Kitabı oku: «Lemmentarina», sayfa 6

Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat – mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö, joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista vuotias tyttö – mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä. Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen, kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta kuitenkin hypähti pystyyn – hän oli aina sukkelan kohtelias – pani kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan häkki oli… Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi: Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä…

Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.

Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja Pasynkov… Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella. Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä; ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan, kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi, että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois. Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa", mutta mitä hän tahtoi sanoa – jäi salaisuudeksi.

Mutta on jo aika palata kertomukseeni.

* * * * *

Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi minulta olenko terve.

– Terve, – vastasin minä: – päätäni vaan särkee.

Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki… kun yht'äkkiä eteisen kello helähti.

Ovi aukeni… Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta, olinko kotona.

Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.

Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti. "Mikähän tästä seuraa?" – ajattelin itsekseni.

– "Armollinen herra" – alkoi hän istuen tuiman näköisenä nojatuoliin – "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte minulle erään asian."

– Nimittäin?

– Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.

Minä tulistuin.

– Mitä tämä merkitsee – kysyin minä.

– Niin katsokaas mitä tämä merkitsee… vastasi hän ikäänkuin painostaen joka sanaa: – eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle… Tänään te nuhdellen – huomatkaa – nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon tietää, kuinka te tämän asian selitätte.

– Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus Teillä on kysyä sitä minulta? – vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä. —

– Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne; mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.

– Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa, että te helposti saatoitte… – Sanalla sanoen, armollinen herra – sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: – pyydän teidän jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää, enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo saamaan selitystä!

Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.

– Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, – lausui hän: – teidän oma persoonanne – on paras todistus. Mutta minun täytyy teille suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele… Lukea salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.

– Menkää hiiteen siitä! – huusin minä, polkaisten jalkaani: – ja lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin puheisiin.

– Pyydän, älkää opettako minua; – vastasi Asanov kylmästi: – sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.

Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti olkapäätäni; nostin kasvoni – edessäni seisoi Pasynkov.

– Mitä tämä on? Onko totta?.. – kysyi hän minulta: – oletko lukenut toisen ihmisen kirjeen?

Minä en kyennyt vastaamaan, mutta nyökytin päätäni.

Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: – Sinä olet lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?

– Sofia Zlotnitskaja, – vastasin minä niinkuin syytetty tuomarille.

Pasynkov ei vastannut pitkään aikaan sanaakaan.

– Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, – alkoi hän vihdoin. – Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?

– Olen.

Pasynkov vaikeni taaskin.

– Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit soimata häntä…

– Niin, niin, niin… – sanoin minä epätietoisena.

– Sinä voit nyt minua halveksia… Pasynkov kävi pari kertaa huoneen poikki.

– Rakastaako neiti Sofia häntä – kysyi hän.

– Rakastaa…

Pasynkov loi silmänsä alas ja katseli kauan lattiaan.

– No, asian täytyy olla autettavissa, – alkoi hän nostaen päänsä pystyyn: – sitä ei voi jättää sillensä.

Ja hän otti hattunsa.

– Mihin sinä nyt?

– Asanovin luokse.

Minä hypähdin pystyyn sohvalta.

– Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on mahdollista! Mitä hän ajattelee?

Pasynkov katsoi minuun.

– Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?

– Mutta mitä sinä sitten aiot sanoa Asanoville?

– Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä anteeksi.

– Mutta minä en tahdo pyytää häneltä anteeksi.

– Etkö tahdo? Olethan sinä syyllinen?

– Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.

– Pasynkov lähti.

Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi – myöhään.

– No mitä – kysyin minä arasti?

– Jumalan kiitos! – vastasi hän: – kaikki on järjestetty.

– Olitko sinä Asanovin luona.

– Olin.

– No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä – sanoin minä väkinäisesti.

– Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen mies kuin luulin.

– Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, – kysyin vähän odotettuani.

– Zlonitskij'en luona.

– Mutta!.. (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia silmiin) – Mitä neiti Sofia sanoi?

– Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.

– Ja sinä… sanoit hänelle kaikki minusta… kaikkiko?

– Sanoin kaikki, mikä oli tarpeellista.

– Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan – sanoin surullisesti.

– Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin. Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi mitä tahansa.

– Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! – huudahdin minä melkein kyynelsilmin.

– Minäkö? Halveksisin sinua?.. (Hänen hellät silmänsä säteilivät rakkautta). Sinua halveksisin… Se olisi typerää! Eihän se ollut helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?

Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja purskahdin itkuun.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään, koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys… miksi kätkeä totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen… ennen hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille, Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle Jakov Pasynkoville.

II

Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä kasvaa ihania kukkia.

Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta. Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi, Pasynkovin palvelijaksi.

Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja menin Eliseyn luokse.

– Terve veli! – sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; – Oletko sinä täällä herrasi kanssa?

– Ka, olen kyllä, – vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: – oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!

– Oletko sinä täällä Jakov Ivanovitshin kanssa?

– Hänen, herra, hänen kanssaan olen… Kenenkäs kanssa sitten?

– Vie minut heti hänen luokseen.

– Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne… Tässähän sitä ravintolassa ollaan.

Ja Elisey vei minut torin yli yhä hokien: kyllä herra nyt tulee iloiseksi.

Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön, jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen vuotta.

– Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, – kysyin häneltä. Elisey käänsi minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.

– Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!.. Ette tunne häntä samaksi… Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.

– Mistä te tulette?

– Siperiasta, herraseni.

– Siperiastako?

– Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän haavoittuikin.

– Oliko hän sotapalveluksessa?

– Ei, siviilivirassa hän oli.

– "Voi ihmettä!", ajattelin minä.

Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä kuullut.

– Olkaa hyvä, olkaa hyvä! – huudahti minulle Elisey portailta: – Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.

Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen huoneeseen – ja sydämeni oli pakahtua… Kapealla vuoteella, viitan alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan, laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä liikutettuna.

– Jaska! – huudahdin minä vihdoin, – mikä sinun on.

– Ei juuri mikään, – vastasi hän heikolla äänellä: – olen vaan hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?

Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet muuttanut?

Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.

– En ole kolmeen päivään ajanut partaani, – sanoi hän – ja vielä lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä… sehän ei ole mitään.

– Sano minulle, ole hyvä, Jaska, – aloin minä – onko totta mitä Elisey on minulle sanonut… Oletko sinä haavoitettu?

– Niin, katsos, koko juttu on se, – sanoi hän – kerron sinulle tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella, millä? Nuolella.

– Nuolellako?

– Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy terään, taitavasti tehtyyn kärkeen… Sellainen nuoli tekee sangen epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.

– Mutta millä tavalla? ole hyvä…

– Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta – huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.

– Mutta sinähän et anna minun tietää kaikkea.

– No kas nyt, nyt keskeytät, – jatkoi hän. – Muistathan, että minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka tapasinkin siellä erään olennon… (Hän huokasi)… Mutta nyt ei ole tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa, mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa – sen kuulet jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan. Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua vastaan tämän nuolen… Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan… Päällyskunta, Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.

Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

– Ei herra paljon jaksa puhua, – kuiskasi Elisey, joka yhä oli huoneessa.

Oltiin ääneti. Kuului vaan sairaan raskas hengitys.

– Niin nähkääs, – jatkoi hän, taas avaten silmänsä: – Kaksi viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa… olen luultavasti vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri – saat kohta nähdä hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa, olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä, äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) – Mutta kerro nyt sinä jotain itsestäsi, – jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan – emmehän ole pitkään aikaan tavanneet.

Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti, mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja asetuin hänen viereensä istumaan. – Täällä on huono olla… alkoi hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos. Elisey seurasi minua.

– Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? – kysyin minä uskolliselta palvelijalta.

Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.

Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov. Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta – eikä mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet kiilsivät kuin unen jälkeen.

– Sallikaa minun kysyä, – sanoin hänelle oletteko te tohtori.

Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen.

– Aivan niin, – vastasi hän vihdoin.

– Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan, joka minua suuresti huolestuttaa.

– Sepä hyvä, – vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.

– Sanokaa, olkaa hyvä, – sanoin minä niinpian kuin olin istunut tuolille: – onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän käsityksenne?

– Kyllä, – vastasi paksu mies rauhallisesti.

– Onko hyvinkin vaarallinen?

– On, vaarallinen.

– Niinkö että hän oikein… saattaa kuollakin?

– Saattaa.

Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani puhuessani hänen kanssaan.

– Niin, sallikaa minun huomauttaa, – aloin minä, että on tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos… Eihän voi asiaa niin… Olkaa hyvä!

– Neuvotteluako? – Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! Ivan Efreimitshin kutsua.

Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri ponnistuksen.

– Kuka on mainitsemanne Ivan Efreimitsh?

– Kaupungin lääkäri.

– Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista – mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.

– Mitä, – voihan sitä.

– Ketä siellä pidetään parhaimpana lääkärinä?

– Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus… Ellei häntä ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin tarpeellista noutaa.

– Miks'ei?

– Teidän ystäväänne ei kuvernementinlääkärikään auta.

– Onkohan hän niin huono?

– On.

– Mikä hänessä oikeastaan on?

– Haava… Keuhkot ovat vikaantuneet… lisäksi vielä vilustunut, on kuumeessa… niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja, tiedätte itse, ei mikään auta.

Vaikenimme molemmat.

– Voisi koettaa homoiopatiaa… [Erään S. Hanemannin keksimä parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.] – puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.

– Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom. muist.]

– Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.

"No", ajattelin: "niinkö on!" – Ei, herra tohtori, – sanoin minä: – kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.

– Kuinka vaan suvaitsette.

– Menettekö hänen luoksensa, kysyin.

– Kyllä, täytyy katsoa. Ja hän meni ulos.

En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä, se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin oven.

Tohtori oli menossa pois sairaan luota.

– No, mitä? – kysyin kuiskaten.

– Ei mitään, mikstuuraa määräsin.

– Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.

– Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! – höpisi paksu mies laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.

Menin Pasynkovin luo.

– Näitkö täkäläisen tohtorin? – kysyi hän minulta.

– Näin, – vastasin minä.

– Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: – se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.

Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.

Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on estää, tarjouduin lukemaan jotain.

– Niinkuin Vinterkellerillä – muistatko? vastasi hän: – ole hyvä, mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja…

Menin ikkunan luo ja otin ensimäisen kirjan, joka sattui käteeni…

– Mikä kirja se on, – kysyi hän.

– Lermontov.

– Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti… Muistatko: "Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"… tahi "Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö, mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!

Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."

Ei mikään auttanut: minä luin "Testamentin".

– Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen säkeen. – Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri "Testamentti"… Ihmeellistä!

Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"

Laskin kirjan polvilleni.

– "On heillä muuan naapuri", – kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen minuun päin sanoi: – Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?

Minä punastuin.

– Hänhän on naimisissa nyt!

– Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.

– Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia ei laskenut kynnyksensä yli.

– Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?

– En tiedä todellakaan… luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N – n kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.

– Onko heillä lapsia?

– Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.

– Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?

– Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden… Puhuin hänelle aina totta.

Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata – sehän olisi ollut synti!

Pasynkov vaikeni.

– No, sano minulle, – alkoi hän vihdoin: – haihtuiko rakkautesi pian, vai eikö?

– Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta huokailemisesta?

Pasynkov katsoi minuun kuin kirkastuen.

– Mutta minä, veljeni, – alkoi hän taas: – ja hänen huulensa värähtelivät: – en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole vieläkään jäähtynyt.

– Kuinka! – huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: – rakastitko sinä häntä todella?

– Rakastin, – puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä kätensä päänsä taakse. – Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua… niin se on! "On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"… Mihinkä katsonkin!

Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"

– Niin, – sanoi hän kuin itsekseen: – minä rakastin häntä. En lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta Asanov… Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen! Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista…

Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.

– Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! – huudahdin: – ja sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!

– Niin, – puhui Pasynkov taas: – sitä selvitystä hänen kanssaan… en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin, mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän oli minun unelmani, minun ihanteeni… Säälin sitä, joka elää ilman ihannetta!

Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen, niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.

– Rakastin häntä, – jatkoi hän: – rakastin hänen tyyntä, rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta… Sen jälkeen en ole ketään rakastanut…

Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.

Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä lohduttaa…

– Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: – niin se on; tuntui hieman katkeralta ja säälitti… itseäni… Mutta ei se tee mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.

Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle "Terekin lahjat" – nimisen runon.

– Onpa se koko koreata sanahelinää! – sanoi ystävä raukkani hieman arvostelevasti: – vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin, tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän pikari" – mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia… Mutta olenpa väsynyt; olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.

– Entä runous? – huomautin.

– Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.

Pasynkovin silmät sulkeutuivat.

Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni, kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin…

Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.

– Olkaa hyvä, herran luo, – sanoi hän.

Nousin heti paikaltani.

– Mikä hänen on?

– Hourailee.

– Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?

– Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.

Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.

Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä – hän ei vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain ajatusta.

"Millaisia metsiä! – kuiskaili hän: – aivan taivaaseen saakka. Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa… Lunta, kinoksittain… Kas, kuinka pieniä jälkiä… tästä on jänis juossut ja tuosta kärppä… Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut. Tuolla hän… tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä papereita etsimään… Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. – Siellä on Sofia… Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu… Ah, ei; tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät… Kylmä on… Mutta, kas Asanov… Ah niin, tykki se onkin – vaskinen tykki viheriällä telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se olikin… Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!.. Kuka sen ampui? Sinäkö, Sonetshka?"

Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi herraansa.

– Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, – kysyi hän niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? – Mutta minä, veljeni, kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi, uneksijaksi. Unelmat, unelmat!.. Sabakevitshin talonpoika – siinä unelma. Oh!..

Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.

Elisey herätti minut taaskin.

– Ah, herraseni, – puhui hän vapisevalla äänellä, – minusta näyttää, että herra kuolee…

Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.