Kitabı oku: «Kapina», sayfa 22

– Jos häntä niin suuresti rakastatte, kuinka sallitte hänen tulla

Fougères'en?

– Eihän meillä ollut aikaa sanoa toisillemme sanaakaan, kun meidät yllätettiin! Mutta onhan se muuten rakkauden todiste, ja niitä ei koskaan ole tarpeeksi… Mutta nyt, tällä välin, sinun tulee järjestää hiukseni.

Mutta moneen kertaan Marie hermostunein liikkein sekoitti pois kampauksen, kun hänen kiemailuhalustaan johtuneeseen huolellisuuteensa sekaantui myrskyäviä ajatuksia. Kähertäessään jonkun kutrin yksityisiä hiuksia, tai silittäessään palmikoitaan, hänessä heräsi vielä mielessä kytevä epäluulo siitä, eikö markiisi sentään häntä pettänyt, mutta samalla hän ajatteli, että sellainen konnamainen petos olisi tutkimaton, kun markiisi tulemalla häntä tapaamaan Fougères'en huiman rohkeana panisi itsensä alttiiksi välittömälle kostolle. Peilistä Marie veitikkamaisesti tutki kasvoissaan sivulta luodun katseen hymyn, otsarypyn, vihan, rakkauden tai ylenkatseen ilmeen vaikutusta, täten tavoitellen naisviekkautta tutkiakseen markiisin sydäntä sen salaisinta tykintää myöten.

– Olet oikeassa, Francine, – hän sanoi; – tahtoisinpa, samoin kuin sinä, että tämä avioliitto jo olisi solmittu. Tämä päivä on viimeinen utuisen sekavista päivistäni, se kätkee kuoloni tai meidän onnemme… Tuo sumu on ihan tuskaannuttava, – hän lisäsi, uudelleen katsahtaen yhä vielä usvien peittämiin Pyhän Sulpicen huippuihin.

Itse hän alkoi poimuihin järjestää silkki- ja musliiniverhoja, jotka koristivat ikkunaa, ja hän teki sen tahallisesti niin, että huoneeseen lankesi sisälle hekkumallinen puolihämärä.

– Francine, – hän sanoi, – korjaa pois nuo joutavat lelut, jotka ajelevat pelkkänä romuna kamiinin laidalla, ja jätä siihen ainoastaan kello ja molemmat posliinimaljat, joihin itse aion järjestää Corentinin minulle tuomat talvikukat… Vie pois tästä huoneesta kaikki tuolit, tänne ei saa jäädä muuta kuin leposohva ja nojatuoli. Tehtyäsi tämän tulee sinun pölyttää matto, jotta sen värit näkyisivät selvemmin. Sitten asetat kynttilöitä seinien kynttiläjalkoihin ja kamiinille.

Marie katseli kauan tarkkaavasti vanhaa kudottua tapettia, joka oli pingoitettu tämän huoneen seinälle. Synnynnäisen maun ohjaamana hän osasi järjestää huoneen esineet niin, että ne olivat sopusoinnussa tuon vanhanaikaisen tapetin loistavien värien kanssa tai muodostivat niille luontevan vastakohdan. Samaa näkökohtaa hän noudatti järjestäessään kukkia, jotka asetti huonetta koristaviin kiemuranmuotoisiin maljakkoihin. Leposohva siirrettiin lähelle kamiinia. Molemmin puolin vuodetta, joka oli vastapäätä kamiinia olevalla seinämällä, hän asetti kahdelle pienelle kullatulle pöydälle isoja posliinimaljakoita täynnä lehviä ja kukkia, jotka levittivät mitä ihanimpia tuoksuja.

Hän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta silkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä riippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia. Tällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne aiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä näitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin neiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly jonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön ja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei ole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on palkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät ja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset antautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon valtoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de Verneuil, ajattelematta: "Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!"

Viattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai musliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen levittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu rakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot hänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa todistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta onnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen riistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei toivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen mielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän hehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein kuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta, jota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.

Jo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja, toivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta sumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, mitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein hän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää nostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut sielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin johtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.

Hän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen, johon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen pimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät kävelypuiston kallioihin.

– Lemmikkini, – hän siellä sanoi Francinelle, – siivoa ja järjestä täällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää järjestämättä, – hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka naiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa kiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.

– Oi, kuinka te olette kaunis! – huudahti pieni bretagnetar.

– Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina kaunein koristuksemme.

Francine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle ja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan toimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan, jos ei markiisi häntä rakastaisi.

* * * * *

– Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? – kysyi Hulot Barbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en oli päällikön tuntenut.

– Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen kallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.

Corentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja kun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen vaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.

– Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta yöllä?

– Herra hyvä, – vastasi Barbette, – sitä en tiedä.

– Miksi petät puoluettasi? – kysyi Hulot äkkiä, vietyään maalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.

– Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut sen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos suvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä niistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä raataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt häneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta hän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta, säästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee hän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista vuotta säästänyt ne kokoon.

Hulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta talonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.

– Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse säilytät näitä rahoja.

– Minä! – hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. – Vaikka piiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, – ja hän osoitti kädellään yhtä linnan torneista – niin tietäisivät chouanit kuitenkin tulla sinne minut tappamaan.

Hän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti pari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.

– Päällikkö, – sanoi Corentin, – tämä on sellaisia tilaisuuksia, joissa kahden miehen harkinta tuottaa enemmän hyötyä kuin yhden ainoan. Me tiedämme kaiken, emmekä tiedä mitään. Jos heti antaisimme sotilasten piirittää neiti de Verneuilin asunnon, yllyttäisimme hänet meitä vastaan. Me emme kykene, sinä, minä, chouaneiksi pukeutuneet soturisi ja kaksi pataljoonaasi, taistelemaan tuota naista vastaan, jos hän ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen markiisinsa. Tämä herrasmies on hovilainen, ja siis viekas; hän on nuori ja rohkea. Emme ikinä voi saada häntä käsiimme hänen saapuessaan Fougères'en. Ehkä hän muuten jo onkin täällä. Kotitarkastusten toimeenpano on mieletöntä. Se ei hyödytä ollenkaan, herättää huomiota ja saattaa asukkaat levottomiksi.

– Lähdenpä tästä, – sanoi Hulot kärsimättömänä, – antamaan Pyhän Léonardin vahtisoturille käskyn ulotuttamaan kävelynsä kolme askelta kauemmaksi. Siten hän tulee vastapäätä neiti de Verneuilin taloa. Sitäpaitsi sovin merkistä joka vahdin kanssa, jään itse päävahdistoon, ja heti kun minulle on ilmoitettu nuoren miehen tulo, otan mukaani korpraalin ja neljä sotamiestä…

Corentin keskeytti kiihtyneen soturin puheen:

– Entä jos tuo nuori mies ei olekaan markiisi, entä jos markiisi ei tulekaan kaupunkiin portista, jos hän jo onkin neiti de Verneuilin luona?.. jos…

Corentin loi päällikköön suurta ylemmyyttä uhkuvan katseen, jossa oli jotain niin loukkaavaa, että vanha soturi huudahti:

– Perhana sentään! mene hiiteen, kirottu mies. Mitä tämä kaikki minua liikuttaa? Jos tuo koppakuoriainen kopsahtaa johonkin vahdistooni, niin tottakai minun täytyy se ampua; jos saan tietää, että se on jossakin talossa, niin totta kai annan piirittää talon, vangita koppakuoriaisen ja ampua sen! Mutta piru vieköön, enpä aio vaivata päätäni ryvettääkseni univormuani…

– Päällikkö, kolmen ministerin käskykirje vaatii sinua tottelemaan neiti de Verneuiliä.

