Kitabı oku: «Aavoilla ulapoilla», sayfa 4

VIII luku: Friskon poika ja tulokas

"Friskon poikaa" [Frisko, yleinen lyhennys San Francisko nimestä. Suom. huom.] harmitti – harmitti ja kyllästytti, mikä olisi tuntunut kerrassaan mahdottomalta vekaroista, jotka istuivat laiturin reunalla onkimassa ja kadehtivat häntä sydämensä pohjasta. Tosin heillä oli puhtaammat ja paremmat vaatteet, oli myös isä ja äiti. Mutta Friskon poika sai viettää vapaata elämää lahdella, kulkea seikkailusta toiseen miesten parissa – he sitä vastoin olivat sidotut kotielämän ankaraan kuriin ja surkeaan yksitoikkoisuuteen. He eivät voineet uneksiakaan, että Friskon poika vuorostaan katseli heitä Salaman kannelta kuin korkeampia olentoja ainakin ja kadehti juuri sitä, mikä toisinaan heistä itsestään tuntui kaikkein inhottavimmalta. Aivan samoin kuin seikkailuhalu kuiski heidän korviinsa viekottelevia kuiskeitaan ja epämääräisiä viestejä oudoista maista ja reippaista teoista, samaten kodin salaperäisen ihana maailma hurmasi Friskon poikaa, ja hänen mielikuvituksensa kirkkaimmat haaveet koskivat veljiä, siskoja, isän ohjeita ja äidin suudelmia – seikkoja, jotka kaikki olivat hänelle tuiki tuntemattomia.

Hän rypisti otsaansa, nousi Salaman kajuutan katolta, missä oli paistattanut päivää, ja potkaisi jalastaan raskaat saappaansa. Sitten hän kyyristihe kapealle sivukannelle ja rupesi heiluttelemaan jalkojaan viileässä suolavedessä.

– Sepä vasta on vapautta, tuumivat pojat häntä tarkastellessaan. Lisäksi vielä nuo pitkävartiset merisaappaat, jotka olivat kiinnitetyt uumenia kiertävään nahkavyöhön, hurmasivat heitä aivan ihmeellisesti. He eivät tienneet, ettei Friskon pojalla ollut kenkäin näköistäkään – että nuo saappaat olivat vanhaa "Ranskan Pekan" perua ja pojalle kolme numeroa liian suuret. Eivät he myöskään saattaneet aavistaa, kuinka epämukavat ne olivat kuumana suvipäivänä.

Friskon pojan tyytymättömyyden aiheena olivat juuri nuo samaiset poikaset, jotka istuivat häntä ihailemassa. Mutta hänen kyllästymisensä syy oli aivan toinen. Salaman miehistöstä uupui yksi mies, ja niin täytyi hänen suorittaa enemmän työtä kuin hänen osalleen oikeastaan kuului. Ruoanlaittoa vastaan ei hänellä ollut mitään, myöskin suostui hän pesemään kansia ja pumppua käyttämään. Mutta kun vielä oli raaputeltava pois vanhaa maalia ja pestävä astiatkin, oli siinä toki hänen mielestään liikaa. Hän arveli ansainneensa päästä vapaaksi moisista alentavista kokkipojan toimista. Sellaiset soveltuivat vasta-alkaville, mutta taisihan hän jo muutakin: osasi hoitaa purjeita, nostaa ankkurin, pitää perää ja laskea maihin.

– Pois tielt siell alhall!

"Ranskan Pekka", Salaman kapteeni ja Friskon pojan herra ja mestari, heitti kannelle käärön ja luisui itse perässä oikean puolen vanttia myöten.

– Tul päräss! hän huusi pojalle, joka oli käärön omistaja ja paraillaan seisoi epäröiden laiturilla. Sieltä oli aluksen kannelle runsaasti viisitoista jalkaa, eikä hän ulottunut käsiksi terästouviin, jota myöten oli hinauduttava alas.

– No! Yks, kaks, kolme! laski ranskalainen leikkisästi kapteenien tapaan, milloin miehiä arveluttaa.

Poika viskautui laiturilta ja sai kiinni vantista. Hetkistä myöhemmin hän tupsahti kannelle kädet hankauksesta kuumentuneina.

– Poika, täss on meijä uus märimies. Saanks lupa esittä. – Ranskan Pekka kumarsi virnistäen ja astui syrjään. – Härr Joe Bronson, hän lisäsi hetken perästä.

Kotvasen molemmat pojat tarkastelivat toisiaan äänettöminä. He olivat ilmeisesti jotensakin samanikäisiä, vaikka vieras näyttikin tukevammalta ja voimakkaammalta. Friskon poika työnsi esiin kätensä, ja toinen pudisti sitä.

