Kitabı oku: «Lemmentarina», sayfa 5

Jakov Pasynkov

I

Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut, niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen, kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.

Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään – ja kukapa ei salaisi jotain mielessään – tuli ilmi. Häveliäs, hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra… Totisesti en tuntenut häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi… melkeinpä ylenkatsoi meitä… Asanovin häijyys suututti minua.

– Kuulkaahan, – sanoin minä hänelle: – jos me olemme niin mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?

Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.

– Mitä ihmisiä nämä ovat! – sanoi hän taaskin: eihän heillä edes ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) – koko käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko maailmasta löydä!

Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin korviani.

Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! – sanoin minä lähestyen Asanovia: – teillä ei ole mitään kirjeitä.

– Niinkö luulette? – vastasi hän katsellen minua vinosti: – mutta mitä tämä sitten on? – Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen… "Tuttu käsiala!" arvelin minä…

Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni… minun itserakkauteni kärsii suuresti… Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan todeksi?.. Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että…

Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi kirjeistä minun ohitseni…

Sydäntäni kouristi!.. Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen, joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista…

"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi… mutta päättyi sanoilla "olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi teidän omanne".

Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan syöksyin ulos huoneesta…

Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.

* * * * *

Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa. Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui, mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä… Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi. Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa. Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen, punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama, johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin, vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä – kaikki sai aikaan painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä. Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä: he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni; mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät, jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä, etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli luonnetta… "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan", – sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään tästä Katariinasta). – Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa, naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla – ei mikään auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta, ja jo osaa olla niin taipumaton…

Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.

Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en, mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin häntä… Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.

Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti, vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen. Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin kyvykkäänä upseerina.

"Ihmeellistä!" – ajattelin minä maatessani sohvalla – "kuinka minä en ole mitään ennen huomannut?"… "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni. "Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen! Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana… Odottakaahan, kyllä minä teille näytän"…

Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta ennenkuin aamulla.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui. – Mutta katsokaapas! Terve! – sanoi Varvara laiskasti, kun näki minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: – katsokaa – tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä… (Varvaralla oli tapana toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)

– Hyvää päivää – vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna.

Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.

– Hän meni levähtämään, – vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.

– Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä ikkunansa luota.

– Miksi te ette tulleet?.. Mihinkähän tuo kirjuri menee?

– Ei ollut aikaa. – ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) —

– Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.

– Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.

Me kaikki vaikenimme.

– Meni portista sisään, – sanoi Varvara – ja yhtäkkiä nousi ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.

– Mitä siellä? – kysyi Sofia.

– Kerjäläinen, – vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti raskaasti lattialle…

– Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, – aloin minä istuutuen nojatuoliin! – söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli Konstantin Aleksandrovitsh… (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei värähtänytkään) – ja, minun täytyy tunnustaa, – jatkoin minä: – siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan pulloa.

– Kas sepä vasta! – sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään. – Niin, – jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku, että viinissä on totuus.

– Mutta mitä?

– Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella: hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on! Minullapa on eno, joka on mainio mies!"…

– Hah – haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!

Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.

Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.

– Mutta mitä te sanoitte, – kysyi hän – muistatteko?

Minä punastuin tahtomattani.

– En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan – lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: – Viininjuonti on vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin seuraa katumus, mutta myöhään.

– Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.

– Minä en puhu itsestäni.

Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan. "Onpa siinä ajattelin minä – lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"…

– Sofia Nikolajevna – … sanoin minä korottaen ääneni.

Sofia pysähtyi.

– Mitä nyt?

– Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin sanottavaa – lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.

Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään.

Hän asettui pianon ääreen.

– Mitä minä sitten soittaisin? – kysyi hän.

– Mitä vain tahdotte… Vaikkapa Chopinin Nocturnon.

Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä, nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä naisessa!

Minä istuuduin Sofian viereen. – Sofia Nikolajevna, – aloin minä katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: – Minun täytyy ilmoittaa teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.

– Uutinenko? Mikä?

– No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin nähden, kokonaan erehtynyt…

– Kuinka sitten? – sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa liikkeitä.

– Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä…

Sofia painoi kasvonsa alaspäin. – En ymmärrä teitä.

– Pääasia, josta aion puhua – jatkoin minä: – en voinut mitenkään kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti näytellä osaansa.

Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.

– Mitä te oikeastaan puhutte – sanoi hän vieläkään katsomatta minuun: – minä näyttelen osaani!

– Niin te! (Hän naurahti… Hänen häijyytensä sai minut valtoihinsa…) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä kohtaan – ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, – lisäsin minä kuin kuiskaten.

Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun, soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.

– Mihin te nyt? – kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette vastaa minulle?

– Mitä minä voisin Teille vastata? – En tiedä edes, mistä te puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.

Hän alkoi koota nuotteja… Veri syöksyi päähäni. – Ei, te tiedätte kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan: – Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista kirjeessänne: – "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".

– Sofia vavahti hiukan.

– En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, – sanoi hän.

– Minäkään en todella olisi voinut odottaa, – sanoin minä, että te, Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka…

Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta…

– Mutta! Jos niin! – puhui hän: – tietäkää, että minä rakastan tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette ottaneet?.. Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen päättänyt… Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että peitin kasvot käsiini… Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"

– Anton Nikititsh, – huusi keittäjä eteisestä: – pian lasi vettä Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!

– Mutta, mitä nyt? – vastasi bufetinhoitaja – Siellä itkevät…

Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.

– Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: – taas tuolla menee kirjuri.

Minä kumarsin aikoen mennä.

– Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.

– En kiitos, en voi nyt, – hätäilin minä: – mieluummin toisen kerran.

Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.

– Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?

– Vakooja kait… – huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.

Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin kotiin.

Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua! Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista, herttaisimmista ystävistäni edessäni – Jakov Pasynkovin. Olin valmis suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin, huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.

Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa, jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä, eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään – sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin edistyi.

Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen, mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos joku työnsi hänet luotaan – niin hän ei masentunut eikä ollut nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen. Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta. Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers Werke". Seisahduin.

– Osaatteko te saksaa? – kysyin minä Pasynkovilta.

Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni sointu oli… Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä ja vastasi:

– Kyllä osaan, entä te?

– Vielä kysytte! – vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.

– Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? – kysyin minä yhtä ylimielisesti.

– Nyt luen "Resignatsionia" – erinomaisen kaunista runoelmaa.

Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.

Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea. Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden. Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen ystäväkseen.

Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä, oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi, joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille, mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin hänen puheensa luisti virtanaan. – Ja mikä oli ihmeellisintä – hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede, rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan "kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen ilmestymistä ja kosketusta… Pasynkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko nuorisolle itselleen!

Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu sielussa.

Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar, jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia, Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan aralla ja väreilevällä äänellään. – Pasynkovin lempi oli mitä platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto, että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa, joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville, ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin "lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa, hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat. Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen vakuutettu siitä – vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea. Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta sankarilta!.. Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme! – "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. – "Niin", vastasi hän minulle: – "Ja runoudesta." – "Ja ystävyydestä", lisäsin minä – "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja ne!..

Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan. Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli lapsena tapa valehdella… Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin, kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin… Muistan erään yön. Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. – Ulkona oli jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme, puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas ikuisine tähtineen… mutta tähtien takana asuu Luoja."

Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin hänen olkansa varaan… Sydän oli täysi.

Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä nuoruuskin!

Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin. Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin ennenkin…

Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä… Niin monta kaunista runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.

Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta, – pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.

Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein. Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset tottuivat häneen pian.

Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä, yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän ymmärsi häntä – hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa, katseli häntä – ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. – Iltasin me leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia. Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.