Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Perijätär», sayfa 4

Yazı tipi:

Kun vieraat olivat lähteneet, sanoi herra Grandet veljenpojalleen:

– Täytyy lähteä nukkumaan. On liian myöhäistä enää keskustella niistä asioista, joiden vuoksi te olette tänne tullut; huomenna on siihen aikaa. Me syömme aamiaista kello kahdeksan. Kello kaksitoista syömme jonkun hedelmän, pienen leivänpalan ja juomme lasin valkoviiniä; myöhemmin, kello viiden aikaan, kuten parisilaisetkin, syömme päivällisen. Siinä päiväjärjestyksemme. Jos haluatte katsella kaupunkia ja sen ympäristöjä, on teillä siihen yllinkyllin aikaa. Suonette minulle anteeksi, jolleivät työni salli minun koko aikaa pitää teille seuraa. Luultavasti saatte tavantakaa kuulla, että minä muka olisin äveriäs: herra Grandet, herra Grandet! huudetaan vastaanne joka puolelta. Annan heidän hokea mitä hokevat, minua eivät he sillä vahingoita. Mutta minulla ei ole äyriäkään, minä teen vielä tällä iällä työtä kuin nuorin turpeenvääntäjä, jolla ei ole muuta kuin pala karua maata ja käsivartensa. Saatte ehkä pian itse kokea, minkä arvoinen taaleri on, kun sen ansaitsee otsansa hiessä. – Hei, Nanon, kynttilät!

– Toivon, että löydätte huoneestanne kaiken, mitä tarvitsette, sanoi rouva Grandet; jos kuitenkin jotain puuttuisi, voitte huutaa Nanonia.

– Rakas täti, luulenpa, etten kaipaa mitään. Olen tuonut itse kaikki mukanani. Sallikaa minun toivottaa hyvää yötä teille ja nuorelle orpanalleni!

Charles otti Nanonin käsistä sytytetyn anjoulaisen vahakynttilän, joka oli jotenkin kellertävä väriltään ja niin tavallisten talikynttilöiden näköinen, ettei Grandet huomannut edes tämän ylellisyysesineen olemassaoloa.

– Tulen näyttämään teille tietä, sanoi isä Grandet.

Sensijaan että olisi avannut oven pääkäytävään, avasikin Grandet keittiön naapurihuoneen oven. Tämän huoneen eroitti käytävästä suurella pitkulaisella ikkunalla varustettu ovi, mikä ei kuitenkaan voinut estää vetoa, joka tunki sisään käytävästä. Talvella puhalteli tuuli oven raoista niin rajusti, että, huolimatta ovenpieliin naulituista suojuslaudoista, oli toisinajoin melkein mahdotonta pitää huonetta siedettävän lämpimänä.

Nanon meni sulkemaan suuren portin, lukitsi salin oven ja päästi kahleista pihalle paimenkoiran, jonka ääni oli niin sortunut, että saattoi luulla sen sairastavan kurkkutulehdusta. Tämä julma eläin ei totellut ketään muuta kuin Nanonia. Nämä molemmat maalaiset olennot tunsivat toisensa.

Kun Charles näki kellastuneet ja savustuneet seinät ja kuuli madonsyömäin porrasten natisevan sedän askelten painosta, oli hänen pettymyksensä saavuttanut huippunsa. Hän luuli olevansa kanakopissa. Hänen tätinsä ja serkkunsa, joiden puoleen hän kääntyi nähdäkseen heidän kasvonilmeensä, eivät ymmärtäneet hänen hämmästyksensä syytä, tottuneet kun olivat tähän porraskäytävään, vaan pitivät hänen katsettaan ystävyyden ilmauksena ja vastasivat siihen suloisella hymyllä, mikä sai Charles'in kokonaan epätoivoon.

– Miksi hiidessä lähettikin isäni minut tänne? ajatteli hän.

Noustuaan vähän matkaa portaita, näki hän edessään kolme heleänpunaiseksi maalattua, kaikkia koristeita vailla olevaa ovea, jotka olivat täydellisesti samassa tasapinnassa kuin pölyinen seinäkin. Niiden kielekkeihin päättyvät rautasaranat olivat näkyvissä.

Yksi näistä ovista, se, joka nähtävästi johti keittiön vieressä olevan huoneen yläpuolelle, oli selvästi kiinni muurattu. Tähän huoneeseen pääsikin ainoastaan Grandet'n huoneen läpi; sen ainoa ikkuna, joka oli pihalle päin, oli varustettu lujalla rautaristikolla.

