Kitabı oku: «Kapina», sayfa 11

Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys, johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.

Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan, asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja välikappaleitaan.

Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja hiljaisuutta.

Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen. Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään. Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.

– Kuulehan, rakas markiisi, – hän sanoi, – murhemielin me kaikki näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.

– Mitä tarkoitat noilla sanoilla?

– Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?

– Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo huomisaamuna.

– Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut vihollisen käsiin?

– Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo ole sitä tehnyt, – huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää uhmailevalta.

– Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää, ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.

– Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä. Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä, mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut…

– Luuletteko, – sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen, – Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista? Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te, herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki, valvoakseen turvallisuuttanne.

– Rouvaseni, – vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin katsein, – muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle. Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.

Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet. Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.

Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana ja kuiskasi hänelle:

– Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.

– Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, – vastasi Marie nauraen. – Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö, jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.

– Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa

Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.

– Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa hän paraikaa puhuu minusta?

– Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?

– Totta kai sen tahdon tietää!.. tarvitseeko sellaista edes kysyä?

– Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.

– Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne kohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi. En tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että petän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.

Hän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.

– Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän ilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat. Mutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat ystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni sattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku katu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä ajatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen nainen…

Puhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin, joka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.

– Olen ansainnut nämä solvaukset, – hän virkkoi. – Tahtoisin saada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin olla rakastettu… silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin teihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta. Keskeyttäkäämme enemmät puheet, – hän sanoi rypistäen kulmakarvoja ja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. – Hyvästi.

Epätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.

– Marie, elämäni on teidän hallussanne, – kuiskasi hänelle nuori markiisi.

Marie pysähtyi ja katsoi häneen.

– Ei, ei, – hän sanoi, – olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut, teitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne. Olin mieletön.

– Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?

– Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä…

– Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, – sanoi markiisi.

Marie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi keskeytettyä puhelua:

– Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen, abotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä, ehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden 1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan usuttaja näillä seuduilla ja erään "Pyhä Sydän" nimisen hengellisen seuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena hän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista, ja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten huomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja, saavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko salaisuus.

– Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat niin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua miestä.

– Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa.

Ettekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?

– Onko se todella hän? – sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. —

Ja sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!

– Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka paraikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?

– Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?

– Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen parlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet. Hänellä on ruhtinasten luottamus.

– Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee polttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa piipunpesään, kuin moukka ainakin? – kysyi neiti de Verneuil nauraen.

– Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön mies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa, jonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat ehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.

– Mutta tuo nainen, kuka hän on?

– Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä on suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.

– Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?

Markiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.

– Kunnioitatteko häntä?

– Te olette totisesti hyvin utelias.

– Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla kilpailijattareni, – sanoi nauraen neiti de Verneuil; – annan hänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän minullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?

– Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta raivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu, kuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.

– Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?.. – sanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. – Nämä siis ovat kuninkaan puolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?

– He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, – sanoi markiisi ylimielisenä. – Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt ja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja syöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia kuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!..

– Olkaa siis te, – sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen valtaama, – puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä tarvitsen… siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun pitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää velvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä muukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni löisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi; mutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi minut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.

– Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, – sanoi markiisi ollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat vahvistaneet hänen luulojaan.

– Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi teitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en liioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät yhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan. Kenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka teidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran suorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli, että hänet elävältä poltettiin… Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja, ja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa yksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät istumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka siitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa suurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos tahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.

– Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille – jäisin silloin helposti ilman sotilaita.

– Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä tuhannen peninkulman päähän.

– Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla taistelussa, – virkkoi markiisi vakavana, – ja heidän vikansa unhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat voiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!

– En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.

– En ole ainoa, – vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. – Tuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota olette kuullut mainittavan "Isoksi Jaakoksi", on kreivi de Fontaine; toinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.

– Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä omituisinta osaa?.. – huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.

– La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se ei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita…

– Te saatte minut vapisemaan! – huudahti Marie. – Markiisi, – sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän persoonallisista syistä salasi jotain, – yksi ainoa hetki riittää kukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu useiden ihmisten elämä ja onni…

Hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi sitten:

– Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa vaara.

– Minä olen kyllä varuillani, – sanoi markiisi hymyillen, peittääkseen mielenliikutustaan. – Mutta älkää enää puhuko minulle sotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän turvallisuutensa.

– Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa te meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan hallitseminen syöksisi minut epätoivoon.

– Herra markiisi, – kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut, katkaisten tämän keskustelun, – tulevatko siniset viipymään täällä kauan?

– He lähtevät heti kun ovat levänneet, – huudahti Marie.

Markiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä levottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva du Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli hymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera ilme.

Samana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de Verneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen, katsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän näki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias tietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja lähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä haihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja hymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan lammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut mitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli mielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.