– Kansalainen, tulkoon neiti de Verneuil itse puhumaan minulle asiasta, niin sitten näen, mitä on tehtävä…

– No hyvä, kansalainen, – huomautti Corentin ylpeänä, – hän kyllä tulee ennen pitkää. Hän tulee itse sanomaan sinulle tunnin ja hetken, milloin markiisi on saapuva. Kenties hän ei ole levollinen ennenkuin on nähnyt sinun järjestävän vahtisoturit ja piirityttävän taloa!

"Itse paholainen on pukeutunut ihmishahmoon!" ajatteli vanha puoliprikaatin päällikkö tuskastuneena nähdessään Corentinin pitkin askelin nousevan Kuningattaren portaiden astuimia, jonka läheisyydessä tämä kohtaus oli tapahtunut ja sitten palaavan Pyhän Léonardin portille. "Tuo mies tulee jättämään käsiini kansalaisen Montauranin jalat ja kädet sidottuina", ajatteli Hulot, "ja minun osakseni tulee tuo ikävä tehtävä toimia sotaoikeuden puheenjohtajana". – Mutta yhtä kaikki, – hän virkahti itsekseen, kohauttaen olkapäitään, – onhan Gars tasavallan vihollinen, onhan hän surmannut ystävä-parkani Gérardin ja onhan sitten ainakin yksi aatelinen poissa… Joutukoon siis minun puolestani hiiteen!

Hän pyörähti rivakasti koroillaan ja läksi marseljeesia viheltäen tarkastamaan kaikkia kaupungin vahdistoja.

Neiti de Verneuil oli vaipunut tuollaiseen mietiskelyyn, jonka salaisuus pysyy kätkettynä syvälle ikäänkuin sielun kuilun pohjaan, mutta jonka tuhannet ristiriitaiset tunteet usein ovat todistaneet uhreilleen, että voi kokea myrskyisää ja intohimoista elämää neljän seinän sisällä, edes nousematta leposohvalta. Saavuttuaan lähelle sen näytelmän ratkaisua, jota oli tullut etsimään, tuo nainen palautti mieleensä vuoroin sen rakkauden ja vihan kohtaukset, jotka niin voimakkaasti olivat vilkastuttaneet hänen elämäänsä näinä kymmenenä päivänä, mitkä olivat kuluneet hänen ensimäisestä kohtauksestaan markiisin kanssa.

Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta miehen askeleita ja säpsähti.

Ovi aukeni, hän kääntyi heti sinne päin ja huomasi Corentinin.

– Pikku veitikka, – sanoi salapoliisin asiamies, – yhä vieläkö teitä huvittaa vetää minua nenästä. Oi Marie, Marie, pelaatte hyvin vaarallista peliä, kun ette päästä minua osalliseksi tuumistanne ettekä kysy neuvojani. Se, että markiisi on välttänyt kohtalonsa…

– Ei ole ollut teidän syynne, eikö niin? – täydensi neiti de Verneuil katkeran ivallisesti. – Hyvä herra, – hän jatkoi vakavana, – millä oikeudella te vielä olette tullut minun luokseni?

– Teidän luoksenne! – hän virkkoi katkerana.

– Muistutatte minulle, – hän vastasi ylpeänä, – etten täällä ole kotonani. Te olette ehkä tahallisesti valinnut juuri tämän talon, siinä pannaksenne toimeen murhanne. Jätän sentähden tämän talon; lähden erämaahan, jotta minun ei tarvitsisi enää nähdä…

– Sanokaa pois: urkkijoita, – huomautti Corentin. – Mutta tämä talo ei ole teidän eikä minun, se on valtion. Ja mitä tulee pois lähtöönne, niin sen jätätte kauniisti sikseen, – hän lisäsi luoden häneen pirullisen katseen.

Neiti de Verneuil kavahti närkästyneenä ylös ja lähestyi häntä; mutta äkkiä hän pysähtyi, huomatessaan Corentinin nostavan ikkunaverhoa ja hymyillen kehoittavan häntä tulemaan luokseen.