Kukaan, ei edes rouva Grandet, saanut astua tähän huoneeseen, jota saituri piti yksin hallussaan kuin kullantekijä pajaansa. Siellä oli varmaan jossain salaisessa kätkössä saiturin kassa, siellä hänen kiinnityskirjansa, siellä hänen kultavaakansa; siellä kirjoitti hän varmaan yön aikaan kuittinsa ja velkakirjansa ja teki salassa suunnitelmiaan – kaikki sillä taidolla ja varovaisuudella, että ihmiset, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan, saattoivat luulla hänellä olevan käskettävänään ties mitä haltioita ja henkiä. Kun Nanon veti hirsiä, kun susikoira piti haukkuen pihalla vartiota ja kun rouva ja neiti Grandet olivat jo aikoja nukahtaneet, tuli vanha tynnyrintekijä sinne katselemaan, ihailemaan, hypistelemään ja lajittelemaan kultaansa. Seinät olivat paksut ja ikkunaristikot lujat. Hänellä yksin oli avain tähän työpajaan, missä hänen kerrottiin antavan määräyksen jokikisen hedelmäpuun hoidosta ja laskevan etukäteen tarkan tarkkaan viinisatonsa.

Eugénien huoneen ovi oli vastapäätä tätä kiinnimuurattua ovea. Sen vieressä olivat aviopuolisojen huoneet, jotka ulottuivat yli koko talon toisen päädyn. Rouva Grandet'n huoneesta vei lasiovi Eugénien huoneeseen. Isännän huoneen eroitti laudoitus emännän huoneesta ja paksu muuri salaperäisestä työpajasta. Isä Grandet oli määrännyt veljenpoikansa toisen kerroksen ullakkohuoneeseen oman huoneensa päälle, voidakseen kuulla, liikkuiko veljenpoika huoneestaan yön aikaan.

Kun Eugénie ja hänen äitinsä olivat tulleet oven kohdalle, suutelivat he toisiaan ja toivottivat hyvää yötä; sitten he, sanottuaan Charles'ille joitakin tavanmukaisia jäähyväissanoja, jotka kuitenkin lähtivät tytön lämpimästä sydämestä, lähtivät huoneihinsa.

– Tässä on huoneenne, sanoi isä Grandet Charles'ille, avaten oven. Jos haluatte käydä ulkona, niin kutsukaa Nanonia. Jos ilman häntä menette pihalle – hyvä Jumala! Koira söisi teidät suuhunsa. Nukkukaa hyvin. Hyvää yötä… Kas, naiset ovat antaneet lämmittää huonettanne! jatkoi hän.

Samalla tuli Nanon kantaen lämmityspulloa.

– Vielä tuokin! huudahti Grandet. Pidättekö veljenpoikaani naishempukkana? Menekkös tiehesi lämmitysvehkeinesi, Nanon!

– Mutta vuode on kostea ja herra näyttää hennolta kuin nainen.

– No tee tahtosi, sinulla on aina oma pääsi, sanoi Grandet, töytäisten Nanonia olkapäähän.

Sen jälkeen astui saituri portailta alas, muristen epäselviä sanoja.

Charles jäi ihmeissään seisomaan matkakapineidensa keskelle. Hän katseli ullakkohuoneen seinämiä, joita verhosi keltainen kukikas paperi, jommoisia tapaa vain kurjissa maalaisravintoloissa, kamiinia, joka oli karkeasta hiekkakivestä ja jonka pelkkä näkeminen pani palelemaan, keltaisia, meriruoholla päällystettyjä tuoleja, joissa näytti olevan useampia kuin neljä kulmaa, avointa yöpöytää, joka oli niin suuri, että siihen olisi mahtunut kersantti varustuksineen, ja kurjaa mattoa, joka oli katosvuoteen edessä, mikä viimemainittu pienimmästäkin liikkeestä narskui kuin aikoen joka hetki syöstä kokoon. Sitten kääntyi hän vakavana Nanonin puoleen ja sanoi hänelle:

– Lapseni, sanoppas minulle, olenko todella herra Grandet'n,

Saumurin entisen määrin, Parisin Grandet'in veljen luona?

– Olette, herra, hyvin rakastettavan, hyvin lempeän ja hyvin ystävällisen herra Grandet'n luona. Autanko teitä avaamaan matkalaukkujanne?

– Sen voin itsekin tehdä, nahkapoikaseni! Olettepa varmaan palvellut matruusina keisarin laivaväessä.

– Hi! Hi. Hi! nauroi Nanon, keisarin laivaväessä! Kuinka hullunkurista!

– Hakekaa yönuttuni tuosta matkalaukusta. Tässä on avain.

Nanon hämmästyi suuresti nähdessään vihreän-silkkisen, kultaisilla kuvioilla kirjaillun yönutun.

– Otatteko tämän päällenne, kun menette nukkumaan? kysyi hän.

– Kyllä.

– Pyhä Neitsyt! kuinka kaunis alttaripeite tuosta tulisikin seurakunnalle. Rakas herra, lahjoitattehan tuon kirkolle, niin pelastatte kuolemattoman sielunne – muuten menette kadotukseen. Kuinka kaunis olettekin tuossa yönutussa! Menenpä kutsumaan neidin tänne, että hänkin saa teidät nähdä.

– Seis, Nanon! Osaatteko vaieta? Nyt saatte mennä, tahdon nukkua. Huomenna järjestän asiani. Ja koska yönuttuni teitä niin miellyttää, voitte sen avulla pelastaa sielunne. Olen liian hyvä kristitty voidakseni teiltä sitä kieltää, kun täältä lähden. Voitte sitten tehdä sillä mitä haluatte.

