Kitabı oku: «Perijätär», sayfa 12

Tämä kaikki oli syynä siihen, ettei Charles antanut mitään vihiä itsestään. Intiassa, St. Thomas'lla, Afrikassa, Lissabonissa ja Yhdysvalloissa oli keinottelija ottanut käytäntöön, säästääkseen omaa nimeään häpeältä, nimen Sepherd. Carl Sepherd saattoi arkailematta esiintyä väsymättömän saaliinhimoisena, ahneena, miehenä, joka ei haikaile peittää nimeään häpeällä ja elää loppupäiviänsä kunnian miehenä.

Tällä tavoin hankki hän lyhyessä ajassa suuren omaisuuden. Vuonna 1826 palasi hän Bordeaux'hon kauniilla prikillä, Marie-Carolinella, joka kuului eräälle kuningasmieliselle kauppahuoneelle. Hänellä oli noin kahden miljoonan frangin edestä kultaa kolmessa hyvin suojatussa tynnyrissä ja hän toivoi vielä voittavansa seitsemän tai kahdeksan prosenttia vaihtaessaan Parisissa kultansa rahaksi. Laivalla oli sattumalta hänen majesteettinsa kuningas Kaarle X: nnen kamariherra d'Aubrion, hyväntahtoinen vanhus, joka oli ollut kyllin hullu mennäkseen naimisiin muotinaisen kanssa, ja jolla oli Intiassa ollut maa-omaisuus. Peittääkseen vaimonsa tuhlauksia oli herra d'Aubrionin täytynyt myödä intialainen maatilansa. Herra ja rouva d'Aubrion olivat nyt pakoitetut supistamaan menonsa kahdenkymmenen tuhannen korko-tulojen mukaan vuodessa. Heillä oli tytär, jotenkin ruma, ja tämän tahtoi äiti naittaa ilman myötäjäisiä, korot kun tuskin riittivät vanhempien elämään Parisissa. Toimenpide, joka olisi tuottanut vastuksia kenelle hyvänsä, ei ollut vaivaton tälle muotinaisellekaan. Hänkin epäili jo, ettei edes kukaan aatelisnimiä takaa-ajava onnenonkija antaisi hänen tyttärensä häikäistä itseään.

Neiti d'Aubrion oli pitkä ja laiha kuin muurahainen; hänellä oli ylpeä suu, jonka yläpuolella kohosi ylen pitkä nenä, päästään sangen paksu, tavallisesti keltainen, mutta syönnin jälkeen aivan punainen – muistuttaen kalpeilla ja ikävystyneillä kasvoilla epämiellyttävää kasvia. Ainoastaan äiti, joka vielä kahdeksanneljättä ikäisenä on kaunis eikä ole väsynyt rakkauteen, voi toivoa itselleen sellaista tytärtä. Mutta näiden luonnon oikkujen vastapainoksi oli markiisitar d'Aubrion kasvattanut tyttärelleen erinomaisen ylpeän käytöksen; lisäksi oli hän valvonut tyttärensä ruokajärjestystä, niin että tämän nenänväri pysyi kohtuullisena, sekä neuvonut häntä pukeutumaan maulla. Hän oli lisäksi opettanut tyttärelleen siron käytöstavan sekä kaihomieliset katseet, jotka vetävät miehen huomion puoleensa ja antavat hänen uskoa viimeinkin löytäneensä kauan kaipaamansa enkelin. Olipa neiti d'Aubrion jo oppinut tavan pistää esiin jalkansakin ja sallia ihailtavan sen pienuutta silloin kun nenän puna oli kiusallisimmillaan. Sanalla sanoen, hänestä oli pitkien hihojen, petollisten täytteiden:, pöyheiden pukujen ja tiukasti puristetun kureliivin avulla tehty niin virheetön nainen, että hän olisi kelvannut asetettavaksi museoon äideille esikuvaksi.

Charles mieltyi rouva d'Aubrioniin, joka puolestaan kalkin tavoin haki hänen seuraansa. Kerrottiinpa, ettei hän ylikulun aikana laiminlyönyt mitään keinoja kopatakseen itselleen niin äveriästä vävypoikaa.

Tultuaan maihin Bordeaux'ssa, kesäkuussa 1826, asettuivat herra, rouva ja neiti d'Aubrion sekä Charles asumaan samaan hotelliin. Yhtämatkaa lähtivät he myöskin Parisiin.

D'Aubrionien maatila oli suistumaisillaan velkataakan alle, Charles'in oli nyt määrä nostaa se jaloilleen. Äiti oli jo puhunut, miten mielellään hän luovuttaisi maakerroksen vävylleen ja tyttärelleen. Ja koska hänellä ei ollut samoja ennakkoluuloja kuin miehellään aatelia kohtaan, oli hän luvannut Charles Grandet'lle, että hän hankkisi Kaarle X: ltä kuninkaallisen valtakirjan, jonka nojalla Charles perustamalla d'Aubrionista, joka nyt tuotti vuosittain 36,000 frangia, perintötilan saisi oikeuden de Buch- ja d'Aubrion-sukujen aateliskilpiin ja markiisinarvoon. Hyvällä hoidolla ja toimeliaisuudella saattoi d'Aubrionien tilasta saada yli sadan tuhannen vuositulon.

