Kitabı oku: «Tavallinen juttu I», sayfa 2

Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:

Mutta etkö unhota… äitiäsi?

– Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, – käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako, vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala minua rankaisee…

– Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti – miksi sinä huudat, oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa, vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä. Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait – nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. – Ei, Jumala sinua siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.

Hän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. —

– Kumma kun ei yksinään tule? – sanoi hän: – ei Maria Karpovna, ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla Anton Ivanitsh… niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä puhutaan.

Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.

Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa – sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom. muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia. Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty, etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua ihmisillä.

Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, – vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana – ei kerrassaan mitään.

Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, – tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, – eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, – muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!

– Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. – Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?

Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.

Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.

– Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea uudelle…

– Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen itseään kiireestä kantapäihin.

– Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet? Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja näin, uusi silta!

Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä on pakkanen – pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja, suoja-ilmalla.

Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi sittenkin jotakin.

– Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona

Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.

– Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?

– Jumalan kiitos!

– Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.

Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?

– Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.

– Hän on päättänyt päivänsä!

– Mitä te sanotte! Milloin?

– Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, – minä olin ainoa.

– Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen – siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!

– Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!

– Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna Pavlowna, ristien silmiään. – Säälittää minua Feodoria Petrowna parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?

– Huomenna.

– Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas poikaani saatan matkalle.

– Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu pyhässä raamatussa.

– Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.

– Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa: oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi, mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia. Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. – Jumala antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita. Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan: varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. —

– Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.

Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.

Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.

– Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla, täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. – Laitatteko häntä sotaan, vai mitä? – Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa huuliaan.

– Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi! Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.

– Tämä on kol… kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien: tänään aukasin… pullon… teitä varten.

– Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton Ivanitsh: – ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi oikein löylyttää.

– Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.

– Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras, vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!

– En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä kyyneliä keräytyy.

– Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle vapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia ihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.

– Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin vähän piirakkaa? Ottakaa vielä.

– Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.

– Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa pian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?

– En minä… minä muuten…

– Oh, niitä nuoria! – Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua Anton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: – niin osaatte huvittaa: – antakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!

– Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!

Aamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut kuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat toinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen – nyyttiä, kolmas – säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin kärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat; jokainen pyrki sinne käsineen.

– Noin olisi mukavampi panna matkalaukku – puhui yksi: – mutta tuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.

– Mihinkäs, hän panee jalkansa? vastasi toinen: – antaa matkalaukun olla ennen pitkin, vasun voi panna sivulle.

– Mutta silloin vierii polsteri alas, jos matkalaukku pannaan pitkin: parempi poikki. Mitä muuta? Ovatko saappaat sälytetyt?

– En tiedä. Kuka sälytti?

– Minä en sälyttänyt. Menepäs ja katso – eiköhän siellä ylhäällä ole.

– Mene itse.

– Entäs sinä? Näethän ettei minulla ole aikaa!

– Kas tuossa on vielä, älkää unohtako tätä! huusi tyttö, työntäen päiden sivutse kättänsä, jossa oli myttynen.

– Anna tänne!

– Pistäkää nämä jollain tavalla myös matkalaukkuun; äsken nämä unhotettiin, sanoi toinen, nousten jalkaraudalle ja antaen harjaa ja kampaa.

– Mihin sen nyt pistän? huusi hänelle lakeija: – mene tiehesi!

Näethän, että matkalaukku on jo alimmaisena!

– Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte maantielle, tuommoiset pirut!

– Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.

Aisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin antoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti erohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan kuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin huiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin tuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.

– Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: – olkaa hyvä ja istukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan, istu! – Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille. – No, nyt Jumalan haltuun!

Silloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.

– Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua enää koskaan?

Enempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni: pihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas joku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi Aleksanderin kaulaan.

– Pospelow! – Adujew… huusivat molemmat yht'aikaa, puristaen toinen toistaan sylissään.

– Mistä te tulette, kuinka?

– Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle jäähyväisiä.

– Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.

– Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä!

Oi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi

Aleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä häntä vasten.

– Hautaan saakka! vastasi toinen puristaen vielä kovemmin kättä ja heittäen itsensä Aleksanderia vasten.

– Kirjoita minulle!

– Kyllä, kyllä, kirjoita sinäkin.

Anna Pavlowna ei osannut kylliksi hyväillä Pospelowia. Lähtö tuli pitkitetyksi puolella tunnilla. Vihdoinkin tuli lähtö. Kaikki läksivät jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander kulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.

– Sascha! Sascha kulta! – Senitsha – kuiskasivat he ja sanat kuolivat suuteloon.

– Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.

– Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä toinen koskaan —

– Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.

Aleksander piiloitti huolellisesti molemmat taskuunsa. Edellä kulki Anna Pavlowna poikansa ja Pospelowin kanssa, sitten Maria Karpowna tyttärensä kanssa, ja lopuksi pappi Anton Ivanowitshin kanssa. Vähän matkan päässä kulki kuorma. Kyytimies voi töin tuskin pidättää hevosiaan. Palvelijat ympäröivät portilla Evseitä.

– Hyvästi, Evsei Ivanitsh! hyvästi kyyhkyseni, älä unhoita meitä! kuului joka haaralta.

Hyvästi veikkoset, hyvästi, älkää muistelko minua pahalla.

– Hyvästi, Evsei; hyvästi sydänkäpyseni! sanoi äiti, syleillen häntä:

– Tuossa on sinulle jumalan kuva; se on minun siunaukseni. Muista uskoasi, Evsei, älä mene väärään uskoon, siinä tapauksessa minä kiroon sinut! Älä juo, äläkä varasta; palvele herraasi totisesti ja uskollisesti. Hyvästi, hyvästi!..

Hän peitti kasvonsa esiliinalla ja poistui.

– Hyvästi, äiti! mutisi Evsei pitkäveteisesti. Hänen luokseen heittäysi kaksitoista vuotias tyttö.

– Sano jäähyväiset sisarellesi! sanoi eräs eukko.

– Sinunkin pitää olla jokapaikassa! sanoi Evsei, suudellen tyttöä.

– No hyvästi, hyvästi! Mene nyt tupaan paljassäärinen!

Erikseen toisista, viimeisenä seisoi Agrafena. Hänen kasvonsa kävivät viheliäisiksi. – Hyvästi Agrafena Ivanowna! sanoi hitaasti, kohottaen ääntänsä Evsei ja ojensi hänelle kätensä, Agrafena antoi itseään syleillä, mutta ei vastannut syleilyyn; hänen kasvonsa vääntyivät ainoastaan.

– Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja pistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. – Varmaankin sinä pietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi häneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.

– Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. – Herra hakatkoon minut palasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan vajota, jos minä siellä jotain sellaista…

– Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: – mutta itse – uh! – Olin vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen korttipakan. – Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän täällä niitä mistään saa.

Agrafena ojensi kättään.

Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.

– Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän pisti kortit taskuunsa.

– Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.

– En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!

Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.

– Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.

Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen, sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.

– Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: – etkö näe, että satula on vinossa.

Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.

– Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.

Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.

– Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut

Agrafenalle, jos et, niin – .

Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.

Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.

– No – nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.

Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.

Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna! – syökää päivällistä täällä!

– Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.

Niin voisitte olla yötäkin.

– Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!

– Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala lähetti minullekin surun – saatoin poikaani.

– Sanon, kyllä sanon, en unhota!

– Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. —

Häntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!

Hän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista.

Mutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton

Ivanitsh.

– Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna ainoastaan silloin tällöin.

– Kyllä hänen pitäisi olla jo Neplujevassa, Ei, mitä minä valehtelen? Ei hän vielä ole Neplujevassa, mutta alkaa lähestyä, siellä hän juo teetä, vastasi Anton Ivanitsh.

– Ei, hän ei juo koskaan tähän aikaan. Sillä tavoin matkusti Anna Pavlowna ajatuksissaan hänen kanssaan. Sitten kun, hänen laskunsa mukaan, pojan piti jo olla Pietarissa, niin rukoili hän väliin ja povasi korteilla väliin, tahi puheli pojastaan Maria Karpownan kanssa.

Mutta poika?

Hänet kohtaamme Pietarissa.

II

Piotr Ivanitsh Adujevin, meidän sankarimme sedän, lähetti vanhempi veljensä, Aleksanderin isä samalla tavalla Pietariin kuin tämänkin ja eli hän siellä mihinkään liikkumatta seitsemäntoista vuotta. Hän ei ollut sukulaistensa kanssa kirjeenvaihdossa veljensä kuoleman jälkeen, ja Anna Pavlowna ei tiennyt hänestä mitään siitä saakka, kuin tämä oli myynyt pienenlaisen tilansa, joka ei ollut kaukana hänen kotikylästään.