– Vai aiot sinä lähteä merille, mitä? Friskon poika kysäisi.

Joe Bronson nyökkäsi päätään myöntymykseksi ja silmäili uteliaana ympärilleen, ennenkuin vastasi: – Niin aion. Koettelen jonkun aikaa merielämää täällä lahdella, ja kun sitten alan tottua siihen, niin lähden oikein merille etukannen katoksessa.

– Missä, häh?

– Etukannen katoksessa – missä merimiehet asustavat, Joe selitti punastuen, peläten sekaantuneensa merinimityksissä.

– Vai niin, kanssissa! Jokos sinä tunnet merielämää?

– Kyllä, tai en; tuota noin – sen verran kuin kirjoista oppii.

Friskon poika vihelsi, pyörähti kantapäällään ylpeästi ja lähti kajuuttaan.

– Lähtee merille, mokomakin, hän sanoi itsekseen nauraa hyräytellen tulta sytyttäessään ja valmistautuessaan illallista keittämään – Ja oikein "etukannen katoksessa", ja luulee viihtyvänsä mainiosti.

Sillä välin Ranskan Pekka opasteli tulokasta pitkin alusta, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vieraansa. Hän osottautui niin kohteliaaksi ja mielisteleväksi, että Friskon poika, pistäessään päänsä esiin luukusta kutsuakseen heidät illalliselle, oli tukehtumaisillaan, kun koetti pidättää nauruaan.

Illallinen maistui Joe Bronsonista hyvälle. Ruoka oli yksinkertaista, mutta maukasta, ja suolaisen meri-ilman sekä laivan tuoksu kiihotti hänen ruokahaluansa. Kajuutta oli puhdas ja siisti sekä ihmeteltävän mukava ahtaudestaan huolimatta. Jok'ikinen tuuman ala siitä oli tarkoin käytetty. Pöytä oli saranoilla kiinnitetty senterboordilaatikkoon, joten se ei vienyt laisinkaan tilaa, milloin sitä ei käytetty. Molemmin puolin, osittain kansiorsien alla, sijaitsi kaksi makuukojua. Makuuvaatteet oli kääritty kokoon, ja aterioidessaan pojat istuivat tyystin pestyillä pohjalaudoilla. Heiluva laivalamppu, jonka messinkiosat olivat kirkkaiksi hangatut, valaisi kajuuttaa, ja päivän aikaan taas saatiin valoa neljästä himmeälasisesta akkunasta, jotka oli sovitettu kajuutan seiniin. Toisella puolen ovea oli kamiini sekä puusäiliö, toisella kaappi. Kajuutan etuseinää koristi pari rihlapyssyä sekä haulikko, ja Ranskan Pekan kojussa näkyi huopakäärön takaa patruunavyö, johon oli pistetty kaksi revolveria.

Kaikki tämä tuntui Joesta kuin unennäöltä. Lukemattomia kertoja hän oli mielikuvituksessaan loihtinut esiin tämäntapaista. Mutta nyt hän oli keskellä todellisuutta, ja hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut molemmat kumppaninsa vuosikausia. Ranskan Pekka hymyili hänelle iloisesti pöydän toiselta puolen. Todellisuudessa hänen muotonsa oli roistomainen, mutta Joesta kasvot vain näyttivät ahavoituneilta. Friskon poika kuvaili ruokaa pureskellessaan viimeistä lounaismyrskyä, jota vastaan Salama oli saanut kamppailla, ja Joe alkoi tuntea yhä suurempaa kunnioitusta tuota poikaa kohtaan, joka oli elänyt laineilla niin kauan ja tiesi niin paljon merestä.

Kapteeni tyhjensi lasin viiniä, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Viimein hän ojentausi vuoteelleen, mustanpuhuvilla kasvoillaan ilettävä puna, ja alkoi pian äänekkäästi kuorsata.

– Parasta panna pitkäkseen ja nukkua pari tuntia, virkkoi Friskon poika ystävällisesti, osottaen Joelle tämän kojun. – Me taidamme saada olla valveilla lopun yötä.

Joe noudatti neuvoa, mutta ei saanut unta yhtä pian kuin toiset. Hän makasi silmät avoimina, tarkaten kajuutassa riippuvan herätyskellon osottajia ja mietiskellen, kuinka nopeasti tapaus oli seurannut toistaan viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa. Vielä samana aamuna hän oli ollut koulupoika, ja nyt hän oli meripoika Salama laivassa, tietämättä minne matka vei. Hänen tätä ajatellessaan tuntuivat hänen viisitoista vuottaan karttuvan kahdeksikymmeneksi, ja hän tunsi koko ruumiissaan olevansa mies – vieläpä merimieskin. Hän toivoi, että Charley ja Fred olisivat saattaneet nähdä hänet juuri tällä hetkellä. No, kyllä he pian saisivat kuulla hänestä. Hän saattoi kuvitella heidän keskustelevan asiasta, toisten poikain kerääntyessä ympärille. "Kuka?" – "Vai niin, Joe Bronson; hän lähti merille. Me oltiin hyviä tovereita."