– Ja kun omistaa sata tuhatta korkoja, nimen, perheen, pääsyn hoviin – sillä teen teistä kamariherran – silloin ihmisellä on kaikkea mitä haluttaa, selitti hän Charles'ille. Siten voitte te päästä, oman mielenne mukaan, virkamieheksi valtakunnan neuvostossa, lähetystön sihteeriksi, vieläpä lähettilääksikin. Kaarle X rakastaa suuresti herra d'Aubrionia, he ovat lapsuuden tuttuja.

Tämän naisen kunnianhimoisten unelmien kiihoittamana näki Charles jo laivalla ylimenon aikana edessään kaikki vanhat toiveensa, joita naisen taidokas käsi kehitteli esiin. He osoittivat toinen toiselleen sydämellistä luottamusta. Luullen, että setä oli järjestänyt isän asiat, näki Charles tuossa tuokiossa itsensä keskellä Saint-Germainia, jonne kaikki siihen aikaan pyrkivät ja missä hän neiti Mathilden sinisen nenän varjossa muuttuisi markiisi d'Aubrioniksi, kuten Dreux't olivat kerran muuttuneet Brézéiksi. Innostuneena kuningasvallan voittoon, joka hänen lähtiessään vielä oli epätietoinen, hurmautuneena ylimyksellisten ajatusten loistoon, jatkui hänen laivalla alkunsa saanut kiihkonsa Parisissa ja hän teki varman päätöksen pyrkiä kaikin voimin siihen korkeaan asemaan, jonka hänen tuleva anoppinsa oli hänelle viitannut. Tämän loistavan näköalan rinnalla ei hänen serkkunsa merkinnyt mitään.

Hän tapasi Annett'en. Maailmannaisena neuvoi tämä innokkaasti vanhaa ystäväänsä pitämään kiinni tästä suhteesta ja lupasi hänelle apuaan kaikissa hänen kunnianhimoisissa hankkeissaan. Annett'en lumosi ajatus, että Charles menisi naimisiin ruman ja ikävän neitosen kanssa. Itse oli Charles Intiassa tullut entistä viettelevämmäksi: hänen ihonsa oli ruskettunut, käytöksensä oli tullut päättäväiseksi ja käskeväksi, kuten aina käy miesten, jotka ovat tottuneita toimimaan nopeasti, hallitsemaan ja onnistumaan. Charles hengitti helpommin Parisissa, huomatessaan että hän siellä saattoi näytellä osaa. Des Grassins, saatuaan kuulla Charles'in paluusta, hänen tulevasta naimiskaupastaan ja hänen rikkauksistaan, riensi hänen luokseen puhumaan niistä 300,000: sta frangista, joilla hän saattoi hyvittää isänsä velkojat. Hän tapasi Charles'in keskustelemassa jalokivisepän kanssa, joka näytteli piirustuksia jalokivikoristeista, aiottuja neiti d'Aubrionin morsiuspukuun. Huolimatta siitä että Charles oli itse tuonut muassaan Intiasta kallisarvoisia timantteja maksoivat koristeet töineen päivineen enemmän kuin 200,000 frangia. Charles otti vastaan des Grassins'in hermostuneella kärsimättömyydellä, niin kuvaavalla nuorelle miehelle, joka oli Intiassa tappanut neljä vastustajaa kaksintaistelussa. Herra des Grassins oli nyt kolmatta kertaa Charles'in luona. Tämä kuunteli kylmästi ja vastasi kohta, viitsimättä ottaa täysin selvää toisen puheen sisällöstä:

– Isäni liikeasiat eivät ole omiani. Olen kiitollinen teille, herraseni, kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt, mutta en voi käyttää sitä hyväkseni. En ole kerännyt paria miljoonaani heittääkseni ne isäni velkojain kitaan.

– Mutta jos isävainajanne jonkun päivän päästä tuomitaan vararikkolaiseksi?

– Hyvä herra, jonkun päivän päästä olen minä markiisi d'Aubrion. Ymmärrätte siis, ettei tämä asia minua lainkaan liikuta. Sitäpaitsi tiedätte paremmin kuin minä, että mies, jolla on satatuhatta korkoja vuodessa, ei voi olla vararikontehneen poika.

Ja hän viittasi des Grassins'ille kohteliaasti ovea.

