Kitabı oku: «Kapina», sayfa 23

– No niin, lapsukaiseni, – jatkoi Hulot, – lähetän Beau-Piedin ilmoittamaan sinulle, milloin voitte hakata päälle. Koeta itse saada käsiisi markiisi, ja jos voit tappaa hänet, niin ettei minun lainmukaisesti tarvitse häntä ammuttaa, niin tulee sinusta parin viikon päästä luutnantti, taikka nimeni ei ole Hulot. – Katsokaapas, neiti, tässä näette pojan, joka ei arkaile, – hän sanoi Marielle, osoittaen Gudiniä. – Hän on oleva oiva vahti talonne edustalla, ja jos markiisi tulee sieltä ulos tai pyrkii sinne sisälle, niin ei hän pääse hänen kouristaan.

Gudin lähti kymmenen sotamiehen seurassa matkaan.

– Tiedätteköhän oikein, mitä teette? – kuiskasi Corentin neiti de

Verneuilille.

Marie ei vastannut. Hän näki jotenkin tyytyväisenä niiden sotamiesten poistuvan, joiden oli määrä aliluutnanttinsa komentamina asettua vartijoiksi kävelypaikalle, sekä niiden, jotka Hulot'n käskystä asettuivat Pyhän Léonardin kirkon pimeiden sivumuurien varjoon.

– On taloja, joiden seinät ovat ihan kiinni minun talossani, piirityttäkää nekin. Älkäämme laiminlyökö vähintäkään varokeinoa, jotta meidän ei myöhemmin tarvitse katua.

"Onpa hän vallan raivoissaan", ajatteli Hulot.

– Enkö ole profeetta? – kuiskasi Corentin Hulot'n korvaan. – Sanansaattajaksi annan hänelle tuon pienen pojan, jonka jalka on verellä tahrattu, niin että…

Hän keskeytti puheensa. Neiti de Verneuil oli ripein askelin rientänyt asuntoonsa, minne Corentin seurasi häntä, viheltäen kuin onnellinen mies ainakin; saavutettuaan hänet, hän jo seisoi oven kynnyksellä, missä Corentin tapasi Galope-Chopinen pojan.

– Neiti, – sanoi Corentin, – ottakaa luoksenne tämä pikku poika, ette voi saada sen viattomampaa ja uutterampaa sanansaattajaa kuin hän.

Sitte hän lisäsi pojalle:

– Kun olet nähnyt Garsin, tule luokseni vahtitupaan, niin annan sinulle niin paljon rahaa, että voit syödä sokerileivoksia koko elinikäsi.

Lausuessaan nämä sanat, jotka hän ikäänkuin hengitti pienen pojan korvaan, tunsi Corentin hänen kovasti puristavan hänen kättään, ja näki hänen sitten seuraavan neiti de Verneuiliä.

– Ja nyt, ystäväni, sopikaa niin kuin parhaaksi näette! – huudahti

Corentin, kun ovi heidän jälkeensä oli sulkeutunut.

Ja hän mutisi:

– Jos aiot nauttia lemmen hekkumaa, pikku markiisini, niin tulee se tapahtumaan ruumisliinoillasi.

Mutta Corentin, joka ei malttanut päästää näkyvistään tätä onnetonta taloa, meni kävelypaikalle, missä tapasi päällikön antamassa määräyksiä.

* * * * *

Ennen pitkää tuli yö. Kaksi tuntia kului, eivätkä eri matkojen päähän asetetut vahdit olleet huomanneet mitään, josta olisi voinut päättää markiisin pujahtaneen sen kolmikertaisen vartijaketjun läpi, missä joka soturi tarkkaavaisena piilopaikastaan vartioi niitä kolmea puolta, joilta saattoi päästä "Papukaija" – torniin.

