Kitabı oku: «Lemmentarina», sayfa 7
– Hyvästi, – kuiskasi hän, – sano terveiseni hänelle, minä kuolen.
– Jaska! – huudahdin minä: – elä joutavia, sinä jäät elämään…
– En, miksi! Kuolen… Katso, etkö muista… (Hän osoitti rintaansa)…
– Mikä tuo on? – alkoi hän uudestaan: – katso: meri… kultainen ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta…
Hän vaikeni… oikasihe…
Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.
Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä otin sen itselleni.
Kolmantena päivänä hänet haudattiin… Jalo sydän kätkettiin ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen multaa hänen arkulleen.
III
Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan. Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen. Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää… Sekavin tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin: "tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli välillämme."
Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään, oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa vastaan.
Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte, – puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: – hän ei ole vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen, vahingollinen, vahingollinen!"
Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua tervehtimään.
– Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! – sanoi hän.
– Istukaa, olkaa hyvä.
Me istuuduimme. Katsoin häneen… Nähdä kauan erossa oltua armaat, ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa – astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento; hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä – sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut", ajattelee silloin jokainen itsekseen…
Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin hänet viimein oli hän 16: lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi…
Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.
– Olemme molemmat muuttuneet, – sanoi hän. – Missä olette koko tämän ajan olleet?
– Olen kulkenut siellä täällä – vastasin minä. – Mutta tekö olette eläneet yhä siellä maalla?
– Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.
– Kuinka vanhempanne jaksavat?
– Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.
– Entä puolisonne?
– Miehenikö? – alkoi hän kiihtyneellä äänellä: – hän on nyt Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut hevosia; hän on perustanut hevostarhan… sitä varten hän nytkin ostelee hevosia.
Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine tummanharmaine silmineen.
– Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, – sanoi Sofia Nikolajevna koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: – ei mitenkään tahtonut jäädä kotiin – vaan pyyteli päästä mukaani.
Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman kulmakarvojaan.
– Hän on aika reipas, – jatkoi Sofia Nikolajevna: – ei mitään pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.
– Comment se nomme monsieur? – kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen äidin puoleen.
Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.
– Mikä teidän nimenne on? – kysyin häneltä.
– Nimeni on Lydia, – vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.
– Teitä varmaankin hemmotellaan, – huomautin minä.
– Kuka minua hemmoittelee?
– Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh, – jatkoin minä…
– Niin, niin – puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, – mieheni, tietysti… kovin rakastaa lapsia…
Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.
– Sanokaa, – kiirehti Sofia Nikolajevna: – oletteko täällä asioillanne.
– Asioilla, niinpä kyllä… Niinkö tekin?
– Asioilla minäkin… Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole hauska niillä kulkea.
– Quoi, mon Eapost?
– Non – rien… Je te disoi opris.
Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.
Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin rinnalle.
– Sanokaa, olkaa niin hyvä, – alkoi taas Sofia Nikolajevna: – eikö teillä ollut ystäviä… mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin hyvät kasvot… hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies…
– Tarkoitatteko Pasynkovia?
– Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?
– Hän on kuollut?
– Kuollut? – toisti Sofia Nikolajevna: – sepä surullista!..
– Olenko nähnyt hänet – kysyi tyttö hätäisesti.
– Et ole, Lydia. Kuinka surullista! – toisti Sofia Nikolajevna.
– Te surkuttelette häntä… – aloin minä: – mitä, jos tuntisitte hänet niin kuin minä?.. Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte puhumaan juuri hänestä?
– Niin, en tosiaankaan tiedä… – (Sofia Nikolajevna loi silmänsä alas.) – Lydia, – lisäsi hän: – mene hoitajasi luo.
– Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? – kysyi tyttö.
– Kutsun.
Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
– Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Pasynkovista.
Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin, mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen kohtauksemme, hänen kuolemansa.
– Kas, sellainen ihminen hän oli, – huudahdin minä päästyäni loppuun: – hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!.. Olkoon niin, että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan sitä; mutta Pasynkov!.. Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi, että eräät puutteet ihmisessä? – itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi kevytmielisyys – ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä? Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?
Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.
– Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?
– Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa.
– Te erehdytte, – puhui hän vihdoin: – minä tunnen naisen, joka suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä vieläkin… ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.
– Kuka hän on? – sallikaa minun saada tietää se.
– Minun sisareni, Varja.
– Varvara Nikolajevna! – huudahdin minä hämmästyneenä.
– Niin.
– Kuinka? Varvara Nikolajevna? – toistin minä: – hänkö?..
– Puhun loppuun teidän ajatuksenne, – jatkoi Sofia Nikolajevna: – tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu vaikenemaan ja kärsimään.
Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.
– Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, – sain viimein sanotuksi. – Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä…
– En ymmärrä teitä, – vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.
– Te ette tietenkään ymmärrä minua, – sanoin minä äkkiä nousten paikaltani: – ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta lähettää teille muuan esine.
– No, mikä se olisi? – kysyi hän.
– Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.
Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan kirjelapun mukana.
"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"
Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.
– Mitä? – kysyin: – eikö hän käskenyt mitään sanomaan?
– Ei mitään.
Minä vaikenin.
– Lukiko hän minun kirjelappuni?
– Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.
"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.
– Noh, mene, – sanoin Eliseylle.
Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.
– Teidän luoksenne… – alkoi hän: – tuli muuan neitonen.
– Mikä neitonen. Elisey vaikeni.
– Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?
– Ei… Mitä sitten?
– Hän, kun oli Novgorodissa, – jatkoi Elisey kosketellen ovenpieltä?: – oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla. Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."
– Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta… kuka hän on?
– Yksinkertainen:… porvaritar… venäläinen.
– Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?
– Rakastipa… kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta, aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.
– Pyydä hänet sisään.
Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.
– Mitä sinä? – sanoi hänelle Elisey: – astu esiin, älä pelkää.
Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.
– Mikä nimenne on? – kysyin.
– Masha, – vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.
Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi puettu.
– Tunsitteko Jakov Ivanitshin? – jatkoin minä.
– Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet alkoivat kieriä hänen silmistään.
Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta tuolin reunalle. Elisey meni ulos.
– Tutustuitteko häneen Novgorodissa.
– Kyllä, Novgorodissa, – vastasi hän ja pani molemmat kätensä liinan alle. – Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän ei sallinut.
– Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?
– On.
– Oletteko asuneet heidän luonaan.
– Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta, lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli aina minulle hyvä – kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.
Masha vaikeni.
– Minulla on häneltä kirjeitäkin, – jatkoi hän. – Katsokaahan.
Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. – Lukekaa, sanoi hän.
Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.
"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä selvän…"
Masha vilkaisi kirjeeseen.
– Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa – jatkoi hän – kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!
Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä, ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi; sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun laistasi päätä, eikä sydäntä… Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"…
– Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, – sanoin minä, antaessani takaisin hänelle kirjeet.
– Hän rakasti minua suuresti, – vastasi Masha kätkien kirjeet huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. – Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!..
Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.
– Missä te nyt asutte? – kysyin.
– Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä, – lisäsi hän nousten paikaltaan: – hän rakasti teitä kovin ja aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani…
– Varsin mielelläni, Maria… sallikaa minun kysyä, mikä on isän nimenne?
– Petrova, – vastasi Masha ja loi silmänsä alas.
– Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, – jatkoin minä: – ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne sopivia paikkoja.
Masha huokasi.
– Tarvitsisin jotain tointa… leikata en osaa, mutta ommella melkein mitä tahansa… niin, ja lapsia osaan hoitaa.
"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."
– Kuulkaa, Maria Petrova, – aloin minä hieman hämilläni: – suokaa anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen ystävänsä… Sallittehan ensi aluksi minun antaa… teille pienen summan?..
Masha katsoi minuun.
– Mitä? – kysyi hän.
– Ettekö tarvitse rahoja! – sanoin.
Masha punastui ja katsoi maahan.
– Mitä teen rahoilla? – Kuiskasi hän: – hankkikaa mieluummin minulle paikka.
– Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen, tosiaan… Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin muistona ystävältämme…
Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne hänelle.
Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena…
– Ottakaa, – kehoitin.
Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen minulle.
Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.
– Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, – jatkoin, – niin olkaa hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani…
– Nöyrin kiitos, – puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:
– Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?
– Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna.
En oikein muista, luullakseni hän puhui.
Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.
Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni:
Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan… "Raukka! raukka!" Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike… "Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla se sinua ilahutti!"
Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä. Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä keskustelua.
Me aloimme keskustella – todellakaan en muista mistä, kaupungin kauhuistako, vai oikeista asioista… Lydia usein pisti sanansa joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan… Älykäs tyttö varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet viereensä istumaan.
Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.
– En vastannut teille mitään eilen, – sanoi hän pysähtyen kynnyksellä: – ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.
Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.
Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta Pasynkoviani – tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet… Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen. Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja ihmisiä uhmaten, rikastui!
Uni
I
Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen, vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot, hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän rakasti minua… Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen, parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi, kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti…
Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt, mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania, niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi väsähtäneitä huulia.
Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta vastenmielisyyttä minua kohtaan – mutta kauhistui sitten, vuodatti kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen purkauksiin… Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat vallan… Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. – Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin hyvinvoipaa elämää – vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.