Pietarissa häntä pidettiin rikkaana miehenä, ehk'ei syyttäkään, ja hän kantoi muutamaa nauhaa hännystakkinsa napinlävessä; asui suurella kadulla, piti hyvän asunnon, kolme palvelijaa ja saman verran hevosia. Hän ei ollut vanha, mutta semmoinen, jota kutsutaan "mies paraassa ijässä" – kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen vaiheilla. Muuten häntä ei miellyttänyt puhua ijästään, ei tyhjästä itserakkaudesta, vaan jostain edeltäpäin harkitusta edusta, niinkuin esim. olisi tahtonut antaa vakuuttaa henkensä korkeampaan hintaan ainakin hänen tavassaan salata oikeata ikäänsä ei ollut turhamaista vaatimusta miellyttää kaunista sukupuolta.

Hän oli pitkä, tasasuhtainen mies, isot, säännölliset piirteet tummissa kasvoissa, tasainen, kaunis käynti ja pidätetyt, mutta miellyttävät tavat. Semmoisia miehiä tavallisesti kutsutaan bel homme'iksi.

Kasvoissa näkyi taito osata itseään hillitä, eikä antaa kasvojen olla sielun peilinä. Hän oli sitä mieltä, ettei semmoinen ollut mukavata hänelle itselleen eikä muillekaan. Ei hänen kasvojaan sentään saattanut sanoa puisiksikaan, ei, ne olivat ainoastaan tyynet. Välistä vaan voi niissä huomata väsymyksen jälkiä – luultavasti rasittavista toimista. Häntä pidettiin toimeliaana ja taitavana ihmisenä. Hän puki itseään huolellisesti, melkein keikarimaisesti, mutta ei liiaksi, ainoastaan aistilla; käytti erinomaisia liinavaatteita, kädet olivat täyteläiset ja valkoiset, kynnet pitkät ja läpikuultavat.

Eräänä aamuna kun hän oli herännyt ja soittanut kelloa, toi palvelija teetä kantaessaan kolme kirjettä ja ilmoitti, että eräs nuori herra oli käynyt, joka sanoi itseään kutsuttavan Aleksander Feodoritsh Adujeviksi, mutta Piotr Ivanitshia kutsui sedäkseen, ja lupasi tulla kahdennellatoista tunnilla.

Piotr Ivanitsh kuunteli tavallisuuden mukaan tämän ilmoituksen rauhallisena teroitti ainoastaan hieman korviansa ja kohoitti kulmakarvoja.

– Hyvä, saat mennä, sanoi hän palvelijalle. Sitten otti hän yhden kirjeen, aikoi auaista sen, mutta pysähtyi ja vaipui ajatuksiin.

– Veljeni poika maanseudulta – sepä odottamatonta! mutisi hän – ja minä kun toivoin että siellä päin minut ovat unhottaneet! Ei siitä väliä, mitäpä hänen kanssaan rupean kursattelemaan! Eriän kyllä hänestä…

Hän soitti taaskin.

– Sano sille herralle, kun hän tulee, että noustuani matkustin paikalla tehtaalle ja palajan vasta kolmen kuukauden päästä.

– Hyvä, vastasi palvelija: – mutta mitä käskette tekemään tuomisilla?

– Millä tuomisilla?

– Eräs mies toi niitä: hän sanoi: rouva lähetti maatuomisia.

– Tuomisia?

– Niin: putinallisen mettä, säkillisen kuivattuja vattuja…

Piotr Ivanitsh kohotti hartioitaan.

– Vielä kaksi pankkoa palttinaa ja hilloa…

– Palttina on varmaankin hyvää…

– Palttina on hyvää ja hillo sokerista.

– Saat mennä, tulen kohta katsomaan.

Hän otti yhden kirjeen, aukasi sen ja tarkasti silmäillen yhtä sivua. Se oli kuin isokirjaiminen slaavilainen aapinen: v kirjaimen sijassa oli kaksi viivaa, joiden poikki oli vedetty ylhäällä ja alhaalla viivoja, mutta k-kirjaimen sijassa yksinkertaisesti kaksi viivaa; kirje oli kirjoitettu ilman kaikkia välimerkkejä.

K. K. Piotr Ivanitsh!

"Oltuanne teidän isä-vainajanne kanssa lyhyemmän ajan tuttava ja ystävä, ja olen teitäkin huvittanut monasti lapsuuteni aikana ja talossa maistelin leipää ja suolaa, siksi uskallan hartaasti ja suosiollisesti toivoa ettette ole unhottaneet ukko-vanhusta, Vasili Tihonitshia, me muistelemme teitä ja vanhempianne hyvällä ja rukoilemme Jumalaa…"

– Mitä loruja? Keltä tämä on – sanoi Piotr Ivanitsh katsoen allekirjoitusta. Vasili Sajeshalow! Sajeshalow – vaikka tappakaa – en muista. Mitä hän tahtoo minulta?

