Kitabı oku: «Kun nukkuja herää», sayfa 17

"Loppu on jo lähellä", sanoi hän. "Kansa näyttää kymmentuhansin joukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla mahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan kaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit ovat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin ei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne ovat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa meidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä! Katsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia aseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili – edes yksi ainoa! Ilman sitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu! Minun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on kestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun – "

"He olisivat muutenkin taistelleet".

"Sitä epäilen. Minä olen tullut heidän keskelleen – "

"Ei", huudahti Helen, "se ei ole totta. Jos tappio tulee – jos te kuolette – . Mutta se ei voi tapahtua, ei voi tapahtua näin monen vuoden kärsimysten jälkeen".

"Ah! Me tarkoitimme hyvää. Mutta – uskotteko todellakin?"

"Jos joudutte tappiolle", huudahti hän, "niin te olette kuitenkin puhunut. Sananne kiisivät tuulen viimana läpi maailman, ja puhalsivat vapaudentulen ilmiliekkiin. Mitä siitä, jos tuo liekki hiukan leiskahteleekin. Ei mikään voi puhuttua sanaa muuttaa. Tehtävänne on onnistunut."

"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä kaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte – hyvä Jumala! Siitä on nyt tuskin vuorokausi kulunut! – Minä sanoin, ettei minulla ollut teidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa – nyt ei missään tapauksessa voi tehdä enää mitään."

"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä – ? Kadutteko?"

"En", vastasi Graham nopeasti, "en! Nimessä Jumalan – en!" Äänensä värähti. "Mutta – . Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän – ja toimin liian nopeasti…"

Hän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.

"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien kuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty – loppunut. Teillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän – tai hiukan vähemmän – "

Graham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti, että aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.

Helen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän tuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden uhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. "Oh! kunhan vaan olen ollut rehellinen!" huudahti hän, ja sitten, "olenko ollut rehellinen? Minä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa. Niin, sitä se oli".

"Niin", sanoi Graham, "niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä. Me julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt – . Mutta nyt kai viimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet."

Hän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.

He eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin juoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. "Se on – ", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa, riemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat "Voitto!" Niin, he huusivat "Voitto!" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon välke loisti kasvoissaan.

Keltapukuinen mies veti verhot syrjään ja astui sisään vavisten, suuren mielenliikutuksen vallassa. "Voitto", huusi hän, "voitto! Kansa voittaa. Ostrogin miehet ovat joutuneet tappiolle".

"Voittoko?", huudahti Helen ja hänen äänensä sointui käheältä ja heikolta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Graham. "Kertokaa minulle! Mitä?"

"Me olemme karkoittaneet heidät Norwoodin alemmista gallerioista, Streatham sytytettiin ja palaa ilmiliekissä, ja Roehampton en meidän hallussamme. Meidän! – ja me olemme anastaneet sinne jääneen aeropiilin".

Hetkisen Graham ja Helen olivat vaiti, heidän sydämensä sykkivät

kiihkeästi, he katsoivat toinen toisiinsa. Viimeisen kerran välähti

Grahamin mieleen ajatus valtakunnasta, kuningasvallasta yhdessä

Helenin kanssa. Se välähti ja katosi.

Kimeä kello soi. Kiihoittunut, harmaatukkainen mies tuli osastopäällikköjen huoneesta. "Kaikki on hukassa", huusi hän.

"Mitä hyötyä meillä nyt on Roehamptonin valloituksesta? Aeroplaanit nähtiin jo Boulognen luona!"

"Siis kanaali enää jälellä!" sanoi keltapukuinen mies.

Hän teki nopeasti laskelman. "Puolen tunnin päästä".

"Heillä on kolme lentoasemaa hallussaan", sanoi vanhus.

"Ja kanuunat?" sanoi Graham.

"Me emme voi saada niitä kuntoon – puolessa tunnissa".

"Onko ne siis löydetty?"

"Liian myöhään", sanoi vanhus.

"Jos me voisimme heitä pidättää tunnin ajan!" huusi keltapukuinen mies.

