Kitabı oku: «Perijätär», sayfa 13
– Asianajajani, vastasi Charles matalalla äänellä.
Markiisitar tervehti ylhäisesti herra de Bonfons'ia ja poistui.
– Olemmepa nyt jo toisillemme hyödyksi, sanoi presidentti, tarttuen lakkiinsa. Hyvästi, rakas lankoni.
– Hän pitää minua pilkkanaan, tuo Saumurin kukko. Tekisipä mieleni antaa hänelle kelpo ojennus.
Kolme päivää myöhemmin, palattuaan Saumuriin, julkaisi herra de Bonfons kihlauksensa Eugénien kanssa. Kuusi kuukautta sen jälkeen nimitettiin hän Angers'in hovin neuvokseksi. Ennen kuin Eugénie lähti Saumurista antoi hän sulattaa ne kultakoristeet, jotka olivat olleet hänelle niin kalliita, ja teetti niistä ynnä serkultaan saamistaan kahdeksasta tuhannesta frangista kultaisen monstranssin, jonka hän lahjoitti sille kirkolle, missä niin usein oli hänen puolestaan rukoillut.
Hän oleskeli vuoroin Angers'issa, vuoroin Saumurissa. Hänen puolisonsa, joka oli osoittanut suurta uskollisuutta valtiollisissa tehtävissä, tuli osaston presidentiksi ja viimein jonkun vuoden kuluttua ylituomariksi. Kärsimättömänä odotti hän uusia vaaleja saadakseen tuolin eduskunnassa. Hän tavoitteli jo päärin arvoa ja sitten… sitten…
– Ja sitten tulee hänestä kuninkaan sukulainen, virkkoi suuri Nanon, rouva Cornoiller, Saumurin kansalainen.
Herra presidentti de Bonfons (hän oli vihdoinkin kokonaan luopunut isältä perimästään Cruchot-nimestä) ei saanut nähdä kunnianhimoisten unelmiensa menevän täytäntöön. Hän kuoli kahdeksan päivää sen jälkeen, kun Saumur oli valinnut hänet edustajakseen kamariin.
Jumala, joka näkee kaikki eikä koskaan lyö suotta, tahtoi varmaankin rangaista häntä hänen kunnianhimonsa sekä hänen juriidisten laskelmiensa takia, joiden mukaan hän oli accurante Cruchot mitä tarkimmin määritellyt avioliitto-kontrahtinsa. Siinä sanottiin, että aviopuolisot luovuttivat toisilleen, siinä tapauksessa, ettei heillä ollut lapsia, kaiken omaisuutensa, niin hyvin kiinteän kuin liikkuvan, ilman kaikkia rajoituksia, vieläpä vapauttivat toisensa pesäluettelon tekemisestä, kuitenkin sillä tavalla, ettei tämä vapaus ole esteenä heidän perillisilleen tai niiden edustajille j.n.e., j.n.e.
Tämä asiakirja ilmaisee, kuinka syvää kunnioitusta presidentti tunsi rouva de Bonfons'ia ja hänen tahtoaan kohtaan. Naiset pitivät herra ylituomaria erinomaisen älykkäänä miehenä, säälivät häntä, menivätpä niinkin pitkälle, että tuomitsivat Eugénien surun ja rakkauden, mutta, kuten naisten tapa on, eräänlaisella julmalla osanotolla.
– Rouva de Bonfons on varmaankin hyvin sairas, koska hän aina jättää miehensä yksin. Pikku rouva parka! Milloin hän tulleekaan terveeksi? Mikä häntä mahtaneekaan vaivata, jokin sisäinen vamma, ehkä syöpä? Miks'ei hän kysy lääkärien neuvoja? Hän on tullut niin keltaiseksi lyhyessä ajassa. Hänen pitäisi kääntyä Parisin kuuluisuuksien puoleen. Kuinka on selitettävä, ettei hänellä ole lasta? Väitetään, että hän rakastaa miestään; miks'ei hän siis lahjoita hänelle perillistä? Se on inhottavaa! Jos se on vain oikku, on se totta tosiaan tuomittava… Presidentti parka!
