Kitabı oku: «Tavallinen juttu I», sayfa 7

IV

– Aleksanderin elämä jakautui kahteen osaan. Aamupäivän nielivät virkatoimet. Hän mylläröi tomuisia asiapapereja, kuvitteli kaikkien asianhaarain koskevan häntä, laski paperille miljoonia hänelle kuuluvia rahoja. Mutta välistä pää kieltäytyi ajattelemasta toisten edestä, kynä putosi hänen kädestään ja hänet valtasi tuo lemmen hurmaus, jolle Piotr Ivanitsh oli niin vihanen.

Silloin Aleksander heittäysi tuolin nojaa vastaan ja kiiti ajatuksissaan ruohoiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole papereja, ei mustetta, ei kummallisia kasvoja, eikä vara-virkapukuja, missä vallitsee rauhallisuus, hurmaus ja viileys, missä kauniisti varustetussa salissa tuoksuvat kukat, kaikuu pianon säveleet, häkissä hypiskelee papukaija, mutta puutarhassa huojuvat koivun ja sirenin oksat. Kaiken tämän hallitsijattarena oli – hän…

Istuessaan aamupäivällä virastossa oli Aleksander läsnä näkymättömänä eräässä Ljubetskin huvilan saaressa, mutta illalla oli hän siellä oikein nähtävänä, koko olennollaan. Heitetäämpä julkinen katsahdus hänen onneensa.

Oli kuuma päivä, yksi harvinaisista päivistä Pietarissa: aurinko elähdytti peltoja, mutta näännytti Pietarin katuja, kuumentaen säteillään graniittia, mutta säteet, poistuen kiviltä, paahtoivat ihmisiä. Ihmiset kulkivat hitaasti päät allapäin, koirat – kielet ulkona suusta. Kaupunki oli niiden satukaupunkien näköinen, joissa kaikki lumoojan käskystä yht'äkkiä kivettyy. Ajopelit eivät tärisseet pitkin kiviä; varjostimet, kuin suljetut silmänluomet, peittivät akkunat; puupölkäreillä kudottu katu kiilsi kuin parketti; katukäytävillä poltti jalkapohjia. Joka paikassa oli ikävää, unista.

Jalkasin kulkija haki varjoa pyyhkien hikeä otsaltaan. Kyytivaunut, kuuden matkustavaisen kanssa, kulkivat hitaasti kaupungin taakse, tuskin nostaen pölyä jälessänsä, Kello neljä tulivat virkamiehet toimistaan, ja kulkivat hiljakseen kotia.

Aleksander juoksi ulos, niinkuin talon olisi katto pudonnut, hän katsoi kelloa – myöhään: päivälliselle ei hän ehdi enään. Hän läksi ravintolaan.

– Mitä teillä on? Pian!

– Julienne-soppaa ja à la reine, à la provencale kastiketta, à la maitre d'hotel; kalkkunapaistia, lintua, leivoksia.

– No, tuokaa à la provencale soppaa, julienne-kastiketta ja leivoksia, paistia, mutta pian.

Palvelija katsoi häneen.

– No, mitä? sanoi Aleksander kärsimättömänä.

Tämä juoksi tiehensä ja toi mitä päähän pisti. Adujew oli sangen tyytyväinen. Hän ei odottanut neljättä ruokaa, vaan juoksi Nevan rantakadulle. Siellä häntä odotti vene ja kaksi soutajaa.

Tunnin päästä hän näki luvatun maan kulman, nousi seisoalleen veneessä ja suunnitti katseensa kauas. Ensin hänen silmänsä himmentyivät pelosta ja rauhattomuudesta, joka muuttui epäilykseksi. Sitten yht'äkkiä kasvot kirkastuivat ilon vaikutuksesta, aivan kuin auringon loistamina. Hän erotti puutarhan aidan vieressä tutun leningin; hänet sieltä tunnettiin ja heilutettiin nenäliinaa. Häntä on odotettu kenties kuinka kauan. Hänen jalkopohjiaan poltti ihan kärsimättömyydestä.

– "Ah! jos voisi Jalkasin kulkea veden pinnalla!" ajatteli Aleksander. "Kyllä keksivät kaikkea joutavaa, mutta eivät ole sitä keksineet."

Soutajat lonksuttavat hitaasti, säännön mukaisesti airoillaan aivan kuin kone. Hiki juoksee karpaleina pitkin päivettyneitä kasvoja; he eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että Aleksanderin sydän pamppaili rinnassa, että hän, irroittamatta silmiään yhdestä samasta pilkusta, jo pari kertaa ajatuksissaan nosti väliin toista ja väliin toista jalkaa veneen laidan yli, mutta he eivät välitä mistään: soutavat soutamistaan yhtä hitaasti ja pyyhkivät välistä hihalla kasvojaan.

– Nopeammin! sanoi hän. Saatte puoli ruplaa juomarahaa.

Silloinkos alkoivat miehet tehdä työtä, ja liikkua paikallaan! Mihin joutui väsymys? Mistä tuli voimia? Airot loiskivat vaan vettä pitkin. Vene – luiskahtaa eteenpäin kolme syltä kuin ei mitään. Heilauttivat kertaa kymmenen – perä muodosti vempeleen, vene kiiti kauniisti ja kallistui ihan rantaan. Aleksander ja Nadinka hymyilivät kaukaa toisilleen eivätkä poistaneet katsetta toisistaan. Aleksander astui toisella jalalla veteen sen sijaan, kuin olisi pitänyt astua maalle. Nadinka nauroi.

– Hiljemmin, herra, odottakaa, minä ojennan teille käteni, sanoi toinen soutajista, kun Aleksander oli jo rannalla.

– Odottakaa minua täällä, sanoi Adujew ja juoksi Nadinkan luo.

Tämä hymyili kaukaa suloisesti Aleksanderille. Joka veneen liikkeessä rantaan päin kohosi ja laskeutui hänen rintaansa kovemmin.

– Nadeshda Aleksandrowna!.. sanoi Adujew, voiden tuskin vetää henkeä ilosta.

Aleksander Fedoritsh!.. vastasi hän.

– Tietämättä heittäysivät he toisiansa vastaan, mutta hillitsivät itseään ja katsoivat toinen toisiaan hymyillen, kosteilla silmillä, eivätkä voineet puhua mitään. Siten kului muutama minuutti.

Ei voi syyttää Piotr Ivanitshia siitä, ettei hän huomannut Nadinkaa ensikerralla. Hän ei ollut kaunotar, eikä vetänyt paikalla huomiota puoleensa.

Mutta se, joka katseli hänen kasvojensa piirteitä, ei kääntänyt katsettaan hänestä pois. Hänen kasvonsa olivat harvoin paria minuuttia rauhallisina. Hänen sielunsa, joka vähimmästäkin oli tunteellinen ja hellä ärtymään, ajatukset ja kaikellaiset vaihelivat mielenliikutukset, toinen toisensa jälkeen alinomaa hänen kasvoillaan ja nämä tunteitten väritykset vaihtuivat kummallisessa leikissä, antaen hänen kasvoilleen joka minuutti uuden ja odottamattoman ilmeen. Esimerkiksi, silmät salamoivat yht'äkkiä, polttavat ja silmänräpäyksessä peittyvät pitkien silmäripsien alle; kasvot tulevat elottomiksi ja liikkumattomiksi – ja Teidän edessänne on aivan kuin marmoripatsas. Sen jälkeen odotatte taaskin samanlaista läpitunkevaa sädettä – mutta merkkiäkään siitä ette näe! Silmäluomet kohoavat hiljaa, Teidät valaisee hitaasti – lempeä silmien loiste, aivan kuin kuun, joka ilmestyy hitaasti pilvien taakse. Liikkeissä on samaa. Niissä on paljon viehätystä, mutta ei keijukaisen suloutta. Tässä viehätyksessä on paljon kummallistakin, rajua, jota luonto antaa kaikille, vaan jonka taide karsii pois jälkeä jättämättä, sen sijaan kuin sen pitäisi vaan pehmentää. Nämät jäljet ilmestyivät usein Nadinkan liikkeissä. Väliin hän istuu oikein taiteellisessa asennossa, mutta ei aikaakaan, Jumala ties mistä sisällisestä liikkeestä, tämä kuvan tapainen asema vaihtuu aivan odottamatta ja taaskin lumoavalla liikkeellä. Puheessa on taas samat odottamattomat käännekohdat: milloin oikea arvostelu, milloin haaveilu, luja päätös, sitten lapsen ilveet, tahi hieno teeskentely. Kaikki osoittivat hänessä terävää järkeä, itsepintaista vaihtelevaista sydäntä. Ei Aleksander yksin olisi hänen tähdensä tullut hulluksi; ainoa, Piotr Ivanitsh, ainoastaan pääsee vapaaksi: mutta paljonko semmoisia löytynee?

– Te odotitte minua! Jumalani, miten minä olen onnellinen! sanoi

Aleksander.

– Minäkö odotin? En edes ajatellutkaan! vastasi Nadinka, pudistaen päätään. Tiedättehän, että minä olen aina puutarhassa.

– Oletteko te vihanen? kysyi Aleksander arasti.

– Mistä? Sepä ajatus!

– No, antakaa kätenne.

Hän ojensi Aleksanderille kätensä; kun tämä oli sitä koskettanut, niin Nadinka tempasi sen paikalla takaisin – ja muuttui yht'äkkiä. Hymy katosi, ja kasvoille ilmestyi jotain harmin tapaista.

– Mitä, juotteko maitoa? kysyi Aleksander.

Nadinkalla oli kuppi ja korppu kädessä.

– Minä syön päivällistä, vastasi hän.

Syötte päivällistä, kello kuusi, ja maitoa.

– Teistä tietysti on kummaa nähdä maitoa sedän komean päivällisen perästä, mutta me elämme täällä kuin maalla: elämme säästäväisesti.

Hän lohkasi etuhampaillaan muutaman murun korpusta ja huuhtoi niitä suustansa alas maidolla, irvistäen huulillaan mitä viehättävimmästi.

– Minä en ole syönyt sedän luona päivällistä, minä kieltäysin eilen, vastasi Adujew.

– Miten kunnoton Te olette! Kuinka voitte noin valehdella? Missä olette tähän saakka ollut?

– Istuin tänään virastossa kello neljään…

– Mutta nyt on jo kuusi. Älkää narratko, tunnustakaa pois, Teidät sai viekotelluksi päivällinen ja hauska seura? Teillä oli siellä hyvin, hyvin hauskaa.

– Vakuutan kunniasanallani. En ole edes käynytkään sedän luona… alkoi Aleksander innokkaasti puolustustaan. Olisinko sitten ehtinyt tulla tänne jo tähän aikaan?

– Vai niin! Tämä on Teidän mielestänne aikaseen? Olisitte tulleet ennen vielä parin tunnin päästä! sanoi Nadinka nopealla pyörähdyksellä, käänsi hänelle selkänsä ja läksi polkua myöten kotiin. Aleksander meni hänen jälkeensä.

– Älkää tulko minun lähelleni, älkää tulko, sanoi Nadinka, huiskien kädellään: – minä en kärsi nähdä Teitä.

– Lopettakaa pilapuheet, Nadeshda Aleksandrovna!

– En minä ollenkaan puhu pilaa. Sanokaa ensin, missä olette tähän saakka ollut?

– Kello neljä tulin departementista, alotti Adujew: – tunnin tulin tänne…

Sitten olisi vasta viisi, mutta nyt on kuusi? Missä olette tunnin kuluttanut? Näettekö miten valehtelette!

– Minä söin pikimmittäin päivällisen ravintolassa.

– Pikemmittäin! ainoastaan tunnin sanoi Nadinka: – voi raukkaa! varmaan Teidän on nälkä. Tahtoisitteko maitoa?

– Oi antakaa, antakaa minulle tämä kuppi!.. sanoi Aleksander ja ojensi hänelle kätensä.

Mutta Nadinka pysähtyi yht'äkkiä, kaasi kupin ylösalaisin ja välittämättä Aleksanderista, katseli uteliaasti, miten viimeiset pisarat juoksivat kupista hiekalle.

– Te olette säälimätön! sanoi Aleksander: – Miten voitte tuolla tavoin minua kiduttaa?

– Katsokaa, katsokaa Aleksander Feodoritsh, keskeytti yht'äkkiä Nadinka, vaipuneena omiin toimiinsa: – saanko pisaran sattumaan kuoriaiseen, joka ryömii tuossa pitkin tietä?.. oh sainpa sattumaan! voi raukkaa! se kuolee! sanoi hän; nosti sitten huolellisesti kuoriaisen, pani sen kämmenelleen ja alkoi hengittää siihen.

– Huvittaapa Teitä kuoriainen! sanoi Adujew harmistuneena.

– Voi raukkaa! katsokaahan: se kuolee, sanoi Nadinka surullisesti – mitä minä olen tehnyt?

Hän hautoi kuoriaista vähän aikaa kämmenellään ja kun tämä liikahti ja alkoi ryömiä edestakaisin pitkin kättä, niin Nadinka värähti, heitti sen nopeasti maahan ja tallasi jalallaan, sanoen: "ilettävä kuoriainen!"

– Missä Te olette ollut? kysyi hän sitten.

– Sanoinhan jo.

– Ah, niin! sedän luona. Oliko paljon vieraita? Joitteko samppanjaa?

Minä tunnen jo tänne asti kuinka haisee samppanjalle.

– Enhän, en ollut sedän luona! keskeytti epätoivoisena Aleksander.

– Kuka Teille sen on sanonut?

– Itsehän sanoitte.

– Luulen, että hänen luonaan vasta istuvat pöytään. Te ette semmoisia päivällisiä tunne: loppuuko semmoinen päivällinen tunnissa?

– Te söitte kaksi tuntia – viidennen ja kuudennen.

– Mutta millä aikaa olisin tänne tullut?

Nadinka ei vastannut mitään, hypähti vaan maasta ylös, katkasi akasian oksan ja sitten juoksi äitinsä luo. Adujew meni hänen jälessään.

– Mihin te aiotte? kysyi hän.

– Mihin? Kuinka niin: mihin? Sepä kaunista! Mamman luo.

– Mitä varten? Ehkä me häntä häiritsemme.

– Emme, emme ensinkään.

Nadeshda Aleksandrownan äiti, Maria Mihailowna, oli yksi niitä yksinkertaisia äitejä, jotka pitävät kiitettävänä kaikki, mitä lapset tekevät. Jos Maria Mihailowna käskee esimerkiksi valjastamaan vaunut:

– Mamma, minne aiotte? kysyy Nadinka.

– Mennään ajelemaan: ilma on niin kaunis, sanoo äiti.

– Ei se käy laatuun, Aleksander Feodoritsh aikoi tulla tänne.

Silloin vaunut riisuttiin pois.

Toisen kerran taas Maria Mihailowna istuu keskentekoisen liinansa ääreen ja alkaa huoata, nuuskata, käännellä luisia puikkoja, tahi vaipuu ranskalaisen romanin lukemiseen.