Oli eräs elokuun alkupäivistä samana vuonna. Eugénie oli istuutunut sille pienelle puutarhapenkille, jolla hänen serkkunsa aikoinaan oli vannonut ikuista rakkautta. Eugénien oli tapa syödä tällä penkillä istuen suuruksensa aina kun oli kaunis ilma. Tyttö muistutti taas tänä kauniina aamuna itselleen kaikki rakkautensa pienet ja suuret tapahtumat sekä niiden katkerat seuraukset. Aurinko kultasi säteillänsä vanhaa, melkein rauniona makaavaa muuria, jota perijätär huolimatta Cornoiller'n ennustuksista, että se vielä tulisi syöksymään alas, ei millään ehdolla suostunut korjauttamaan. Samassa kolkutti postinkuljettaja portille ja antoi rouva Cornoiller'lle kirjeen, minkä tämä juoksutti puutarhaan, ääneen huutaen:

– Neiti, kirje!

Hän antoi sen emännälleen sanoen:

– Onkohan tämä nyt se, jota te olette odottanut.

Nämä sanat kajahtivat niin voimakkaina vastaan Eugéniessa, että saattoi selvästi kuulla hänen sydämensä lyönnit puutarhan ja pihan hiljaisten muurien keskellä.

– Parisista!.. Se on häneltä! Hän on palannut! Eugénie kalpeni ja piti hetken kirjettään aukaisematta kädessään. Hän vapisi liiaksi voidakseen rikkoa kuorta ja ruveta lukemaan.

Suuri Nanon seisoi hänen edessään, kädet vyötäisillä ja ilo näytti loistavan kuin aurinko hänen ruskettuneilla kasvoillaan.

– Lukekaa toki, neiti…

– Ah, Nanon, miksi palaa hän Parisiin, vaikka hän lähti Saumurista.

– Lukekaa, niin saatte nähdä.

Eugénie aukaisi kirjeen vapisevin käsin. Osoitus "Rouva des Grassins ja Corret" – kauppahuoneelle putosi siitä maahan. Nanon korjasi sen talteen.

– "Rakas serkkuni…"

– En ole enää Eugénie, ajatteli tyttö ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

– "Te…"

– Hän sanoi minulle ennen: sinä!

Hän pani käsivartensa ristiin eikä uskaltanut lukea enempää ja suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

– Onko hän kuollut? kysyi Nanon.

– Silloin hän ei kirjoittaisi, vastasi Eugénie. Ja hän luki koko kirjeen:

Rakas serkkuni!

Teille on varmaan, toivon minä, hauskaa kuulla, että minulla on ollut menestystä. Te olette pannut onneni alulle, olen tullut rikkaaksi seuratessani setäni neuvoja, jonka kuolemasta, samoinkuin tätini, olen juuri saanut tietää herra des Grassins'in kautta. Vanhempiemme kuolema on luonnollinen asia ja me seuraamme heitä itse aikanamme. Toivon, että olette jo lohdutettu. Mikään ei voi vastustaa aikaa, olen sen itse kokenut. Niin, rakas serkkuseni, ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nuoruusunelmieni aika nyt on ohi. Se on maailman meno! Matkustaessani maasta maahan olen paljon ajatellut elämää. Lähtiessäni olin vielä lapsi, nyt olen kypsä mies. Nyt ajattelen paljon sellaista, mikä ei ennen tullut mieleeni. Te olette vapaa, serkkuseni, ja minäkin olen sitä vielä. Mikään ei näköjään ole lapsellisten suunnitelmiemme tiellä. Olen kuitenkin liian avosydäminen salatakseni Teiltä nykyistä asemaani. En ole unohtanut vanhaa lupaustani. Olen joka päivä pitkien matkojeni kestäessä muistanut pientä puupenkkiä…

Eugénie nousi penkiltä ikäänkuin hän olisi istunut hehkuvilla hiilillä ja asettui eräille pihan portaista.