Nanon jäi seisomaan kuin naulittuna paikoilleen katsellen Charles'ia. voimatta uskoa sanaakaan tämän puheesta.

– Minulle tuo kaunis nuttu! puheli hän poistuessaan. Luulenpa, että herra jo uneksii. Hyvää yötä.

– Hyvää yötä, Nanon.

– Mitä varten olenkin tänne tullut, ajatteli Charles, ennenkuin nukahti. Isäni ei ole mikään pölkkypää, matkallani täytyy olla jokin tarkoitus. Hui! Huomiseksi vakavat asiat, sanoi muistaakseni joku kreikkalainen veitikka.

– Pyhä Neitsyt! kuinka kaunis onkaan serkkuni, ajatteli Eugénie keskeyttäen rukouksensa, jota ei sinä iltana lainkaan saanut päätetyksi.

Rouva Grandet ei ajatellut mitään laskeutuessaan levolle. Välioven läpi, joka oli laudoituksen keskikohdalla, kuuli hän, miten saituri käveli huoneessaan edes takaisin. Kaikkien pelokkaiden aviovaimojen tavoin oli hänkin tutkinut miehensä luonnetta. Samoinkuin lokki aavistaa myrskyn tulon, oli hänkin aavistanut tuskin näkyvistä merkeistä, mikä myrsky Grandet'ssa oli nousemassa. Mutta hän, käyttääksemme hänen omaa lauseparttaan, "tekeytyi kuolleeksi".

Grandet katseli kaksinkertaista rautaovea, jonka oli antanut tehdä työhuoneeseensa ja murisi:

– Mikä omituinen päähänpisto, että veljeni testamentteeraa minulle poikansa! Kaunis perintö! Minulla ei ole kahtakymmentä taaleria hänelle antaa. Mutta mitä on kaksikymmentä taaleria tuollaiselle keikarille, joka irvisteli lorgnettinsa läpi lämpömittarilleni, ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata sen romukoppaan.

Ajatellessaan tuota tuskan testamenttia, oli Grandet ehkä yhtä kuohuissaan kuin hänen veljensä oli ollut sitä kirjoittaessaan.

– Minäkö siis saan tuon kultaisen nutun?.. ajatteli Nanon puolestaan, ja nukahti. Unissaan näki hän itsensä kääriytyneenä alttariliinaan ja uneksi kukista, silkeistä ja sameteista ensi kerran elämässään, samoin kuin Eugénie uneksi ensi kerran rakkaudesta.

Kolmas luku

Nuorten tyttöjen yksitoikkoiseen ja siveään elämään tulee kerran suloinen hetki, jolloin auringonsäteet tunkeutuvat heidän sieluunsa, jolloin sydämen sykähtelyt tuovat heidän aivoihinsa verevän lämmön, joka muuttaa ajatukset hämäräksi kaipaukseksi. Viattoman surumielen ja suloisen nautinnon päivä! Kun lapset alkavat nähdä, hymyilevät he; kun nuori tyttö kohtaa ensi kertaa rakkauden, hymyilee hän kuin lapsi. Jos valo on elämän ensi rakkaus, on myöskin rakkaus sydämen valo. Eugénielle oli nyt koittanut se hetki, jolloin hän rupesi näkemään tämän maailman tarkoitusta.

Hän nousi varhain vuoteesta, kuten maakunnassa on tapana, luki rukouksensa ja alkoi pukeutua, pannen siihen kuitenkin nyt enemmän huolta kuin ennen. Ensin suki hän kastanjanruskeat hiuksensa, sitten kääri hän paksut palmikkonsa ympäri pään – mikä hiuslaite sopi hänelle mainiosti, samalla kertaa kohottaen hänen kasvojensa kalpeutta ja lisäten hänen piirteittensä yksinkertaisuutta ja lapsellisuutta. Tämän tehtyään huuhtoi hän käsiään moneen kertaan raikkaassa vedessä, joka antoi hänen iholleen hauskan punerruksen, katseli kauniita, pyöreitä käsivarsiaan ja ajatteli, mitä serkkunsa mahtoi tehdä, kun hänen kätensä olivat niin pehmeät ja valkoiset ja hänen kyntensä niin hyvin hoidetut. Hän pani jalkaansa uudet sukat ja sievimmät kenkänsä. Hän veti kureliivin tiukasti kiinni hyppäämättä yhdenkään silmukan ylitse. Lyhyesti sanoen, hän tahtoi ensi kertaa elämässään esiintyä edukseen ja hän tunsi täydellisesti, kuinka hauskaa on kantaa kaunista, hyvin tehtyä pukua, joka korottaa vartalon suloa.

Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, kuuli hän seurakunnan kirkonkellon lyövän ja ihmetteli, ettei voinut laskea sen lyöntejä pitemmälle kuin seitsemään. Hän oli noussut niin varhain, jotta ehtisi pukeutua niin huolellisesti kuin mahdollista. Tuntematta taitoa laitella kymmeniä kertoja yhä uudelleen ja uudelleen samaa kiharaa ja tarkastella sen vaikutusta peilissä, pani Eugénie yksinkertaisesti käsivartensa ristiin ja istuutui ikkunan eteen katselemaan pihalle, ahdasta puutarhaa ja sitä ympäröiviä korkeita penkereitä. Se oli surunvoittoinen, rajoitettu näköala, jolta ei kumminkaan puuttunut salaperäistä kauneutta, niin ominaista yksinäiselle seudulle.

Keittiön vieressä oli kaivo, jota ympäröi muurattu kehä, ja lähellä sitä kasvoi viinipuu punaisine ja kellertävine lehtineen; oksaiset viiniköynnökset kiemurtelivat pitkin talon seinää aina puuliiteriin saakka, jossa puut olivat järjestetyt pinoihin yhtä huolellisesti kuin koskaan jonkun kirjatoukan kirjat. Pihan kivitys oli aikojen kuluessa mustunut sammalten, ruohojen ja liikkeen vähyyden vaikutuksesta. Myöskin paksut muurit olivat vihreän sammalen peitossa ja ainoastaan paikottain mustunut kivi tuli näkyviin. Ne kahdeksan porrasastuinta, jotka pihan perältä veivät puutarhaan, olivat rikkonaiset ja korkean ruohon peitossa, kuin ammoin kuolleen ritarin hauta, joka on jäänyt hoitamatta. Murenevien kivien muodostamalla perusmuurilla kohosi lahonnut puuaita, joka vanhuuttaan oli jo puoleksi hajoamaisillaan, mutta köynnöskasvien peittämä. Ristikko-oven kummallakin puolen levisivät kahden kitukasvuisen omenapuun haaraiset oksat. Kolme yhteen suuntaan kulkevaa sannoitettua käytävää, joita eroittivat toisistaan nelikulmaiset, pyökkipuiden reunustamat kukkasarat, muodosti tämän puutarhan, joka alhaalla päättyi lehmuksien varjostamaan tiehen. Yhdessä kulmassa oli vattupensaikko, toisessa taas suunnattoman suuri pähkinäpuu, jonka oksat ulottuivat aina tynnyrintekijän työhuoneeseen saakka. Kirkas päivä ja kaunis syysaurinko alkoivat Loiren rantamilla sulattaa kuuraa, joka yöllä oli laskeutunut puutarhan muureille ja kasveille ja peittänyt koko pihan.

Eugénien valtasi ihan uusi tunnelma katsellessaan kaikkea tätä, jossa hän ei ennen ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Tuhansia sekavia ajatuksia syntyi hänen sielussaan ja kasvoi siellä sitä myöten kuin auringon säteet ulkona kasvoivat. Tunsipa hän vielä epämääräistä, selittämätöntä mielihyvän tunnetta, joka kietoi hänet pehmeästi ja suloisesti kuin pilvi. Hänen ajatuksensa olivat sopusoinnussa tämän omituisen maiseman kanssa, sellaisena kun hän näki sen edessään ja hänen sydämensä yhtyi luonnon harmoniaan.

Kun aurinko valaisi pientä osaa muurista, jota peittivät venushiusten paksut, alati väriään vaihtavat lehdet, näytti Eugéniestä siltä kuin toivon taivaalliset säteet olisivat valaisseet hänenkin tulevaisuuttaan, ja tästälähin katseli hän mielellään tätä muuria vaaleine kukkineen, sinisine kissankelloineen ja kellastuneine ruohoineen, joihin liittyi suloinen muisto lapsuuden ajoista. Jokaisen lehden aikaansaama kahina, kun se irtautui oksastaan ja putosi hiljaiseen pihaan, antoi vastauksen Eugénien salaisiin kysymyksiin ja hän olisi voinut istua siellä vaikka koko päivän, huomaamatta tuntien kulkua.

Sitten joutui hän ankaran liikutuksen valtaan. Hän nousi äkkiä, asettui peilinsä eteen ja tarkasteli siinä itseään aivan kuin tunnollinen tekijä katselee työtään arvostellakseen sitä ja itse moittiakseen sen vikoja. En ole kyllin kaunis hänelle. – Tämä oli Eugénien ajatus, nöyrä ja kärsimyksistä rikas ajatus.

