Kitabı oku: «Isät ja lapset», sayfa 3

VI

Bazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä. Veljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin isää, vuoroin setää.

– Kävittekö kaukanakin? – kysäsi Nikolai Petrôwitsh.

– Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin ylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.

– Ettekö te ole metsämies?

– En.

– Fysikkaako te varsinaisesti tutkitte? – kysyi vuoroonsa Pâvel Petrôwitsh.

– Fysikkaa; yleensä luonnontieteitä.

– Germanilaisten sanotaan tehneen viime aikoina suuria edistyksiä tuolla alalla.

– Niin, saksalaiset ovat siinä asiassa meidän opettajiamme, – vastasi Bazârow välinpitämättömästi.

Pâvel Petrôwitsh oli tahallaan käyttänyt sanaa "germanilaiset" eikä "saksalaiset". Sen hän oli tehnyt avatakseen, mutta sitä ei huomannut kukaan.

– Vai pidätte te saksalaisia niin korkeassa arvossa? – lausui Pâvel Petrôwitsh erityisen kohteliaasti. Hän alkoi tuntea itsessään salaista ärtymystä. Bazârowin kaikin puolin muodoista vapaa käytös loukkasi hänen aristokraatista luontoaan. Tuo kihlakunnanlääkärin poika tuossa ei aristele ensinkään, vieläpä vastaileekin katkonaisesti ja etenkehdaten, ja äänessäkin hänellä on jotain karkeaa, melkein röyhkeätä.

– Oppineet siellä ovat toimekasta väkeä, – vastasi Bazârow.

– Niin, niin. Mutta venäläisistä ei teidän mielipiteenne suinkaan liene yhtä mairittelevaa laatua?

– Niinpä melkein.

– Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään taaksepäin. – Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi kertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?

– Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi uskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä suostun, siinä kaikki.

– Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein? – tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras, niin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin loitos, pilventakaisiin korkeuksiin.

– Eivät kaikki, – vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei nähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.

Pâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: "Kyll' on kohtelias, tuo sinun ystäväsi."

– Mitä taas minuun tulee, – alkoi hän puhua jonkinmoisella ponnistuksella, – niin minä, vaivainen syntinen, en noita saksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en nyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne saksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee miten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit … vai mitä ne oli … ja Göthet… Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen… Mutta nyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja…

– Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään runoilija, – keskeytti Bazârow.

– Vai niin! – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan silmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. – Ette siis tunnusta taidetta?

– Kyllä, jotain tuollaista kuin "Rahan-ansaitsemisen taito" tai "Ei ole enää haemorroideja!" – huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti naurahtaen.

– Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken tuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan tieteesen?

– Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään. Ja mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on ammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.

– Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin, ihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin nähden kielteisellä kannalla?

– Kuulusteluako tämä on, vai? – kysäsi Bazârow.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan… Nikolai Petrôwitsh katsoi velvollisuudekseen puuttua puheesen.

– Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne likemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän mielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen siitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin tehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te voisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte antaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.

– Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka Liebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi kirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.

"Nihilisti sinä olet kuin oletkin", arveli itsekseen Nikolai Petrôwitsh.

– Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, – lisäsi hän ääneen. – Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä keskustelemaan voudin kanssa.

Pâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.

– Niin, niin, – puheli hän, kehenkään katsomatta, – ylen on paha, kun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista älyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa säilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst! Kaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät järkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan, saat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy todellakin olevan viisaampi meitä.

Pâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui verkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.

– Onko hän tuollainen aina? – kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta, heti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.

– Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, – muistutti Arkâdi, – sinä loukkasit häntä.

– Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita maalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja, pöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran on rakenteeltaan sellainen… Mutta jääköön mies rauhaan minulta! Minä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä sukeltaja, Dytiscus marginatus, tunnethan? Minä näytän sen sinulle.

– Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, – alkoi Arkâdi.

– Koppakuoriaisenko?

– Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole sellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä kuin ivaa.

– Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?

– Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.

– Minkä johdosta niin?

– Kuulehan nyt.

Ja Arkâdi kertoi hänelle setänsä historian. Lukija löytää sen seuraavasta luvusta.