… pientä puupenkkiä, jolla vannoimme toisillemme ikuista rakkautta, kapeaa käytävää, harmaata tupaa, huonettani katonrajassa, yötä, jolloin Te niin suloisella tavalla teitte minut velalliseksenne ja helpotitte tulevaisuuttani. Niin, nuo muistot antoivat minulle rohkeutta ja saivat minut uskomaan, että Te ajattelitte minua niinkuin minä Teitä, sovittuina aikoina vuorokaudesta. Oletteko katsellut pilviä yhdeksän aikaan? Te olette sen tehnyt, eikö totta? Siksi en tahdo pettää minulle niin kallista ystävyyttämme. Kerron Teille kaikki. Ajattelen tällä hetkellä liittoa, joka vastaa kaikkia käsityksiäni aviosäädystä. Rakkaus avioliitossa on hulluutta. Kokemukseni ovat minulle opettaneet, että täytyy aviolupausta tehdessään noudattaa maailman menoa. Nyt on, rakas serkkuni, meidän välillämme ikäero, joka varmaan vaikuttaisi vielä epäedullisemmin Teidän tulevaisuuteenne kuin minun. En puhu mitään Teidän tavoistanne, kasvatuksestanne, tottumuksistanne, joita olisi varmaankin vaikeata saada sopusointuun parisilaisen elämän kanssa eivätkä myöskään sopisi minun kauas tähtääviin suunnitelmiini. Aikomukseni on pitää suurta taloutta, ottaa salongissani vastaan hienon maailman väkeä, mutta muistelen Teidän rakastaneen yksinkertaista, hiljaista elämää. Tahdon olla vielä suorempi ja tehdä Teidät tuomarikseni nykyisessä asemassani. Teidän tulee se tuntea ja Teillä on oikeus lausua ratkaiseva sananne. Minulla on nykyään kahdeksankymmentä tuhatta frangia korkoja vuodessa. Tämä omaisuus antaa minulle tilaisuuden suhteihin d'Aubrion-suvun kanssa, jonka ainoa perijätär, nuori yhdeksäntoista vuotias tyttö, on valmis tuomaan minulle myötäjäisinä aatelisen nimensä, Hänen Majesteettinsa kunnia-kamariherran arvon ja muita loistavia etuja. Tunnustan Teille, rakas serkkuni, etten vähimmässäkään määrässä rakasta neiti d'Aubrionia. Mutta avioliiton kautta hänen kanssaan turvaan lapsilleni yhteiskunnallisen aseman, joka on sitäkin tärkeämpi, kun yksinvalta päivä päivältä voittaa yhä enemmän alaa. Jonkun ajan kuluttua voi poikani, markiisi d'Aubrion, jolla on majoraatti ja neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja, valita mielensä mukaan asemansa yhteiskunnassa. Olemme velvolliset uhrautumaan lastemme hyväksi. Näette, serkkuni, miten avomielisesti paljastan Teille sydämeni ja talouteni tilan. Ehkä olette Te puolestanne seitsenvuotisen eron aikana unohtanut lapselliset aikeemme. Mitä minuun tulee en ole unohtanut enempää Teidän hyvyyttänne kuin omia lupauksianikaan. Muistan kaikki, mitä Teille sanoin, kuinka vähäpätöistä se lieneekään ollut, jokaisen sanan, jonka kuka hyvänsä vähemmän oikeudentuntoinen nuori mies jo aikoja sitten olisi unohtanut. Kun nyt Teille tunnustan, että olen aikonut mennä maailmanmukaiseen avioliittoon ja että myöskin vielä muistan lapsellisen rakkautemme, teen sen osoittaakseni, että kokonaan luotan Teihin, että lasken kohtaloni Teidän käsiinne ja että, jos niin tahdotte, olen valmis luopumaan kunnianhimoisista pyrkimyksistäni ja mielelläni tyytymään siihen yksinkertaiseen ja puhtaaseen onneen, josta olette antanut minulle niin liikuttavan kuvan.

– Tra, la, la, tra, la, la, olisi Grandet laulanut Non più andrai'n nuottiin allekirjoittaessaan: "uskollinen serkkunne Charles". – Tuhat tulimmaista, olisi hän lisännyt, asia on saatava selväksi. Ja hakien esiin osotuskirjansa olisi hänkin kirjoittanut seuraavan jälkikirjoituksen:

P. S. – Panen tämän kirjeen mukaan des Grassins'in liikkeelle osotetun kahdeksan tuhannen frangin maksumääräyksen, joka suoritetaan Teille kullassa, korvaukseksi minulle hyvyydessänne antamastanne lainasta ja sen koroista. Odotan vielä Bordeaux'sta matka-arkkua, sisältävä joitakin esineitä, jotka pyydän saada jättää Teille ikuisen kiitollisuuteni todistukseksi. Voitte lähettää takaisin lippaani postitse osoitteella: Herra Grandet, Hôtel d'Aubrion, Hillerin-Bertinin katu.

– Postitse! toisti Eugénie. Esine, josta olisin tuhat kertaa antanut henkeni!

Isku oli kauhea. Laiva oli tehnyt haaksirikon jättämättä jälkeensä edes yhtä laudanpalaa toivomusten aavalle ulapalle. On naisia, jotka huomatessaan tulleensa hyljätyksi, rientävät tempaamaan rakastettunsa onnellisemman kilpailijansa sylistä, työntävät tikarin tämän rintaan ja pakenevat senjälkeen maailman ääriin tai päättävät päivänsä mestauslavalla. Tällainen menettely on epäilemättä kaunista. Rikoksen aiheuttaa tässä tapauksessa jalo intohimo, joka herättää vastakaikua inhimillisessä oikeudentunnossa. On myöskin olemassa naisia, jotka painavat päänsä alas, kärsivät hiljaisuudessa, kulkevat kieltäymyksessä kohti kuolemaa, itkevät ja antavat anteeksi, rukoilevat ja elävät muistoissaan viimeiseen hengenvetoonsa. Tämä on rakkautta, totista rakkautta, enkelien rakkautta, ylpeää rakkautta, joka elää ja kuolee tuskassaan. Tätä jälkimäistä laatua olivat Eugénien tunteet, kun hän oli lukenut loppuun kirjeen. Hän käänsi silmänsä taivasta kohti, ajatellen äitinsä viimeisiä sanoja, joka, kuten usein kuolevat tekevät, oli heittänyt tulevaisuuteen näkevän, profeetallisen katseen. Eugénie tunsi nyt äitinsä sanoissa ja elämässä koko tulevan kohtalonsa. Hänellä ei ollut muuta tekemistä maailmassa kuin ohjata kulkunsa taivasta kohti ja elää rukouksessa, odottaen vapautensa päivää.