Parikymmentä kertaa Corentin oli mennyt kävelypuistosta vahtituvalle, yhtä monta kertaa hän oli odotuksissaan pettynyt, eikä hänen nuori viestintuojansa ollut saapunut. Ajatuksiinsa vaipuneena urkkija kulki hitaasti edestakaisin kävelypaikalla, ollen kolmen sielussansa yhteentörmäävän intohimon kiduttamana, nimittäin rakkauden, ahneuden ja kunnianhimon. Kello löi kahdeksan joka tornissa. Kuu nousi hyvin myöhään. Sumu ja yö verhosivat hirvittävään pimeyteen ne paikat, joissa tämän miehen suunnittelema näytelmä oli saava ratkaisunsa.

Salapoliisin asiamies osasi hillitä intohimonsa, hän puristi käsivarret ristiin rinnalle, eikä kääntänyt katseitaan siitä ikkunasta, joka valo-aaveen tavoin kohosi ylhäällä tornissa. Kun hän kävellessään joutui laakson puolisien äkkijyrkkien kallioiden reunalle, hän tähysteli vaistomaisesti niitä himmeitä valoja, jotka keskellä sumua tuikkivat siellä täällä kaupungin tai esikaupunkien taloista, vallien ylä- ja alapuolella. Syvää hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan Nançon-virran kohina, tornikellon surulliset ja säännölliset lyönnit, vahtisotilaiden raskaat askeleet tai aseiden kalske, silloin kun vaihdettiin vahteja. Kaikki oli käynyt juhlalliseksi, sekä ihmiset että luonto.

– On pimeä kuin suden kidassa, – sanoi Pille-Miche.

– Eteenpäin vaan, – sanoi Marche-à-Terre, – äläkä puhu enempää kuin kuollut koira.

– Tuskin rohkenen hengittää, – huomautti chouani.

– Jos se, joka juuri pani kiven vierimään, tahtoo että valitsen hänen sydämensä tikarini tupeksi, tarvitsee hänen vaan tehdä tämä temppu uudelleen, – sanoi Marche-à-Terre niin hiljaisella äänellä, että se sekaantui Nançon-virran veden kohinaan.

– Minähän se olin, – sanoi Pille-Miche.

– No niin, sinä siunattu saituri, – virkkoi chouanijoukon johtaja, – ryömi vatsallasi kuin ankerias, muuten saamme täällä heittää henkemme pikemmin kuin tarpeellista on.

– Kuulehan, Marche-à-Terre, – sanoi parantumaton Pille-Miche, joka käsien avulla laahautui eteenpäin vatsallaan loikoen ja saapui toverinsa tasalle, jonka korvaan hän puhui niin hiljaa, etteivät jälessä tulevat chouanit siitä kuulleet tavuakaan, – kuulehan, Marche-à-Terre, jos saa luottaa ylhäisen naishenkilömme sanoihin, on tuolla ylhäällä aimo saalis korjattavissa. Jäämmekö sen kahteen pekkaan tasan?

– Kuuleppas, Pille-Miche! – sanoi Marche-à-Terre, heittäytyen vatsalleen ja jääden siihen asentoon. Koko joukko teki saman liikkeen, sillä äkkijyrkänteen tuottamista vaikeuksista chouanit olivat vallan uupuneet.

– Kyllä sinut hyvin tunnen, – virkkoi Marche-à-Terre, – sinä olet tuollainen pohjaton ahmatti, joka tosin on yhtä valmis antamaan iskuja kuin niitä saamaan. Mutta emme ole tulleet tänne riisumaan kuolleilta jalkineita, tänään olemme piruja piruja vastaan, ja hukassa on se, jolla on liian lyhyet kynnet. Ylhäinen rouva on lähettänyt meidät tänne pelastamaan Garsia. Hän on tuolla, nostahan koirankuonoasi ja katso tuota tornin yläpuolella olevaa ikkunaa.

Samassa löi kello kaksitoista. Kuu nousi ja loi sumun valkean savun näköiseksi. Pille-Miche puristi voimakkaasti Marche-à-Terren käsivartta ja osoitti hänelle vaieten kymmenen jalkaa heidän yläpuolellaan välkkyviä rautapistimiä.