Tyttö parka ei tehnyt oikeutta itselleen, mutta kainous tai paremminkin arkuus on yksi rakkauden ensimäisiä hyveitä. Eugénie kuului tuohon vahvarakenteiseen tyttötyyppiin, jommoisia tapaa alemman porvarisluokan keskuudessa ja joiden kauneus tekee meihin hiukan jokapäiväisen vaikutuksen. Mutta jos sitä vertaisi Milon Venukseen, niin huomaisi sen muodoissa kristillisen tunteen hempeyttä, joka kirkastaa naisen ja antaa hänelle kauneuden, jota vanhat kuvanveistäjät eivät tunteneet. Eugéniella oli suuri pää, Pheidiaan Jupiterin miehekäs mutta samalla hieno otsa ja harmajat silmät, joissa täydellisesti kuvastui hänen neitseellinen elämänsä. Hänen pyöreitten kasvojensa hipiää, joka oli ennen ollut kirkas ja punertava, oli rokko tehnyt karkeammaksi, kuitenkaan jättämättä arpia. Tauti oli turmellut hiukan ihon sametin hienoa pintaa, vaikkakin se yhä edelleen oli niin herkkä ja pehmeä, että äidin suutelo jätti siihen nopeasti haihtuvan punaisen jäljen. Hänen nenänsä oli hiukan liian voimakas, mutta sopusoinnussa kirsikanpunaisen suun kanssa, jonka huulet tuhansine pienine juovineen todistivat hyvyyttä ja rakkautta. Kaula oli kauniisti pyöreä, ja kaarevat rinnat puvun alla vetivät katseen puoleensa ja herättivät onnen haaveita miehisessä mielessä; jos jotain puuttui, oli puku siihen syynä; mutta tuntija ei voinut välttää erikoista mielihyvää, nähdessään tuon tytön täyteläisen, omituisesti jäykän vartalon. Suuressa ja vahvarakenteisessa Eugéniessa ei ollut mitään, joka olisi vetänyt puoleensa suuren yleisön huomiota, mutta hänen kauneutensa oli sitä lajia, johon ainoastaan taiteilijat kiintyvät. Yksin maalari, joka tästä maailmasta etsii vertaa Marian taivaalliselle puhtaudelle, maalari, joka ikävöiden etsii kaikesta naismaailmasta noita samalla kertaa ylpeitä ja nöyriä silmiä, joita Raphael on kuvannut, noita neitseellisiä piirteitä, joita luonto väliin lahjoittaa, mutta joita ainoastaan harras ja puhdas elämä voi säilyttää tai saavuttaa, sellainen maalari olisi keksinyt Eugénien piirteissä synnynnäisen oudon aateluuden; hän olisi huomannut hänen otsansa takana kokonaisen rakkausmaailman ja hänen silmiensä välkkeessä ja hänen silmäluomiensa liikkeessä jotain jumalallista. Hänen piirteensä, hänen päänsä ääriviivat, joita nautinnon ilme ei ollut koskaan muuttanut eikä väsyttänyt, muistuttivat etäisiin tyyniin järviin hiljaa kuvastuvaa taivaanrannan juovaa. Nämä rauhalliset kirkkaat kasvot olivat kauniin puhkeavan kukan kaltaisia, viihdyttivät sielua ja toivat mukanaan hyvän omantunnon heijastuksen; katse kiintyi vastustamattomasti niihin.

Eugénie oli vielä sillä kohdalla elämänmeren rannalla, missä lapselliset haaveet kukoistavat ja missä kootaan helmiä, joista ei enää myöhemmin osata iloita. Niinpä ajatteli hän seisoessaan peilinsä edessä, tietämättä vielä mitä rakkaus oli: – Olen liian ruma, hän ei kiinnitä mitään huomiota minuun.

Sitten avasi hän portaille vievän oven, pisti päänsä ulos ja kuunteli, kuuluisiko mitään liikettä.

Hän ei ole vielä noussut vuoteestaan, ajatteli Eugénie, kuullessaan Nanonin aamuyskän ja kuinka kunnon palvelija kulki edestakaisin, lakaisi salia, sytytti tulen, pani koiran kahleisiin ja puheli lehmilleen navetassa.

Pian juoksi Eugénie alas portaita Nanonin luo, joka oli lypsämässä.

– Nanon, hyvä Nanonini, laitahan toki kermaa serkkuni kahvia varten.

– Mutta, neiti, sitä olisi pitänyt ajatella eilen, sanoi Nanon puhjeten nauramaan. Minä en voi tehdä kermaa. Serkkunne on korea, korea, niin todellakin korea mies. Te ette ole nähnyt häntä yönutussaan, joka on silkistä ja kullasta. Mutta minäpä olen nähnyt. Hänen liinavaatteensa ovat yhtä hienoja kuin kirkkoherran päällysvaatteet.

– Nanon, leivothan meille leivoksen.