Hän jatkoi lukemista.

"Mutta minun nöyrin pyyntöni ja teitä vaivaamiseni on – älkää kieltäkö hyvä ystävä – teidän siellä Pietarissa on toista, kun täällä meidän, kaikki omaa ja kotoista. Sain niskoilleni kirotun oikeus-jutun, joka jo kohta seitsemän vuotta on ollut poistamatta painamassa: jos muistatte sitä pientä metsää, joka on parin virstan päässä meidän kylästämme. Patala teki virheen ostokirjaan, mutta minun vastustajani, Medvedew iski siihen kiinni: se on vääryyttä eikä siitä mihinkään pääse. Medvedew on sama joka teidän tiluksillanne kalasti aina luvatta; isä-vainajamme ajoi häntä pois ja häpäsi häntä, aikoipa tuon omavaltaisuutta kannella kuvernöörillekin, mutta hyväntahtoisuudesta, Jumala antakoon hänelle taivaan valtakunnan, antoi anteeksi, vaan tuommoista ilkiötä ei pitäisi sääliä. Auttakaa minua, Piotr Ivanitsh, asia on nyt Hallitsevassa Senatissa; en tiedä missä osastossa ja kenellä, mutta kyllä ne teille paikalla näyttävät. Käykää sihteerien ja senattorien luona, koettakaa saada heidät minun puolelleni, sanokaa, että erehdyksestä, totisesta ostokirjaan tulleesta erehdyksestä saan kärsiä: kyllä he teille tekevät mitä hyvänsä. Siinä samalla hommatkaa minulle patenttikirja kolmella arvonimellä, lähettäkää se minulle. Vielä, hyvä ystävä, Piotr Ivanitsh, olisi minulla tärkeä asia: ottakaa sydämmestänne osaa viattomalle ahdistetulle marttyrille ja auttakaa neuvoilla ja töillä. Teillä on siellä lääninhallituksessa neuvosmies Droshow, kerrassaan kultaa, mutta ei ihminen; kuolisi ennenkuin pettäisi omiaan; kaupungissa en tiedä muuta kortteria kuin hänen luonaan, – kun tulen kaupunkiin, menen suoraan hänen luokseen, asun siellä viikottain – Jumala varjelkoon – en uskaltaisi ajatella pysähtyä toisten luo, hän syöttää, juottaa, pastania pelataan päivällisestä pitkään yöhön, saakka. Ja semmoista miestä ovat panetelleet ja nyt pakoittavat häntä hakemaan virkaeroa. Käykää, rakas isä, kaikkien ylhäisten luona, sanokaa heille millainen ihminen on Afanasi Ivanitsh: työtä tehdessä – niin se kerrassaan kiehuu hänen käsissään, sanokaa; että kanne häntä vastaan on väärä, kuvernöörin sihteerin juonia – kyllä ne teitä kuuntelevat, ja kirjoittakaa minulle ensimmäisessä postissa. Käykääpä myös entisen virkaveljeni Kastjakovin tykönä. Kuulin eräältä tänne tulleelta ylioppilaalta, teidän pietarilaiseltanne varmaankin tahdotte tietää – että hän asuu Hiekoilla; kyllä lapset teille talon näyttävät; kirjoittakaa samassa postissa, elääkö hän, onko hän terve, mitä hän toimii ja muistakaa minua? Tutustukaa ja tulkaa ystäväksi hänen kanssaan: hän on mainio ihminen – sydän aina avoinna ja semmoinen pilkkakirves. Lopetan kirjeeni vielä yhdellä pyynnöllä…"

Adujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan ja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja haukotteli.

Hän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.

"Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!"

– Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: – Maria Garbatowa… Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella jotain…

– Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta… ah, hyvä – olihan veljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se… ah! muistan…

Hän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.

"Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut…"

Hän jätti lukematta muutamia riviä.

"Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen, henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste, joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa kirjan välissä…"

Adujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt häntä, pudistipa epäillen päätään.

"Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista) jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani ja huudoistani…"

Minäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan ääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.

"Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä onnellisia aikoja…"

– Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. – Ei ihme, että keltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?

"Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani, ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä ette ole, – kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä riviä…"

"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.

"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia – onnellinen, hän saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, – mutta minä vuodatan sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista, parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä? Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni vapisee…"

Hautaan saakka teidän Maria

Gorbatowa

"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää, jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia erittäin hyviksi – vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin – lähettäkää se, – minä en kärsi ennakkoluuloja."

Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta seisahtui.