– Siniset ovat jo saapuneet, – sanoi Pille-Miche. – Väkirynnäköllä emme saa aikaan mitään.

– Kärsivällisyyttä! – virkkoi Marche-à-Terre, – jos en tänä aamuna näitä paikkoja tutkiessani erehtynyt, on Papukaija-tornin juurella vallien ja kävelypaikan välissä sola, johon aina kaadetaan lantaa, ja sille voi laskeutua alas kuin vuoteelle.

– Jos Pyhä Labre, – sanoi Pille-Miche, – tahtoisi muuttaa hyväksi omenaviiniksi kaiken sen veren, joka tulee virtaamaan, niin fougèresläiset huomenna saisivat aimo varaston.

Marche-à-Terre peitti leveällä kourallaan ystävänsä suun; sitten hän kumealla äänellä antoi määräyksen, joka rivistä riviin toistettiin viimeisiin chouaneihin asti, jotka riippuivat kallion rinteellä pitäen kiinni kanervista.

Corentinilla oli siksi tarkka ja tottunut korva, että kuuli kahinaa muutamista chouanien polkemista pensaista tai kallion jyrkännettä alas vierivien kivien rapinaa, hän kun lisäksi seisoi vallan puistikon laidalla. Marche-a-Terrellä tuntui olevan kyky nähdä pimeässä ja hänen yhäti jännityksessä olevat aistinsa näyttivät käyneen tarkoiksi kuin villi-ihmisillä, ja niinmuodoin hän oli nähnyt edessään haamoittavan Corentinin. Ehkäpä hän hyvin opetetun koiran tavoin oli vainunnut hänen läsnäoloaan. Vaikka poliisiurkkija oli tarkannut pienimpiäkin ääniä keskellä hiljaisuutta ja tähystellyt vuolukivien muodostamaa luonnollista muuria, ei hän kuitenkaan huomannut mitään. Jos hän himmeässä sumuvalaistuksessa näkikin muutaman chouanin, hän luuli heitä kivimöhkäleiksi, niin liikkumattomina nuo ihmisruumiit osasivat pysyä.

Tämä chouaneja uhkaava vaara katosi pian. Corentinin huomion veti puoleensa hyvin selvä melu, joka kuului kävelypaikan vastakkaiselta laidalta, siitä kohdasta, missä suojamuuri päättyi ja missä kalliojyrkänne alkoi. Vuolukiveen hakattu polku, joka oli Kuningattaren portaiden yhteydessä, päättyi juuri tuohon yhtymäkohtaan. Samassa kun Corentin saapui siihen, hän näki edessään hahmon, joka oli siihen ilmaantunut kuin noiduttuna, ja kun hän ojensi kätensä tarttuakseen tähän aavemaiseen olentoon, jolta ei odottanut mitään hyviä aikeita, hän kohtasi naisen pyöreitä ja pehmeitä ruumiinmuotoja.

– Menkää hiiteen, rouvaseni, – hän mutisi. – Jos ette olisi kohdannut minua, olisitte voinut saada luodin päähänne… Mutta mistä tulettekaan ja minne menette näin myöhään? Oletteko mykkä? – Nainenhan se kuitenkin on, hän mutisi itsekseen.

Kun vaikeneminen olisi herättänyt epäluuloa, tuntematon nainen vastasi kauhusta vapisevalla äänellä:

– Oh, hyvä herra, palaan iltakutsuista.

"Sehän on niin sanottu markiisin äiti", ajatteli Corentin. "Mitähän sekin aikoo tehdä?" – No niin, menkää tuonne päin, eukko hyvä, – hän sanoi ääneen, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut. – Siis vasemmalle, ellette tahdo tulla luotien lävistämäksi!

