Kitabı oku: «Tavallinen juttu I», sayfa 6

– Setä!

– Niin kyllä! Miten sinä arvelet?

– Mikä katsantotapa! mitkä käsitteet!

– Niin, minä unhotin: sitten sinulla vielä näyttäytyvät "aineelliset merkit." Taaskin tuot jos jonkin joutavata, alat niitä ajatella ja katsella, mutta työ sysätään syrjään.

Aleksander kopeloi taskuaan. Mitä, joko siellä on? Alat tehdä kaikkea samaa, mitä maailman luomisesta ihmiset ovat tehneet.

– Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?

– Niin, mutta vielä tyhmemmin.

– Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion rakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta, enkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te… enkä repiä pyhien salaisuuksien verhoa…

– Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä kovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon… sinä tulet vaan uskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan ajattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi surua enemmän kuin sitä pitäisi olla.

– Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta kertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun sydämmessäni tapahtuu.

– Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua…

– Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden kyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein salaisimpiin sydämmeni mutkiin.

– En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun neuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!..

– Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne, mutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä. Se koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko elämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla – kuuletteko? en tahdo!

– Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta elämää.

– Niin, puhui Aleksander, – huolimatta teidän ennustuksistanne, tulen minä onnelliseksi, rakastamaan ikuisesti ja ainoastaan kerran vaan.

– Oh, ei! Minä aavistan, että säret paljon vielä yhtä ja toista minulta. Se nyt ei olisi vielä mitään: rakkaus menee rakkautena; ei sinua kukaan kiellä; ei ole meidän vallassa johtaa, ettei kovin antaisi itseään rakkaudelle etenkin sinun ijälläsi, mutta kuitenkaan ei siihen määrään että heittää työn; rakkaus rakkautena, vaan työ työnä…

– Kirjoitanhan minä otteita saksalaisesta…

– Ole nyt jo, et sinä kirjoita mitään otteita, antaut vaan lemmen hurmaukselle, mutta sanomalehden toimittaja antaa sinulle eron…

– Antakoon vaan! Minä en häntä tarvitse. Voinko minä ajatella nyt tuota ilettävää hyötyä, kun…

– Ilettävää hyötyä! Ilettävää! Rakenna ennen kalliolle mökki, syö leipää, juo vettä ja laula:

Sun kanssas köyhä mökki

Muuttuupi Edeniksi!..

mutta silloin kun sinulta loppuu "ilettävä metalli", niin älä pyydä minulta – minä en anna…

– En minä ole tainnut usein teitä vaivata.

– Tähän saakka et ole, Jumalan kiitos, mutta voisi tapahtua, kun työn heität; rakkaus vaatii myöskin rahaa: siinä tulee liikaa ylellisyyttä ja muita kulunkeja.

Oh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on ilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!

– Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?

Minä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä olen kolmekymmentäyhdeksän…

– Millainen teidän on?

– Ehkä sellainen kuin minun on.

– Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Niinkuin te muka voisitte rakastaa?

Miksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen vuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan itseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.

– Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään! huomautti ivallisesti Aleksander: – joka ei hetkeksikään unhotu…

Villitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan jolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei ole rakkautta…

– Mitä sitten?

– Riettautta, niinkuin sinä sanot.

– Te… rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: – ha, ha, ha!

Piotr Ivanitsh puhui silmillään.

– Ketä, setä? kysyi Aleksander.

– Tahtoisitko tietää!

– Tahtoisin. Morsiantani.

Mo… morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan ja lähestyi setää.

Etemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr Ivanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän nosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita kuvia, kellon ja mustepullon.

Varmaan te aiotte naida? kysyi Aleksander yhtä hämmästyneenä.

– Varmaan.

– Ja te olette noin rauhallinen? Kirjoitatte Moskovaan kirjeitä, puhutte sivuasioista, käytte tehtaalla ja keskustelette noin helvetin kylmästi rakkaudesta?

– Helvetin kylmästi – se on jotain uutta. Helvetissä, sanotaan, on kuuma. Mitä sinä minua niin kummasti katselet?

– Te – aiotte naida?

– Mitä siinä on ihmeellistä? kysyi Piotr Ivanitsh, pannen pois kynän.

– Kuinka, mitä? aiotte naida, eikä sanoa minulle!

– Suo anteeksi, minä unhotin kysyä sinulta lupaa.

– Ei minulta tarvitse lupaa kysyä, setä, mutta pitäisihän minun saada tietää. Oma setäni aikoo naida, ja minä en tiedä mitään, minulle ei ole sanottukaan!

– No, sanoinhan minä.

– Sanoitte, kun sattui puheeksi tulemaan.

– Minä koetan kaikkea mahdollisuuden mukaan tehdä satunnaisesti.

– Mutta, että minulle ensimmäiseksi jakanut ilonne: tiedätte kyllä, kuinka minä teitä rakastan kuinka ja'an…

– Minä ylimalkaan kartan jakamista, ja naimisessa etenkin.

– Tiedättekö mitä, setä? sanoi Aleksander elävästi: – kenties… minä en voi salata teiltä… Minä en ole semmoinen, sanon kaikki ulos…

– Oh, Aleksander, minulla ei ole aikaa; jos se on uusi histooria, niin eikö sopisi huomenna?

– Minä tahdoin vaan sanoa, että kenties minäkin olen lähellä sitä onnea…

– Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh, hieman teroittaen korviaan. – Tuohan tekee uteliaaksi…

– Aha! Uteliaaksiko? Niinpä minäkin kiusaan teitä! En sano.

Piotr Ivanitsh otti välinpitämättömästi käärön, pani kirjeen sinne ja alkoi panna kiinni.

– Ehkä minäkin nain! sanoi Aleksander sedän korvaan.

– Piotr Ivanitsh ei ennättänyt asiata kuulla, kun jo katsoi hyvin totisesti Aleksanderiin.

– Pane läppä kiinni, Aleksander! sanoi hän.

– Laskekaa vaan leikkiä, laskekaa vaan, setä, mutta minä puhun totta. Minä pyydän mammaltani naimislupaa.

– Sinä menet naimisiin?

– Entäs sitten?

– Sinun ijälläsi?

– Minä olen kolmen kolmatta vuoden vanha.

– Onpa toki aika! Tällä ijällä naivat ainoastaan talonpojat, kun heille onkin työntekijää tarvis taloon.

– No, jos minä olen rakastunut tyttöön ja on tilaisuus naida, niin teidän mielenne mukaan ei pitäisi…

– Minä en neuvo naimaan sitä naista, johon olet rakastunut.

– Kuinka setä? Se on jotain uutta; en ole sitä koskaan ennen kuullut.

– Löytyy paljon, jota et ole kuullut!

– Minä olen ajatellut, ett'ei pitäisi löytyä avioliittoa rakkaudetta.

– Avioliitto olkoon avioliittona, mutta rakkaus rakkautena, sanoi

Piotr Ivanitsh.

– Miten pitäisi naida… hyödynkö tähden?

– Asianhaaroja varteen ottaen, mutta ei hyödyn tähden. Mutta asianhaarojen varteen ottaminen ei saa olla ainoastaan rahoissa. Mies on niin luotu, että hänen täytyy elää naisen seurassa; sitten sinä alat laskea miten pitäisi naida, alat hakea, valita naisista…

– Hakea, valita! sanoi Aleksander kummastuksella.

– Niin, valita. Siksipä minä en neuvo naimaan silloin kun rakastut.

Haihtuuhan rakkaus – se on ilettävä totuus.

– Se on kaikkein raakamaisin vale ja parjaus.

– Nyt sinulle ei voi vakuuttaa; saat itse nähdä ajan pitkään, paina nyt vaan mieleesi sanani: rakkaus haihtuu, toistan minä, ja sitten, se nainen, joka on ollut sinusta täydellisyyden ihanne, näyttää kenties hyvin epätäydelliseltä, mutta asiaa ei voi sitten auttaa. Rakkaus, verhoaa ne ominaisuuksien puutteet, joita pitää vaimolla olla. Sitten kun sinä valitessasi ajattelet kylmäkiskoisesti, onko sillä naisella ne ja ne ominaisuudet, joita tahtoisin vaimossani nähdä: siinä on tärkein laskeminen. Jos löydät sellaisen naisen, niin hän miellyttää sinua ehdottomasti aina, sillä hän vastaa sinun toiveesi. Siitä lähtee sitten hänen ja sinun välillesi lähempi yhteys, joka sitten muodostaa…

– Rakkaudenko? kysäsi Aleksander.

– Niin… tahi tottumuksen.

– Mennä naimisiin ihastumatta, ilman rakkauden runollisuutta, intohimotta, ajatella sitten, kuinka ja mitä varten!!

– Sinä menisit naimisiin ajattelematta, kysymättä itseltäsi: mitä varten? Aivan samalla tapaa kuin tulit tänne, et kysynyt itseltäsi mitä varten.

– Te siis naitte hyödyn vuoksi? kysyi Aleksander.

– Ottaen asianhaarat varteen, huomautti Piotr Ivanitsh.

– Se on samaa.

– Ei olekaan, hyödyn vuoksi naiminen merkitsee, naida rahojen tähden – se olisi halpamaista; naida asianhaaroja varteen ottamatta – se olisi hulluutta… mutta sinun ei pitäisi vielä laisinkaan naida.

– Milloin sitten? Sittenkö kun tulen vanhaksi? Mitä varten minä seuraisin kunnottomien esimerkkiä?

– Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!