"Ei mikään heitä nyt voi pidättää", sanoi vanhus. "Heillä on ensimmäisessä laivastossaan lähes sata aeroplaania".

"Tunninko ajan?" kysyi Graham.

"Niin lähellä voittoa!" sanoi osastopäällikkö. "Nyt kun olemme löytäneet nuo kanuunat. Niin lähellä voittoa – . Jos saisimme ne edes nostetuiksi kaupungin katolle".

"Pitkänkö ajan se veisi?" kysyi Graham äkkiä.

"Tunnin ajan – varmasti".

"Liian myöhään", huudahti osastopäällikkö, "liian myöhään".

"Onko se liian myöhäistä?" kysyi Graham. "Juuri nyt – . Tunnin päästä!"

Hän keksi äkkiä pelastuksen mahdollisuuden. Hän koetti puhua tyynesti, mutta kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Yksi mahdollisuus löytyy. Te sanoitte, että yksi aeropiili löytyy – ?"

"Roehamptonin lentoasemalla, sir".

"Särjettynäkö?"

"Ei. Se makaa selällään vaunuissa. Sen voi nostaa raiteille – hyvin helposti. Mutta meillä ei ole aeronautia – ".

Graham katsahti molempiin miehiin ja sitten Heleniin. Hän puhui pitkän äänettömyyden jälkeen. "Meilläkö ei ole aeronautia?"

"Ei ainoatakaan".

"Aeroplaanit ovat kömpelöitä", sanoi hän mietteissään, "verrattuina aeropiileihin".

Hän kääntyi äkkiä Helenin puoleen. Hän oli päätöksensä tehnyt. "Minun täytyy se tehdä".

"Tehdä, mitä?"

"Mennä lentoasemalle – tuon aeropiilin luo".

"Mitä te tarkoitatte?"

"Minähän olen aeronauti. Ja siis – . Nämät päivät, joista te minua moititte, eivät siis ole kuluneet hukkaan".

Hän kääntyi keltapukuisen ja vanhuksen puoleen. "Käskekää heitä nostamaan aeropiili raiteille".

Keltapukuinen hidasteli.

"Mitä te aijotte tehdä?" huudahti Helen.

"Tuo aeropiili – se on kohtalon suoma – ".

"Te aijotte – ?"

"Taistella – niin. Taistella ilmassa. Minä olen sitä jo ajatellut

– . Aeroplaani on kömpelö. Tarmokas mies – !"

"Mutta – siitä asti kuin lentokoneet keksittiin – " huudahti keltapukuinen mies.

"Sitä ei ole tarvittu. Mutta nyt on aika tullut. Sanokaa heille nyt – käskekää heitä nyt – nostamaan se raiteille".

Vanhus loi kysyvän katseen keltapukuiseen mieheen, kohotti päätään, ja riensi pois.

Helen astui askeleen Grahamia kohden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

"Mutta – miten yksi voi taistella? Te saatte surmanne".

"Ehkä. Mutta, jollen tee sitä itse – tai annan jonkun toisen sen uskaltaa – ".

Hän vaikeni, hän ei enää voinut puhua, yhdellä liikkeellä hän syrjäytti muut mahdollisuudet, ja he seisoivat katsoen toisiinsa.

"Te olette oikeassa", sanoi Helen vihdoin hiljaa. "Te olette oikeassa. Jos se on tehtävä. Niin teidän täytyy mennä".

Graham astui askeleen häntä kohden, Helen peräytyi, käänsi kalpeat kasvonsa poispäin ja esti häntä lähestymästä. "Ei", sanoi hän vaivalloisesti hengittäen. "Minä en voisi – . Menkää nyt".

Graham ojensi kätensä. Helen puristi sitä. "Menkää nyt", huudahti hän. "Menkää nyt".

Graham hidasteli ja tajusi. Hän nosti kätensä ylöspäin puoliteatraalisella tavalla. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Hän poistui.

Keltapukuinen mies kääntyi hienotunteisena ovea kohden. Mutta Graham meni hänen ohitseen. Hän riensi salin läpi, jossa osastopäällikkö telefoonin kautta käski nostamaan aeropiilin raiteille.