Corentin jäi liikkumattomaksi paikalleen. Mutta huomatessaan, että rouva du Gua suuntasi askeleensa Papukaija-tornia kohti, hän seurasi häntä kaukaa pirullisen varovasti.

Tämän onnettoman kohtauksen aikana olivat chouanit hyvin taitavasti ryhmittyneet lantatunkiolle, johon Marche-à-Terre oli heidät opastanut.

"Tuossa on ylhäinen rouvamme!" ajatteli Marche-à-Terre, kohoten karhun tavoin seisomaan tornin seinämällä. – Olemme tässä, – hän kuiskasi rouva du Gualle.

– Hyvä, – vastasi tämä. – Jos voit löytää tikapuut siitä talosta, jonka puutarha alkaa kuusi jalkaa alapuolella lantasolaa, niin Gars on pian pelastettu. Näetkö tuon pyöreän ikkunan tuolla ylhäällä? Se on makuuhuoneen viereiseen pukuhuoneeseen kuuluva ja sinne täytyy koettaa päästä. Tämä tornin puoli, missä nyt olette, on ainoa, jota ei ole piiritetty. Hevoset odottavat, ja jos olet miehittänyt Nançon-virran ylimenopaikan, niin saatamme neljännestunnissa viedä hänet turvaan, huolimatta hänen mielettömästä seikkailustaan. Mutta jos tuo lutka tahtoo häntä seurata, niin pistäkää hänet kuoliaaksi tikarilla.

Huomattuaan noiden muutamien epäselvien haamujen, joita ensin oli luullut kiviksi, taitavasti liikkuvan, Corentin suoraa päätä meni Pyhän Léonardin vahdistoon, missä näki päällikön vaatteet yllä nukkuvan leirivuoteella.

– Jättäkää hänet rauhaan! – sanoi Beau-Pied äreästi Corentinille, – vastikään hän paneutui pitkäkseen.

– Chouanit ovat täällä! – huusi Corentin Hulot'n korvaan.

– Mahdotonta, mutta sen parempi, jos ovat! – virkkoi päällikkö vielä puoleksi unenkohmelossa; – saammehan sitten ainakin tapella!

Kun Hulot saapui kävelypaikalle, näytti Corentin hänelle chouanien omituista asemaa tornin varjossa.

– Joko he ovat pettäneet tai tukehuttaneet ne vahtisotilaat, jotka asetin Kuningattaren portaiden ja linnan välille, – huudahti päällikkö. – Oh, mikä kirottu sumu. Mutta kärsivällisyyttä, lähetänpä kallion juurelle viisikymmentä miestä luutnantin johtamina. Täällä ylhäällä ei saa karata heidän kimppuunsa, sillä nuo elukat ovat niin karaistuja, että voisivat vieriä äkkijyrkänteen juurelle kuin kivet, taittamatta jäseniään.

Linnantornin haljenneelle kajahtava kello löi kaksi, kun päällikkö palasi kävelypaikalle, ryhdyttyään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin Marche-à-Terren johtamien chouanien vangitsemiseksi. Kun nyt kaikki vahdistot oli lisätty kaksinkertaisiksi, oli neiti de Verneuilin talosta tullut pienen armeijan keskipiste. Päällikkö huomasi Corentinin mitä tarkkaavaisimmin tähystelevän Papukaija-tornia hallitsevaa ikkunaa.

– Kansalainen, – sanoi hänelle Hulot, – luulen, että markiisi vetää meitä nenästä, sillä toistaiseksi ei mikään ole liikahtanut.

– Hän on tuolla ylhäällä! – huudahti Corentin, osoittaen ikkunaa. – Näin ikkunaverhoilla miehen varjon… En ymmärrä, minne pikku poika on joutunut, he ovat joko tappaneet tai lahjoneet hänet. Kas tuossa, päällikkö, onhan se mies! Siis eteenpäin!