Ylpeänä Joe ajatteli sitä. Sitten hänen mielensä heltyi, kun hän muisti äitiään, mutta jäykistyi jälleen, kun isä tuli mieleen. Eipä siksi, että isä olisi ollut ilkeä ja kova; mutta hän ei vain ymmärtänyt poikia, Joen mielestä. Siinä oli koko vika. Juuri sinä samaisena aamuna hän oli sanonut, ettei maailma ollut mikään leikkikenttä ja että pojat, jotka kuvittelivat sen sellaiseksi, pahasti erehtyivät ja kiittivät onneaan päästessään takaisin kotiin. No, kyllä hän omasta puolestaan tiesi, että maailmassa oli tarjona paljon raskasta työtä ja kovia kokemuksia, mutta hänen mielestään pojillakin oli jotain oikeuksia. Hän kyllä näyttäisi isälle, että saattoi pitää huolta itsestään. Ja muuten hän saattaisi kirjottaakin kotiin perehdyttyään jonkun verran uuteen elämäänsä.

IX luku: Ensi matka

Vene törmäsi hellävaroin Salaman kylkeen herättäen Joen unelmista. Hän kummasteli, ettei ollut kuullut airojen kolisevan hankaimissa. Sitten kaksi miestä hyppäsi "sarjan" ylitse ja saapasteli kajuuttaan.

– Tuhat tulimaista, täälläkös vasta kuorsataan, virkkoi ensimmäinen tulokkaista, kierittäen sukkelasti Friskon pojan vuoteesta toisella kädellään ja kurottaen toista pöydällä olevaa pulloa kohden.

Ranskan Pekka kohotti päätään senterboordin takaa silmät raukeina ja toivotti heidät tervetulleiksi.

– Kukas tämä sitten on? tiedusteli Cockney [Lontoolaisen pilkkanimi.

– Suom. huom.], joksi toista nimitettiin, maiskuttaen huuliaan tyhjennettyään lasin ja kierähyttäen Joen permannolle. – Matkustavainenko vai mitä?

– Ei suinka, Ranskan Pekka ehätti vastaamaan. – Uus märimies. Oiken hyvä poika.

– Hyvä tai ei, mutta suunsa hän saa pitää, murisi toinen tulijoista, joka ei ollut vielä puhunut. Ja hän tuijotti tuimasti poikaan.

– Mutta sanoppas, tiedusteli toinen mies, kuinka saalis jaetaan? Bill ja minä saamme tietysti hyvän osuuden.

– Salama saa yks osa, kolmas osa, niinkuin sanotan; sitten me jaka loppu viiten osan. Viis miest, viis osa. Se on oiken.

Ranskan Pekka väitti itsepintaisesti ja mongertaen, että Salamalla oli kolmihenkisen miehistön oikeus, ja vetosi kannatusta saadakseen Friskon poikaan. Mutta tämä jätti heidät riitelemään asiasta ja ryhtyi kahvia keittämään.

Koko kinastelu oli Joesta käsittämätön. Sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että riita oli aiheutunut hänestä. Lopulta Ranskan Pekka pääsi voitolle; tulokkaat taipuivat pahasti muristuaan. Kun kahvi oli juotu, lähti koko miehistö kannelle.

– Pysyttele sinä peräpuolella poissa jaloista, kuiskasi Friskon poika Joelle. – Kyllä minä opetan sinua tuntemaan köysiä ja taljoja sen verran kuin tarvitaan, kun ei satu olemaan pahaa kiirettä.

Joen sydämen täytti äkkiä kiitollisuus, sillä hän tunsi hädän tullen saattavansa toivoa apua ainoastaan Friskon pojalta, eikä keltään muulta aluksessa olevalta. Hänessä alkoi jo herätä vaistomainen, epämääräinen vastenmielisyys Ranskan Pekkaa kohtaan.

Taljat alkoivat kitistä, ja suunnaton isopurje kohosi hänen päänsä yläpuolelle yön pimeyteen. Bill irrotti etutouvin ja Cockney peräköyden, Friskon poika nosti halkaisijan, sillä välin kun Ranskan Pekka väänsi peräsintä. Niin Salama sai tuulta purjeisiinsa ja liukui keskiväylää kohti. Joe kuuli sanottavan, ettei sivulyhtyjä pitänyt panna paikoilleen ja että oli tähysteltävä tarkoin. Hän ei kuitenkaan käsittänyt muuta, kuin että siten rikottiin purjehdussääntöjä vastaan.