– Kyllä, mutta kuka antaa minulle puita uuniin ja jauhoja ja voita? sanoi Nanon, joka herra Grandet'n pääministerinä oli saanut Eugénien ja hänen äitinsä silmissä erittäin tärkeän aseman. Minunhan pitäisi varastaa isäntääni, jos tahtoisin kestitä serkkuanne. Pyytäkää te häneltä voita, jauhoja ja puita; hän on teidän isänne ja voi siis ne teille antaa. Katsokaa, tuolla hän juuri tuleekin tarkastamaan ruokavaroja…

Eugénie pakeni puutarhaan, sillä hän säikähti kuullessaan portaiden kitisevän isänsä askelten alla. Hän tunsi jo kainouden tietoisuutta, sillä hän luuli, että hänen ajatuksensa olivat piirretyt hänen otsaansa ja että kaikki ihmiset saattoivat lukea ne hänen silmistään. Sitten huomasi hän kotinsa puutteellisuudet ja hän tunsi suuttumusta siitä, ettei voinut saada sitä sopusointuun serkkunsa komeuden kanssa. Hänet valtasi kiihkeä tarve tehdä jotain hänen hyväkseen; mitä? sitä hän ei tiennyt. Lapsellisena ja välittömänä antoi hän enkelimäisen viattomalle luonnolleen täyden vallan epäilemättä vaikuttimiaan tai tunteitaan. Ensi kerran nähdessään serkkunsa olivat hänessä heränneet naisen luonnolliset vaistot ja sitä suuremmalla voimalla, kun nyt, hänen kahdennellakymmenellä kolmannella ikävuodellaan, sekä ymmärrys että vaistot olivat saavuttaneet kypsyytensä.

Ensimäisen kerran elämässään tunsi hän sydämessään pelkoa nähdessään isänsä, ja pitäen häntä kohtalonsa tuomarina, katsoi hän olevansa syyllinen salatessaan häneltä ajatuksiaan. Hän rupesi kulkemaan nopein askelin ja ihmetteli, että ilma, jota hän hengitti, tuntui tänä aamuna niin puhtaalta ja auringon säteet niin virkistäviltä kuin olisi hän ammentanut sieluunsa lämpöä ja uutta elämää.

Sillävälin kun Eugénie mietti, mistä saisi aineita leivokseen, syntyi suuren Nanonin ja herra Grandet'n välillä riita, joka oli yhtä harvinainen kuin pääskysen ilmestyminen keskellä talvea. Ukko oli tullut avaimineen jättämään päivää varten tarvittavat ruokavarat.

– Jäikö leipää eilisestä, kysyi hän Nanonilta.

– Ei palaakaan, herra.

Grandet otti suuren jauhoisen leivän, joka oli litteä, kuten anjoulaisten leipurien valmisteet tavallisesti ovat, ja aikoi juuri leikata sen kahtia, kun Nanon sanoi hänelle:

– Meitä on tänään viisi, herra.

– Se on totta, vastasi Grandet, mutta sinun leipäsi painaa kuusi naulaa joten siitä jää yli. Sitä paitsi saat nähdä että tuollaiset parisilais-nuorukaiset eivät syö leipää.

– Syövätkö he sitten frippe'ä kysyi Nanon. Frippe'llä tarkoitetaan Anjoun kansankielessä leipää, jolle on levitetty joko yksistään voita tai myöskin hilloa. Kaikki ne, jotka näistä leivoksista lapsuudessaan ovat nuolleet voin ja hillon ja jättäneet leivän, ymmärtävät tämän sanan merkityksen.

– Ei, vastasi Grandet, he eivät syö sitä enemmän kuin leipääkään. He valikoivat ruokiaan kuin naimaikäiset tyttöheilakat.

Sitten määrättyään tavalliseen säästäväiseen tapaansa ruokalistan ja suljettuaan ruokakaapin, aikoi Grandet mennä hedelmä-aittaan, kun Nanon pidätti hänet sanoen:

– Antakaahan, herra, vielä minulle jauhoja ja voita, että saan leipoa leivoksen lapsille.

– Tahdotko ryöstää taloni putipuhtaaksi veljenpoikani tähden?

– En ajatellut enemmän veljenpoikaanne kuin koiraanne, en enemmän kuin itse ajattelette häntä… Ettehän ole antanut minulle kuin kuusi palaa sokeria ja minä tarvitsen kahdeksan.

– Kas vaan, Nanon, en ole vielä koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Mikä sinun päähäsi on mennyt? Oletko sinä emäntä täällä? Sinä et saa enempää kuin kuusi palaa sokeria.

– Olkoon niin, mutta mistä saa veljenpoikanne silloin sokerin kahviinsa?

– Hänelle riittää kaksi palaa; minä en tarvitse mitään itseäni varten.

– Tekö ette tarvitsisi sokeria, teidän iällänne! Mieluummin ostaisin sen vaikka omilla rahoillani.

– Älä sekaannu muiden asioihin.

Huolimatta hinnan alenemisesta oli sokeri aina tynnyrintekijän mielestä kalleinta ylellisyystavaraa; hän eli yhä vielä siinä ajassa, kun naula maksoi kuusi frangia. Keisarivallan aikaan oli hän tottunut käyttämään sitä säästävästi, ja siitä saakka ei hän ollut päässyt tästä kerran juurtuneesta tottumuksestaan.

Kaikki naiset, tyhmimmätkin, osaavat käyttää viekkautta saavuttaakseen päämääränsä. Nanon jätti sokerikysymyksen ottaakseen uudelleen esille leivos-asian.

– Neiti, ettekö haluakaan leivosta? huusi hän ikkunan läpi.

– En, en, vastasi Eugénie.