– En aio mennä ottamaan häntä kiinni vuoteesta, piru vieköön! Totta kai hän tulee ulos, jos on mennyt sisälle, – huomautti Hulot, jolla oli omat syynsä vielä hiukan odottaa.

– Herra päällikkö, lain nimessä käsken teidän viipymättä hyökätä tuota taloa vastaan.

– Mikä sinä olet miehiäsi pakoittaaksesi minut hyökkäämään!

Välittämättä päällikön vihasta, Corentin sanoi hänelle kylmästi:

– Sinun on pakko totella minua! Tässä sotaministerin asianmukaisesti allekirjoittama paperi, joka velvoittaa sinut siihen, – hän virkkoi, vetäen esiin paperin taskustaan. – Luuletko meitä kyllin yksinkertaisiksi, antaaksemme tuon naikkosen menetellä mielensä mukaan? Meidän on määränä tukahuttaa kansalaissota, ja tuloksen suuruus puolustaa vähäarvoisia keinoja.

– Rohkenen lähettää sinut hii… ymmärrätkö? Riittää jo, käännös vasempaan, eteenpäin mars ja jätä minut rauhaan, ja tavallista pikemmin.

– Mutta lueppa, – sanoi Corentin.

– Älä ikävystytä minua mokomine valtuuksinesi, – huusi Hulot, närkästyneenä siitä, että olento, jota hän piti niin halveksittavana, antoi hänelle käskyjä.

Samassa Galope-Chopinen poika puikahti heidän luokseen kuin maan alta tullut rotta.

– Gars on matkalla! – hän huusi.

– Minne?

– Pyhän Léonardin katua alaspäin.

– Beau-Pied, – virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi lähellä, – juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee marssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö! Osastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, – huusi päällikkö.

Täydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on tarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.

* * * * *

Kun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen huumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin synnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa, liiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä kummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan ajatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä huomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet vallan häipyvät heidän havaintopiiristään.

Neiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka saattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän kun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen häntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin oli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta huomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen pistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan. Hän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt kauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.

Äkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle ja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita tilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin täydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi oli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.

Hänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet ilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan jäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen esine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän puristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä, kuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt mitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin häntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen hänet kulkemaan.

– Tuossa hän on, – sanoi yksi heistä.

– Hän on hyvin kaunis! – huudahti pappi.

– Niin, todella, – sanoi edellinen; – mutta kuinka hän on kalpea ja kiihoittunut!..

– Ja hajamielinen! – lisäsi kolmas, – hän ei meitä ollenkaan huomannut.

Huoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset kasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:

– Hän on tuolla sisällä, Marie…

Neiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa, harkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä, tunsi sen ja sanoi Francinelle:

– Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon, niin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.

Hitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa oveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi luullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten hän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän näki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea, oli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi sitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet nähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa. Hänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät näkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä, jonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi nuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen kamiini-kelloa:

– Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä odotetaan.

Mutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä olevalle sohvalle.

– Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! – sanoi markiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon hän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. – Toivon, – hän jatkoi ääni mairittelevana, – että Marie hetken kuluttua on oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta aviopuolisostaan.

Kuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi häntä silmiin.

– Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? – hän kysyi nauraen. —

Mutta kätesi polttaa!.. Rakkaani, mikä sinun on?

– Rakkaani! – hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.

– Niin, – sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, – niin, rakkaani, olen sinun koko elämänikäni.

Marie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa vääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:

– Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista konnista!

Hän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani sen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen hämmästynyt.

– Joutavia! – hän sanoi, heittäen pois tämän aseen – en pidä sinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on liian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet ainoastaan pyövelin piilun arvoinen.

Nämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin hemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä, koettaen syleillä häntä.

– Älä koske minuun! – huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.

– Hän on järjiltään, – sanoi markiisi ihan ääneen epätoivoissaan.

– Niin, järjiltään, – toisti Marie, – mutta en kuitenkaan tarpeeksi, ollakseni sinun leikkikalusi… Mitä en voisikaan antaa anteeksi intohimolle, mutta tahtoa omistaa minut ilman rakkautta ja kirjoittaa se tuolle nai…

– Kelle minä olen kirjoittanut? – hän kysyi osoittaen ihmetystä, joka ilmeisesti ei ollut teeskennelty.

– Tuolle siveälle naiselle, joka tahtoi minut tappaa.

Nyt markiisi kalpeni, tarttui tuolin selkänojaan, puristaen sitä niin rajusti, että se oli mennä palasiksi, ja huudahti:

– Jos rouva du Gua on tehnyt itsensä syypääksi johonkin katalaan tekoon…

Neiti de Verneuil haki tuota kirjettä, mutta ei sitä löytänyt; hän kutsui saapuville Francinen, ja tämä tuli:

– Missä on kirje?

– Herra Corentin otti sen.

– Corentin! No nyt ymmärrän kaiken; hän on kirjoittanut tuon kirjeen ja on minut pettänyt tapansa mukaan pirullisesti.

Päästettyään korvia vihlovan huudon, hän vaipui sohvalle, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Epäily samoin kuin varmuuskin oli kauhea. Markiisi riensi lemmittynsä jalkojen juureen, painoi häntä sydämelleen ja toisti hänelle moneen kertaan nämä sanat, ainoat mitkä sai sanotuksi:

– Miksi itket, enkelini? Missä piileekään onnettomuus? Solvauksesi uhkuivat rakkautta. Älä siis itke, minä rakastan sinua! Rakastan sinua ainaisesti!

Äkkiä hän tunsi, miten Marie puristi häntä luonnottoman voimakkaasti, ja kuuli hänen kesken nyyhkytyksiänsä sanovansa:

– Vieläkö minua rakastat?

– Voitko sitä epäillä? – hän vastasi melkein alakuloisena.

Marie vapautui äkkiä hänen käsivarsistaan ja poistui pelästyneenä ja hämmentyneenä matkan päähän hänestä.

– Epäilenkö sitä!.. – hän huudahti.

Hän näki markiisin hymyilevän niin lempeän ivallisesti, että sanat kuolivat hänen huulillaan. Hän antoi markiisin tarttua käteensä ja viedä itsensä ovelle. Viereisen salin perällä näki Marie alttarin, joka hänen poissaollessaan oli kiireessä pystytetty. Sytytetyt vahakynttilät loivat kattoon yhtä lempeän valon kuin toivo. Hän tunsi nuo kaksi miestä, jotka olivat häntä tervehtineet, kreivi de Bouvaniksi ja parooni du Guenic'iksi, jotka molemmat Montauran oli valinnut todistajiksi.

– Kieltäydytkö yhä edelleen? – kysyi markiisi häneltä hiljaa.

Tämän nähdessään Marie peräytyi palaten huoneeseensa, lankesi polvilleen, nosti kätensä markiisia kohti ja huudahti:

– Oi, anteeksi! anteeksi! anteeksi!

Hänen äänensä sammui, hänen päänsä kumartui taaksepäin, hänen silmänsä ummistuivat, ja hän jäi rentona markiisin ja Francinen käsivarsien varaan, aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Jälleen avatessaan silmänsä, hän kohtasi nuoren päällikön katseen, joka uhkui rakkautta ja hyvyyttä.

– Marie, rohkeutta! tämä myrsky on viimeinen, – hän sanoi.

– Viimeinen! – toisti Marie.

Francine ja markiisi katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta Marie viittasi heitä vaikenemaan.

– Kutsukaa tänne pappi, – hän sanoi, – ja jättäkää minut yksin hänen kanssaan.

He poistuivat.

– Arvoisa isä, – sanoi Marie papille, joka viipymättä ilmaantui hänen eteensä, – lapsuudessani valkeahapsinen vanhus, kuten te, sanoi minulle usein, että jos oikein vahvasti uskoo, saa Jumalalta kaiken; onko se totta?

– Se on totta, – vastasi pappi. – Kaikki on mahdollista sille, joka on kaiken luonut.

Neiti de Verneuil syöksyi uskomattoman ihastuneena polvilleen:

– Oi, Jumalani! – hän sanoi haltioituneena, – uskoni Sinuun on yhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä ihme, tai ota henkeni!

– Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, – sanoi pappi.

Nyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän valkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus johti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin koskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat valaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn. Hän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin eteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin askeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari, tuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä savu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti ainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä oli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa – kaikki tämä tarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista surullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut kaikkein pyhimmät asetukset.

Silloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille annettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit vielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja köyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa ehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat leikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli tapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen muodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli vihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin päteviksi.

Tämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli yksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta pysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut tehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan rauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut kapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut tuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille sieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen onnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli turvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino teki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan tuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan "papinloukoiksi".

Kun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja osoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen saliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus oli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää hiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.

– Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana kuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen tytär.

– Missä syntynyt?

– La Chasteriessa, lähellä Alençonia.

– Enpä totisesti uskonut, – sanoi parooni hiljaa kreiville, – että Montauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!.. Herttuan ulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!

– Kuninkaan äpärätytär kävisi vielä laatuun, – vastasi kreivi de Bouvan hymyillen; – mutta minä puolestani en häntä parjaa. Tämä toinen nainen minua miellyttää, ja tuolle "Charretten Tammalle" aion nyt julistaa sodan. Hän ei ainakaan kuhertele, se nainen!

Markiisin nimet olivat jo edeltäpäin kirjoitetut naimasopimukseen; molemmat rakastavat allekirjoittivat sen, ja heidän jälkeensä todistajat. Juhlameno alkoi. Ainoastaan Marie kuuli tänä hetkenä aseiden kalsketta ja niiden sotilasten raskaiden ja säännöllisten askelten kopinan, jotka arvatenkin tulivat päästämään kirkkoon sijoitettuja sinisiä. Hän vavahti ja nosti katseensa alttarin ristiä kohti.

– Hän on pyhimyksen näköinen, – kuiskasi Francine.

– Annettakoon minulle toveriksi tuollainen pyhimys, niin tulen olemaan hiton jumalinen, – sanoi kreivi puoliääneen.

Kun pappi asetti neiti de Verneuilille tavanmukaisen kysymyksen, hän vastasi "tahdon", huoaten syvään. Hän kumartui miehensä korvan juureen ja sanoi:

– Ennen pitkää tulet tietämään, miksi olen rikkonut valani, jolla sitouduin kieltäytymään rupeamasta vaimoksesi.

Kun läsnäolijat vihkiäisten jälkeen siirtyivät siihen huoneeseen, missä päivällispöytä oli katettu, ja sinä hetkenä, jona vieraat istuutuivat pöydän ääreen, hyökkäsi palvelija, Jérémie, sisään kovin pelästyneenä. Onneton nuori aviovaimo nousi äkkiä, riensi hänen luokseen Francinen seuraamana, ja tuoden esiin verukkeen, jonka naiset niin helposti keksivät, hän pyysi markiisia hetken kuluessa yksin täyttämään isäntäväen velvollisuuksia. Sitten hän viittasi palvelijan poistumaan huoneesta, ennenkuin hän oli ehtinyt varomattomuudessaan sanoa sellaista, josta olisi voinut olla onnettomat seuraukset.

– Oi, Francine, tuntea olevansa kuolemaisillaan, voimatta sanoa: Minä menehdyn!.. – sanoi neiti de Verneuil poistuttuaan päivällishuoneesta.

Tämän poissaolon saattoi selittää äskeisen juhlamenon perustuksella. Aterian loputtua ja markiisin levottomuuden noustua huippuunsa, Marie palasi yllään mitä loistavin morsiuspuku. Hänen kasvonsa olivat iloiset ja levolliset, kun sitävastoin hänen jälessään sisään astuneen Francinen kasvoissa kuvastui kauttaaltaan niin kamala kauhistus, että pöytävieraat luulivat näkevänsä edessään tuollaisen omituisen kuvan, johon Salvator Rosan oikullinen sivellin olisi kuvannut Elämän ja Kuoleman käsi kädessä.

– Hyvät herrat, – hän sanoi papille, paroonille, kreiville, – pyydän teitä jäämään vieraikseni yöksi, sillä olisi liian vaarallista teille nyt lähteä pois Fougères'sta. Tämä kelpo nuori nainen on saanut minulta määräykset, ja hän opastaa teidät kaikki huoneisiinne. Ei mitään vastaansanomista, – hän virkkoi papille, joka aikoi puhua. – Toivon, että ette vastusta naista hänen hääpäivänään.

Tuntia myöhemmin Marie oli yksin lemmittynsä kanssa siinä hekkumaa uhkuvassa huoneessa, jonka hän niin aistikkaasti oli järjestänyt. He joutuivat lopulta siihen vuoteeseen, joka haudan tavoin murtaa niin monet toiveet, jossa herääminen kauniiseen elämään on niin epävarma, jossa rakkaus syntyy ja kuolee, riippuen niiden luonteiden laadusta, jotka ainoastaan siinä koettelevat toisiaan.

Marie katsoi kamiinin reunalla olevaa kelloa ja ajatteli: "Kuusi tuntia jälellä elämästä!"

– Olenko todella voinut nukkua?.. hän huudahti aamuyöstä, kavahtaen hereille kuten vaistomaisesti tekee se, joka illalla on pannut maata päättäen seuraavana aamuna herätä määrähetkenä. – Olen todella nukkunut, – hän virkkoi, huomatessaan kynttilöiden valossa, että kellon viisarit pian osoittivat toista tuntia.

Hän kääntyi, katsellen nukkuvaa markiisia, jonka pää lasten tavoin lepäsi kädellä, ja jonka toinen käsi puristi vaimonsa kättä. Hän hymyili puoleksi, ikäänkuin olisi nukahtanut keskellä suudelmaa.

"Oh", ajatteli neiti de Verneuil, "hän nukkuu makeasti kuin lapsi! Mutta kuinka hän saattoikaan epäillä minua, minua, joka saan kiittää häntä verrattomasta onnesta!"

Hän sysäsi häntä hiljaa, markiisi heräsi, ja puolinainen hymy levisi nyt täydesti yli kasvojen. Hän suuteli kättä, josta piti kiinni, ja katsoi onnettomaan naiseen niin säteilevästi, että tämä, joka ei voinut kestää noiden katseiden hekkumallista hohdetta, hitaasti sulki leveät luomensa, ikäänkuin välttääkseen vaarallisen näyn. Mutta tällä tavoin peittämällä tuliset silmänsä hän päinvastoin suuresti kiihoitti halua, vaikka näytti sitä vastustavan, ja hänen miehensä olisi voinut syyttää häntä ylenmääräisestä kiemailusta, ellei tuon nais-paran olisi ollut pakko salata suurta levottomuuttaan. He nostivat molemmin päänsä patjalta ja loivat toinen toiseensa kiitollisen katseen, muistellessaan nauttimaansa onnea. Mutta äkkiä tarkastettuaan vaimonsa viehättäviä kasvoja, markiisi luuli alakuloisuudeksi Marien otsalla lepäävää varjoa ja sanoi hänelle lempeästi:

– Miksi tuo surullinen varjo, rakkaani?

– Alphonse-parkani, mihin luuletkaan minun saattaneen sinut?.. – hän kysyi vavisten.

– Onneen…

– Kuolemaan!

Ja väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi häntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan vivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle kädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun, valaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt, kylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali, joka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä rinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti nyrpeänä.