Oaklandin rantavalot alkoivat liukua ohitse. Pian saattoi huomata tummia rämepaikkoja telakoiden ja hämärinä häämöttävien laivojen välimailla, ja siitä Joe tiesi, että alus suuntausi San Franciskon lahtea kohti. Tuuli puhalsi pohjoisesta leppeästi, ja Salama halkoi hiljaa väylää, jota maa piiritti kaikilta puolin.

– Minne me lähdemme? Joe kysäisi Cockneyltä, koettaen olla ystävällinen ja samalla uteliaisuuttaan tyydyttääkseen.

– Oh, tämän Bill veljen pitäisi vain noutaa vähän tavaroita tehtaastaan, selitti arvon mies varsin häikäilemättä.

Joen mielestä Bill näytti peräti eriskummalliselta ollakseen oikein tehtaan omistaja. Mutta hän oli valmis kuulemaan oudompiakin seikkoja tässä uudessa maailmassa, eikä sen vuoksi virkkanut mitään. Hän oli jo paljastanut tietämättömyytensä Friskon pojalle puhuessaan etukannen katoksesta, eikä häntä haluttanut enää joutua naurun alaiseksi.

Hetken kuluttua hänet lähetettiin kajuuttaan lamppua sammuttamaan. Salama kääntyi tuuleen ja alkoi pyrkiä pohjoista kohti. Kaikki olivat ääneti, vain silloin tällöin Bill ja kapteeni vaihtoivat jonkun sanan kuiskaten. Lopulta alus pyörähti päin tuulta, ja halkaisija ja isopurje laskettiin varovaisesti.

– Ankkuritouvi lyhyeksi, Ranskan Pekka komensi kuiskaten Friskon pojalle, joka siirtyi keulaan ja laski ankkurin hellittäen touvia mahdollisimman vähän.

Salaman vene vedettiin aluksen viereen ja samaten pikku pursi, missä molemmat vieraat olivat saapuneet.

– Pitäkää huolta siitä, ettei tuo penikka rupea tyhmyyksiä tekemään, komensi Bill matalalla äänellä, laskeutuessaan tovereineen omaan purteensa.

– Osaatko soutaa? kysäisi Friskon poika, kun he astuivat toiseen veneeseen.

Joe nyökkäsi.

– Ota sitten airot, mutta älä kolistele.

Friskon poika tarttui toiseen pariin, Ranskan Pekka asettui perää pitämään. Joe havaitsi, että airoissa oli köysisuojustimet ja että hankaimetkin olivat peitetyt nahalla. Oli mahdotonta synnyttää kolinaa, ellei vetänyt harhaan, ja Joe oli oppinut välttävästi soutamaan Merrit-järvellä [pienehkö luonnonjärvi San Franciskon lounaislaidassa – Suom. huom.]. He seurasivat ensimmäisen veneen vanavedessä, ja sivulle vilkaistessaan hän huomasi, että kuljettiin maasta ulospäin työntyvän satamalaiturin reunamitse. Laituriin oli ankkuroitu kaksi laivaa, joiden mastolyhdyt paloivat kirkkaasti, mutta he pysyttelivät valopiirin ulkopuolella. Friskon pojan käskevä kuiskaus saattoi Joen lopettamaan soutunsa. Sitten veneet livahtivat aaveiden tavoin pienen lahden pohjukkaan, ja he nousivat maihin.

Joe seurasi miehiä, jotka varovaisesti kapusivat parinkymmenen jalan korkuista rinnettä ylöspäin. Huipulle päästyään hän havaitsi, että oli jouduttu kapealle rautatielle, joka kulki suunnattomien rautaromu-kasojen lomitse, joita ratain halkomina ulottui joka taholle. Etäältä hän saattoi erottaa suuren tehdasmaisen rakennuksen hämärät ääriviivat. Miehet alkoivat kantaa romua alas rantaan, ja tarttuen häntä käsivarteen ja varottaen karttamaan melua Ranskan Pekka komensi häntä tekemään samaten. Rannassa kantamukset luovutettiin Friskon pojalle, joka ne latoi veneisiin. Kun paino sai veneet vaipumaan syvemmälle, hän työnsi ne yhä kauemmaksi rannasta, jotta ne eivät tarttuisi pohjaan kiinni.