Keltapukuinen mies loi katseen liikkumattomaan Heleniin, hidasteli ja riensi Grahamin jälestä. Graham ei katsahtanut taakseen, hän ei sanonut sanaakaan ennenkuin etuhuoneen suureen saliin johtava verho sulkeutui hänen takanaan. Sitten käänsi hän päänsä ja verettömiltä huuliltaan kuului lyhyt, nopea käsky.

XXIV Luku
Aeroplaanien tulo

Kaksi sinipukuista miestä makasi suullaan rautasillalla, joka kulki Roehamptonin lentoaseman reunaa myöten, pyssyt ojolla tähystellen Wimbleton-Parkin lentoasemalle päin. Tuon tuostakin nämät miehet vaihtoivat sanan keskenään. He puhuivat sitä sotkuista englanninkieltä, jota heidän kansanluokkansa ja aikakautensa käytti. Ostrogilaisten tuli oli harventunut ja lopulta tauonnut, eikä vähään aikaan ollut näkynyt muuta kuin joitakuita yksityisiä vihollisia. Mutta kaiku siitä taistelusta, jota yhä vielä käytiin alemmissa gallerioissa, kuului joskus kansan huutojen tauottua. Muutaman metrin päässä heidän takanaan virui kuollut taistelija selällään, ja hänen sininen pukunsa kyti hiljaa sen aukon ympärillä, josta kuula oli osunut hänen rintaansa. Aivan ruumiin vieressä istui eräs haavoittunut, jonka jalka oli ammuttu, elottomin kasvoin tuijottaen vammaansa. Heidän takanaan lepäsi jättiläiskoossaan valloitettu aeropiili kärryjensä päällä selällään. Toinen miehistä kertoi miten hän nähdessään erään vihollisen koettavan pujahtaa rautapylvään taakse suojaan, oli umpimähkään ampunut ja osunut toiseen juuri kun tämä vauhdin vaikutuksesta olikin juossut pylvään ohitse.

"Minä en näe häntä lainkaan", sanoi toinen mies kiusalla.

Ampuja alkoi räyhätä ja haukkua kiihoittuneena selittäen tehneensä tuon teon. Mutta äkkiä, keskellä hänen puhettaan kuului alhaalta voimakasta huutoa.

"Mitä nyt on tapahtunut", sanoi hän ja nousi toiselle kyynärpäälleen ja katsoi portaiden päästä keskikerrokseen. Joukko sinipukuisia riensi portaita ylös ja kiisi lentoaseman halki aeropiilin luo.

"Emme me tarvitse noita houkkioita", sanoi hänen toverinsa. "Ne vaan häiritsevät ja estävät ampumasta. Mitä he nyt aikovat?"

"Ssh! – he huutavat jotain".

Molemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut aeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista viitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi sen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä kuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli nostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. "He aikovat kääntää sen vaunuilleen – sitä he tekevät".

Hän nousi seisomaan, samoin toverinsa. "Mitä varten?" sanoi hänen toverinsa. "Eihän meillä ole aeronautia".

"He panevat sen ainakin kuntoon". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten puuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi hän: "Pidä sinä tätä", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa; ja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän hikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani, ja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa huutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla sen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin vasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta tarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan. "Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan, se mies on kuningas", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja huusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun hän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan ja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan parven nousevan portaita ylös. "Mestari tulee", huudettiin, "Mestari tulee", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja koetti päästä lähemmäksi keskiportaita. "Mestari tulee!" "Nukkuja, Mestari!" "Jumala ja Mestari", huusivat äänet.

Äkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa univormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki hän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva, musta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan eteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään olevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin kalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja koetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä sotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: "Tilaa aeropiilille!" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.

Kellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä ja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään seisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden liikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän saa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan kansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen mies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän asettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti tuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä, jotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat aeroplaanien tuloa. Pääasia – tällä hetkellä – oli päästä lähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo ihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea, mitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi kansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien kannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään olevilta kiskoilta.

Hetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin käyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti tunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula oli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti kymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli mittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen jokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä. Kuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen alas.

Sekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta myöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin saadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata. Hetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten huudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui tuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.

Ylöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta vapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan korkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi. Hän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin aeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä viistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet aeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen toimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen laukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa ymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen hetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa lisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä aeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden, keulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se taipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.

Hän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja krats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä olevaan siipeen.

Hyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon hyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti alas hänen näkyvistään.

Hän huomasi keulansa painuvan alaspäin, kätensä takertui vipuun kiinni, veti ja sai koneen siirtymään taapäin. Hän tunsi pienen täräyksen, koneen keula kääntyi äkkiä ylöspäin ja hetkisen aikaa tunsi hän makaavansa melkein selällään. Kone kieppui ja heilui, se näytti tanssivan paikallaan. Hän ponnisti kovasti voimiaan, painautui vipua vastaan ja sai koneen hitaasti taas kulkemaan eteenpäin. Hän nousi, mutta ei enää niin jyrkästi pystysuoraan. Hän läähätti hetkisen, ja tarttui jälleen vipuihin. Ilma vinkui hänen ympärillään. Uusi ponnistus ja hän lensi melkein vaakasuorassa. Hän saattoi jälleen hengittää. Ensi kerran käänsi hän päänsä nähdäkseen, miten vastustajiensa oli käynyt. Hän tarkasti vielä vipua, katsoi uudestaan alaspäin. Ensi hetkessä luuli hän niiden kadonneen. Kuten kupariraha pyörii rahapeliä pelattaessa, niin näki hän etelänpuoleisten lentoasemien välillä jotain pientä, litteää, kepeää ja särkyvää putoavan.

Ensiksi ei hän ymmärtänyt, mitä se oli, mutta sitten hurja ilo sai hänessä vallan. Hän huusi täyttä kurkkua ja hänen äänensä kuului villiltä, ja kiisi yhä ylemmäksi taivaalla. "Missä on toinen aeropiili", ajatteli hän. "Nyt on sen vuoro – " Katsoessaan ympärilleen avaruuteen pelkäsi hän ensi hetkessä, että se oli lentänyt hänen yläpuolelleen, mutta sitten näki hän sen laskeutuvan Norwoodin lentoasemalle. He olivat aikoneet ampua. Mutta kun olisivat voineet pudota suinpäin pari tuhatta jalkaa alaspäin, niin heidän rohkeutensa ei riittänyt siihen. Taistelu oli päättynyt.

Hetkisen liiteli hän kehässä ja sitten lensi hän jyrkästi alaspäin lounaisia lentoasemia kohden. Hämärä alkoi jo tulla; sauhu palavasta Streathamin lentoasemasta, joka oli ollut niin paksu ja musta, oli nyt vaan tulipylväänä. Kaikki liikkuvien katujen täyttämät aukeamat, kadut ja läpikuultavat kupukatot, kuilut rakennusten välillä välkkyivät nyt sähkövalon loistossa, jota pehmensi laskevan auringon säteet. Niillä kolmella lentoasemalla, jotka vielä olivat Ostrogilaisten hallussa – sillä Wimbledon-Parkin asemaa ei voitu käyttää, – se oli niin lähellä palavaa Roehamptonia, ja Streatham oli yhtenä pätsinä – paloi rovioita opastaakseen tulevia aeroplaaneja. Kun hän lensi Roehamptonin ylitse näki hän siellä tiheän väkijoukon. Hän kuuli innokkaita hurraahuutoja, kuuli Wimbleton-Parkista ammutun kuulan suhahtavan ilman läpi ja lentävän Surreyn kenttien yli. Hän tunsi tuulen viiman ja käänsi lentokoneensa niin, että se nosti hänet yhä ylemmäksi.

