynnissäpitäjiä.

"Ja kaikkien näitten asiain yli valvojina on koko joukko kaikkein rotevimpia olentoja, mitä kuussa olen ikinä nähnyt. Ne muodostavat täällä tavallaan polisivoiman, joka arvatenkin on jo pienestä pitäen toimeensa harjaantunut. Se se hillitsee erehtyväisiä taipumuksia pääsemästä valtaan ja katsoo, että suurpäitä pidetään asianmukaisessa arvossa ja kunniassa.

"Hyvin olisi intressanttia nähdä, kuinka näitä erillaisia olentoja harjoitetaan itsekutakin eri ammattiinsa. Toistaiseksi tuo asia on minulle vielä hyvin hämärä. Sen verran tiedän vaan, että erityisten koneitten hoitajia, esimerkiksi, valmistetaan sillä tapaa, että heitä nuorina pidetään purkeissa, joista vain eturaajat pistävät esiin. Tämän korkealle kehittyneen teknillisen kasvatuksen mukaan karaistaan noita 'käsiä' kiihottavilla aineilla ja ravitsevilla ruiskeilla, jota vastoin muut ruumiin-osat päästetään surkastumaan. Fiuu se selitti – ellenhän nyt häntä aivan väärin ymmärtänyt – että nämä pienet olennot ensi alussa näyttävät kärsivän tuollaisesta pitelystä, mutta piankin tottuvat kohtaloonsa. Muun muassa hän vei minut katsomaan, kuinka muutamia notkeakoipisia sanansaattajia taivuteltiin ja venytettiin jos jollain lailla. Kyllähän nämä silmäykset tällaisiin kasvatusmetodeihin vaikuttavat minuun vastenmielisesti, mutta toivonpa tuon tunteen pian hälvenevän ja ennen pitkää saavani nähdä yhä enemmänkin heidän ihmeellisestä yhteiskunta-järjestöstään. Ilkeältä tuntuu vieläkin, ajatellessani noita purkeista ulospistäviä raajoja, mutta on se sittenkin paljoa inhimillisempää menettelyä kuin meillä maan päällä, jossa lasten annetaan ensin kasvaa ihmis-olennoiksi ja sitten tehdään heistä koneita.

"Ihan äskettäin – mennessäni yhdettä- tai kahdettatoista kertaa sähkökoneeni luo – sain nähdä omituisia puolia työväen elämästä. Sillä kertaa en lähtenyt oppaineni spiraliportaita ja Keskijärven rantoja myöten, vaan oikotietä pitkän, pimeän käytävän kautta. Saavuttiin tuosta erääsen suureen, matalaan, verraten jotensakin valoisaan luolaan, jossa nenääni tuli omituinen maallinen haju. Valo tuli nopeasti paisuvista sienimäisistä kasveista, jotka, muistuttivat maallisia tatteja, mutta olivat miehen korkuisia, jopa korkeampiakin."

– 'Syövätkö kuulaiset näitä?' – kysyin minä Fiuulta.

– 'Söö-ö; se ole ravinto.'

– 'Mutta hyvät ihmiset!' – huudahdin minä. – 'Mitäs tuo on?'

Silmiini oli sattunut muuan tavattoman suuri ja kömpelönnäköinen seleniita, joka liikkumattomana makasi alassuin noitten sienirunkojen välissä. Me pysähdyimme.

– 'Kuollutko?' – kysyin minä uteliaana, sillä tähän saakka en ollut vielä nähnyt yhtään kuollutta kuussa.

– 'E-hei!' – huudahti Fiuu. – 'Se ole se ku teke töö… mutta nyt ei ole töö. Ne anta se pikkisen joomista… ja se nukkuma… niin kauan kuin ne taas tarvitse hän. Ja miksi vasten hän heräjämä, hä? Ei se nyt tarvitsema kulkema ympäri.'

– 'Tuolla vielä yksi!' virkoin minä.

"Ja todellakin: koko tuo suunnaton tattitanner oli kuin pippuroitu noilla alassuin makaavilla olennoilla. Siinä ne nukkuivat huumauksen unta, kunnes niitä taas tarvitaan, ja siinä oli heitä jos minkälaisia. Muutamia heistä me vähällä vaivalla saimme käännetyiksi seljälleen, jolloin minä sain tilaisuuden katsella heitä tarkemmin kuin tähän saakka. Käännettäessä he ääntelivät, mutta eivät sentään heränneet.

"Yksi heistä varsinkin teki minuun syvän vaikutuksen, kaiketikin siitä syystä, että hänen asemansa tuossa omituisessa valossa muistutti selvästi ihmistä. Hänen eturaajansa olivat, pitkiä, kehittyneitä koskettimia – hän oli nähtävästikin joku näppärä käsityöläinen. – Hänen asentonsa tiesi alistuvaa kärsimystä. Erehdystä tämä luulo minussa kaiketikin oli, mutta niin se minusta vain näytti. Ja kun Fiuu oli pyöräyttänyt hänet takaisin tattien väliin, tuntui minusta kuin palanen hyönteistä tuossa työntekijässä jälleen olisi tullut näkyviin.