Kitabı oku: «Kapina», sayfa 12

Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi, joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.

Molemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan isäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät jälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset vaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät silloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia pöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama tasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat toisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet, jotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti lausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova, joka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti salasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille upseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.

He ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun rouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli heidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa menettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko heidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko hän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan tapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen koko vakavuutta.

Äsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava kasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti puhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat velkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään hän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo huvia kuin suinkin.

Mutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen, kohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan kasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi käsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat ummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti tahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan, pidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon vaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.

Käsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti hukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset upseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka vastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan tämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva du Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon pöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen hymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.

Hän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari sanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille salaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes saapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan. Vendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina katseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät ilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin. Upseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä, odottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.

Sitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin. Hirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla kasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.

Nuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä myrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:

– Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?

– Kautta kunniani se on totta, – vastasi kreivi, kumartaen juhlallisesti.

Markiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti, suunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt vastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.

– Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, – hän sanoi puoliääneen.

Rouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja hymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on päättyvä.

Ylenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa ja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He nousivat äkkiä.

– Mitä haluatte, kansalaiset? – kysyi rouva du Gua.

– Miekkojamme, kansalainen, – vastasi ivallisena Gérard.

– Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, – huomautti markiisi.

– Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka tunnette, – sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. – Tässä näemme toisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.

Koolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus, joka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat upseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon chouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon jääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset hyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut heidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten pyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien chouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen. Pille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.

– Kapteeni, – sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat sanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, – nähkääs, miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla.

Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.

– Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu Pèlerine-vuorelle asti, – jatkoi markiisi. – Luulenpa myös, että teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä arvelette?

Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan. Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä, mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan. Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.

– Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla voittajana teidän tavallanne, – sanoi Gérard.

Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:

– Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!

– Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, – vastasi markiisi kiivastuneena.

– Herraseni, – huomautti Gérard ylpeänä, – kuninkaan tuomiojutussa on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.

– Syyttää kuningasta! – huusi markiisi.

– Taistella Ranskaa vastaan! – vastasi Gérard ylenkatseellisesti.

– Joutavia! – sanoi markiisi.

– Isänmurha! – sanoi tasavaltalainen. – Kuninkaanmurha!

– Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! – huudahti leikkisästi Merle.

– Se on totta, – sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen. – Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa meille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.

– Sinä olet aina sama! – virkkoi kapteeni, – aina sinun on kiire päästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun ei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.

Gérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten; Pille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin, hän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan kuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä uutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä lämpimän ruumiin ääressä.

– Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla kanssani, – sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon, vaihettaakseen hänet chouaneihin.

Kapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten, ikäänkuin olisi soimannut itseään:

– Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän… Mitä on Hulot sanova?

– Tämä lutka! – huudahti markiisi kumealla äänellä. – Onko hän siis todellakin huono nainen?

Kapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui edelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa oli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa sai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa luuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa. Pyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet, paitsi rouva du Gua.

– Istukaa vaan, – hän sanoi, – se ei ole mitään, meidän sotilaamme vaan tappavat siniset.

Huomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.

– Neiti, jonka näette tässä, – hän huusi kumean raivon kiihoittamana, – tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti luovuttaa hänet tasavaltalaisille.

– Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa hänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen henkensä, – vastasi neiti de Verneuil.

Rouva du Gua hyökkäsi nopeasti kuin salama kilpailijattarensa kimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien heikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä oli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää tyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan, kirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti tätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa, raadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät hänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä saattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen alaiseksi.

Sen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan naisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle, hänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas hartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet piirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien loistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä. Paatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa, nähdessään hänen kärsimyksensä.

Viha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du Gua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän voitonriemuisena huusi:

– Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa olentoa.

– Ei niinkään inhoittava, – sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli tämän onnettomuuden aiheuttaja. – Minä puolestani pidän äärettömästi tuonkaltaisista inhoittavista olennoista.

– Tässä on, – jatkoi armoton vendéelais-nainen, – on Laplacen antama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.

Nämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.

– Ja se on näin kuuluva, – jatkoi rouva du Gua: "Kansalaiset, kaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain asiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä paikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de Montauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota apuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa hänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti koskee"… j.n.e.

– Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin lokaan! – hän lisäsi.

Hämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.

– Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä vastaan niin kauniita tyttöjä! – sanoi iloisesti parooni du Guénic.

– Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, – huomautti rouva du Gua.

– Eikö mitään? – sanoi ritari du Vissard. – Onhan neidillä sentään maatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!

– Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee lähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, – huudahti abotti Gudin.

– Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat kuoleman, – virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon ilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.

– Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? – kysyi Marie, ojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.

Tämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä uhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi päällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei huomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan sanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:

– Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet sinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.

Nuo sanat mitä ikinä tahdot, jotka tuo nainen lausui, panivat koko seuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin takana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus ilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.

Francine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin salaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin koko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen, tempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja silmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen miekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin kuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä olisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja päättäväiset.

Se mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli siis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli jäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo, jonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien katseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen ylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt hänet häpeällisen kohtelun alaisena.

Marie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän tunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi takanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen päässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai hänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen sijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti sitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka olikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien käsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista. Pille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun sinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään Francine päästi korvia viiltäviä huutoja:

– Pierre! Pierre! Pierre, – hän huusi surkealla äänellä.

Ja näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.

Markiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien jälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti de Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti, Pille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi ainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen kylmänä.

– Se koskee niin kovasti!

Markiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.

– Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? – kysyi

Marie.

Sitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:

– Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen hän jatkoi:

– Kaunis päivä!

– Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.

Markiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen, pitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein mahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut taipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät olivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen Pille-Michelle hänen uhrinsa.

– Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo teille kauniin huomenettoman päivän!

Pille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut osakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi, kunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen, palasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen kasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.

Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:

– En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka lähtee viimeiselle taipaleelle.

Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.

– Huomaatte, – sanoi kapteeni, – että kuollut vilkastuttaa elävät.

– Kas! – sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, – olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.

Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.

– Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs…

Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:

– Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!

– Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. – Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan jää pois sovitusta kohtauksesta.

– Kapteeni, – sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle hansikkaansa, – te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan jääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.

– Olkoon menneeksi! – vastasi Merle. – Mutta menettelette varomattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo lailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin taitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne minun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se vielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.

– Mutta hänen olikin hyvin kiire, – sanoi markiisi.

– Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta ystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, – sanoi kapteeni, joka katosi hämmästyneestä seurasta.

– No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä ja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? – kysyi Gars välinpitämättömästi.

– Piru vieköön, markiisi, – sanoi kreivi de Bouvan, – he ovat joka tapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille hävyttömyyksiä.

Kapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo ylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli kuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin unhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:

"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja epäilemättä ottaisin hänet vaimokseni."

* * * * *

Hän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin raakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen oma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa. Mutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille huomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin hiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien naurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan. Hän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka edustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän muutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien eri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei Marche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän tunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja kääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.

– Missä neiti on? – kysyi kapteeni.

– En tiedä… Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua liikkumasta paikaltani.

– Minne päin he menivät?

– Tuolle taholle, – vastasi Francine, viitaten tielle.

Kapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia kuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen vartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai heidän sydämensä sykkimään.

– Oi, se on hän, – sanoi bretagnetar.

Neiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden keskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.

– Heitä on useita! – huudahti kapteeni. – Mutta se on yhdentekevää, eteenpäin vaan!

– Syöksytte turhaan surman suuhun, – sanoi Francine.

– Olenhan jo tänään kerran kuollut, – vastasi kapteeni iloisena.

Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.

– Minä en mene sen kauemmaksi, – hän virkkoi hiljaa. – Pierre kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian. Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.

Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen pyssyllään:

– Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut nousemaan kuolleista!

– Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, – huusi Merle, nähdessään henkeään uhattavan, – tässä näet päällikkösi hansikkaan.

– Sellaisia ovat kummitukset, – virkkoi chouani. – Mutta minä en sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!

Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan henkitoreissa.

Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan nämä sanat:

– Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.

Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen vaatteensa ja sanoi:

– Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista vaatteet päällä.

Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.

– Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, – hän huusi.

Ja hän katosi nopeana kuin lintu.

Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie, jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin; mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.

– Hiton sievä tyttö!.. – hän huudahti raa'an innostuneesti.

Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.

– Pierre!

– No mitä?

– Aikooko hän tappaa neidin?

– Ei heti, – vastasi Marche-à-Terre.

– Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.

– Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi… hän kuolkoon! – sanoi

Marche-à-Terre.

– Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme; mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen henkensä.

– Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.

Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.

Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja ulos.

– Mitä koko tämä touhusi merkitsee? – kysyi Marche-à-Terre.

– Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki mikä hänellä on, on nyt minun omaani.

– No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!

Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:

– Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.

– No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, – sanoi

Marche-à-Terre.

Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta, että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.

– Hei, Pille-Miche! – huusi Marche-à-Terre.

– Hä?

– Minä ostan sinulta saaliisi.

– Petkutatko minua? – kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.

– Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.

Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.

– Tahdotko, – sanoi Marche à-Terre, huoaten, – tahdotko kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?

– Oikeinko tosissasi tarjoat?

– Tuohon käteen, – sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.

– No olkoon menneeksi!.. johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja hiton sieviä lisäksi. – Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? – lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.

– Minulle! – huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.

– Entä jos vaunuissa on rahaa?

– Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.

– Se on totta.

– No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.

– Mutta jos sittenkin on rahaa…

– Onko rahaa? – kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten häntä käsivarteen.

– Minulla on noin sata riksiä, – vastasi neiti de Verneuil.

Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.

– No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, – kuiskasi Pille-Miche toiselle; – upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon ja jakakaamme nuo sata riksiä!

– Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin lunnaita! – huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden aiheuttaman ähkinän.

Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan suunniltaan.

– Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, – sanoi hänelle kiireissään chouani.

Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.

– Kas vaan! – hän huudahti. – Pille-Miche teki konnantyön! Eipä hän taida saada nauttia rahoistaan…

Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:

– Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu mitään pahaa. – Francine, – sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, – olemme kuitit tuosta naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.

– Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! – sanoi

Francine surullisella äänellä.

Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään hurjasti.

– No niin, – hän sanoi. – Jätän hänet sinulle viikon päiviksi, mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle… – hän ei lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.

Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui lähtevän lammikosta:

– Armollinen neiti!

Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse piiloutunut sininen tuli esiin.

– Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle, muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla…

* * * * *

Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat jatkaa tasavaltaa vastaan.

Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.

– Hän rakasti kuitenkin tuota naista! – sanoi rouva du Gua ivallisena; – menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine. Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.

Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.

Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat, joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina, sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille: