Kitabı oku: «Tavallinen juttu I», sayfa 3

– Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, – kenties voin jollekulle lahjoittaa.

Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä, otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:

Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!

Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille…

Adujew pudisti taaskin päätään. – Tyhmä akka! mutisi hän ja luki: Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne. Älkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa holhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.

Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.

"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä juomista ja korteista. Yöllä – varmaan tulette yhdessä huoneessa makaamaan – on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö häntä rahanpuutteessakaan…"

Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki edelleen.

"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä. Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, – olen kokonaan tullut taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan teitä."

Kälynne

A. Adujeva

"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme – vattuja omasta puutarhastani, valkeata hunajaa – puhdasta kuin kyynel, – Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat – lähetän lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo, mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, – silloin voi rangaistakin."

Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti, minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.

Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä oli nainut nauttiakseen avioelämää, – minkätähden hän, Piotr Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.

Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori, kokemuksetta… onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle, heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi jotain onnettomuutta – eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?

Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle. He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän löysi itse tiensä… mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa: "sitten kun Sashenka kasvaa isoksi – silloin kolmevuotias lapsi, – kenties, te veikkoseni hyväilette häntä…" Silloin Piotr Ivanitsh nousi ja meni kiirein askelin eteiseen…

– Vasili! sanoi hän: – kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu, niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset! Mitä me niillä teemme? – Taanoin näki meidän kauppias kun niitä kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?.. Hän sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.

– Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä se kelpaa päällyksiksi?.. Pistä palttina talteen, samoin hillokin – sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.

Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.

– Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä saat istua tuohon – vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme keskustelua.

Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän luo.

– No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on vanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.

– Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja täti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, – täti käski minun puolestaan syleillä teitä… Hän nousi ja lähestyi setää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän, tahi lopuksi mihin onnistuisi.

– Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän, näet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin…

Onneton Aleksander astui takaperin paikalleen.

– Saitteko setä kirjeen? – sanoi Aleksander.

– Kyllä, sain.

– Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää teitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa…

– Niin, hän kirjoittaa minulle…

– Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?

Aleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella – niin tekivät nämät nimitykset hänet alakuloisiksi.

– Suokaa anteeksi setä… alkoi hän melkein vavisten.

– Mitä?

– Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin dilisansi-konttoriin… Minä en tiennyt teidän asuntoanne…

– Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin. Äitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit voinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi ei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali, vierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja pukemahuone – liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä minua… Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.

– Ah setä! sanoi Aleksander: – kuinka voin teitä kiittää tästä huolenpidostanne?

– Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja teolla kiitollisuuttaan.

– Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: – partaveitset ovat terävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.

Aleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa kertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja jätti aikomuksensa toistaiseksi.

– Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan seinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos satut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä ei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan – neljäkymmentä ruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta alkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen talouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma nurkka – un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit vapaasti ottaa vastaan ketä tahdot… Sitäpaitsi silloin kun minä syön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina päivinä – täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa, – mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä: kotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties millaisten kanssa. Niinkö…?

– Setä, minä olen sangen kiitollinen…

– Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt velvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on sekä virka että tehdas…

– Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.

– Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on kolme asiakumppania.

– Käykö hyvin?

– Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä markkinoilla. Viimeisenä parina vuotena – vaikka missä. Jos vielä vuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten… Yksi asiakumppani, tosiaan, ei ole kovin luotettava – juo yhä; mutta kyllä minä osaan pitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan kaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä juomaan, minä olen silloin kotona, – voimme sitten keskustella. Vasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.

"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa… ajatteli Aleksander, istuen uudessa asunnossaan: – jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten muut?.."

Nuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena ajatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.

"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: – Piotr Ivanitshilla lämmitetään kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla… Herra Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta kupistaan".

Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään. Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä… vertasi tämän siihen mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni ulos – hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille – ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille, ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää, vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa, ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.

Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä, luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: – eiköhön tämä ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi – ministerejä, lähettiläitä, kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.

Hän katseli taloja – hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, – mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle – jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa… ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua – näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.

Raskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset Pietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa; hän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä ihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä julistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole kotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan omaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä huippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus, kyyhkysten lakka. – Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään: sen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko ja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu, seisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on aivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen katto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin saisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään, laudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua tuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo kallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen asti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan, mutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin eriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella "putkan" näköisellä sivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän talon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan pituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien kiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden ympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden istunto paikka – jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden istuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä pääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja vielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä kaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman, alkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on hiljaista, liikkumattomuutta, ikävää – kaduilla ja ihmisissä sama siunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole ahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät syövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.

Mutta täällä… mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman kaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja likaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta. Hänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi ja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran sali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän vihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista ja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja huokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja ja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan, ja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja mitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne hölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että hänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. – "Vai tätä kutsutaan teillä pääroniksi?" sanoo hän. "Meillä palvelijatkaan eivät söisi sitä!"… Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta, kun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä kaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten vastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat taitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka häntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki seremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan, aivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat kirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin…

Mitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan toimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin kun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia eivät tiedäkään – ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy syleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä kamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää syömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos. Kaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole ihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta siellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä, niin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla on aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki syleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri on siellä – kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu sielussa; sukulainen – taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!

Aleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi Vaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä niinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa, sitä ympäröiviä rakennuksia – hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi yht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin aitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys, ihmisjoukko – kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen. Toivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset hetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja viittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän haaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli hyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman kansalaiseksi… Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.

Illalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.

– Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.

– Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin tullut teidän kanssanne.

– Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun polvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: – mene huomenna yksin.

– Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa jakaa mielivaikutuksiaan…

– Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen, elää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea itsesi teatteriin ihmismäisesti.

Aleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. – Kuinka minä en olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset housut…

– On minulla, setäseni paljon vaatteita: – Königstein on tehnyt; hän neuloo meidän kuvernöörillekin.

– Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä päivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin puhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?

– Minä tulin… elämään.

– Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja makaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle: sinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä, kotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä…

– Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan punastuen: – olen kyllästynyt maaelämään – aina yhtä ja samaa…

– Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran Newskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia ympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?

– Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.

– Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on vähän, sanoi Piotr Ivanitsh. – Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun tuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän tahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka vuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä Pietarissa, mutta sinä – et! Et sinä ole sitä varten tullut.

– Teidän sanojenne mukaan setä, kuuluu, etten muka tiedä itsekään mitä varten olen tullut.

– Melkein niin: se on paremmin sanottu: siinä on totuutta; mutta ei siinäkään ole kyllä. Etkö sinä, kun tänne itseäsi varustelit, tehnyt itsellesi kysymystä: miksi minä matkustan? Se ei olisi ollut liikaa.

– Ennenkuin tein itselleni tämän kysymyksen, oli minulla jo valmis vastaus! vastasi Aleksander ylpeästi.

– Miksi et puhu sitten? no, mitä varten?

– Minua veti joku voittamaton voima, jano jaloon työhön; minussa kiehui halu valaisemaan ja toteuttamaan…

Piotr Ivanitsh kohotti itseään hieman sohvalta, otti sikarin suustaan ja teroitti korvansa.

– Toteuttamaan ne toiveet, jotka ovat kekoutuneet yhteen…

– Etköhän sinä runoile? kysyi yht'äkkiä Piotr Ivanitsh.

– Kuinka niin?

– Sinä puhut sillä tavoin…

– Onko se paha?

– Ei, – ehkä on kuinkakin hyvä, mutta outoa se on.

– Meille puhui sillä tavalla estetiikan professori, ja häntä pidettiin kaikkein kaunopuheliaimpana professorina, sanoi hämmästynyt Aleksander.

– Mistä hän niin puhui?

– Asiastaan.

– Vai niin!

– Mitenkä, setä, minun pitäisi puhua?

– Yksinkertaisemmin, niinkuin muutkin, eikä niinkuin estetiikan professori. Sitä paitsi, ei tätä voi heti selvittää; saat myöhemmin itse nähdä. Sinä taidat tahtoa sanoa, niin paljon kuin vielä voin muistaa yliopiston luentoja ja kääntää sinun sanojasi, että sinä tulit tänne tekemään "karjeria", koittamaan onnea – niinkö?

– Oikein, setä, karjeri…

– Ja onnea, lisäsi Piotr Ivanitsh, mitä karjeri olisi onnetta?

Ajatus on hyvä – mutta turhaan sinä olet tullut.

– Kuinka niin? Toivon, ettette puhu omasta kokemuksestanne näin? sanoi Aleksander, katsoen ympärilleen.

– Oikein huomautettu. Oikein, minä olen hyvinvoipa ja asiani eivät ole huonot. Mutta niin paljon kuin huomaan, niin sinun ja minun välillä on – suuri eroitus.

– Minä en uskalla itseäni mitenkään verrata teihin…

– Ei asia ole siinä; sinä voit kenties olla kymmenen kertaa viisaampi ja parempi minua… mutta sinun luonteesi ei taida olla semmoinen, että se mukautuisi uuteen järjestykseen; mutta sikäläisten järjestys – oi, oi! Sinua, näetkös, on äitisi hemmoitellut ja lellitellyt, miten sinä voisit kestää kaikkea, mitä minä olen kestänyt? Sinä varmaan olet haaveksija, mutta täällä ei ole aikaa haaveksia; kutka tänne tulevat, tulevat työtä tekemään.

– Kenties minäkin voin jotain tehdä, jos ette jätä minua neuvoittanne ja kokemuksistanne…

– Minä pelkään – neuvoa. Minä en voi mennä takaamaan sinun maalaisluonnettasi: jos sattuisi hullusti menemään – syyttäisit minua; mutta mielipiteeni sanon kyllä – ole hyvä ja kuule – en kiellä, tottele tahi ole tottelematta, tee kuin tahdot. Mutta ei! minä en toivo myötäkäymistä. Teillä siellä on erilainen käsitys elämästä: miten voit sen muuttaa? Te olette sekautuneet siellä rakkauteen, ystävyyteen, elämän suloisuuksiin ja onneen; luulette että elämä onkin ainoastaan siinä: ah ja oh! itkette, nyyhkitte ja rakastelette, mutta työtä ette tee… miten voin vieroittaa sinut kaikesta tästä? – Se on vaikeata!

– Minä koettelen, setä, mukautua ajan mukaan. Tänään jo, kun katselin noita suunnattoman suuria rakennuksia, laivoja, jotka ovat tuoneet meille kaukaisien maiden tuotteita, ajattelin nykyajan ihmiskunnan edistymistä, minä käsitin tämän viisaasti – työskentelevän joukon liikunnon, ja olen valmis siihen liittymään…

Piotr Ivanitsh nosti Aleksanderin puhuessa tuntuvasti kulmakarvojaan ja katsoi tarkasti veljensä poikaan. Tämä pysähtyi.

– Asia näyttää olevan yksinkertainen, sanoi setä: – mutta he saavat Jumala ties mitä päähänsä… viisaasti työskentelevän joukon liikunnan… Tosiaan, parempi olisi sinun ollut jäädä sinne. Olisit elämäsi-ijän elänyt kunniassa: olisit siellä viisain kaikista, olisit saanut kantaa kirjailijan ja kaunopuhujan nimen, uskoisit ikuiseen muuttumattomaan ystävyyteen ja rakkauteen, sukulaisiin, onneen, naisit ja huomaamatta eläisit vanhaksi ja voisit tosiaan olla tavallasi onnellinen: mutta täkäläisellä tavalla et voi tulla onnelliseksi: täällä pitää kaikki tämmöiset käsitykset kääntää ylös alasin.

– Kuinka setä, ovatko ystävyys ja rikkaus – nämä pyhät ja korkeat tunteet niin ilman tarkoitusta vaan pudonneet alas taivaasta maan lokaan…

– Mitä? Aleksander oli ääneti.

"Rakkaus ja ystävyys lokaan putoisivat!" Mitenkä sinä voit täällä tuolla tavoin puhua?

– Eivätkö ne ole täällä samat kuin siellä? tahdoin sanoa?

– On täälläkin rakkautta ja ystävyyttä – missäpähän ei tuota hyvää löytyisi? Mutta ei semmoista kuin teillä on siellä; aikaa voittain saat itse nähdä… Ennen kaikkea unhota nuo pyhät ja taivaalliset tunteet, ja katso asiaa yksinkertaisemmin niinkuin se on. Se tosiaan on parempi ja siten sinä opit puhumaankin yksinkertaisemmin. Sitä paitsi, eihän tämä ole minun asiani. Sinä olet tullut tänne, eihän takasin sovi kääntyä: jos et löydä, mitä olet hakenut, niin syytä itseäsi: Minä huomautan sinua siitä, mikä on hyvää minun mielestäni ja mikä on pahaa, mutta sitten, tee kuin itse tahdot… Koetellaan, ehkä onnistuu, ehkä sinusta voi jotain tehdä! Niin! äitisi pyysi minun antamaan sinulle rahaa… Tiedätkös mitä minä sanon sinulle: älä pyydä minulta niitä: se sekoittaa aina hyvän sovun kunnollisten ihmisten kesken. Mutta älä luule, että minä sinulta kieltäisin: ei, jos niin sattuu, että muuta keinoa ei löydy, etkä voi muuta tehdä, käänny minun puoleeni… Parempi on toki aina ottaa sedällä kuin vieraalta, ainakin saat ilman korkoja. Ettet tarvitsisi tulla siihen pakoitetuksi, niin hankin sinulle pian paikan, että voit ansaita rahaa. No, hyvästi nyt näkemään asti! Pistäy tänne aamupäivällä, niin voimme neuvotella, mitenkä ja kuinka alamme. Aleksander Feodoritsh alkoi lähteä kotia.

– Kuule, ehkä tahdot syödä illallista? huusi Piotr Ivanitsh hänen jälkeensä.

– Niin setä… kyllä minä taitaisin.

– Minulla ei ole mitään.

Aleksander oli ääneti. "Mitä varten sitten tämä velvoitettu kutsumus?" ajatteli hän.

Kotona ei minulle ruokaa keitetä, mutta ravintolat ovat nyt suljetut, jatkoi setä. – Siinä on sinulle läksy ensimmäiseen tilaisuuteen – opi tottumaan. Teillä noustaan ylös ja käydään maata auringon kanssa, syödään ja juodaan silloin kuin luonto vaatii, jos on kylmä niin panevat korvalappujen kanssa varustetun hatun päähän, eivätkä välitä mistään; kun on valoisa – niin on päivä, jos on pimeä – niin on yö. Silmäsi menevät jo umpeen, mutta minä istun vielä työhön: kuukauden lopuksi täytyy tehdä laskut. Te hengitätte siellä ympäri vuoden raitista ilmaa, mutta täällä maksaa sekin nautinto rahaa – ja niin on kaiken kanssa! Täydelliset antipodit! Täällä ei syödä illallistakaan, ei omilla varoilla, eikä muitten varoillakaan. Se on sinulle melkein hyödyksi, sitten et oihka etkä heittele itseäsi yöllä, ristimässä minulla ei ole aikaa sinua käydä.

– Siihen voi helposti tottua, setä…

– Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla yöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?

– Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata.

Venäläisten hyvä puoli…

– Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset joka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon kuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme, auta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan edes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä kerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!

Aleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä on. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista taas ei oikein uskonut. "En puhu hyvin!" ajatteli hän. "Rakkaus ja ystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä tosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin Sofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole ikuinen?.. Ja eikö täällä todella syödä illallista?"

Hän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia ajatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.

Kului pari viikkoa.

Piotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.

– Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla: sitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei riipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa olevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on rauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin… tahtoo suudella, puhuu kuin seminaarilainen… no, mutta kyllä hän siitä luopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.