Joe ahersi uutterasti, vaikka tämä puuha tuntuikin hänestä perin oudolta. Minkä vuoksi työ oli suoritettava niin salaisesti, miksi oli varottava melua? Hän oli juuri alkanut aprikoida sitä itsekseen ja vaistomaisesti tuntea ilkeää epäluuloa, kun kuuli rannasta päin huuhkajan huutoa. Kummastellen, miten ihmeessä moisessa paikassa saattoi olla huuhkajia, hän kumartui kokoamaan uutta taakallistaan. Mutta äkkiä pimeästä syöksähti esiin mies, joka suuntasi salalyhdyn valon suoraan häntä kohti. Huikaistuneena hän horjahti taaksepäin. Samassa paukahti miehen kädessä oleva revolveri kuin tykin jyrähdys. Joe käsitti vain sen, että häntä ammuttiin, ja hänen jalkansa tuntuivat vastustamattoman halukkailta pakenemaan. Vaikka olisi mielikin tehnyt, ei ollut soveliasta jäädä antamaan selityksiä kiihtyneelle miehelle, jolla oli kädessään savuava revolveri. Hän alkoi sen tähden juosta rantaa kohti, törmäten matkallaan toiseen lyhdynkantajaan, joka juoksi esiin rautakasan takaa. Mies pääsi nopeasti pystyyn ja ampua pamautti Joen jälkeen tämän kiitäessä rinnettä alas.

Joe syöksähti veteen päästäkseen veneeseen. Ranskan Pekka istui etupenkillä ja Friskon poika peräairoissa odotellen tyynesti hänen tuloaan. Veneen keula oli jo käännetty ulapalle päin, ja airot olivat valmiina ensi vetoon, mutta he vartoivat hievahtamatta, vaikka molemmat miehet olivat alkaneet ammuskella heitä rannalta. Toinen pursi oli lähempänä rantaa osaksi kiinni pohjassa. Bill koetti työntää sitä irti ja kutsui Cockneytä avuksi. Mutta tämä sankarillinen mies oli joutunut aivan tolaltaan ja kahlasi parhaillaan Joen jälkeen. Tuskin Joe oli ennättänyt kavuta veneeseen peräpuolelta, kun toinen jo seurasi hänen esimerkkiään. Tämä lisäpaino sai raskaasti lastatun veneen melkein uppoamaan. Vettä virtasi tulvanaan sisään. Sillä välin olivat rannalle jääneet miehet ladanneet uudelleen revolverinsa ja rupesivat jälleen ampumaan, tällä kertaa tarkemmin tähdäten. Pitkin rantaa alkoi kuulua hälyytystä. Laivoista saattoi erottaa huutoja ja puhetta, satamalaiturilla näkyi juoksevia miehiä. Jossain etäällä soi yhtä mittaa poliisin vihellyspilli.

– Korjaa luusi! karjaisi Friskon poika. – Aiotko sinä upottaa meidät?

Mene auttamaan toveriasi.

Mutta Cockneyn hampaat kalisivat pelosta, ja hän oli liiaksi lamassa kyetäkseen puhumaan tai liikahtamaan.

– Häittä ulos se hullu mies! komensi Ranskan Pekka keulasta. Samassa tuokiossa luoti murskasi hänen kädessään olevan airon, ja hän ryhtyi tyynesti vaihtamaan sitä toiseen.

– Käyppäs kiinni, Joe, komensi Friskon poika.

Joe ymmärsi, ja yhdessä he tarttuivat pelon lamauttamaan mies poloiseen ja heittivät hänet veteen. Pari kolme luotia suhahti hänen korvissaan, juuri kun hän kohosi pinnalle – parahiksi päästäkseen Billin veneeseen, mikä oli jo irtautunut pohjasta.

– No nyt! käski Ranskan Pekka, ja muutamin aironvedoin he pääsivät luodin kantamilta pimeyden suojaan.

Vettä oli tullut veneisiin niin runsaasti, että pienempi oli vaarassa vajota milloin hyvänsä. Molempien toisten soutaessa Joe alkoi ranskalaisen määräyksestä heitellä mereen rautaa. Se pelasti heidät sillä haavaa. Mutta juuri kun he ennättivät Salaman viereen, vene kallistui ja kellahti ylösalaisin, niin että jäljellä olevakin rautaromu vajosi meren pohjaan. Joe ja Friskon poika kohosivat pinnalle rinnatusten, ja yhdessä he kapusivat laivan kannelle mukanaan veneen köysi. Ranskan Pekka oli jo pelastunut ja auttoi heitä.