– Äitini oli oikeassa, ajatteli hän kyynelet silmissä: kärsiä ja kuolla, siinä kohtalomme.

Hitain askelin palasi hän puutarhasta sisään. Vastoin tavallisuutta ei hän nyt kulkenut kyökkikäytävää. Hän meni harmaaseen arkitupaan, missä kaikki muistutti serkusta; kamiinilla oli vielä sama kuppi, jota hän oli käyttänyt einettä syödessään, samoinkuin vanha sevreläinen sokeriastia.

Aamu tuli monessa suhteessa merkilliseksi ja muistorikkaaksi. Nanon ilmoitti seurakunnan kirkkoherran.

Kirkkoherra, Cruchot'iden sukulainen, kuului presidentti de Bonfons'in puolueeseen. Muutamia päiviä sitten oli vanha Cruchot taivuttanut hänet puhumaan uskonnon nimessä Eugénielle velvollisuudesta astua aviosäätyyn. Nähdessään rippi-isänsä luuli Eugénie, että tämä oli tullut noutamaan niitä tuhatta frangia, jotka hän kuukausittain antoi jaettaviksi köyhille, ja käski Nanonin mennä niitä noutamaan. Mutta kirkkoherra alkoi hymyillä.

– Tänään, neiti, tulen puhumaan eräästä tyttöparasta, jonka kohtaloon koko Saumur ottaa osaa, ja joka rakkauden puutteesta itseään kohtaan viettää epäkristillistä elämää.

– Jumalani, tällä hetkellä askaroivat ajatukseni niin kokonaan omassa kohtalossani, etten voi niitä nyt omistaa lähimmäiselleni. Olen hyvin onneton; ainoa turvani on kirkossa. Mutta sillähän onkin kyllin avara syli, ottaakseen vastaan kaikki meidän surumme, ja aina ehtymätön lohdun lähde.

– Neiti, kun puhumme tuosta mainitsemastani tyttöparasta, puhumme juuri teistä itsestänne. Sallikaa että sanon teille: jos haluatte elää onneanne varten, on teillä valittavana vain kaksi tietä. Teidän täytyy joko luopua maailmasta tai alistua sen lakien alle. Teidän on täytettävä mainen kutsumuksenne tai elettävä yksinomaan taivaan onnea varten.

– Ah, te puhutte minulle juuri sillä hetkellä, kun halusin kuulla toisen ihmisen ääntä. Jumala on teidät tänne lähettänyt. Tahdon sanoa jäähyväiset maailmalle ja elää yksistään Jumalalle hiljaisuudessa, kaukana ihmisistä.

– Tyttäreni, neuvon teitä kauan ja perinpohjaisesti ajattelemaan, ennen kuin teette niin kohtalokkaan päätöksen. Avioliitto merkitsee elämää, nunnanhuntu kuolemaa.

– Niinpä valitsen kuoleman, nopean kuoleman, herra kirkkoherra! huudahti tyttö hirvittävällä tulisuudella.

– Kuoleman? Mutta teillä on suuria velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, neiti. Ettekö ole ikäänkuin kaikkien niiden äiti, joille annatte vaatteet, puita talvella ja työtä kesällä? Teidän suuri omaisuutenne on laina, joka teidän täytyy maksaa takaisin, ja tähän saakka olettekin käsittänyt asian tässä kristillisessä mielessä. Luostariin meno olisi teidän puoleltanne itsekkäisyyttä. Naimattomaksi ette myöskään saa jäädä. Uskotteko voivanne yksin hoitaa suunnatonta omaisuuttanne? Se voi liukua teidän käsistänne. Te voitte saada niskaanne tuhansia rettelöitä, joista teidän on vaikea suoriutua. Uskokaa minua, pappianne: puoliso on teille välttämätön, hänen avullaan voitte säilyttää mitä Jumala on teille antanut. Puhun teille rippi-isänä. Te rakastatte liiaksi Jumalaa voidaksenne luopua hänestä maailmankaan keskellä ja teidän sielunne on liian kaunis kärsiäkseen siitä vahinkoa.

Samassa antoi rouva des Grassins ilmoittaa itsensä. Hän tuli koston ja epätoivon tunteen ajamana.

– Neiti… huudahti hän. Kas, täällähän on herra kirkkoherra. Jätän asiani toiseen kertaan. Aioin puhua liikeasioista, mutta täällähän tapaan teidät hurskaassa kaksinpuhelussa.