Hän kohosi ja kohosi, pitäen silmällä koneen tasaista käyntiä, kunnes koko seutu näytti siniseltä ja epäselvältä, ja koko Lontoo oli kuin pieni valojuovainen kartta, leikkikalukaupunki etäisyydessä. Taivaanrannan pilvireunan alapuolella oli taivas safiirinvärinen ja noustessaan ylöspäin tuli yhä enemmän tähtiä näkyviin.

Ja kas! Etelässä alhaalla ja nopeasti lähestyen näkyi kaksi pientä valopilkkua, sitten useampia ja lopulta kokonainen valosikermä kiitäen nopeasti eteenpäin. Kohta hän saattoi ne laskea. Niitä oli kaksikymmentä neljä. Aeroplaanien ensimmäinen laivasto saapui! Kauempana näkyi vielä suurempi lauma.

Hän lensi puolikehässä päästämättä tätä lähestyvää laivastoa näkyvistään. Ne lensivät kolmion muodossa, ja nuo jättiläiskokoiset loistavat muodot lähestyivät täyttä lentoa ilmassa Grahamin alapuolella. Hän laski sukkelaan heidän nopeutensa ja lykäten koneen eteenpäin alkoi hän laskeutua yhä suuremmalla vauhdilla. Hän veti vivusta ja kone lakkasi käymästä. Hän alkoi laskeutua alaspäin yhä nopeammin ja nopeammin. Hän suuntasi kolmion kärkeä kohden. Hän putosi kuin kivi vinkuvan ilman halki. Hänen mielestään kului tuskin sekunti tämän hetken ja sen hetken välillä, jolloin hän iskee etummaiseen aeroplaaniin.

Ei kukaan tuossa lähenevässä suuressa neekerilaumassa aavistanut uhkaavaa kohtaloaan, ei kukaan uneksinutkaan haukasta, joka taivaalta siten iski heitä kohden. Ne, jotka eivät olleet ilmataudista heikkoja, kurottivat mustia kaulojaan ja silmät selällään katselivat usvaista kaupunkia, joka yhä läheni, rikasta ja loistavaa kaupunkia, jonne heidän tottelevia käsivarsiaan tuotettiin. Hampaat kiiluivat ja mustat kasvot loistivat. He olivat kuulleet puhuttavan Pariisiin tuotettujen toveriensa urotöistä, ja he tiesivät, että heilläkin olisi ihanat hetkensä Lontoon köyhälistön keskellä. Ja äkkiä Graham iski heihin.

Hän oli suunnannut aeroplaanin runkoa kohden, mutta aivan viime hetkessä heräsi parempi ajatus hänen mielessään. Hän kierrähti hiukan ja lensi koko painollaan vasempaan siipeen. Töytäys lennätti hänet taapäin. Keula lensi aeroplaanin joustavan siiven läpi keskustaa kohden. Hän tunsi miten suuren aeroplaanin vauhti vei häntä ja aeropiiliään eteenpäin, ja kului sekunti, jona hän ajatteli, miten tämä päättynee. Hän kuuli tuhannen ihmisen hätähuudot ja huomasi, että koneensa pysyi tasapainossa, mutta kiinni jättiläislaivassa, joka vei häntä mukanaan alaspäin. Hän katsoi sivulle ja näki aeroplaanin keskisiiven ja vastaisen siiven läpättävän. Hän näki siipien kannatteiden läpi kaatuneita tuolia, tuijottavia silmiä ja taipuneihin kannatteihin takertuvia käsiä. Vastaisen siiven aukot aukenivat, kun aeronauti koetti saada laivaansa tasapainoon! Ylhäällä seisahtui toinen aeroplaani äkkiä välttääkseen joutuvansa putoavan toverinsa pyörteesen. Leveiden siipien lainehtiva pinta tuntui ratkeavan. Hän tunsi aeropiilinsä päässeen irti. Ja tuo vioittunut hirviö hänen allaan kääntyi aivan nurin kuin kaatuva muuri.