– Näettekö tuon savupatsaan? – hän kysyi äänessä järkähtämätön tyyneys, jonka hän osasi säilyttää kalpeilla kasvoillaan, niin syvät mielenliikutukset kuin liikkuivatkin hänen sielussaan.

– Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä, jotka on sytytetty palamaan? – hän kysyi.

– Miksi on äänenne niin värähtelevä? – kysyi Corentin. – Lapsi-parka, – hän lisäsi lempeästi, – tiedän kaiken! Markiisi tulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti tätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä tarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille…

Neiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion kirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi rakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin. Jokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut kestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.

Corentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle kostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla tuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään sen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa miellytti, niin raskas kuin se olikin.

– Tuo nainen rakastaa häntä, – hän mutisi hampaiden välistä.

– Rakastaa! – huudahti Marie. – Oi, mitä merkitseekään tuo sana!.. Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni…

Hän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä kauhistutti.

– Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, – hän sanoi hänelle, – tahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se häneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen veripisaran hänen tähtensä… Puhu, mitä vaadit.

Corentin vavahti.

– Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, – hän sanoi äänessä mitä lempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. – Niin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän hyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei kukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.

– Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa minua pelastamaan hänet.

– No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? – hän kysyi, koettaen tehdä tämän kysymyksen levollisesti.

– Oi, sitä en ollenkaan tiedä… Molemmat katsoivat toisiinsa vaieten. "Olen hukassa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Hän pettää minua", ajatteli Corentin. – Marie, – hän virkkoi, – minulla on kaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan siitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta heidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole jotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan päinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille uskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?

– Erinomaisesti, – vastasi neiti de Verneuil. – Te tahdotte todisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen, jona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.

– Hyvästi, neiti, – sanoi Corentin kuivasti.

– Kas niin, – virkkoi parisitar hymyillen, – istukaa tuohon älkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman teitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista, jotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin reunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.

Corentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.

– Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, – hän sanoi äänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.

– Montauran voi, – sanoi Marie säälistä hymyillen, – tarjota teille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että kykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja…

– Ettekö voi, – huudahti Corentin äkkiä, – saada häntä pakenemaan samana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se tapahtuu, ja…

Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin olisi paheksunut, että sanoi näin paljon.

– Mutta tekö todella pyydätte minua neuvomaan juonta? – hän jatkoi, hymyillen mitä luonnollisimmin. – Kuulkaahan, Marie, nyt luotan täydellisesti rehellisyyteenne. Luvatkaa antavanne minulle korvausta kaikesta, minkä menetän teitä palvellessani, niin minä nukutan niin hyvin tuon hölmömäisen päällikön, että markiisi tulee olemaan yhtä vapaa Fougères'ssa kuin Saint-Jamesissa.

– Sen lupaan teille, – vastasi nuori nainen hänelle juhlallisesti.

– Tuo lupaus ei riitä. Vannokaa se minulle kautta äitinne.

Neiti de Verneuil säpsähti; ja nostaen vapisevaa kättä hän teki tuon miehen vaatiman valan, jonka käyttäyminen äkkiä oli muuttunut.

– Voitte luottaa minuun, – sanoi Corentin. – Älkää minua pettäkö, ja te tulette siunaamaan minua tänä iltana.

– Uskon teitä, Corentin, – huudahti neiti de Verneuil vallan heltyneenä.

Marie nyökäytti hänelle päätään ja hymyili ystävällisesti ja ihmetellen, huomatessaan hänen kasvoissaan surumielisen hellän ilmeen.