– Mamma, miksi ette pukeudu? kysyy Nadinka ankarasti.

– Mitä varten?

– Mennäänhän kävelemään.

– Kävelemään?

– Niin, Aleksander Feodoritsh tulee meitä hakemaan. Oletteko jo unhottanut?

– Enhän minä tiennytkään.

– Kuinka ette sitä tietäisi! sanoo Nadinka tyytymättömänä.

Äiti hylkäsi sekä huivin että kirjan ja meni pukeutumaan. Sillä tavoin Nadinka nautti täydellisesti vapauttaan, hallitsi itseään ja äitiänsä, vietti aikaansa niinkuin itse tahtoi. Mutta oli hän hyvä ja hellä tytärkin, ei kuitenkaan – tottelevainen, – senvuoksi, ett'ei hän totellut, vaan äiti totteli; siitä syystä saattaa sanoa, että hänellä oli tottelevainen äiti.

– Menkää mamman luo, sanoi Nadinka, kun he lähestyivät salin ovea.

– Mutta te?

– Minä tulen perästä.

– No, minä tulen sitten myös perästä.

– Ei, menkää edellä.

Aleksander meni, mutta palasi heti varpaisillaan takaisin.

– Hän nukkuu nojatuolissa, sanoi hän kuiskaten.

– Ei se tee mitään, mennään. Mamma hoi, mamma!

– No!

– Aleksander Feodoritsh on tullut.

– No!

– Herra Adujew tahtoo Teitä nähdä.

– No!

– Näettekö miten sitkeästi hän on nukkunut. Älkää häntä herättäkö! pidätteli Aleksander.

– Ei, minä herätän. Mamma!

– No!

– Herätkää toki; Aleksander Feodoritsh on täällä.

– Missä on Aleksander Feodoritsh? kysyi Maria Mihailowna katsoen suoraan Aleksanderiin ja asettaen paikoilleen syrjälle siirtyneen myssynsä. – Ah, Tekö se olette, Aleksander Feodoritsh. Olkaa niin hyvä! Minä istuin tähän ja nukuin, en tiedä itsekään kuinka, varmaan se on ilman vaikutusta. – Liikavarvastakin alkaa pakottaa – se ennustaa sadetta. Nukuin ja uneksin, että Ignatjew ilmoittaa vieraita tulevan, mutta en ymmärtänyt ketä. Kuulen, että ovat tulleet, mutta kutka – siitä en pääse selville. Samassa Nadinka huusi ja minä heräsin paikalla. Istukaa, Aleksander Feodoritsh. Oletteko ollut terve?

– Kyllä, kiitos!

– Onko Piotr Ivanitsh terve?

– Jumalan kiitos, kyllä.

– Miksi hän ei koskaan tule meitä katsomaan? Ajattelin viimeksi eilen: vaikkapa kerrankin tulisi, mutta ei, – varmaan on työssä kiinni.

– Alituisesti, sanoi Aleksander.

– Teitäkään ei ole näkynyt pariin päivään! jatkoi Maria Mihailowna. – Aamulla kun heräsin, niin kysyin, miten Nadinkan laita on? Hän makaa vielä, sanoivat. – No, maatkoon vaan, sanoin minä, koko päivät on hän ulkoilmassa – puutarhassa, ilmat ovat kauniita, hän väsyy. Hänen iällään nukutaan sitkeästi, ei ole sama kuin minun: uskotteko, semmoinen kumma unettomuus on välistä? Oikein käy ikäväksi, lieneekö vika hermoissa vai missä – en tiedä. Tuovat minulle esimerkiksi kahveeta: minähän aina juon sängyssä – juon ja ajattelen: "mitä se merkitsee kun Aleksander Feodoritshia ei näy? Lieneekö hän terve?" Nousen vuoteeltani ja näen että kello on 11 – pyydän nöyrimmästi! Palvelijatkaan eivät virka mitään. Menen Nadinkan luo, hän ei ole vielä herännytkään. Minä herätän hänet. "Jopa on aika nousta: kello on kohta 12. Mikä sinua vaivaa?" Minä käyn hänen jälessään kuin lapsenpiika. Tahallani päästin kotiopettajattaren pois, ettei olisi vieraita. Kun rupeaa luottamaan vieraisiin, niin voi Jumala ties' mitä tapahtua. Ei! minä olen itse pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan, katson ankarasti, en päästä häntä askeltakaan luotani ja voin sanoa, että Nadinka sen tuntee: minulta salaa ei hän voi ajatustakaan päästää. Minä näen hänet aivan kuin lävitse… Samassa tuli kokki. Hänen kanssaan puhuin tunnin verran; sitten luin "Memoires du diable"… äh, mikä miellyttävä kirjailija Soulie on! Miten miellyttävästi hän kuvailee! Sitten tuli naapurimme Maria Ivanowna miehineen, enkä ole yhtään huomannut, miten aamu on kulunut, näen, että kello käy jo neljättä ja aika on päivälliselle… Ah niin! Miksi ette tullut päivälliselle? Me odotimme teitä viiteen asti.

– Viiteen asti? sanoi Aleksander. Maria Mihailowna, minä en voinut mitenkään tulla: virka pidätti minua. Pyydän, ett'ette odottaisi minua koskaan kauemmin kuin neljään asti.

– Minä sanoin myös, mutta Nadinka se vaan sanoi: odotetaan ja odotetaan.

– Minä? Ah, ah, mamma, mitä sanotte? Enkö minä juuri sanonut: "mamma, aika on ruveta päivälliselle, mutta Te sanoitte: ei, pitää odottaa; Aleksander Feodoritsh ei ole kaukaan aikaan ollut: varmaan hän tulee päivälliselle."

– Kuulkaa, kuulkaa! sanoi Maria Mihailowna, nyykyttäen päätään: – ah, miten kunnoton hän on! omat sanansa jo minun suuhuni panee!

Nadinka käänsi selkänsä, meni kukkaisten väliin ja alkoi ärsyttää papukaijaa.

– Minä sanoin: "no, miten Aleksander Feodoritsh enää tulisi?" jatkoi Maria Mihailowna: "Kello on jo puoli viisi." Mutta hän sanoi: – "ei, mamma, pitää odottaa – kyllä hän tulee." – Katson taasen kelloa, se on neljännestä vailla: "Varmaan Aleksander Feodoritsh on vieraisilla, ei hän tule; minun on nälkä." – "Ei", vastasi hän, "vielä pitää odottaa viiteen." Niin hän minua kiusasi nälällä. Eikö ole totta neitiseni?

"Popka, popka!" kuului kukkaisten takaa, "missä olit tänään päivällisellä, sedänkö luona?"

– Mitä? Menipä piiloon! jatkoi äiti. Näkyy, että hävettää katsoa

Jumalan valkeutta!

– Ei laisinkaan, vastasi Nadinka, tullen pois kukkaisryhmän takaa ja istui ikkunan viereen.

– Niinpä et ole istunut päivällisellekään, sanoi Maria Mihailowna – pyysi vaan kupillisen maitoa ja moni puutarhaan; niinpä hän ei syönyt päivällistä. Vai mitä? Katsopas minua suoraan silmiin, neitiseni.

Aleksander hämmästyi tästä kertomuksesta. Hän katsahti Nadinkaan, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä ja alkoi nyppiä muuri-vihreän lehteä.

– Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän. Olenko minä tosiaan niin onnellinen, että te muistitte minua?

– Älkää tulko lähelleni! huusi tämä harmistuneena, kun hänen petoksensa tulivat ilmi. – Mamma laskee leikkiä ja te olette valmis uskomaan!

– Mutta missä marjat ovat, jotka valmistit Aleksander

Feodoritshille? kysyi äiti.

– Marjat?

– Niin, marjat.

– Te söitte ne päivällisellä, – vastasi Nadinka.

– Minä! tule nyt hyvä ihminen järkiisi: sinä piilotit ne, etkä edes antanut minulle maistaa. "Sitten kuin", sanoi hän, "Aleksander Feodoritsh tulee, sitten annan Teillekin." Semmoinen!

Aleksander katsahti hellästi ja veitikkamaisesti Nadinkaan. Tämä punastui.

– Itse hän ne puhdisti, Aleksander Feodoritsh, lisäsi äiti.

– Mitä te panette kokoon, mamma? Minä puhdistin pari tahi kolme marjaa ja söin ne itse, mutta Wasilisa…

– Älkää uskoko, älkää uskoko, Aleksander Feodoritsh; Wasilisa lähetettiin jo aamulla kaupunkiin. Mitä sinä salaat? Varmaan Aleksander Feodoritsh syö mieluisammin, kun sinä olet ne puhdistanut, eikä Wasilisa.

Nadinka myhähti, katosi taaskin kukkaisten väliin ja ilmestyi sieltä täyden marjalautasen kanssa. Hän ojensi Adujewille kätensä, jossa lautanen oli. Adujew suuteli kättä ja otti marjat vastaan kuin marsalkan sauvan.

– Ette ole niitä ansainnut, kun näin kauvan annoitta itseänne odottaa! puhui Nadinka. Minä seisoin kaksi tuntia aidan vieressä: kuvitelkaa nyt! kuka siellä lienee soutanut järvellä: minä luulin sen olevan Teidän ja huiskutin nenäliinallani, ei aikaakaan, niin näen tuntemattomia, jonkun sotilaan. Hän huiski takaisin, semmoinen hävytön…

Illalla tuli ja meni vieraita. Alkoi tulla hämärä. Ljubetskit ja Adujew jäivät taasen kolmen kesken. Vähitellen tämä triiokin hajosi. Nadinka läksi puutarhaan. Epäsointuinen duetti muodostui Maria Mihailownan ja Adujewin välillä: kauan lauloi hän Adujewille siitä, mitä oli eilen tapahtunut ja mitä tänään ja mitä aikoo huomenna tehdä. Adujewia valtasi painava ikävyys ja rauhattomuus. Ilta lähestyi nopeasti, mutta hän ei ennättänyt sanoa Nadinkalle sanaakaan kahden kesken. Kokki pelasti hänet: hyväntekijä tuli kysymään mitä piti valmistaa illalliseksi, mutta Adujewia ahdisti kärsimättömyys kovemmin kuin taanoin veneessä. Kun vaan rupesivat puhumaan kotletista, viilipytystä, alkoi Aleksander taidokkaasti peräytyä. Monta temppua hän koetti, päästäkseen pois Maria Mihailownan nojatuolin luota! Ensin hän lähestyi akkunaa ja katsahti ulos, mutta jalat tahtoivat väkisin mennä aukaistua ovea kohden. Sitten hitain askelin, tuskin voiden pidättää itseään, ett'ei syöksisi suin päin ulos, siirtyi hän pianon luo, hakkasi eri paikoin pianon näppäimiä, otti kuumeentapaisesti nuotit nuottijalalta, katsahti niihin ja pani takaisin; hänellä oli mielenmalttia haistella kahta kukkaa ja herättää papukaijan. Nyt oli hänen kärsimättömyytensä korkeimmillaan; ovi oli vieressä, mutta mennä ulos oli kuitenkin sopimatonta – piti seista pari minuuttia ja mennä ulos kuin erehdyksissä. Kokki otti jo pari askelta taakse päin, vielä sana – ja hän lähtee pois, silloin Ljubetskaja välttämättömästä kääntyy hänen puoleensa. Aleksander ei voinut itseänsä pidättää, luikahti kuin käärme ovesta ulos, hyppäsi alas portailta lukematta porraslautoja, muutaman askeleen perästä oli hän käytävän lopussa – rannalla Nadinkan vieressä.

– Tuskin muistitte minua! sanoi hän, tällä kertaa lempeällä nuhteella.

– Ah, mitä piinaa minä olen kärsinyt, vastasi Aleksander, – mutta te ette auttanut minua.

Nadinka osoitti hänelle kirjaa.

– Tuolla minä olisin kutsunut Teitä, jos ette hetken päästä olisi tullut, sanoi hän. – Istukaa, nyt ei mamma enää tule! Hän pelkää kosteutta. Minulla on niin paljon teille puhumista, niin paljon… ah!

– Ja minulla myös… ah!

Eivätkä he puhuneet melkein mitään, sitä ja tätä vähän, josta olivat jo kymmenen kertaa puhuneet ennen. Tavallisesti aina: unelmista, taivaasta, tähdistä, myötätuntoisuudesta, onnesta. Keskusteleminen tapahtui useimmiten silmäkielellä, hymyillä ja välisanoilla. Kirja vetelehti nurmella.

Yö aikoi tulla… mutta minkälainen yö! Onko kesällä Pietarissa öitä? Ei se ole yö, vaan… sille pitäisi keksiä uusi nimitys – niin, puolihämärä. Kaikki on hiljaa ympärillä. Neva oli kuin nukuksissa; silloin tällöin, niinkuin unissaan, läiskäytti se keveästi laineen rantaan ja oli taas ääneti. Myöhäinen tuuli puhaltaa yli unisten vetten, mutta ei voi sitä herättää, panee vaan niiden pinnan väräjämään, henkäilee viileästi Nadinkan ja Aleksanderin päälle, tahi tuo heille kaukaisen laulun säveleen – taaskin kaikki on hiljaista ja Neva on liikkumaton kuin nukkuva ihminen, joka hiljaisesta jyrinästä aukaisee silmänsä ja ummistaa ne heti jälleen; ja uni painaa entistä kovemmin hänen raskaita silmäluomiansa. Sitten kuuluu sillan syrjästä aivankuin kaukainen ukkonen, mutta paikalla sen jälkeen kuuluu vahtikoiran haukunta lähimmäiseltä apajalta ja kaikki on uudelleen hiljaista. Puut muodostavat tumman laen ja heiluttavat hiukkasen, äänettä oksiaan. Rannoilla olevissa huviloissa tuikkivat tulet.

Mitä eriskummallisempaa liitelee silloin tässä lämpöisessä ilmassa? Mikä salaperäisyys juoksee kukkien, puitten, ruohon yli ja henkäilee käsittämättömänä harmauksena ihmisen sieluun? Miksi siinä syntyy erilaisia ajatuksia, erilaisia tunteita, kuin hälinässä ja ihmisten kesken? Kuinka rakkaus on piiritetty tässä luonnon unessa, tuoksuvissa kukkasissa ja yksinäisyydessä! Kuinka mahtavasti kaikki kääntää mielen haaveiluun, sydämmen niihin harvinaisiin tunteisiin, jotka jokapäiväisessä säännöllisessä ja kovassa elämässä tuntuvat niin tarpeettomilta, sopimattomilta ja naurettavilta hairahduksilta… niin tarpeettomilta; mutta kuitenkin, niillä hetkillä sielu saavuttaa himmeästi onnen, jota niin hartaasti haetaan toisina aikoina eikä löydetä.

Aleksander ja Nadinka menivät järvelle ja nojasivat aitaa vasten. Nadinka katsoi kauan ajatuksissaan Nevaa, kaukaisuuteen, mutta Aleksander Nadinkaa. Heidän sydämmensä olivat onnella täytetyt, sydäntä pakotti niin hurmaavasti ja samalla kipeästi, mutta kieli oli ääneti.

Aleksander kosketti hiljaa hänen vyötäistään. Nadinka työnsi hiljaa kyynäspäällään hänen kätensä pois. Hän kosketti taas, silloin Nadinka työnsi hiljemmin, irroittamatta silmiään Nevasta. Kolmannen kerran Nadinka ei työntänyt enää kättä pois.

Aleksander otti häntä kädestä – hän ei vetänyt kättäänkään pois; Aleksander puristi kättä: käsi vastasi puristusta. Sillä tavoin seisoivat he ääneti, mutta mitä he tunsivat!

– Nadinka! sanoi Adujew – hiljaa.

Hän oli ääneti.

Aleksander kumartui nääntyvällä sydämellä Nadinkan puoleen. Nadinka tunsi kuuman hengityksen poskellaan, hän säpsähti, kääntyi – eikä peräytynyt jalosti harmistuneena, eikä huudahtanut! – Hänellä ei ollut voimaa teeskennellä ja peräytyä: rakkauden lumous pani järjen vaikenemaan ja kun Aleksander kosketti huulillaan hänen huuliansa, vastasi hän suuteloon, vaikka heikosti, tuskin tuntuvasti.

"Sopimatonta!" sanoisivat ankarat äidit: – "yksin puutarhassa, ilman äitiä, suutelee nuorta miestä!" Mitä sille mahtaa, jos on sopimatonta, mutta hän vastasi suuteloon.

"Oi kuinka ihminen voi olla onnellinen!" sanoi Aleksander itsekseen ja kurotti taaskin huulensa hänen huulilleen ja viipyi sillä tavoin muutaman hetkisen.

Nadinka seisoi kalpeana, liikkumattomana, silmäripsissä loistivat kyyneleet, rinta hengitti kovaa, keskeytyen väliin.

– Niinkuin uni! kuiskasi Aleksander.

Nadinka säpsähti yht'äkkiä, unohduksen hetki oli kulunut…

– Mitä tämä on? Te olette unhottunut! sanoi hän äkkiä ja syöksi muutaman askeleen päähän hänestä. – Minä sanon mammalle!

Aleksander putosi pilvistä.

– Nadeshda Aleksandrowna, älkää kukistako minun autuuttani soimauksella, alkoi hän. Älkää olko toisten kaltainen.

Nadinka katsahti häneen, eikä aikaakaan, niin hän purskahti raikkaasen ja iloiseen nauruun, lähestyi taaskin häntä, seisoi taaskin aidan vieressä ja nojasi luottavaisuudella kättään ja päätään Aleksanderin olkapäätä vasten.

– Te siis rakastatte minua suuresti? kysyi hän ja pyyhkäsi kyyneleen pois, joka oli poskelle vierähtänyt.

Aleksander teki olkapäillään selittämättömän liikkeen, kasvonsa näyttivät "läpi typeriltä" olisi Piotr Ivanitsh sanonut. Ehkä se olikin totta, mutta sen sijaan oli niissä typerissä kasvoissa niin paljon onnea.

He katselivat, samoin kuin äskenkin, äänettöminä vettä, ikäänkuin heidän välillänsä ei olisi mitään tapahtunut. He pelkäsivät ainoastaan katsoa toisiinsa; vihdoinkin he katsoivat, myhähtivät ja kääntyivät taas pois.

– Löytyyköhän maailmassa tosiaan surua? sanoi Nadinka oltuaan ääneti.

– Sanotaan olevan… vastasi Adujew ajatuksissaan. – Mutta minä en usko…

– Mitä surua voisi olla?

– Setä sanoo – köyhyyttä.

– Köyhyyttä! Eivätkö köyhät tunne samaa, mitä me nyt tässä tunnemme?

Silloin he eivät voi olla köyhiä.

– Setä sanoo, ett'ei heillä ole aikaa semmoiseen – että pitää syödä ja juoda…

– Hyi! Syödä! Teidän setänne ei puhu totta. Ilman sitäkin voi olla onnellinen: minä en syönyt tänään päivällistä, mutta olen niin onnellinen.

Aleksander nauroi.

– Niin, minä antaisin tästä hetkestä kaikki, kaikki köyhille! jatkoi Nadinka. Antaa vaan tulla köyhiä. Ah! Miksi en minä voi lohduttaa ja saattaa iloiseksi kaikkia jollain tavalla?

– Enkeli! Enkeli! lausui Aleksander juhlallisesti, puristaen hänen kättänsä.

– Oi kuinka te puristatte kovasti! keskeytti hänet Nadinka, rypistäen kulmakarvojaan ja vetäen pois kätensä.

Mutta Aleksander sieppasi uudestaan käden ja alkoi sitä tulisesti suudella.

– Kuinka minä alan rukoilla, jatkoi Nadinka, rukoilla tänään, huomenna ja aina tämän illan tähden! Kuinka minä olen onnellinen! Entäs Te?

Äkkiä hän vaipui ajatuksiinsa; silmissä välähti levottomuus.

– Tiedättekö mitä? sanoi hän. Sanotaan, että mikä kerran on tapahtunut, se ei koskaan toista kertaa tapahdu! Luultavasti tämäkään hetki ei toistamiseen tapahdu?

– Oh, ei, vastasi Aleksander. Se ei ole totta! Kyllä se uudistuu!

Tulee parempia hetkiä; niin, minä tunnen sen!..

Nadinka nyykytti epäillen päätään. Aleksanderkin muisti sedän neuvoja ja lopetti yht'äkkiä.

"Ei", puhui hän itsekseen: "ei, se ei ole mahdollista! Setä ei tunne semmoista onnea, siksi hän on ankara ja epäilee ihmisiä. Raukka! Minua säälittää hänen kylmä, vanhentunut sydämmensä: se ei ole tiennyt mitään rakkauden hurmasta, senvuoksi hän ajaa sappea elämään. Jumala antaa hänelle anteeksi. Jos hän näkisi minun onneni, hän oi nostaisi käsiään sitä vastaan, eikä loukkaisi saastaisella epäilyksellään. Hän säälittää minua…"

– Ei, Nadinka, ei, me tulemme onnellisiksi! jatkoi hän ääneen. —

Katso ympärillesi, eikö täällä iloitse kaikki, katsoen rakkauttamme?

Jumala itse siunaa sitä. Kuinka iloisesti kuljemme läpi elämän käsi kädessä! Miten voimme olla ylpeät, suuret rakkaudessamme!

– Ah, lakatkaa, lakatkaa ennustelemasta! keskeytti Nadinka. Ette kuitenkaan voi oikein arvata: minua alkaa kauhistuttaa, kun Te puhutte noin. Nytkin on minun ikävä…

– Mikä peloittaa? Eikö tosiaankaan voi omaa itseään uskoa?

– Ei voi, ei voi! sanoi hän päätään nyykyttäen. Aleksander katsoi häneen ja rupesi ajattelemaan.

– Miksi ei? Mikä, aloitti hän sitten, voisi hajoittaa meidän onnen maailmamme? Ketä me liikutamme? Me olemme aina yksin, poistumme toisista; mitä he meitä liikuttavat? Ja mitä me liikuttaisimme heitä? Meitä eivät muistakaan, unhottavat, ja silloin meitä ei häiritse surun ja onnettomuuden huhut, aivankuin nyt täällä puutarhassa ei mikään ääni häiritse tätä juhlallista hiljaisuutta…

– Nadinka, Aleksander Feodoritsh, kajahti äkkiä portailta, missä te olette?

– Kuuletteko! sanoi Nadinka ennustajan äänellä. Tuo on sallimuksen viittaus: tämä hetki ei uudistu enää – minä aavistan sen…

Hän tempasi Aleksanderia kädestä, puristi sitä, katsoi häneen niin kummallisesti, surullisesti ja syöksi äkkiä pimeään käytävään.

Aleksander jäi yksin vaipuneena ajatuksiin.

– Aleksander Feodorits! kajahti taaskin portailta, – viilipytty on aikoja sitten ollut pöydällä.

Hän kohotti olkapäitään ja meni huoneesen.

– Sanomattoman onnen hetken perästä – yht'äkkiä viilipyttyä!!! sanoi hän Nadinkalle. – Onko todella kaikki niin elämässä?

– Kunpa vaan ai olisi hullummin, vastasi tämä iloisesti. – Mutta viilipytty on erittäin maukasta, etenkin sille, joka ei ole syönyt päivällistä.

Onni elähdytti häntä. Posket hohtivat, silmät paloivat tavattomalla tulella. Kuinka hän emännöitsi huolellisesti, kuinka iloisesti puheli! Ei ollut varjoakaan jäljellä hetken välähtämästä surusta: ilo nieli hänet kokonaan.

Aamurusko täytti jo puoli taivasta kun Adujew istui veneesen. Soutajat odottaen taanoista palkintoa sylkivät kämmeniinsä ja alkoivat äskeisen tavan mukaan liikkua paikoillaan, kaikin voimin työskennellen airoillaan.

– Soutakaa hiljempaa! sanoi Aleksander. Minä annan vielä puoli ruplaa juomarahaa.

He katsoivat häneen ja sitten toinen toisiinsa. Toinen kaaputti rintaansa, toinen selkäänsä, ja tuskin liikuttivat airojaan, tuskin koskettivat veden pintaa. Vene kulki kuin joutsen.

"Setä tahtoo vakuuttaa minulle, että onni on vaan kummitus, ett'ei voi uskoa poikkeuksetta mihinkään, että elämä on… hän on ilkeä! Miksi hän tahtoi niin kovasti pettää minut? Ei, elämä on sellainen, mimmoiseksi minä olen sen kuvitellut, semmoisen sen täytyy olla, semmoinen se on ja semmoisena se pysyy. Muuten ei olisikaan elämää!"

Raitis aamutuuli puhalsi hieman pohjosesta. Aleksander vavahti vähäisen sekä tuulesta että muistoista, sitten hän haukotteli ja, käärittyään itsensä kaapuun, vaipui hän taaskin unelmiin.