Kun he olivat ennättäneet tyhjentää veneen vedestä saapui Bill tovereineen perille. Kaikki ryhtyivät nopeasti työhön, ja uskomattoman joutuisasti saatiin isopurje ja halkaisija nostetuiksi ja ankkuri kannelle, ja Salama kiiti väylää pitkin loitommalle. Aution rämepaikan kohdalla Bill ja Cockney sanoivat jäähyväiset ja lähtivät pois veneessään. Kajuutassa Ranskan Pekka sadatteli huonoa onnea moninaisilla kielillä ja etsi lohdutusta pullostaan.

X luku: Rantarosvojen parissa

Tuuli kävi navakammaksi, kun he selviytyivät maan suojasta, ja Salama kiiti pian suojapuoli kantta vedessä, joka kuohui aina istuma-aukon sarjaan asti. Sivulyhdyt olivat jo paikoillaan. Friskon poika hoiti peräsintä, ja hänen vieressään istui Joe mietiskellen yöllisiä tapahtumia.

Hän ei voinut enää olla näkemättä totuutta. Ankarasti häntä arvelutti äskeinen retki. Jos hän oli tehnyt väärin – niin hän mietti – niin se oli tapahtunut tietämättömyydestä; eikä häntä menneisyys hävettänyt niin suuressa määrin kuin tulevaisuus pelotti. Hänen kumppaninsa olivat varkaita ja ryöväreitä – rannikkorosvoja, joiden hurjista teoista hän oli kuullut hämäriä juttuja. Ja nyt hän oli itse heidän parissaan ja tunsi seikkoja, jotka saattaisivat toimittaa heidät vankilaan. Hän ymmärsi, että juuri tämä pakotti heidät pitämään häntä tarkasti silmällä, ja se tekisi hänen pakonsa vaikeaksi. Mutta paeta hän oli päättänyt, paeta aivan ensi tilassa.

Samassa hänen mietiskelynsä keskeytti voimakas puuska, joka painoi Salaman kyljelleen, niin että vettä syöksähti alukseen. Friskon poika käänsi nopeasti ylemmä tuuleen ja hellitti samalla isoapurjetta. Sitten hän ryhtyi omin voimin – sillä Ranskan Pekka pysyttelihe alhaalla – ja Joen toimetonna katsellessa reivaamaan purjeita.

Puuska, joka oli kaatamisillaan Salaman, kesti vain lyhyen hetken mutta se ennusti tuulen yltyvän, ja pian pohjoisesta karkasi viuhuva vihuri toisensa jälkeen heidän kimppuunsa. Isopurje "paloi" ja paukkui tuulessa, niin että olisi luullut sen lentävän siekaleiksi. Alus keikkui hurjasti myrskyn nostamassa kikkeräaallokossa. Kaikki näytti olevan sekaisin, mutta yksinpä Joenkin tottumaton silmä havaitsi, että tuossa sekasorrossakin oli järjestystä. Hän näki, että Friskon poika tiesi tarkalleen, mitä oli tehtävä ja miten kaikki oli tehtävä. Toveriaan tarkatessaan hän oppi erään seikan, jonka puuttuminen on tuhonnut monen ihmisen elämän – hän oppi käsittämään kuinka arvokasta on oman kykynsä tunteminen. Friskon poika tiesi, mihin hän pystyi, ja juuri tämän vuoksi hän luotti itseensä. Hän oli tyyni ja maltillinen, toimi joutuisasti mutta ei hätiköiden. Jok'ikinen reivinuora tuli tarkkaan kiinni. Tapaturmia saattoi kyllä tulla, mutta sitä ei ainakaan sattuisi että ensi puuskat irrottaisivat ainoaakaan solmua.

Hän kutsui Joen keulemmaksi auttamaan itseään, sillä isoapurjetta oli kiristettävä halsseja tiukentamalla. Vatsallaan makaaminen pitkällä halkaisijapuomilla ja yhden ainoan reivin tekeminen halkaisijaan oli helppoa verrattuna siihen mitä jo oli suoritettu; ja niin he hetken kuluttua olivat jälleen alhaalla. Pojan ohjauksen mukaan Joe tiukensi hiukan halkaisijan kuuttia ja pistäytyi kajuuttaan laskemaan senterboordia jalan verran alemmaksi. Ponnistusten aiheuttama jännitys oli karkottanut hänen mielestään kaikki ikävät ajatukset. Seuraten toverinsa esimerkkiä hän oli säilyttänyt malttinsa. Hän oli täyttänyt määräykset hutiloimatta ja samalla liikoja vitkastelematta. Yhdessä he olivat ponnistaneet mitättömiä voimiaan valtaista luontoa vastaan taistellen ja yhdessä he olivat taitonsa avulla päässeet voitolle.