Eugéniella oli hieno vaisto, joka hiljaisissa yksinäisissä mietiskelyissä oli vielä kehittynyt, onnettomuus ja kasvatus olivat opettaneet hänet kaikkea arvaamaan, ja hän tiesi sentähden hyvin, että presidentti toivoi hänen kuolemaansa, päästäkseen yksin heidän suunnattoman omaisuutensa haltiaksi, mikä oli – sitten kun Jumala oli kutsunut luokseen notario ja abbé Cruchot'n – lisääntynyt parilla miljoonalla. Erakko parka sääli presidenttiä. Kaitselmus kosti hänen edestään luonnottoman puolison itsekkäät laskelmat, jotka perustuivat naisen toivottomaan rakkauteen. Jos Eugénie olisi synnyttänyt lapsen, olisi hän tappanut turvallisen itsetuntonsa, pettänyt kunnianhimonsa.
Niin heitti Jumala joukottain kultaa tämän vankinsa syliin, jolle kulta ei ollut minkään arvoista, joka odotteli vain taivasta, eläen hurskaana ja hiljaisena, pyhissä ajatuksissa, auttaen salaa köyhiään.
Rouva de Bonfons tuli leskeksi seitsemänneljättä ikäisenä, omistaen kahdeksansataa tuhatta frangia korkoja, vielä kauniina, sillä tavalla kuin nainen on kaunis neljänkymmenen vuotiaana. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, päättäväiset ja levolliset. Hänen äänensä on lempeä ja nöyrä. Hänessä on tuskan aatelia, hurskautta, joka on ominainen vain henkilöille, joiden sielua ei kosketus maailman kanssa koskaan ole päässyt likaamaan, mutta myöskin vanhan neidon ankaruutta ja pieniä maaseutuisia tottumuksia. Huolimatta suunnattomista vuosituloistaan elää hän samaan tapaan kuin Eugénie Grandet, sallii sytyttää vasta päivällä tulen kamiiniinsa, kuten isänsä aikoinaan, ja sovittaa muutenkin elämänsä nuoruusvuosiensa ohjelman mukaan. Hän on aina puettuna samalla tavalla kuin äitinsä. Tämä saumurilainen koti ilman aurinkoa, ilman lämpöä, tämä syrjäinen, iloton koti on hänen elämänsä vertauskuva. Hän kerää huolellisesti saatavansa ja hän näyttäisi ehkä saidalta, jollei hän käyttäisi niin jalomielisellä tavalla omaisuuttaan. Hurskaat lahjoitukset, vanhainkoti, kristilliset lapsikoulut, rikas julkinen kirjasto todistavat joka vuosi tyhjäksi eräiden ihmisten syytökset saituudesta. Saumurin kirkot saavat kiittää häntä monesta kaunistuksestaan. Rouva de Bonfons, jota jotkut leikillä kutsuvat neidiksi, herättää hurskasta kunnioitusta. Tämän jalon sydämen, jota kerran elähyttivät vain kaikkein hellimmät tunteet, täytyi niin kokea kaikki inhimillinen itsekkäisyys. Kulta seurasi tätä naista kylmällä loistollaan läpi elämän, antaen hänelle, joka oli itse pelkkää tunnetta, epäuskon kaikkeen tunteeseen.
– Vain sinä rakastat minua, sanoo hän Nanonille.
Tämän naisen, Eugénien, käsi sitoo kaikkien perheiden salaiset haavat. Hän kulkee taivasta kohti hyvien tekojen saattamana. Hänen sielunsa suuruus saa varjoon kaiken, minkä kasvatus ja maakunnan pienet tavat ovat häneen tuoneet. Tällainen on kertomus naisesta, joka ei ole tästä maailmasta, jolla, syntyneenä ennen kaikkea äidiksi ja puolisoksi, ei ole puolisoa, ei lapsia eikä kotia.
Joku aika sitten alettiin kertoa että hän menisi uusiin naimisiin. Saumurilaiset väittivät, että markiisi de Froidfond'illa, kuten aikoinaan Cruchot'illa, olisi aikomuksia rikkaaseen leskeen nähden. Nanon ja Cornoiller pitävät markiisin puolta, sanotaan. Mutta se on suuri erehdys. Suuri Nanon ja Cornoiller eivät ole kyllin viisaita ymmärtääkseen tämän maailman pahuutta.