– En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu kuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja mitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on odottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi kukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten leikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä; usein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen omaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla ja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin uhri – kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka on menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia himollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä kantapäähän ja taitaa itse ajatella: "hyvä olet, mutta päässäsi on varmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, – kyllä minä poistan tämän itsepäisyyden, nämät – tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen ja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti", tahi vielä pahempaa – ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi olla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin kyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan: "kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen sydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset hyväilyt ja koko elämäsi." Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka nuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja joiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan uhriraukan juurikuin sanoisivat: "sitten kun mekin kulutamme nuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja saamme samallaisen loistavan kukan"… Hirmuista!..

– Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo kirjoittanut – sanoi Piotr Ivanitsh – lannasta, perunoista, ja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa, ahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan tähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa, niin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä tee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain mieletöntä.

– Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?

– Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee valmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan on hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan – alkoi uudelleen Piotr Ivanitsh oltuaan ääneti – kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit olennot?

– Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet nuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä – joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole sammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet raittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä taluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle lahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa hänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait…

– Jo. riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me asuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä – niin silloin, muuten tämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun – tulee paljon kestää! Ensimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan kulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi, sentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat vaihtelevaisuutta, uutta – mainio järjestys! Mutta sittenkuin vaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin, paraateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen… ilman varoja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh irvisti happamesti.

– Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme lasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä… Köyhä! mikä ilkeys! Ei, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.

– Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka – onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa naipi: ovat sepittäneet saman virren: "nuoruus on mennyt, yksinäisyys ikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!" Minä en ole semmoinen.

– Hourailet, rakkahani!

– Mistä te sen tiedätte?

– Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia olen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot naida?

– Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahti

Aleksander, peittäen kasvonsa käsillään.

– No, kuinka kävi? Näetkös – et itsekään tiedä. – Oh! henki on pakahtua yhdestä ajatuksesta.

Te ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin, ettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla – hänelle kaikki…

– Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi, syleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä kielesi kääntyykään sanomaan "niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!"

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

– Mitä, eikö se voi olla mahdollista?

– Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen melkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!

– Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät, että me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme… koko vuosi…ja sitten.

– Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti Piotr

Ivanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?

– Kahdeksantoista vuotta.

– Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on kaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen, ymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa aikansa hauskasti, mutta sitten… löytää noiden tyttöriepujen joukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun tahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun ijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä estääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää hän pistää sinut pussiin…

– Hän – pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi, setä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut tekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?..

– Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.

– Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka Jumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja loistossa…

– Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.

– Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.

– Aikaa voittaen – niin sinäkin.

– Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte, mutta minusta – eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä minä olen sitten teidän silmissänne?

– Ihminen.

– Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni ole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen valmis valallani sen vannomaan… —

– Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa todellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää kuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu tarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä tarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti rakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen, tekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan huomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat semmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä – hulluutta!

Löytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat toinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?..

– Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan tuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, – ikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet itse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja kuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja aviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä – se on totta! Mutta rakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä aina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina hakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi? Mihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen tarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset – kaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut sananparreksi: "Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!" sanovat kaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi! Mutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset mielihalut, asianhaarat, sama kohtalo – siksi he elävät yhdessä; jos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia, – muutamat enemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi… Mutta ne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle korvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi kutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan lopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta, mutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää: ikuisesti, ikuisesti!.. eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.

– Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin morsiamenne…suokaa anteeksi… pistää teidät pussiin?..

– En usko.

– Mikä itserakkaus!

– Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.

– Taaskin varteen ottamista!

– No, miettimistä, jos niin tahdot.

Mutta jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen?

– Ei pidä päästää niin pitkälle; Jos semmoinen synti tapahtuisi, niin voisen taidokkaasti saada kylmenemään.

– Niinkuin sitä muka voisi? Onko se Teidän vallassanne?..

– On kyllä.

– Sillä tavoin tekisivät kaikki petetyt miehet, sanoi Aleksander, jos vaan löytyisi keino…

– Eivät kaikki miehet ole samanlaisia, ystäväni: toiset ovat sangen välinpitämättömät vaimojansa kohtaan, eivät käännä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä tahdo huomata; toiset tahtoisivat huomata itserakkaudesta, mutta ovat kunnottomia: eivät osaa ryhtyä käsin toimeen.

– Mitenkä te teette?

– Se on minun salaisuuteni; ei sinun päähäsi saisi sitä kuitenkaan: sinä olet kuumeessa…

– Minä olen onnellinen ja kiitän Jumalaa; mitä taas tulevaisuudessa tulee, siitä en tahdo tietää.

– Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että rakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata nauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa mihinkään. "En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee", s.o. en tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea käsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani, antaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?

– Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee, niin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.

– Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi, eikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.

– Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella teidän vähennyslasiinne?

Ei, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun huvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.

– Minkätähden – jatkoi Aleksander harmistuneena – rupeaisin alussa murhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä olen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä tähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei ole vielä tullut?

– Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit – surukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja siltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota siihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien puolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja rauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.

– Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

Piotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.

– Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua hetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella… ei, minä tunnen ettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää tutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa onnettomuus, vaara, tahi ei – yhdentekevää!.. Miksi minä rupean ennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään…

– Sanoinhan minä miksi, mutta hän panee vaan omiaan! Älä pakoita minua tekemään sinun kustannuksellasi jotain loukkaavata vertailua. Siksi, että kun näet vaaran, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden uhkaavan, niin on helpompi taistella sen kanssa – ja kantaa se: et tule hulluksi, etkä kuole; tahi kun tulee ilo, niin älä ala hyppiä ja kaataa rintakuvia – käykö jo selville? Hänelle puhutaan: tuossa on alku, arvaa sen mukaan itse loppu, mutta hän ummistaa silmänsä, pudistaa päätänsä, kuin mitä peljättiä näkisi, elää niinkuin lapsi. Sinun käsityksesi mukaan, elä vaan päivä päivältä miten sattuu, istu mökkisi kynnyksellä, mittaile elämäsi päivällisillä, tanssiaisilla, rakkaudella ja muuttumattomalla ystävyydellä. Kyllä kaikki haluavat kultaista elämää! Johan minä sanoin sinulle, että sinun käsityksilläsi on hyvä elää maalla, vaimon ja puolentusinan suuruisen lapsiliudan kanssa, mutta täällä täytyy tehdä työtä; senpä vuoksi pitää aina ajatella ja muistaa, mitä teit eilen, mitä teet tänään, että tietäisit mitä huomenna on tekeminen, s.o. lakkaamatta tarkastaa itseään ja tehtäviään, Siten pääsee jonkin asian perille; vaan tuolla tavoin… Mutta ei sinun kanssasi maksa puhua: sinä olet nyt houreissasi. Ai! Kohta on tunti kulunut. Ei sanaakaan enää. Aleksander; mene pois… minä en tahdo kuulla enempää; tule huomenna päivälliselle luokseni, muutamia muita tulee myös —

– Kenties ystäviänne?

– Niin… Konew, Smirnow, Feodorow – sinä tunnet heidät, ja sitten vielä joku…

– Konew, Smirnow, Feodorow! Ne ovat samoja ihmisiä, joiden kanssa olette asioissa.

– No, niin! kaikki tarpeellisia ihmisiä.

– Vai ne ovat teidän ystäviänne? Tosiaan, en ole huomannut, että olisitte ottanut ketään vastaan kovin lämpimästi.

– Johan olen sinulle sanonut, että minä kutsun niitä ystäviksi, joita kohtaan useimmin, jotka tuottavat minulle hyötyä tahi hauskuutta. Hyvänen aika! Mitä varten minä ilmaiseksi rupeaisin syöttämään?

– Minä luulin, että otatte, ennen häitä jäähyväiset todellisilta ystäviltä, joita sydämmestänne rakastatte, joiden kanssa maljan ääressä muistelette viimeisen kerran hauskaa nuoruuden aikaa ja ehkä erohetkellä puristatte heitä kovasti sydäntänne vastaan.

– Sinun viidessä sanassasi on kaikkea, mitä elämässä ei ole eikä tarvitse olla. Millä riemulla tätisi heittäytyisi sinulle kaulaan! Tosiaan, siinä olisi todelliset ystävät, kun löytyy ainoastaan ystävät, ja malja, silloin kun juodaan pikareista tahi laseista, ja syleilyjä eronhetkellä, kun ei ole eronhetkeä. Oh, Aleksander.

– Eikö teidän ole ikävä erota, taikka edes harvemmin tavata näitä ystäviä? sanoi Aleksander.

– Ei! En ole koskaan lähestynyt heitä siihen määrään, että olisi ikävä, ja neuvoisin että sinäkin tekisit niin.

– Mutta kenties he eivät ole sellaisia: kenties heidän on ikävä kadottaa Teissä hyvän kumppalin, seuralaisen?

– Se ei ole minun asiani, vaan heidän. Monta kertaa minäkin olen kadottanut semmoisia tovereita, mutta en ole vaan kuollut siitä. Niin, – sinä siis tulet huomenna?

– Huomenna, setä, minä olen…

– Mitä?

– Kutsuttu maalle.

– Varmaan Ljubetskille?

– Niin.

– Vai niin! No, tee kuin tahdot. Muista työtäsi, Aleksander! Minä sanon toimittajalle, miten vietät aikasi…

– Ah, setä, kuinka semmoista saattaa tehdä! Minä lopetan välttämättömästä otteet saksalaisesta taloudesta.