– Hyvä rouva, virkkoi pappi, jätän teille kentän vapaaksi.

– Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie, palaattehan pian. Teidän apunne on minulle tällä hetkellä välttämätön.

– Se on totta, lapsi parka, huudahti rouva des Grassins.

– Mitä sillä tarkoitatte, kysyivät Eugénie ja kirkkoherra yhdestä suusta.

– Enkö tietäisi muka mitään serkkunne paluusta ja hänen avioliitostaan neiti d'Aubrionin kanssa?.. Sellaiset asiat eivät mene koskaan naisen nenän ohi.

Eugénie punastui eikä vastannut mitään. Hän päätti nyt ja vasta pysyä yhtä järkkymättömän levollisena kuin hänen isänsä aina oli ollut.

– Rouvaseni, sanoi hän viimein ivallisesti, asiat menevät varmaankin minun nenäni ohi, sillä en ymmärrä teitä. Voitte huoleti puhua kirkkoherran läsnäollessa, tiedättehän että hän on rippi-isäni.

– Hyvä, neitiseni, katsokaa, mitä des Grassins on minulle kirjoittanut. Lukekaahan.

Eugénie luki seuraavan kirjeen:

Rakas vaimoni,

Charles Grandet on palannut Intiasta ja on jo kuukauden oleskellut Parisissa…

– Kuukauden! ajatteli Eugénie ja hänen kätensä vaipuivat alas.

Pian luki hän taas edelleen.

… Hän on antanut minun kaksi kertaa vartoa odotushuoneessaan ennenkuin pääsin hänen puheilleen, tuon tulevan kreivi d'Aubrionin. Vaikka koko Parisi puhuu hänen avioliitostaan ja vaikka jo on julkisesti kuulutettukin…

– Hän kirjoitti siis minulle samalla hetkellä, kun… sanoi Eugénie itselleen. Hän ei jatkanut yksinpuheluaan eikä huudahtanut parisittaren tapaan: konna! Mutta siitä huolimatta oli hänen halveksuntansa täydellinen.

… ei tämä avioliitto kuitenkaan, jatkoi hän lukemistaan, ole varma, sillä markiisi d'Aubrion on varova antamasta tytärtään vararikkolaisen pojalle. Kerroin hänelle siitä vaivasta, jota me, hänen setänsä ja minä, olimme nähneet hänen isänsä asiain kuntoon saattamisessa, ja siitä taitavasta sotajuonesta, jolla olimme pitäneet velkojia kurissa aina tähän päivään saakka. Tuolla heittiöllä oli kuitenkin otsaa vastata minulle, joka viiden vuoden aikana olen päivää ja yötä ahkeroinut hänen kunniansa hyväksi, etteivät hänen isänsä asiat liikuttaneet häntä! Asianajajalla olisi oikeus periä vaivoistaan kolmen, neljänkymmenen tuhannen frangin palkkio, mikä vastaisi yhtä prosenttia koko velkasummasta. Mutta malttia, hän on lain mukaan vielä maksava velkojilleen miljoona kaksisataa tuhatta frangia ja aionpa julistaa kuolinpesän vararikkoon. Otin tämän asian niskoilleni, luottaen tuon vanhan kyykäärmeen Grandet'n lupauksiin, ja velkojia olen lohduttanut suvun kunnialla. Jos herra kreivi d'Aubrion ei välitä perheensä kunniasta, välitän minä yhä edelleen omastani. Olen antava velallisille täyden selon asemastani. Kuitenkin tunnen liian suurta kunnioitusta neiti Eugénieta kohtaan, jonka liittymisestä meidän sukuumme me onnellisempina aikoina uneksimme, jotta toimisin, ennen kuin olet hänelle puhunut tästä asiasta…

Tähän kohtaan tultuaan ojensi Eugénie kylmästi kirjeen takaisin lukematta sitä loppuun.

– Kiitän teitä, sanoi hän rouva des Grassins'ille, saammehan nähdä…

– Nyt puhutte aivan kuin autuas isä-vainajanne, sanoi rouva des

Grassins.

– Rouva, puuttui Nanon puheeseen, te olette maksava meille kahdeksan tuhatta frangia kullassa.

– Se on totta; tahdotteko lähteä minun kanssani, rouva Cornoiller.

– Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie ylevällä kylmäverisyydellä, jonka hänelle antoi se asia, mistä hän aikoi puhua, olisiko synti pysyä neitsyenä avioliitossa?

– Se on omantunnon asia, jota en voi ratkaista. Mutta jos tahdotte tietää, mitä kuuluisa Sanchez sanoo siitä "Summa de matrimoniossaan", niin voin siitä teille huomenna kertoa.