Hän palasi toverinsa luo ruoriin ja tunsi voivansa ylpeillä tämän ja itsensäkin puolesta. Ja lukiessaan Friskon pojan silmistä sanattoman kiitoksen, hän punehtui kuin tyttö. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen mieleensä leimahti ajatus, että tuo poika oli varas, alhainen varas, ja vaistomaisesti hän vetäysi hänestä loitommalle. Ikänsä kaiken hän oli ollut suojassa elämän nurjilta puolilta. Hänen lukemansa kirjat, jotka olivat aina olleet mitä parhaimpia, olivat ylistäneet rehellisyyttä ja suoruutta, ja hän oli oppinut inhoamaan kaikkea rikollista.

Muuan seikka kuitenkin kummastutti häntä. Ajatus, että Friskon poika oli varas, tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta ei Friskon poika itse. Hänen olisi tietenkin pitänyt tuntea siveellistä paheksumista, mikä olisi saanut hänet karttamaan häntä; mutta sen sijaan toveri vetikin häntä puoleensa. Hän ei voinut mitään sille, että Friskon poika miellytti häntä, vaikka hän ei osannutkaan selittää syytä. Jos hän olisi ollut hiukan vanhempi, olisi hän ymmärtänyt, että pojan hyvät ominaisuudet ne vaikuttivat häneen niin voimakkaasti – hänen tyyneytensä ja itseluottamuksensa, miehekkyytensä ja rohkeutensa ja myöskin se ystävällisyys ja myötätunto, jota hän osotti vierasta kohtaan. Mutta tällä kertaa hän vain luuli, että hänen oma luontainen pahuutensa esti häntä kammoamasta Friskon poikaa. Kuitenkaan hän ei, vaikka häpesikin omaa heikkouttaan, voinut tukahuttaa sitä lämmintä tunnetta, mikä hänen sielussaan kasvoi yhä voimakkaammaksi tuota erikoista rantarosvoa kohtaan.

– Vedäppäs venettä pari kolme jalkaa lähemmäksi, komensi Friskon poika, jonka silmä ennätti kaikkialle.

Laivavene oli saanut köyttä liian pitkälti eikä sen tähden malttanut olla siivolla. Tuon tuostakin se jäi jäljelle, kunnes köysi pingottui, syöksyi sitten eteenpäin, kääntyi poikittain ja keikahti seuraavalla tempaisulla niin pahasti, että oli painua suunnattomien valkoharjaisten aaltojen alle, jotka ahnaina vyöryivät joka taholla. Joe kapusi livettävälle peräkannelle ja läheni rautaa, johon vene oli kiinnitetty.

– Pidä varasi, varotti Friskon poika, kun voimakas puuska kallisti Salamaa arveluttavasti. – Kierrä köysi kerralleen raudan ympäri ja hinaa aina silloin, kun se löystyy.

Työ oli mutkallista "maamoukalle". Joe irrotti köyden niin, että jäljellä oli vain yksi kierros, jota hän piteli toisella kädellä, koettaen toisella hinata köyttä lyhemmäksi. Mutta samassa tuokiossa se tiukkeni hurjasti nykäisten, kun vene kapsahti suuren aallon harjaan. Köysi heltisi hänen kädestään ja alkoi liukua perälaidan ylitse. Hän tarrautui siihen vimmatusti kiinni ja laahautui sen mukana luisua kantta myöten.

– Päästä irti! Päästä irti! huusi Friskon poika.

Joe hellitti juuri kun oli syöksymäisillään laidan ylitse, ja vene liukui nopeasti poispäin. Hän vilkaisi nolona toveriinsa, jonka hän odotti nuhtelevan häntä saamattomaksi. Mutta Friskon poika vain hymyili suopeasti.

– Ei sillä ole väliä, hän virkkoi. – Luut ehjinä ja kaikki miehet tallella! Parempi on menettää vene kuin mies, se on minun mielipiteeni. Eikä minun olisi pitänytkään lähettää sinua sille asialle. Ei ole vielä tapahtunut mitään vahinkoa. Kyllä me tämän pian korjaamme. Käyppäs alentamassa senterboordia vielä pari jalkaa ja tule sitten tänne ja tee minun määräykseni mukaan. Mutta älä hätäile. Rauhallisesti ja varmasti!

Joe alensi senterboordia ja palasi kannelle, jonka jälkeen hän sai asettua halkaisijan kuuttia hoitamaan.

– Ruori alas! huusi Friskon poika painaen peräsimen varren syrjään koko ruumiinsa voimalla.

– Irrota kuutti! Kas niin. Nyt käsiksi isoonpurjeeseen!

