Kitabı oku: «Kapina», sayfa 13

– Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?

– En erinomaisia, herra kreivi, – vastasi Gars.

– Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?

– Eivät koskaan.

– Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?

– Eivät ikinä.

– Mitä hyötyä teillä siis on heistä?

– Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen! – vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, – että saan valtoihini Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!.. Menkää, hyvä herra, – hän sanoi lempeämmin, – matkustakaa Vendéehen; marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä), niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan peninkulman päässä Parisista.

– Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta miestä ja kenraali Brunen!

– Todellako kuusikymmentä tuhatta? – huomautti markiisi ilkkuen. – Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä… Ymmärrättekö?

Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä, ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.

Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:

– Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen kilpikirjoitus kuuluu: Olla uskollinen kuoloon asti.

Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:

– Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua kokenutta, ajat ovat muuttuneet.

– Se on totta, – sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. – Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole myyty.

– Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! – sanoi

Montauran.

– Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?

– Tunnen.

– Ihailen teitä.

– Kuningas, – vastasi nuori päällikkö, – on pappi, toisin sanoen, minä taistelen uskon edestä!

He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa hänen yritykseensä.

Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en. Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.

Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä. Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen viereen.

Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje. Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä, vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle muuta tyyssijaa kuin postitalon.

– Armollinen neiti, – sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, – jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied, kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72. puoliprikaatiin, niin sanottuihin mainzilaisiin. Antakaa minulle anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin kersantin sielun – muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi koroillaan ja poistui vihellellen.

– Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, – sanoi katkerana Marie, – sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kersantti… Mutta se sikseen.

Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana, emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.

– Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, – hän virkkoi. – Tunnen itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!

* * * * *

Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja pääsi hänen puheilleen.

– Francine, – sanoi Marie, – onnettomuuteni on siis ääretön, kun

Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.

Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut voinut lieventää.

– No, – sanoi Corentin hymyillen, – luulin, että yrityksenne onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli pauloissanne.

– Corentin, – vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun kaiku, – älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin silloin, kun itse siitä ensin puhun.

Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi saattamaan suunniltaan taitavimmankin.

– Aavistin tätä epäonnistumista, – hän jatkoi hetken vaiettuaan. —

Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.

Tahdotteko jäädä tänne?

Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.

– Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?

– Heti paikalla, – huudahti neiti.

– Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.

– Vähät siitä! – sanoi neiti, – asuisin vaikka luostarissa tai vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa. Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!

Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin tuumivat uhrinsa tuhoa.

Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne. Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua. Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle nämä sanat:

– Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni… Mutta jos en muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, – ellen tee häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en enää ole minä itse…

Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia. Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen asuntoon.

Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.

"En ainakaan ole hänessä herättänyt", – näin hän ajatteli, – "tuota nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä sinä sammuitkaan!"

Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.

– Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt. Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää. No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan, ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen läsnäoloaan, suljen häntä syliini… Ah, kernaammin kuristaisin hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan.

Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.

– Surmata se, jota rakastaa?.. – hän sanoi lempeällä äänellä.

– Tietysti, kun hän ei enää rakasta.

Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeni.

Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja värisi.

– Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, – hän sanoi. – He ovat kuolleet.

– Tiedän sen, – vastasi Hulot. – Mutta eivät suinkaan tasavallan palveluksessa!

– Minun tähteni ja minun kauttani, – vastasi neiti.

– Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! – hän huudahti.

Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut, palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.

– Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! – hän huudahti. – Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta… Tuo poloinen on itse julistanut tuomionsa: huomeneton päivä! Teidän tasavaltanne ja minä saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! – hän jatkoi äänellä, jonka outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. – Mutta pitääkö siis kapinoitsijan kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan? Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, – hän huokasi syvään, – te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni. Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja minun hyväilyni.

Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua, ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut harsonsa.

– Mutta onhan hän ollut vallassanne, – huomautti Corentin.

– Todennäköisesti, – vastasi neiti katkerana.

– Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? – kysyi Hulot.

– Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli hän.

Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.

– En enää tunne itseäni, – hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. —

Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!

– Häntä etsimään? – sanoi Hulot. – Mutta hyvä lapsi, ottakaa huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan askeleen päässä.

– Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! – vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.

– Mikä nainen! – huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.

– Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä

Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, —

hän lisäsi päätään pudistaen.

– Hankkiipa kyllä, – intti Corentin.

– Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? – kysyi Hulot.

– Juuri sentähden. Muuten, – sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen päällikköön, – olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä. Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille…

Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet, hän huokasi ja virkahti itsekseen:

– Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen olento kuin minä… Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.

Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että avustivat tuota kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista.

Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita, ystävyydentunteet – kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.

– Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, – huudahti neiti de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. – Kuinka nopeaan haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun ajatuksilleni…

Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä sanat:

– Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin… ja miksi kuitenkin vihaan herätessäni?

Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi kulkunsa kaupungin puistoon – tuon sielussa piilevän lumouksen ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta. Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena, joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija, joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.

III
Huomeneton päivä

Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.

Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan huipulta.

Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli, tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.

Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria, ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään Kuningattaren portaat, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla koristetuilta astuimilta.

Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen. Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää alankomaata.

Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan, josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat Prévalayen voiksi.

Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen, jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti, joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella, joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen. Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia, jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta, joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.

Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista, joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit. Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin, koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä. Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.

Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa, jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna, ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.

Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.

Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea, mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa, täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.

Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti. Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään, joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti de Verneuil astui alas.

Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki, vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.

Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja Rillén harjanteet.

Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot. Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa. Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle, oli kuin ihmeen kautta toteutunut.

Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan. Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.