Pappi lähti. Neiti Grandet meni isänsä työhuoneeseen ja viipyi siellä yksin koko päivän, tulematta edes, Nanonin pyynnöistä huolimatta, päivälliselle. Vasta illalla tuli hän arkitupaan, kun tavanmukaiset vieraat alkoivat saapua. Milloinkaan ei Grandet'n sali ollut niin täynnä kuin tänä iltana. Uutinen Charles'in paluusta ja uskottomuudesta oli jo tunnettu koko kaupungissa. Mutta kuinka tarkkaavaisia vieraat koettivatkaan olla, ei heidän uteliaisuutensa tullut tyydytetyksi. Eugénie, joka oli tiennyt valmistautua vieraidensa uteliaisuuteen, oli täysin tyyni eikä paljastanut mitään niistä voimakkaista tunteista, jotka hänessä liikkuivat. Hän osasi ottaa nauravan ilmeen kasvoilleen vastatessaan kaikille niille, jotka surumielisin katsein ja sanoin tahtoivat todistaa hänelle osanottoaan. Hän ymmärsi täydellisesti kätkeä onnettomuutensa kohteliaisuuden verhon alle. Yhdeksän aikaan jätettiin pelipöydät ja alettiin jutella vapaasti mitä mieleen juolahti: kun kaikki vieraat vihdoin nousivat lähteäkseen talosta, sattui ikimuistoinen tapaus, josta kauan aikaa puhuttiin Saumurissa ja sen ympäristöissä jokaisella neljällä ilmansuunnalla.

– Jääkää, herra presidentti, sanoi Eugénie herra de Bonfons'ille, nähdessään tämän tarttuvan keppiinsä.

Kun nämä sanat olivat lausutut, ei seurassa ollut ketään, joka ei tuntenut olevansa liikutettu. Presidentti kalpeni ja tunsi tarvetta istua.

– Presidentti saa miljoonat, kuiskutti neiti de Gribeaucourt.

– Se on selvä, presidentti de Bonfons nai neiti Grandet'n, sanoi rouva d'Orsonval.

– Hänen pelivoittonsa on ollut suurin, virkkoi abbé.

– Mikä vekkuli, sanoi notario.

Jokainen yritti jotain sukkeluutta, mutta kaikki näkivät rikkaan perijättären miljoonineen ikäänkuin valtaistuimelle korotettuna. Näytelmä, jonka juoni oli mennyt solmuun yhdeksän vuotta sitten, alkoi selvitä ratkaisuaan kohti. Kehoittaa koko Saumurin läsnäollessa presidenttiä jäämään, se ei toki voinut merkitä muuta kuin valita hänet aviopuolisokseen. Pikku kaupungissa noudatetaan kaikkia sovinnaisia tapoja niin tarkasti, että pieninkin poikkeus niistä merkitsee samaa kuin mitä juhlallisin lupaus.

– Herra presidentti, sanoi Eugénie vapisevalla äänellä, kun he olivat jääneet kahden, minä tiedän, mikä teitä minussa miellyttää. Vannokaa, että jätätte minut vapaaksi koko elinijäkseni, ett'ette milloinkaan vaadi minua täyttämään aviollisia velvollisuuksia, ja käteni on teidän. – Ah, jatkoi hän, nähdessään toisen lankeavan polvilleen eteensä, en ole vielä sanonut kaikkea. En tahdo pettää teitä. Sydämessäni palaa tunne, joka ei ole koskaan sammuva. Ystävyyttä vain, en muuta, voin tarjota tulevalle puolisolleni. En tahdo häntä loukata, mutta en myöskään kohdella vastoin sydämeni ääntä. Sitä paitsi saatte käteni ja omaisuuteni vasta kun olette tehnyt minulle suuren palveluksen.

– Olen valmis kaikkeen, sanoi presidentti.

– Kas tässä on puolitoista miljoonaa frangia, herra presidentti, sanoi Eugénie, ja otti povestaan tukun setelirahoja, lähtekää Parisiin – ei huomenna, ei ensi yönä, vaan heti kohta. Menkää herra des Grassins'in luo, kysykää häneltä setäni velkojain nimet, kutsukaa velkojat koolle, maksakaa kaikki heidän saatavansa pääomineen ja korkoineen, viiden prosentin mukaan velkojen merkitsemispäivästä lukien. Ottakaa kaikista suorituksistanne tarkat viralliset kuitit. Te olette tuomari ja luotan siis siihen, että toimitatte tämän asian kaikkia laillisia muotoja noudattaen. Olette myöskin oikeudentuntoinen ja ritarillinen mies ja voin siis turvallisesti lähteä purjehtimaan tämän maailman merta teidän nimenne lipun alla. Osoittakaamme toinen toisellemme hienotunteisuutta. Olemmehan vanhoja tuttuja, melkein kuin sukulaisia, ette halua tehdä minua onnettomaksi.

Presidentti lankesi rikkaan perijättären jalkoihin, vavisten ilosta ja pelosta.

– Olen teidän orjanne, sanoi hän.

– Kun olette saanut kuitit, jatkoi Eugénie, luoden kylmän katseen polvistuvaan mieheen, viette ne ja kaikki velkakirjat serkulleni Grandet'lle sekä annatte hänelle samalla tämän kirjeen. Kun olette palannut, täytän lupaukseni.

Presidentti älysi, että Eugénie vain petetyn rakkauden takia tarjosi hänelle kätensä. Siksi riensikin hän kiireimmän kautta täyttämään hänelle uskottua tehtävää, jottei mikään sovinto entisten rakastavaisten kesken ehtisi tulla kysymykseen.

Kun herra de Bonfons oli lähtenyt, vajosi Eugénie nojatuoliin ja puhkesi itkemään. Kaikki oli häneltä nyt mennyt.

Presidentti lähti postihevosilla ja oli seuraavana iltana Parisissa. Tulonsa jälkeisenä aamuna meni hän des Grassins'in luo. Tuomari kutsui velkojat notarion virkahuoneeseen, jonne velkakirjat olivat jätetyt. Tavallisista velkojista erosivat nämä Grandet'n saamamiehet siinä, että he todella olivat täsmällisiä. Presidentti de Bonfons maksoi heille neiti Grandet'n nimessä heidän saatavansa korkoineen, mikä Parisin kauppamaailmassa herätti suunnatonta huomiota.

Kun kaikki kuitit olivat järjestyksessä ja des Grassins oli saanut vaivoistaan Eugénien määräämät viisikymmentä tuhatta frangia, lähti presidentti d'Aubrionien taloon, missä hän tapasi Charles'in juuri siinä silmänräpäyksessä, kun tämän tuleva appi-isä oli hänet jättänyt, annettuaan hänelle aika läksytyksen. Vanha markiisi oli hänelle ilmoittanut, ettei hän saisi hänen tyttärensä kättä, ennen kuin kaikki Guillaume Grandet'n velkojat olivat tyydytetyt.

Presidentti antoi hänelle seuraavan kirjeen:

Serkkuni.

Herra Presidentti de Bonfons on ottanut tehtäväkseen jättää Teille kaikki kuitit setäni veloista. Kuulin mainittavan vararikosta ja ajattelin, ettei vararikon tehneen poika ehkä voisikaan naida neiti d'Aubrionia. Niin, serkkuni, Te olette oikein arvostellut älyäni ja tapojani: en ole missään suhteessa maailmannainen, en tunne seuraelämän harrastuksia enkä tapoja enkä olisi niin ollen varmaankaan voinut tuottaa Teille sitä onnea, jota Te toivotte. Tulkaa onnelliseksi ja nauttikaa niistä eduista, joille Te uhraatte ensi rakkautemme. Tehdäkseni Teidän onnenne täydelliseksi en voi muuta tehdä kuin lahjoittaa Teille isänne kunnian. Jääkää hyvästi, olette aina tapaava minussa uskollisen ystävättären.

Eugénie G.

Presidentti ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kunnianhimonsa sokaiseman miehen kasvojenilmeen, kun tämä sai kuitit isänsä veloista.

– Voimme lähettää toinen toisellemme kihlauskorttimme, sanoi presidentti de Bonfons.

– Vai niin, te naitte Eugénien. Sepä hauskaa, hän on kelpo tyttö. Mutta, lisäsi hän, ja valoisa ajatus näytti iskeneen hänen päähänsä, hän on siis rikas?

– Neljä päivää sitten oli hänellä yhdeksäntoista miljoonaa, tänään vajaat seitsemäntoista.

Charles silmäili tylsämielisesti presidenttiä.

– Seitsemäntoista milj…

– Seitsemäntoista miljoonaa, niin, herraseni. Naimisiin mentyämme on meillä, Eugéniella ja minulla, seitsemänsadan viidenkymmenen tuhannen korot vuodessa.

– Rakas lankoni, sanoi Charles, saaden takaisin osan entisestä varmuudestaan, me voimme tulevaisuudessa olla toisillemme hyödyksi.

– Vielä olen saanut asiakseni jättää teidän omiin käsiinne tämän pienen lippaan, jatkoi presidentti, asettaen kantamuksensa pöydälle.

– Rakas ystävä, huudahti markiisitar d'Aubrion, joka samassa astui sisään, huomaamatta presidentin läsnäoloa, älkää välittäkö siitä mitä herra d'Aubrion lieneekin teille sanonut. Sen on herttuatar de Chaulieu ajanut hänen päähänsä. Sanon teille vielä kerran, mikään ei ole avioliittonne esteenä…

– Se on totta, rouva, vastasi Charles. Isäni velat ovat eilen maksetut.

– Puhtaassa rahassa! huudahti markiisitar.

– Niin, sekä pääoma että korot. Tahdon puhdistaa isäni muiston.

– Mikä hulluus! huudahti tuleva anoppi. Kuka on tuo herra, lisäsi hän, kuiskuttaen tulevan vävynsä korvaan, huomattuaan presidentin.