Graham ei ollut aivan selvillä siitä, että hän oli iskenyt aeroplaanin sivusiipeen ja päässyt irti, ennenkuin hän huomasi lentävänsä vapaasti ja alaspäin nopeasti lähestyen maata. Mitä oli hän tehnyt? Sydämensä sykki rinnassaan kuten hurjasti käypä kone, ja vähään aikaan, joka oli vaarallinen hetki hänelle, ei hän voinut liikuttaa vipuja, sillä hänen kätensä olivat aivan herpaantuneet. Vihdoin saattoi hän sen kuitenkin tehdä ja veti voimakkaasti konetta taapäin, taisteli pari sekuntia häilymistä vastaan, tunsi koneen pääsevän paikoilleen, asettuvan vaakasuoraan, ja sai vihdoin sen jälleen liikkeesen.

Hän katsoi ylöspäin ja näki kaksi aeroplaania kiitävän aivan hänen ylitseen, niiden matkustajat huusivat. Hän katsoi taaksepäin ja näki laivaston pääosan hajaantuvan ja pakenevan joka taholle; hävittämänsä aeropiili, ja joka ei ollut voinut kääntyä oikeinpäin, sipaisi kuin jättiläissuuren veitsen terä aivan alapuolellaan olevan tuulimoottorin siipiä.

Hän painoi koneen taapäin ja katsoi vielä. Hänen koko huomionsa kohdistui allaan olevaan näkyyn ja hän nousi ylöspäin tarkastamatta aeropiilinsä suuntaa. Suuri aeroplaani putosi maahan, ja oma painonsa särki koneen sisustan; sitten kone heilahti, murskaantui suulleen siipiensä päälle. Äkkiä sen kyljestä nousi valkoinen tulen kieleke taivasta kohden. Tällä hetkellä huomasi Graham toisen aeroplaanin kiitävän suoraan häntä kohden, ja käänsi koneensa ylöspäin ja vältti siten hyökkäyksen – jos se oli hyökkäys. Se kaarteli hänen vieressään, veti hänet metrin verran alaspäin ja melkein kaasi hänet nurin hurjaa vauhtia kiitäessään.

Hän näki kolme muuta aeroplaania syöksyvän häntä kohden ja hän huomasi, että hänen välttämättä täytyi päästä niiden yläpuolelle. Aeroplaaneja oli hänen ympärillään ja ne kaartelivat hurjaa kyytiä koettaen väistää häntä, kuten hän luuli. Niitä oli hänen vieressään ylä- ja alapuolella, idän ja lännen puolella. Hyvin etäältä kuuli hän yhteentörmäyksen ja kaksi aeroplaania syöksyi syvyyteen. Etäällä näkyi uusi laivasto saapuvan. Graham nousi tasaisesti ylöspäin. Kohta olivat kaikki aeroplaanit hänen alapuolellaan, mutta vähään aikaan ei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, kun ei tietänyt välimatkan suuruutta. Ja sitten syöksyi hän toisen uhrinsa kimppuun, ja kaikki siinä olevat sotilaat näkivät hänen tulevan. Raskas kone kieppui ja heilahteli, sillä kaikki kauhistuneet miehet kapusivat aeroplaanin peräosaan ottamaan aseitaan. Joukko kuulia vinkui ilmassa ja tulikipinä välähti häntä suojaavan tuulisuojuksen lasissa. Aeroplaani hidasti kulkuaan ja laskeutui alemmaksi, mutta laskeutuikin liian paljon. Samassa hetkessä näki Graham Bromleykukkulan tuulimoottorien kiitävän lähemmäksi, käänsi koneensa syrjään ja aeroplaani, jota hän oli kiidättänyt eteenpäin paiskautui sitä vastaan. Kaikki äänet yhtyivät kamalaksi hätähuudoksi. Suuri aeroplaani näytti sekunnin ajan seisahtuvan pystyyn moottorien siipien sirpaleiden keskelle, ja sitten se särkyi. Suuria kappaleita lensi ilman halki ja sen koneet pirstaantuivat kuin simpukan kuoret. Kirkas liekki leimahti iltahämäräiselle taivaalle.