– No, Nanon, sanoi Grandet kuullessaan tyttärensä äänen, olkoon menneeksi.

Hän avasi arkun, jossa oli jauhoja, antoi sieltä puolen kappaa ja lisäsi muutamia luoteja jo leikkaamaansa voiviipaleeseen.

– Vielä tarvitaan puita, jotta saadaan uuni lämpimäksi, sanoi järkähtämätön Nanon.

– No niin, ota niitä niin paljon kuin tarvitset, vastasi isäntä surullisesti; mutta silloin on sinun paistettava hedelmäkaakku ja kypsytettävä koko päivällinen uunissa, niin ettei sinun tarvitse sytyttää kahta valkeaa.

– Mitä! huudahti Nanon, tuota teidän ei tarvitse minulle sanoa!

Grandet loi melkein isällisen katseen uskolliseen ministeriinsä.

– Neiti, huusi palvelija, me leivomme sittenkin piirakan.

Isä Grandet palasi hedelmä-kantamuksineen ja laski sen lautaselle keittiön pöydälle.

– Katsokaahan, herra, kuinka kauniit saappaat veljenpojallanne on, sanoi Nanon. Millaista nahkaa ja kuinka hyvälle ne tuoksuu! Millähän keinoin niitä kiilloitetaan? Käytänkö niihin teidän munakiillokettanne?

– Nanon, minä luulen, että muna pilaisi tuollaisen nahan. Sitä paitsi voit sanoa, ettet lainkaan tiedä, miten sahviania kiilloitetaan, sillä sahviania se on; siinä tapauksessa ostaa hän kyllä itse Saumurissa saapaskiillokkeensa. Olen kuullut, että sekoitetaan sokeria kenkämusteeseen sellaista nahkaa varten.

– Mahtaapa se olla hyvänmakuista! huudahti palvelijatar, vieden jalkineet nenänsä alle. Tosiaankin, eikös ne tuoksu rouvan hajuvedelle! Kuinka hauskaa!

– Hauskaa! sanoi isäntä, onko mielestäsi hauskaa että pannaan enemmän rahaa saappaihin kuin mitä se ansaitsee, joka niitä käyttää?

– Herra, sanoi palvelija, kun Grandet toistamiseen palasi hedelmä-aitasta, etteköhän antaisi kerran pari viikossa lihaa ja vihanneksia veljenpoi…?

– Olkoon menneeksi.

– Menenkö lihakauppiaan luo?

– Ei ole tarvis; sinä voit valmistaa liemen niistä linnuista, joita saat pehtorilta. Menenpä itse sanomaan Cornoiller'lle, että hän ampuu korppeja minun laskuuni. Siitä riistasta saa maailman parasta lientä, sen takaan.

– Onko totta, herra, että korpit ahmivat raatoja?

– Tyhmyyksiä, Nanon! Ne syövät, kuten kaikki muutkin, mitä löytävät.

Syömmehän itse kuolleita eläimiä. Sehän on sama juttu!

Koska isä Grandet nyt oli antanut kaikki määräyksensä, katsoi hän kelloaan; kun hän huomasi, että hänellä vielä oli puoli tuntia aikaa aamiaiseen, otti hän hattunsa, meni tyttärensä luo, suuteli tätä ja sanoi:

– Menen katselemaan niittyjäni Loiren rannalle, tuletko mukaan?

Eugénie meni hakemaan punaisella silkillä koristetun olkihattunsa; isä ja tytär kulkivat sitten kiemurtelevia katuja pitkin torille saakka.

– Minne matka näin varhain? kysyi notario Cruchot tavatessaan herra

Grandet'n.

– Menenpä maita katsomaan, vastasi Grandet, joka ei tahtonut kokonaan salata ystävältään aamuisen kävelyretkensä tarkoitusta.

Sillä kun isä Grandet meni "maita katsomaan" tiesi notario kokemuksesta, että hänelläkin oli siinä jotain varteen otettavaa. Hän liittyi sentähden Grandet'n seuraan.

– Tulkaa, Cruchot, sanoi Grandet notariolle. Te olette ystäviäni; tahdonpa teillekin näyttää, kuinka tyhmää on istuttaa poppeleita viljamaahan.

– Mutta unohdatteko kokonaan ne kuusikymmentä tuhatta frangia, jotka saitte Loiren rannalla kasvavista poppeleistanne, huudahti Cruchot silmät pyöreinä. Olettepa ollut onnen poika!.. Annoitte hakata puunne juuri sillä hetkellä, kun valkean puun puute Nantes'issa oli pahimmillaan ja saitte kolmekymmentä frangia kappaleelta.

Eugénie kuunteli, tietämättä että elämänsä juhlallisin hetki oli lähestymässä ja että notario valmistautui lausumaan järkähtämättömän kohtalontuomion hänen ylitseen. Grandet oli saapunut aukeille vainioille, joita hän omisti pitkin Loiren rantaa ja joilla paraikaa oli työssä kolmekymmentä työmiestä tasoittamassa ja täyttämässä sitä maa-alaa, mistä poppelit olivat kaadetut.

– Cruchot, katsokaahan, kuinka suuren tilan ottaa kukin poppeli, sanoi Grandet notariolle. – Jean, huusi hän eräälle työmiehistä, mi… mi… mittaapas sylen mitalla jo… jo… joka suunnalle.

– Neljä kertaa kahdeksan jalkaa, sanoi työmies, lopetettuaan mittaamisen.

– Kolmenkymmenen kahden jalan tappio, sanoi Grandet Cruchot'lle. Minulla oli täällä kolmesataa poppelia, eikö niin? Siis kolme sa… sa… sataa kolmekymmentä ja kaksi ja… ja… jalkaa, mikä tekee viisi sa… sa… sataa heinäkupoa. Keskustaa kohti ja sivuille voimme laskea saman verran. Siis tuhannen heinäkuvon menetys.

– Se on totta, sanoi Cruchot, auttaakseen ystäväänsä, tuhat kupoa maksaa kuusisataa frangia.

– Sa… sa… sanokaa kaksitoista sataa, sillä jälkisadosta saadaan kolme tai neljäsataa frangia. Kas niin, laskekaa pa… pa… paljonko tulee ka… kaa… kahdestatoista sadasta frangista ne… ne… neljänkymmenen vuoden aikana siihen luettuna korot, kuten tiedätte.

– Noin kuusikymmentä tuhatta frangia, sanoi notario.

– Aivan niin se ei… ei… ei tee kuin ku… ku… kuusikymmentä tuhatta frangia. Ja, jatkoi saituri enempää änkyttämättä, kaksituhatta poppelia eivät antaisi viittäkymmentä tuhatta neljässäkymmenessä vuodessa. Siitä tulee tappiota. Sen olen minä huomannut, sanoi Grandet, ojentaen itseään suoraksi.

– Jean, jatkoi hän, täytä kaikki kuopat, paitsi Loiren puolella olevat, joihin istutat poppelit, mitkä olen ostanut. Kun niitä panee rannalle, jatkoi hän edelleen kääntyen Cruchot'n puoleen, hoidetaan ne valtion kustannuksella, ja hän nyrpisti nenäänsä ikäänkuin hän olisi pilkallisesti naurahtanut.

– Sehän on aivan selvää, poppeleita ei pidä istuttaa muuta kuin laihaan maahan, sanoi Cruchot, ällistyneenä Grandet'n laskuista.

– Nii-in, herraseni, vastasi tynnyrintekijä pilkallisesti.

Eugénie katseli Loiren kaunista maisemaa, kuuntelematta isänsä laskusuunnitelmia; mutta äkkiä havahtui hän, kun kuuli Cruchot'n sanovan isälleen:

– Kas niin, tehän olette saanut tänne vävypojan Parisista; koko Saumurissa ei puhuta muusta kuin veljenpojastanne. Kohta kai saan kirjoittaa sopimuskirjan, vai mitä, isä Grandet?

– Tuon sa… sa… sanotte juuri oikeaan aikaan, vastasi Grandet nenäänsä nyrpistäen. No niin, vanha y… y… ystäväni, tahdon olla avomielinen ja sanoa teille, mitä te ta… ta… tahdotte tietää. Mieluummin kuulkaas, he… heittäisin ty… tyttäreni Loireen kuin a… ntaisin hänet se… serku… kulleen, te vo… voitte ilmoittaa sen ystävillenne. Älkää sentään huoliko sitä tehdä, antakaa ihmisten juoruta minkä mieli tekee.

Tätä vastausta kuullessaan tunsi Eugénie maailman pyörivän silmiensä edessä. Etäiset toiveet, jotka olivat heränneet hänessä ja jotka niin äkkiä olivat puhjenneet, näki hän nyt maahan tallattuina ja murskautuneina: Eilisestä illasta saakka oli hän sidottuna serkkuunsa kaikilla niillä onnen siteillä, jotka yhdistävät kahta sielua; vastedes tulivat kärsimykset niitä yhä vahvistamaan. Onhan tunnettua, että naisen kutsumuksesta johtuu, että hänen mieltänsä järkyttää enemmän suuri kurjuus kuin suuri loisto. Kuinka olivatkaan isälliset tunteet voineet sammua hänen isänsä sydämessä? Mihinkähän rikokseen oli sitten Charles vikapää? Salaperäisiä kysymyksiä! Jo kietoutui hänen nouseva rakkautensa, hänen vielä niin salaperäinen rakkautensa, uuteen salaperäisyyteen. Hän pysyi vaivoin jaloillaan ja kun hän palasi vanhoille, synkille kaduille, jotka hänestä vast'ikään olivat tuntuneet niin iloisilta, näytti hänestä kuin ne olisivat pukeutuneet surupukuun; hän huomasi sen raskasmielisyyden, joka aikojen kuluessa oli painanut leimansa niihin. Hän sai tuntea kaikki rakkauden kipeät opetukset.

Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
30 haziran 2017
Hacim:
240 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain