Kitabı oku: «Kun nukkuja herää», sayfa 16

Se läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän raunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan halki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston palatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse näkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden yläpuolelle.

Graham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla kun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän rauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä pilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.

Sitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: "Mitä he tekevät? Mitä kansa tekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä vangiksi. Hän pääsee pakoon – hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!"

Suunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten aseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas näki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa käytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog seisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten näkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä taistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman vaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu avonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä näytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin päässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan joukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat erääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs takaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään, horjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan raunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen lentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi, pyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden taakse.

Sitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös, taivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse. Ostrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi eteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.

"Ne laskeutuvat alas!" huusi keltapukuinen mies. "Ne laskeutuvat alas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!"

Graham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien uusivan tätä käskyä.

Äkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä pysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia pakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että alhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.

Vieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset miehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän holvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.

Äkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui alaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin, niin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien mielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.

Se laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän tuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän näki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua, jonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita huutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.

Graham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin. Tämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa melkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen tyrkki ja murskasi toisiaan.

Ja sitten se nousi ylöspäin.

Hetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin yli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin siipiä.

Mutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä sivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.

Hetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi Ostrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti ampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan peitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.

Liian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja laskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki sitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.

Jonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa, sitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä rakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin, kuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta kaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän lainehtivan ihmismeren yli.

Hänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä pelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen vieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja laulu kasvoi, paisui ja laajeni.

Hitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja ymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog, joka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan edessä, pakeni nyt tuolla – vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut Mestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja päälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen käskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli loppunut.

Hän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa ja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä hiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä, jota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen tuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt, mutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä elämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta kysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi liian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä hän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti. Tuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo lentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa maailmasta.

XXIII Luku
Kun aeroplaanit ovat tulossa

Maailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen tahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen omat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin osa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen ylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat, Helen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman Mestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen sielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta parvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat, kinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi marssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita hän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai tottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät kumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä kaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa julistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia suuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä hän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän keltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli lausua julistuksensa.

Tämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu. Keskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut sähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja kaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän saapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat äänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun äkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä valo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat liikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen fonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten valokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä metalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien kohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen varjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.

Se, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen sielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen erottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset, kiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan odottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti olisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi löytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä muuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati, pelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa tulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän keltapukuisen miehen puoleen. "Hetkisen", sanoi hän, "täytyy minun odottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä sanottavaani".

Hänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että ensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.

"Arawan?" kysyi hän. "Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he tulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?"

"Iltahämärässä".

"Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?" kysyi hän.

"Lounaisen osaston miehet ovat valmiina".

"Valmiina!"

Hän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.

"Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit ja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja kansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti…"

"Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!" sanoi hän ja näki valon tulevan voimakkaammaksi.

Hän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia lauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että hänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa oli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi käsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle totuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus muuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen mielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän ihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin punnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut, käyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta alkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana, hidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän hämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne. "Odottakaa", huusi joku ja ovi aukeni. "Hän on tullut", sanoi ääni. Graham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.

Avoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan laajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se oli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä. Keltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.

"Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet", sanoi hän.

Helenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat laskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset aaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin sydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat kadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja hän seisoi Grahamin edessä. "Te ette ole pettänyt meitä?" huudahti hän. "Te olette meidän puolellamme?"

"Missä te olitte?" kysyi Graham.

"Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en vielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään osastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle".

"Minä palasin heti kun kuulin – "

"Minä tiesin sen", huudahti hän. "Tiesin, että te tahdoitte olla meidän puolellamme. Ja minä se olin – minä, joka kerroin uutisen kansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut aseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan toiminut! Te olette vielä Mestari".

"Te ilmaisitte sen kansalle", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että rauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja rinta nousi ja laski kiihkeästi.

"Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä kuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja kukistamaan kansan – ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä riensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari".

Graham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden suuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. "Minä olen vielä Mestari", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää, lentävää laivastoa.

"Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär".

"Teidän tähtenne", huudahti hän. "Teidän tähtenne! Jotta te, jota maailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi".

Graham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä ja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä kaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja valo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.

"Te pelastitte minut", sanoi hän, "te pelastitte valtani. Ja taistelu on alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy – ei ainakaan häpeällä".

Hän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille, jotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui hän hitaasti.

"Te uuden ajan miehet ja naiset", sanoi hän, "te olette nousseet taistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole helppo saavuttaa".

Hän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet ennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla mahdollisen epäilyksen varjoja. "Tänä yönä se alkaa", huusi hän. "Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana, se on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella. Elkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin".

Hän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen sanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui kehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi taas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan humanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne eläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan päivät olivat nykyajan ihmiselle. "Minä tulen menneisyydestä luoksenne", sanoi hän, "ja minulla on muisto aikakaudesta, joka toivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika – alun aika, jalojen toiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada sodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti nauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja miten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä kahtena satana vuotena?"

"Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen suuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme työskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden? Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena – puutetta ja työtä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen. Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto – . Löytyykö uutta uskontoa?"

Monta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän tunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui siihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja epäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan tuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen suuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen, elämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen äänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita suosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat hänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä sai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan kuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt sankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat luonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut ontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. "Tässä ja nyt", huusi hän, "teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa, annan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä annan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen puolestanne".

Suurella liikkeellä lopetti hän puheensa ja kääntyi poispäin. Hän näki äskeisen innostuksensa kuvastuvan nuoren tytön kasvoilla. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ne olivat tulvillaan innostuksen kyyneleitä. Näkymätön voima vei heitä toisiaan kohden. He tarttuivat toistensa käsiin ja seisoivat siten kauvan vaiti. Helen kuiskasi. "Minä tiesin sen", kuiskasi hän. "Minä tiesin sen". Graham ei löytänyt sanoja, hän vaan puristi hänen kättään omassaan. Hänen sielussaan taisteli suuret tunteet.

Keltapukuinen mies astui heidän viereensä. Ei kumpikaan heistä huomannut hänen tuloaan. Hän ilmoitti, että lounainen osasto marssi palatsia kohden. "Minä en odottanut niiden niin pian valmistuvan", huudahti hän. "He ovat tehneet ihmeitä. Teidän täytyy lähettää heille joku sana rohkaistakseen heitä matkallaan".

Graham laski Helenen käden vapaaksi ja katsoi keltapukuiseen mieheen vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Sitten vavahti hän ja mieleensä juolahti aikaisempi ajatuksensa lentoasemista.

"Niin", sanoi hän. "Se on hyvä, se on hyvä". Hän mietti sopivaa tervehdystä. "Sanokaa heille: – oivasti tehty, lounaislaiset".

Hän loi jälleen katseensa Helen Wottoniin. Hänen kasvoistaan voi Helen lukea, miten eri ajatukset taistelivat hänen sielussaan. "Meidän täytyy valloittaa lentoasemat", selitti hän. "Jos emme sitä onnistu tekemään, niin voivat he tuoda neekerit kaupunkiin. Ennen kaikkea täytyy meidän saada ne valtaamme".

Puhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään liikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen Helenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto peitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että hänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen tehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle miehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa välähti ilo. "Täällä minä en tee mitään", sanoi Graham.

"Se on mahdotonta", vastusteli keltapukuinen mies. "Taistelu on käsirysyä. Teidän paikkanne on täällä".

Hän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli odottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. "Meidän täytyy tietää, missä te olette", sanoi hän. "Joka hetki voi syntyä odottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja päätöstänne". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja särkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa. Grahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen luokseen.

Suunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta taistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan. Mutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan täytyi hänen olla erillään – ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai hän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja näkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin lentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon kamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä ottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon valosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin tottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat olivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa vuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa toisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman turmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella, eikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin puolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja äkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin voimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä aseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni sellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan historia ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa, hirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen toistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun vimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten myriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä liukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien alapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta, entisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja lukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen lisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla ei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis aeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti pysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.

Tavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien lähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä Etelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty niitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka löytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä tuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta. Toinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa valmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin, joissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä siellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä tietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin, vaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja tiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa niin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.

Tämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta mitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota pakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan. Ensiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä maailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä huoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!

Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita, peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit, jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.

Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan. Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika, jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut uneksiakaan".

Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään, puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä, kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.

Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta – mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän huoneesensa.

Kasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus, että taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan, että aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla turmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai hänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä jättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin. Äkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä ainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi, Atlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen ympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi hänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi hänen luokseen.

"Ei mitään uutta", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi nähdessään hänen kysyvän katseensa.

Sitten hän puhui suoraan. "Tai pikemmin – huonoja uutisia. Me olemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit lähestyvät yhä enemmän".

Hän käveli huoneen perälle ja kääntyi.

"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme – niin jotain kauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi".

"Ei!" sanoi Helen. "Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on

Jumala puolellamme".

"Ostrogilla on sotakuri – hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö, mitä juuri äsken tunsin – . Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä lähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan".

Helen ei vastannut pitkään aikaan. "Me olemme tehneet oikein", sanoi hän vihdoin.

Graham loi häneen epäilevän katseen. "Me teimme, mitä meidän täytyi. Mutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin palkka?"

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Helen.

"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja voimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan alaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä taistelua? Toinen rotu rikkoo – toinen kostaa".

"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa – !"

"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä vääryyksiä".

Helen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki asioista.

Samassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen koneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. "Mitä?" kysyi Graham.

"He ovat Vichyssä".

"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?" kysyi

Graham äkkiä.

Samassa kuului taas puhekoneen ääni. "Me saisimme nyt voiton", sanoi keltapukuinen mies mennessään pois, "jos vaan tietäisimme, minne Ostrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä – " Graham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne olivat ennättäneet jo Orleansiin.

Graham palasi Helenin luo. "Ei mitään uutisia", sanoi hän. "Ei mitään uutisia".

"Emmekö me voi mitään tehdä?"

"Emme mitään".

Hän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen luonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. "Kirottu olkoon tämä sekava maailma!" huusi hän, "ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että ihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään! Oh, kun saisi purkaa kiukkuaan!.."

Hän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. "Tämähän on järjetöntä", sanoi hän. "Minä olen villi-ihminen".

Hän käveli ja sitten seisahtui. "Ovathan Lontoo ja Pariisi vain kaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä siitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän ovat vain satunnaisia tapauksia". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen nälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui Helenin viereen.