"Kaksi!" huusi Graham, samalla kun ylhäältä heitetty pommi räjähti pudotessaan, ja kiisi täyttä vauhtia jälleen ylöspäin. Ylpeä iloisuus sai hänessä vallan ja hän tunsi jättiläissuurta toimintahalua. Kaikki hänen levottomuutensa ihmiskunnan kohtalosta ja omasta kykenemättömyydestään olivat kokonaan kadonneet. Hän oli nyt vaan taistelija, joka iloitsi omasta voimastaan. Aeroplaanit näyttivät kiitävän joka taholle, koettaen vaan päästä häntä pakoon, neekerien hätähuudot kuuluivat lyhyeinä parahduksina aina kun hän lensi niiden lähitse. Hän valitsi kolmannen uhrinsa, iski siihen nopeasti, mutta ei saanut sitä kaatumaan. Se pääsi pakoon ja murskaantui Lontoon korkeita ulkoseiniä vastaan. Tästä yhteentörmäyksestä päästyään liiti hän niin alas, että näki jäniksen peloissaan kiitävän erään kummun yli. Äkkinäisellä käänteellä nousi hän ylöspäin ja huomasi kulkevansa Lontoon keskiosan yli ja että ilma hänen ympärillään oli aivan vapaa. Hänen oikealla puolellaan lennättivät Ostrogilaiset ilmaan tavattoman määrän varoitusrakettia, jotka paukkuivat hämärässä. Etelässä sauhusi puoli tusinaa aeroplaanin raunioita, ja idässä, lännessä ja pohjoisessa pakeni niitä hurjaa kyytiä. Ne liitelivät pohjoiseen ja länteen ja palasivat sitten etelään, sillä ne eivät voineet pysähtyä ilmassa. Nykyisen hämmennyksen aikana olisi jokaista hyökkäysyritystä seurannut kamalia yhteentörmäyksiä. Grahamin oli vaikea täydelleen arvostella, mitä hän oli tehnyt. Joka taholla poistui aeroplaaneja. Ne poistuivat. Ne tulivat yhä pienemmiksi. Ne pakenivat!

Hän kulki noin parisataa jalkaa Roehamptonin lentoaseman yläpuolitse. Se oli aivan mustanaan kansaa, joka innoissaan huusi. Mutta miksi Wimbleton-Parkin asema oli myöskin mustanaan riemuitsevaa kansaa? Streathamin lentoaseman liekit peittivät kolme etäämpänä olevaa asemaa. Hän kiersi ja nousi ylemmäksi nähdäkseen pohjoiset kaupunginosat. Ensiksi näkyi sauhun takaa Shooters' Hill'in valaistu lentoasema, jolla eräs aeroplaani, jonka oli onnistunut päästä maihin, purki neekereitään. Sitten näkyi Blackheath, ja viimeisten sauhupilvien alla Norwoodin lentoasema. Blackheathille ei ollut tullut aeroplaania, mutta eräs aeropiili oli lentovalmiina raiteilla. Norwood oli aivan täynnä kansaa, joka juoksi sinne ja tänne hurjan sekasorron vallitessa. Miksi? Äkkiä hän ymmärsi syyn. Lentoasemien itsepintainen puolustus oli loppunut, kansa tunkeutui Ostrogin viimeisen turvapaikan alakerrokseen. Ja sitten, kaukaa kaupungin pohjoiselta puolelta kuului kumea jyrähdys, iloinen viesti hänelle, voiton merkki ja ääni, kanuunan raskas paukahdus. Suunsa aukeni puoliksi, mielenliikutus kuvastui kasvoissaan.

Hän hengitti syvään. "He voittavat", huusi hän vapaasen ilmaan; "kansa voittaa!" Toinen kanuunan paukahdus kuului aivan kuin vastaukseksi. Ja sitten näki hän Blackheathin aeropiilin kiitävän pitkin raiteitaan lentääkseen. Se kiisi eteenpäin ja kohosi. Se lensi ilmaan kuin kuula suunnaten kulkuaan etelään, häntä pakoon.