"Mikä hurmaava olento!" intoili Corentin poistuessaan. "Enkö siis koskaan saa häntä valtaani, tehdäkseni hänestä varallisuuteni ja intohimoisen nautintoni välikappaleen? Langeta polvilleen minun jalkaini juureen, hän!.. Totisesti, markiisin täytyy kuolla… Ja jos en voi saavuttaa tuota naista muuten kuin vetämällä hänet alas lokaan… No niin", hän ajatteli, saavuttuaan torille, jonne aivan huomaamattaan oli suunnannut askeleensa, "hän ei kenties enää epäile minua. Satatuhatta écu'ta pöytään!.. Hän luulee minua ahneeksi. Joko se on juoni, tai on hän jo markiisin vaimo."

Vaipuneena näihin ajatuksiin ei Corentin rohjennut tehdä mitään päätöstä.

Sumu, jonka aurinko oli hajoittanut keskipäivällä, palasi taas yhtä vahvana kuin aamulla; Corentin ei enää nähnyt puita muutaman askeleen päässä.

"Uusi onnettomuus", hän ajatteli, palatessaan asuntoonsa. "On mahdotonta nähdä kuuden askeleen päässä olevia esineitä. Sää suojelee rakastaviamme. Eipä ole leikintekoa vartioida tällaisen sumun suojelemaa taloa!" – Ken siellä? – hän huudahti, tarttuen erään tuntemattoman käsivarteen, joka näytti kiivenneen kävelypaikalle kaikkein vaarallisinten kallioiden yli.

– Se olen minä, – vastasi viaton lapsenääni.

– Kas, sehän on pieni poika, jonka jalka on verellä tahrattu. Etkö tahdo kostaa isäsi puolesta? – kysyi Corentin.

– Tahdon, – vastasi lapsi.

– Hyvä. Tunnetko Garsin?

– Tunnen!

– Sen parempi. No hyvä, älä poistu luotani ja tee täsmällisesti kaikki, minkä käsken. Siten päätät äitisi kostontyön ja ansaitset paljon rahaa. Tahdotko mielelläsi paljon rahaa?

– Tahdon.

– Jos tahdot saada paljon rahaa ja tappaa Garsin, tulen minä huolehtimaan sinusta.

"Kas noin, Marie", virkahti Corentin hetken kuluttua itsekseen, "sinä itse toimitat markiisin meidän käsiimme! Tuo naikkonen on liian kiivas aavistaakseen kepposta, jonka aion hänelle tehdä – eihän intohimo koskaan punnitse. Hän ei tunne markiisin käsialaa; nyt on sovelias hetki virittää ansa, johon hän luonteensa mukaisesti sokeasti syöksyy. Mutta jotta juoneni varmasti onnistuisi, tarvitsen Hulot'n apua. Siis joutuin hänen luokseen."

Samana hetkenä neiti de Verneuil ja Francine neuvottelivat, millä keinoin pelastaa markiisi Corentinin epäilyttävästä jalomielisyydestä ja Hulot'n pistimistä.

– Minä lähden häntä varoittamaan, – huudahti pieni bretagnetar.

– Oletko mieletön! Ethän tiedä, missä hän on. Minunkin, vaikka minua johtaa sydämen vaistomainen aavistus, täytyisi etsiä kauan, häntä kuitenkaan löytämättä.

Sommiteltuaan sitten koko joukon mielettömiä tuumia, jotka niin helposti syntyvät takkavalkean ääressä, huudahti neiti de Verneuil:

– Kun hänet näen, hänen vaaransa tulee herättämään minussa jonkun hyvän tuuman!

Ja hän päätti, kaikkien hehkuvien henkilöiden tavoin, ryhtyä ratkaisevaan toimenpiteeseen vasta viimeisellä hetkellä, luottaen onnentähteensä tai tuohon vaistomaiseen taitavuuteen, joka ani harvoin pettää naisia. Hänen sydämensä oli tuskin koskaan sykkinyt niin rajusti. Milloin hän oli kuin tylsämielinen, silmät tuijottavina, milloin hän taas pienimmästäkin melusta värähti, kuten nuo juuriltaan melkein katkotut puut, joita puunhakkaajat rajusti kiskovat edestakaisin nuorasta, jouduttaakseen niiden kaatumista.

Äkkiä kajahti etäisyydessä noin kahdentoista pyssyn ampuma yhteislaukaus.

Neiti de Verneuil kalpeni, tarttui Francinen käteen ja sanoi:

– Minä kuolen… he ovat surmanneet hänet!

Sotilaan raskaat askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta. Francine nousi säikähtyneenä ja toi seuraavassa tuokiossa sisälle erään korpraalin. Tervehdittyään sotilaallisesti neiti de Verneuiliä tuo tasavaltalainen ojensi neiti de Verneuilille kaksi kirjettä, joiden paperi oli jotenkin likainen. Kun ei soturi saanut mitään vastausta parisittarelta, hän sanoi hänelle poistuessaan:

– Päällikkö lähetti nämä.

Ollen synkkien aavistusten raatelema, neiti de Verneuil luki seuraavan kirjeen, jonka luultavasti Hulot oli kiireessä kirjoittanut:

"Neitiseni, soturini ovat saaneet käsiinsä erään Garsin sanansaattajan, joka juuri on ammuttu. Häneltä ottamieni kirjeiden joukossa on yksi, jonka lähetän teille ja josta teillä voi olla hyötyä, j.n.e."

– Kiitos taivaan, he eivät ole ampuneet häntä! – hän huudahti, viskaten tuon kirjeen tuleen.

Hän hengitti vapaammin ja luki ahmien hänelle lähetetyn kirjeen, joka oli markiisin kirjoittama ja näytti olevan omistettu rouva du Gualle:

"Ei, enkelini, tänä iltana en lähde Vivetièreen. Tänä iltana te häviätte kreivin kanssa lyömänne vedon, ja minä saan voiton tasavallasta tuon viehättävän tytön persoonassa, joka totisesti ansaitsee yhden lemmenyön, sen kai myöntänette. Se on ainoa varsinainen etu, jonka saavutan tästä sotaretkestä, sillä Vendée alistuu. Ranskassa ei enää ole mitään tehtävää, ja epäilemättä matkustamme me kaksi takaisin Englantiin. Mutta huomiseen vakavat asiat."

Tämä kirje putosi hänen käsistään, hän sulki silmänsä, jäi mykäksi ja kumartui taaksepäin, pää nojaten patjaan. Kauan vaiti oltuaan hän katsahti kamiinikelloon, joka silloin oli neljä.

– Ja herra odotuttaa itseään! – hän sanoi julman ivallisena.

– Oh, jospa jokin seikka estäisi hänet tulemasta! – huudahti

Francine.

– Jos hän ei tule, – sanoi Marie kumealla äänellä, – niin lähden minä häntä vastaan! Mutta ei, nyt hän ei enää viivy kauan… Francine, olenko oikein kaunis?

– Te olette hyvin kalpea.

– Katso, – jatkoi neiti de Verneuil, – tämä tuoksujen täyttämä huone, nämä kukat, nämä kynttilät, tämä huumaava ilma – saattaakohan kaikki tämä tuottaa taivaan esimaun sille miehelle, jolle tänä yönä aion tarjota lemmen riemun?

– Mitä onkaan tapahtunut, neiti rakas?

– Olen petetty, harhaan viety, jaloin poljettu, muserrettu, ja tahdon surmata, repiä kappaleiksi tuon miehen!.. Niin, niin, ilmenihän aina hänen käyttäymisessään halveksimista, jota hän huonosti osasi peittää, ja jota minä en tahtonut huomata! Oh, tämä tuottaa minulle surman! – Mutta olenpa mieletön! – hän virkkoi nauraen; – hän tulee, ja minulla on yö opettaakseni hänelle, että mies, joka kerran on minut omistanut, ei enää voi minua jättää, olin sitten naimisissa tai en. Olen mittaava hänelle koston solvauksen mukaan, ja hän tulee kuolemaan epätoivoissaan. Luulin hänellä olevan jonkun verran mielenylevyyttä, mutta hän on epäilemättä palvelijan poika! Kieltämättä hän on hyvin taitavasti minut pettänyt, sillä en voinut aavistaa, että mies, joka tosin oli saattanut armotta jättää minut Pille-Michen käsiin, sentään saattoi alentua mitä halpamaisimpaan koirankujeeseen. Onhan niin helppo pettää rakastunutta naista, ettei ole sen halpamaisempaa tekoa. Hän surmatkoon minut, hyvä; mutta valehdella, hän, jota olin pitänyt niin suurena! Se mies on laahattava mestauslavalle. Oh, tahtoisinpa nähdä pyövelin piilun katkaisevan hänen päänsä. Mutta olenkohan niin julma? Hän on kulkeva kuolemaan hyväilyjen ja suudelmien peittämänä, jotka tulevat korvaamaan kaksikymmentä vuotta hänen elämästään…

– Marie, – sanoi Francine, lempeänä kuin enkeli, – olkaa, kuten niin monet muut naiset, rakastajanne uhri, mutta älkää tulko hänen rakastajattarekseen, älkääkä hänen pyövelikseen. Säilyttäkää hänen kuvaansa sydämenne pohjassa, saattamatta sitä itsellenne kidutukseksi. Ellei olisi mitään iloa toivottomassa rakkaudessa, niin mitä meistä nais-paroista tulisikaan? Se Jumala, Marie, jota te ette koskaan ajattele, palkitsee meitä siitä, että olemme noudattaneet kutsumustamme maan päällä: rakastaa ja kärsiä!

– Pikku lemmikkini, – vastasi neiti de Verneuil, hyväillen Francinen kättä, – sinun äänesi on hyvin lempeä ja kiehtova. Kuinka vakuuttavalta kuulostaakaan totuus sinun huulillasi. Tahtoisin kernaasti totella sinua…

– Te annatte hänelle anteeksi, te ette häntä petä?

– Vaiti, älä enää puhu minulle tuosta miehestä. Verrattuna häneen on

Corentin jalo olento… Ymmärrätkö?

Marie nousi, ja hänen kasvoihinsa laskeutuneeseen hirvittävään levollisuuteen verhoutui sekä hänen sisäinen ristiriitansa että sammuttamaton kostonhimo. Hänen hidas ja itsetietoisen arvokas astuntansa ilmaisi jotakin peruuttamatonta päätöstä. Ajatustensa raatelemana, niellen kokemansa solvauksen ja ollen liian ylpeä ilmaistakseen ristiriitaista suruansa, hän meni Pyhän Léonardin vahdistoon kysymään, missä Hulot asui.

Tuskin hän oli poistunut asunnostaan, kun Corentin astui siihen sisälle.

– Oi, herra Corentin, – huudahti Francine, – jos teillä on myötätuntoa tuon nuoren miehen kohtaloon, niin pelastakaa hänet! Neiti aikoo ilmiantaa hänet. Tuo kurja kirje on pilannut kaiken.

Corentin otti välinpitämättömästi kirjeen käteensä ja kysyi:

– Ja minne neiti läksi?

– En tiedä.

– Riennän pelastamaan hänet, – sanoi Corentin, – hänen omasta epätoivostaan.

Hän katosi, vieden mukaansa kirjeen, kulki kiireesti läpi huoneiden ja sanoi pikku pojalle, joka leikitteli oven edessä:

– Minne päin se nainen meni, joka vastikään tuli ulos tästä ovesta?

Galope-Chopinen poika kulki yhdessä Corentinin kanssa muutaman askeleen, näyttäen hänelle viettävää tietä, joka johti Pyhän Léonardin portille.

– Tuonne, – hän sanoi epäröimättä, noudattaen sen kostontunteen kehoitusta, jonka äitinsä hänessä oli herättänyt.

Tänä hetkenä neljä valepukuista henkilöä astui neiti de Verneuilin asuntoon, pienen pojan ja Corentinin huomaamatta.

– Palaa entiseen paikkaasi, – virkkoi urkkija, – ole leikittelevinäsi ikkunaluukkujen hakasilla, mutta pidä tarkoin silmällä kaikkea, katso joka taholle, katoillekin.

Corentin riensi pikku pojan osoittamaan suuntaan, luuli tuntevansa neiti de Verneuilin keskellä sumua ja saapui todella hänen luokseen sinä hetkenä, jona hän astui Pyhän Léonardin vahdistoon.

– Minne menette? – hän sanoi, tarjoten hänelle käsivartensa. – Olette kalpea, mitä onkaan tapahtunut? Onko nyt soveliasta lähteä ulos noin vallan yksin? Tässä käsivarteni, olkaa hyvä.

– Missä päällikkö Hulot on? – kysyi häneltä Marie.

Tuskin oli neiti de Verneuil saanut sanotuksi nämä sanat, kun kuuli kiertovahdin askelten kopinan Pyhän Léonardin portin ulkopuolelta, ja pian hän keskellä töminää eroitti Hulot'n karkean äänen.

– Tuhat tulimaista! – huusi Hulot, – enpä koskaan ole vakoiluretkellä nähnyt näin huonosti kuin nyt. Tuo markiisi näyttää voivan komentaa säätä mielensä mukaan.

– Miksi valitatte? – virkkoi neiti de Verneuil, tarttuen voimakkaasti hänen käsivarteensa, – tämä sumu voi peittää yhtä hyvin koston kuin petoksenkin… Herra päällikkö, – hän lisäsi kuiskaten, – tänään täytyy teidän minun kanssani ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei Gars tällä kertaa pääse pakoon.

– Onko hän teidän asunnossanne? – kysyi Hulot, jonka äänen värähtely ilmaisi hänen hämmästystään.

– Ei, – hän vastasi, – mutta antakaa minulle luotettava mies, ja lähetän hänet sitten ilmoittamaan teille, kun markiisi on tullut.

– Mitä aiotte tehdä? – kysyi Corentin hätäisesti Marielta. – Jos luonanne on sotilas, se häntä pelottaisi, mutta lapsi ei herättäisi epäluuloa, ja sellaisen toimitan luoksenne.

– Herra päällikkö, – jatkoi neiti de Verneuil, – tämä sumu, jota sadattelette, tekee teille mahdolliseksi nyt heti piirityttää taloni. Asettakaa sotilaita kaikkialle. Asettakaa vahti Léonardin kirkkoon, jotta hän voi pitää silmällä puistikkoa, jonne päin salini ikkunat ovat. Asettakaa vartijasotureita kävelypaikalle, sillä vaikka huoneeni ikkuna on kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta, epätoivo usein antaa voimia mitä vaarallisimpiin hyppäyksiin. Kuulkaahan: luultavasti annan tämän herrasmiehen astua ulos asuntoni alaovesta. Antakaa siis ainoastaan rohkean miehen toimeksi väijyä häntä; sillä, – näin hän jatkoi huoaten, – ei voi kieltää, että hän on urhoollinen, ja hän tulee puolustautumaan.

– Gudin! – huusi päällikkö.

Heti tuo nuori fougèresläinen riensi esiin siitä pienestä joukkueesta, joka Hulot'n mukana oli palannut kaupunkiin ja joka oli jäänyt seisomaan riveihin vähän matkan päähän.

– Kuuleppa, poikaseni, – kuiskasi hänelle vanha soturi, – tuo pahuksen tyttö toimittaa käsiimme Garsin, en tiedä mistä syystä, mutta se on yhdentekevää eikä liikuta meitä. Ota mukaasi kymmenen miestä ja teidän on asettuminen niin, että vartioitte sitä umpikujaa, jonka pohjukassa on tämän neidin talo; mutta asetu niin, ettei nähdä sinua, eikä miehiäsi.

– Hyvä, herra päällikkö, tunnen hyvin paikkakunnan.