Yhdessä he hinasivat reivatun isonpurjeen tiukemmalle. Joe alkoi lämmitä työstä. Salama kääntyi päin tuulta kuin kilparatsu nousee takajaloilleen; purje paukkui ja kuutit suomivat kuin rakeet.

– Vedä sisään halkaisijakuutti!

Joe noudatti käskyä, ja kun isopurje täyttyi tuulesta, kallistui alus voimakkaasti toiselle laidalle. Tämä liike oli muuttanut Ranskan Pekan vuoteen tuulen alta tuulilaidalle ja keikahuttanut hänet alas lattialle, missä hän paraillaan virui humalaisen tiedottomassa tilassa.

Friskon poika, joka seisoi selkäänsä peräsinpuuhun nojaten ja antoi aluksen painua tuuleen, jotta se pysyisi entisellä urallaan, silmäili päämiestään inhon ilme kasvoillaan ja mutisi:

– Senkin sika! Ei piittaisi rahtuistakaan, vaikka tästä mentäisiin suoraa päätä pohjaan.

He laskivat tuuleen kaksi kertaa, koettaen pysyä vanhassa suunnassaan, ja sitten Joe huomasi tähtikirkkaassa yössä veneen keikkuvan aalloilla tuulen puolella.

– Ei kiirettä! varotti Friskon poika ohjaten alusta ylemmä tuuleen, niin että vauhti vähitellen hiljeni. – Nyt!

Joe kumartui laidan ylitse, kaappasi kiinni köydestä ja sitoi sen rautaan. Sitten he käänsivät jälleen sivumma tuuleen ja jatkoivat matkaansa. Joe häpesi vieläkin, että oli tuottanut lisää vaivoja, mutta Friskon poika karkotti pian harmistumisen hänen mielestään.

– Ei siitä kannata olla millänsäkään, hän virkkoi. – Vahinko voi sattua kelle hyvänsä näin alussa. Muutamat kyllä unohtavat, kuinka vaikeata heidän oli oppia, ja kiukustuvat kauheasti, kun joku alkavainen tekee erehdyksen. Mutta se ei ole minun tapaistani. Näes, minä muistan kyllä…

Ja hän kertoi Joelle useista hairahduksista, joita hänelle itselleen oli sattunut, kun hän pienenä poikana ensin joutui merille, ja miten ankarasti häntä oli muutamia kertoja rangaistu. Hän oli kiertänyt kuutin vapaan pään peräsinpuun ympäri, ja jutellessaan he istuivat rinnatusten, lähekkäin painautuneina istuma-aukon suojassa.

– Mikäs paikka tuo on? Joe kysyi, kun he kiitivät majakan ohitse, joka vilkkui kallioniemekkeen nenässä.

– Vuohisaari. Sen toisella rannalla on sotalaivastolla laivapoikain harjotusasema ja torpeedovarasto. Siellä vasta on hyvä kalastella – saa kalliokaloja. Me laskemme suojan puolelta saarta ja ankkuroimme kauemma, Enkelisaaren suojaan. Siellä on karanteeniasema. Jahka Ranskan Pekka selviää, niin saadaan tietää, minne matka pitää. Sinä voit nyt mennä alas nukkumaan. Kyllä minä tulen toimeen yksinkin.

Joe pudisti päätään. Häntä ei nukuttanut laisinkaan, sillä mieli oli niin kiihottunut äskeisistä tapahtumista. Eikä hän olisi voinut nukkua, kun Salama kiiti eteenpäin ja murskasi laineet hyrskysateeksi keulallaan. Hänen vaatteensa olivat nyt puoleksi kuivuneet, ja hänestä oli mieluisampaa pysyä kannella ja nauttia purjehduksesta.

Oaklandin valot olivat himmentyneet, kunnes näyttivät vain taivasta vasten heijastuvalta utuiselta kajastukselta. Mutta etelässä San Franciskon tulet loistivat virstan leveydeltä, kohoten kukkuloiksi ja kaartuen laaksoiksi. Antaen katseensa alottaa suuresta lautta-asemasta ja siirtyä Sähkölennätinkukkulalle Joe saattoi pian määritellä kaupungin tärkeimmät kohdat. Jossain tuolla valojen ja varjojen kaaoksessa oli hänen isänsä koti, missä kenties parhaillaan muisteltiin häntä ja huolestunein mielin ajateltiin hänen kohtaloaan. Ja siellä Bessie nukkui rauhallisesti herätäkseen aamulla ihmettelemään, miksi ei Joe veikko saapunutkaan alas aamiaiselle. Poikaa puistatti. Oli jo melkein aamu. Sitten hänen päänsä painui verkalleen Friskon pojan olkapäätä vasten, ja hän vaipui sikeään uneen.