* * * * *

Lammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta ilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa suojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua ja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea. Vuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä linnan ikkunoista.

Francine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka heijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki ajatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti niiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen varjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka ilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti miehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä lehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.

Mutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana. Rantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine näki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin satumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja orjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat paikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli tuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat äkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet olivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle, että hän näki edessään Marche-à-Terren.

Yksi ainoa kädenliike tarjosi hänelle osviittaa, ja kärsimättömän uteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet johonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle nurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä, huomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla mitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja kuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia metsän hiljaisuudessa.

Hän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori ja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi postivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä yhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen metsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista. Tämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme kantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin asumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan puolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain kamalaa sotajuonta.

– Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua tuossa… Jo nyt riittää, Pille-Miche… – sanoi raaka ja käheä ääni, jonka Francine tunsi.

– Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? – kysyi Pille-Miche, päästäen leveän ja typerän naurun. – Mutta etkö pelkää, että Gars suuttuu? – hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.

– Suuttukoon vaan, – sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; – mutta joka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. – Kas tuossa ajoneuvot, – hän äkkiä virkkoi, – jotka meidän on kahden lykättävä vajaan.

Pille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin rajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja vähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita tilannettaan.

Pille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana omenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt jakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi, poistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden pysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin karvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin taika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi alas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy, joka sulostuttaa kiihtynyttä naista:

– Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen pojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon kaiken tietää.

Nämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen ollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi hänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä katseita:

– Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta ensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.

Ja hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.

– Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, – hän jatkoi, – sinun täytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.

Francine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli heidän rakkautensa pantti.

– Tämän rukousnauhan kautta, – jatkoi chouani liikutettuna, – sinä vannoit…

Hän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa huulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.

– Tarvitseeko minun vannoa? – hän kysyi.

Marche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä hetken ja jatkoi:

– Onko neitisi nimi todella de Verneuil?

Francine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat rentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus peitti kasvot.

– Tuo neiti on lutka! – huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä.

Kun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti hänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin. Bretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan villipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin kulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa vetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka puolustaa herraansa.

– Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi erosinkaan sinusta? – Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä, luovuttamaan Garsia!

Nämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine oli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta katsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset silmänsä ja vastasi tyynesti:

– Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen pannut sinun päähäsi…

Marche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui hänen käteensä:

– Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan, en ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä käsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen on minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi elämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa, niin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän eläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä kehenkään muuhun kuin sinuun.

– Minä en ole se, joka täällä käskee, – sanoi chouani äreästi.

Hänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin korviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.

– Kas niin, lupaa minulle, – jatkoi Francine, huomatessaan, että hän ei enää ollut niin ankara, – lupaa minulle käyttäväsi hyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.

Marche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä, ja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä turvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten askelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja näyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.

– Ehkä pelastan hänet, – sanoi hän lemmitylleen, – jos voit saada hänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa, niin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en vastaa mistään!

– Lupaan sen sinulle, – vastasi Francine pelästyksissään.

– No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa pelkosi kaikilta, emännältäsikin.

– Sen teen.

Francine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti hänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani pujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin esiripun noustessa murhenäytelmän alussa.

* * * * *

– Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, – sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.

– Kyllä sen huomaan, – vastasi kapteeni huolestuneena.

Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. – Joutavia! – sanoi Merle, – meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.

– Menkäämme siis sisälle, – sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.

– Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan. Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti pihalla olevan sotilasryhmän eteen.

– Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme tiedusteluretkelle, herra ajutantti? – kysyi Clef-des-Coeurs.

Gérard nyökäytti myöntäen päätään.

– Näet itse, Clef-des-Coeurs, – sanoi Beau-Pied, – että ajutantti tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.

– Oletpa sinä tyhmä, – virkkoi Clef-des-Coeurs, – sinä pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa puoliprikaatille.

– Se on totta, – virkkoi Beau-Pied. – Voithan vielä lisätä, että tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan. Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.

– Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon mielikuvittelua. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.

– Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, – vastasi Beau-Pied, – ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin sinusta tulisi konsuli.

Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi nakannut vastaukseksi.

– Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, – sanoi Beau-Pied.

– No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, – sanoi hänen toverinsa. – Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus, joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.

Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa sattuman kauppaa.

Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin luo ja kuiskasi:

– Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole täällä turvassa.

– Pelkäisittekö minun kotonani? – neiti kysyi nauraen. – Olette täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.

Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin, vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras, jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.

Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa, neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.

Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä. Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että heiltä puuttuivat vaipat – kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.

"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" – ajatteli neiti de Verneuil. – "Ja tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"

Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista, jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan. Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.

"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", – ajatteli neiti de Verneuil. – "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi…"

Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia, ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja riistetyt edut, – hän ajatteli:

"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."

Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi, nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle, jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on sama kuin valtakunta.