Heti ymmärsi hän, mitä oli tekeillä. Ostrog pakeni varmaankin sillä. Hän huusi ja kiisi sitä kohden. Jouduttamalla laskeutumistaan lensi hän nopeasti viistoon alaspäin. Pakolainen nousi äkkiä hänen lähestyessään. Graham lisäsi vauhtia ja syöksyi suoraan sitä kohden.

Mutta aeropiili väisti äkkiä, ja Graham meni ohitse kiitäen suinpäin hyödyttömällä vauhdillaan maata kohden.

Graham oli raivoissaan. Hän veti koneen taapäin ja kiisi kaarissa ylöspäin. Hän näki edessään Ostrogin aeropiilin kierteenmuotoisesti pakenevan. Graham nousi suoraan ylöspäin ja sai sen kiinni suuremmalla vauhdillaan ja aeropiilinsä kepeydellä, hänellä kun oli siinä yksi mies vähemmän. Hän syöksyi suinpäin ja epäonnistui jälleen! Kiitäessään ohitse näki hän Ostrogin aeronautin tyynet ja itseensä luottavat kasvot, ja Ostrogin horjumattoman päättäväisen ryhdin. Ostrog näytti katsovan suoraan toisaanne – etelään. Graham käsitti kuinka kömpelöltä hänen lentonsa mahtoi näyttää, ja se suututti häntä. Alapuolellaan näki hän Croydonin kalliot. Hän nousi äkkiä jälleen ylöspäin ja sai uudelleen vihollisensa kiinni.

Hän katsoi olkansa yli, outo näky kiinnitti hänen huomiotaan. Shooter's Hill'in lentoasema näytti nousevan; tulipylväs, joka muuttui harmaaksi muodoksi, kuten savu ja rautahatuksi, lensi ilmaan. Silmänräpäyksen tämä hatun muoto pysyi pudottaen päältään suuret määrät metallia, sitten tiheä sauhu alkoi tulvia siitä. Kansa oli räjäyttänyt sen ilmaan aeroplaanineen ja kaikkineen! Ja äkkiä toinen samallainen harmaa sauhupylväs nousi Norwoodin lentoasemalta. Ja juuri kun hän tätä katseli, kuului kumea jyrähdys, ja ensimmäisen räjähdyksen ilmalaine osui häneen. Hän lensi ylös ja sivulle.

Ensiksi aeropiili putosi melkein pystysuoraan keula edellä ja oli menemäisillään aivan nurin. Graham nojasi tuulensuojustimeen välttäen pyörää, joka kieppui hänen päänsä päällä. Ja sitten toisen räjähdyksen laine iski aeropiilin sivuun.

Graham takertui erääsen kannaterautaan ja ilma vinkui hänen ohitseen ja ylöspäin. Hän tunsi olevansa paikallaan, liikkumatta ilmassa, viiman kulkiessa hänen ohitseen. Hän otaksui putoavansa. Sitten oli hän putoamisestaan varma. Hän ei voinut katsoa alaspäin.

Hän muisti uskomattoman nopeasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut heräämisestään asti, epäilyksen hetkiä, vallan päiviä, ja lopulta Ostrogin suunnitellun petoksen myrskyisää ilmitulemista. Hän oli joutunut tappiolle, mutta Lontoo oli pelastettu. Lontoo oli pelastettu.

Kaikki se oli hänen mielestään niin epätodellista. Kuka oli hän?

Miksi takertui hän niin epätoivoisesti kiinni? Miksi hän ei voinut irroittautua? Tällähän tavoin lukemattomat unet olivat päättyneet.

Mutta hetken päästä hän varmaan herää.

Ajatuksensa kiisivät yhä nopeammin. Hän kysyi itseltään, näkeneekö hän enää Heleniä. Hänestä olisi se järjetöntä, ellei hän enää tapaisi häntä. Tämän täytyi olla unta! Nyt hän varmaankin kohtaa hänet. Hän ainakin oli todellinen. Hän oli todellinen. Hän herää ja tapaa hänet.

Vaikka hän ei sitä voinutkaan nähdä, niin äkkiä huomasi hän tulleensa aivan lähelle maata.

LOPPU