VII

Pâvel Petrôwitsh sai kasvatuksensa ensin kotona, kuten nuorempikin veli, sittemmin paashi-opistossa. Pienestä pitäin hän oli herättänyt huomiota erinomaisella kauneudellaan. Sen ohella hän oli itseensä luottava, hiukan ivallinen, jossain määrin hauskan ärtyisä: häneen täytyi mieltyä. Upseeriksi päästyään hän alkoi käydä kaikkialla. Häntä kannettiin käsillä, ja itsekin hän hemmotteli itseänsä, jopa kiekailikin, virnaili; mutta sekin oli hänessä somaa. Naiset olivat hänestä ihan pyörällä päin; miehet sanoivat häntä teeskentelijäksi ja kadehtivat häntä.

Hän eli, kuten jo on mainittu, yhdessä veljensä kanssa ja rakasti veljeänsä vilpittömästi, vaikk'ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa. Nikolai Petrôwitsh onnahteli hiukan, kasvonpiirteet olivat hänellä heikot, miellyttävät, mutta hiukan surumieliset, silmät mustat, pienet, tukka pehmeä, ohut. Mielellään hän laiskotteli, mutta mielellään lukikin ja pelkäsi seuroja. Pâvel Petrôwitsh ei ollut yhtään iltaa kotona, oli kuuluisa rohkeudestaan ja notkeudestaan (aikoi jo panna alkuun voimisteluharjoituksiakin ylhäisen nuorison keskuudessa) ja ennätti lukea kaikkiansa viisi kuusi franskalaista kirjaa. Kahdeksannellakolmatta vuodellaan hän oli jo kapteeni; loistava elämän-ura oli hänellä edessä. Mutta äkkiä muuttui kaikki.

Siihen aikaan esiintyi Pietarin ylhäisissä piireissä silloin tällöin muuan nainen, jota yhä vieläkin muistellaan, ruhtinatar P. Hänen puolisonsa oli hienosti sivistynyt ja sievä, mutta typeränpuoleinen mies. Lapsia heillä ei ollut. Ruhtinatar se välisti läksi aivan äkkiä ulkomaille ja äkkiä taas palasi Venäjälle, viettäen yleensä varsin kummallista elämää. Häntä pidettiin kevytmielisenä kokettina; hän heittäysi kaikenlaisten huvituksien huimaan pyörteesen, tanssi uupumukseen asti, naureskeli ja laski leikkiä nuorten miesten kanssa, ottaen heitä vastaan puoli hämäräisessä vieraskamarissa, mutta öisin hän itki ja rukoili, missään lepoa löytämättä. Hamaan aamuun asti hän useinkin käveli rauhatonna huoneessaan, tuskaisesti käsiänsä väännellen, tahi istui kalpeana ja kylmänä psalttarin ääressä. Päivän valjettua hänestä jälleen kuontui ylhäisen maailman nainen, ja silloin hän ajeli jälleen seurasta toiseen, nauroi ja haastella jaaritteli, ikäänkuin pyrkien heittäymällä heittäymään kaiken sen syliin, mikä hänelle suinkin saattoi hauskuutta tuoda. Ihmeteltävä oli hänen olentonsa. Palmikko, kullan värinen ja raskaskin kuin kulta, ulottui alapuolelle polven. Kauniiksi ei häntä kumminkaan kukaan olisi sanonut: kasvoissa ei muuta kaunista ollutkaan kuin silmät, eikä edes itse silmätkään – ne olivat pienenpuoleiset ja harmaat – vaan niitten katse, nopea ja syvä, huimuuteen saakka huoleton ja alakuloisuuteen asti miettiväinen, – arvoituksen tapainen koko tuo katse. Siinä välkähteli jotain tavattoman kirkasta silloinkin kuin kieli jokelsi aivan turhanpäiväisiä. Puku oli hänellä aina hieno ja aistikas.

Pâvel Petrôwitsh kohtasi hänet baaleissa kerran, tanssi hänen kanssaan masurkan, jonka aikana ruhtinatar ei virkkanut yhtään kunnon sanaa, ja – Pâvel Petrôwitsh rakastui häneen intohimoisesti. Tottunut hän oli voittoihin, ja pääsi tarkoituksensa perille pian tässäkin, mutta voiton helppous ei laimentanut silti hänen intoansa. Päinvastoin hän kiintyi entistä tuskaisemmin, entistä lujemmin tuohon naiseen, jossa silloinkin, kun hän antautui kokonansa, oli ikäänkuin yhä vieläkin jotain taikaperäistä, saavuttamatonta, mihin ei kukaan päässyt tunkeutumaan. Mitä lie tuossa sielussa piillytkään, – ties Herra, Näytti kuin hän olisi ollut jonkinlaisten salaperäisten, hänelle itselleenkin tuntemattomain voimain vallassa. Ne leikittelivät hänen kanssaan mielin määrin: hänen pikkuinen ymmärryksensä ei osannut pitää puoliaan niitten oikkuja vastaan. Koko hänen menettelynsä oli yhtämittaista epäsuhtaisuutta. Ainoat kirjeet, jotka olisivat olleet omiansa herättämään hänen miehessään oikeutettuja epäluuloja, hän kirjoitti sellaiselle henkilölle, jota hän tuskin tunsikaan, mutta hänen rakkautensa oli surunsekaista: hän ei naureskellut eikä lasketellut leikkiä sen miehen kanssa, jonka kulloinkin oli suosikikseen valinnut, vaan kuunteli häntä, neuvottomana tuijotellen häneen. Välisti, enimmäkseen äkkiä, tämä neuvottomuus muuttui kylmäksi kauhuksi; hänen kasvojensa ilme oli silloin kuollutta ja vierasta; hän sulkeutui niinä aikoina huoneesensa, ja kamarineitsyt saattoi, pitäen korvaa avaimen reiän kohdalla, kuulla hänen pidätettyjä nyyhkytyksiänsä.

Hellistä kohtauksista palatessaan Kirsânow tunsi sydämessään monastikin tuota raastavaa, katkeraa harmia, joka seuraa lopullista epäonnistumista.

– Mitäpäs minä vielä lisää tahtoisin? – kyseli hän itseltään, mutta sydäntä vain ahdisti yhä edelleen.

Kerran hän lahjoitti ruhtinattarelle sormuksen, jonka nastakiveen oli piirretty sfinksi.

– Mikäs tuo? – kysyi ruhtinatar. – Sfinksikö?

– Niin on, – vastasi hän; – ja tämä sfinksi olette te.

– Minäkö? – kysäsi ruhtinatar, verkalleen kohottaen häneen tuon selittämättömän katseensa. – Tuo on, tiedättekö, sangen mairittelevaa, – lisäsi hän, hiukan ivallisesti myhähtäen, mutta yhä tuijottaen häneen niin kummallisesti.

Raskaalta tuntui Pâvel Petrôwitshista silloinkin kuin ruhtinatar P. häntä rakasti, mutta kun ruhtinattaren lempi laimeni, ja se tapahtui jotenkin pian, silloin hän oli vähällä menettää järkensä. Hän kärsi tuskia, oli mustasukkainen, ei antanut ruhtinattarelle rauhaa, kulki hänen jäljissään kaikkialle. Ruhtinatar kyllästyi hänen hellittämättömiin ahdistelemisiinsa ja matkusti ulkomaille. Pâvel Petrôwitsh otti eron sotapalveluksesta, huolimatta toveriensa pyynnöistä ja päällikkönsä varottelemisista, ja läksi hänen jälkeensä.

Neljän vuoden verran hän oleskeli vieraissa maissa, milloin seuraten hänen jälkiään, milloin tahallansa kadottaen hänet näkyvistään. Hän häpesi omaa itseänsä, moitti arkamaisuuttaan, mutta ei apua mistään. Tuon naisen kuva, tuo käsittämätön, melkein tympeä, mutta lumoava kuva oli liian syvälle imeytynyt hänen sieluunsa. Badenissa hän jälleen sai uudistaneeksi entiset välit ruhtinattaren kanssa; näytti kuin ei tämä vielä milloinkaan olisi rakastanut häntä niin intohimoisesti … mutta kuukauden kuluttua oli taas kaikki lopussa … tuli oli leimahtanut viimeistä kertaa ja sammui ainaiseksi. Välttämätöntä eroa aavistellessaan, Pâvel Petrôvitsh olisi tahtonut pysyä edes hänen ystävänänsä, ikäänkuin ystävyys sellaisen kanssa olisi mahdollista… Ruhtinatar läksi salaa Badenista ja kartteli häntä sen koommin lakkaamatta.

Kirsânow palasi Venäjälle, koetti ruveta elämään vanhaan tapaansa, mutta ei voinut enää päästä entisille laduille. Huumauneen lailla hän samoili paikasta toiseen. Seuroissa hän kävi yhä vieläkin, entiset ylhäisen maailmanmiehen tavat hänellä oli yhä tallella, saattoipa kerskaista parista, kolmesta uudesta voitostakin, mutta ei hän mitään erinomaista odottanut itseltään eikä muiltakaan, eikä ryhtynyt mihinkään toimiin. Hän vanheni, harmaantui. Hänelle kävi nyt välttämättömäksi istua illoin klubissa, tuntea ärtymystä, olla ikävissä, kylmäkiskoisesti kinastella naimattomien miesten seurassa, – sangen paha merkki, niinkuin tietty on. Naimisiin menoa hän ei tietysti ajatellutkaan.

Täten kului kymmenen vuotta, kului kukitta, hedelmittä ja nopeaan, hirmuisen nopeaan. Ei riennä aika missään niin joutuisasti kuin Venäjällä; vankilassa kuuluu kuluvan vieläkin nopeammin.

Klubin päivällispöydässä hän sitten kerran sai tiedon ruhtinatar P: n kuolemasta. Hän oli kuollut Parisissa, ollen jo melkein hourupäiseksi tulemaisillaan. Kirsânow nousi pöydästä ja käveli klubissa kauan aikaa huoneesta huoneesen, pysähdellen kuin kivettynyt korttipöytäin ääreen, mutta ei kumminkaan tullut kotia varhemmin kuin ennenkään. Jonkun ajan perästä hän sai omalle nimellensä osoitetun paketin; siinä oli sormus, jonka hän aikoinaan oli lahjoittanut ruhtinattarelle. Vainaja oli piirtänyt sfinksin yli ristin ja käskenyt sanoa Kirsânowille, että risti on arvoituksen selitys.

Tämä tapahtui 1848 vuoden alussa, samaan aikaan, jolloin Nikolai Petrôwitsh, leskeksi jäätyään, käväisi Pietarissa. Pâvel Petrôwitsh ei ollut nähnyt veljeänsä melkein siitä saakka kuin tämä oli asettunut maalle. Nikolai Petrôwitshin häät oli vietetty juuri niinä päivinä, jolloin Pâvel Petrôwitsh oli tutustunut ruhtinattaren kanssa. Ulkomailta palattuaan hän läksi veljensä luokse maalle, aikoen viipyä siellä pari kuukautta, nauttiakseen heidän onnestaan, mutta ei kestänyt siellä kuin viikon päivät. Veljesten olot, itsekunkin, olivat siksi kovin erilaiset. Vuonna 1848 tämä erotus ei ollut enää niin räikeä: Nikolai Petrôwitsh oli kadottanut vaimonsa, Pâvel Petrôwitsh oli kadottanut entiset muistonsa; ruhtinattaren kuoltua hän koetti olla muistelematta häntä. Mutta Nikolai Petrôwitshissa oli tallella tietoisuus säännöllisesti vietetystä elämästä, ja poikakin se kasvoi ja varttui hänen silmissään. Pâvel sitä vastoin, yksinäinen, naimaton mies, oli astumassa tuohon himmeään, usmaisaan aikaan, jolloin ihmisessä elähtelee toiveitten kaltaisia surkutteluja ja surkuttelujen kaltaisia toiveita, jolloin nuoruus on mennyt, mutta vanhuus vasta tuloansa tekee.

Tämä aika oli Pâvel Petrôwitshille raskaampaa kuin kenellekään muulle: kadotettuaan menneisyytensä, hän oli kadottanut kaikki.

– En minä nyt enää sinua kutsu Mârjinoon – virkkoi hänelle veli kerran. (Hän oli näet kylänsä pannut vaimonsa nimikoksi.) – Maria vainajankin aikana sinun tuli siellä ikävä olla, mutta nyt sinä kaiketi siellä ihan menehtyisit ikävästä.

– Silloin minä vielä olin tyhmä ja hyörin ja pyörin sinne tänne, – vastasi Pâvel Petrôwitsh. – Sen koommin olen talttunut, eilenhän viisastunutkaan. Nyt minä päinvastoin olen valmis asettumaan sinun luoksesi ainaiseksi, jos sallit.

Vastauksen asemesta Nikolai Petrôwitsh sulki hänet syliinsä, mutta puolitoista vuotta kului vielä tästä keskustelusta, ennenkuin Pâvel Petrôwitsh päätti panna aikeensa toimeen. Vaan sittenpä hän, kerran maalle muutettuansa, ei sieltä enää lähtenytkään, ei edes niinäkään talvikausina, jotka Nikolai Petrôwitsh vietti poikansa kanssa Pietarissa. Hän rupesi lukemaan, enimmäkseen englanninkielistä kirjallisuutta, ja asetti elämänsä muutenkin englantilaiseen malliin. Harvoin hän seurusteli naapuriensa kanssa, ei käynyt kaupungissa muulloin kuin aatelisvaaleissa. Sielläkin hän oli enimmäkseen ääneti, silloin tällöin vain härnäten ja säikyttäen vanhan kuosin tilan-omistajia vapaamielisyyden puuskauksilla ja pysyen loitolla uudemman sukupolven edustajista.

Niin vanhan kuin nuorenkin kannan ihmiset pitivät häntä korskeana miehenä, mutta niin toiset kuin toisetkin näkivät hänessä paljon arvoa ansaitsevia puolia: hänellä oli niin miellyttävä, aristokraatinen käytöstapa; hänellä oli ollut niin paljon voittoja naismaailmassa; hän kävi varsin hienossa puvussa, asui parhaimman hotellin parhaimmassa numerossa, yleensä söi pulskia päivällisiä, olipa kerran ollut Wellingtonin kanssa päivällisillä Louis Filipin luona, hänellä oli kaikkialla mukanaan täysihopeinen matka-nécessaire ja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen "jaloilta" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina tappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen rehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä melankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.

* * * * *

– Katsopas nyt, Jevgêni, – virkkoi Arkâdi, päätettyään kertomuksensa; – nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää tuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa pelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa – omaisuus, kuten tietänet, on heillä jakamatta, – mutta hän on valmis auttamaan ketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka heidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja haistelee eau-de-colognea…

– Tietty se: hermot näet… – keskeytti Bazârow.

– Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään puutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä … vallankin … vallankin naisiin nähden.

– Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa. Kyllä minä tuon tiedän.

– Sanalla sanoen, – jatkoi Arkâdi: – hän on hyvin onneton, usko minua; synti on halveksia häntä.

– Kukas se häntä sitten halveksii? – vastasi Bazârow. – Mutta sen minä kumminkin sanon, että semmoinen mies, joka on pannut koko elämänsä naisen rakkauden kortille ja sitten, nähtyään, että toiset tuon kortin häneltä kattoivat, lyyhistyy ja raukenee siihen määrin, ett'ei enää kykene mihinkään, – semmoinen ei ole mies, vaan koiras. Hän on onneton muka; sen sinä mahdat parhaiten tietää; mutta mieltä hän ei vaan ole päähänsä saanut. Minä olen vakuutettu hänen pitävän itseänsä kunnon miehenä siitä syystä, että lukee jotain Galjaanin pahaista ja kerran kuukaudessa pelastaa pieksiäisistä talonpojan.

– Mutta otahan lukuun hänen kasvatuksensa ja se aika, jossa hän on elänyt, – huomautti Arkâdi.

– Kasvatusko? – huudahti Bazârow. – Joka ihminen on velvollinen kasvattamaan itse itseänsä, niinkuin, no vaikkapa niinkuin esimerkiksi minä… Ja mitä taas aikaan tulee, niin miksikä minun pitäisi olla ajasta riippuvainen? Riippukoon ennen aika minusta. Ei, veikkonen! Kaikki tuo on semmoista löyhää, tyhjänpäiväistä! Ja mitä ne sitten ovat nuo miehen ja naisen salaiset muka välit? Kyllä me "fysiologit" tiedämme, mitä ne ovat. Otapas ja tutki silmän anatomiaa: mistä ne, niinkuin sinä sanot, arvoituksen tapaiset katseet siihen tulee? Kaikki se on romanttisuutta, hörön-töröä, mätää, taidetta. Tule pois, mennään katsomaan koppakuoriaista.

Ja ystävykset menivät Bazârowin huoneesen. Sinne oli jo ennättänyt asettua tuommoinen medisiini-kirurgillinen haju, johon oli sekaantunut halvan tupakan löyhkää.