Kitabı oku: «Aavoilla ulapoilla», sayfa 8

XIX luku: Pakosuunnitelma

– Nyt sitä mennän! huusi Ranskan Pekka.

Molemmat pojat juoksivat istuma-aukkoon. Oli jouduttu matalikon äärimmäiseen päähän. Suunnaton neljänkymmenen jalan korkuinen aalto kohousi vaahtopäisenä korkealle heidän ylitseen, riistäen heiltä hetkeksi tuulen ja uhaten murskata tuon pienen aluksen kuin munankuoren. Joe pidätti henkeään. Se oli valtava hetki. Ranskan Pekka laski suoraan kohti, ja Salama ryntäsi jyrkkää rinnettä ylöspäin, seisahtui hetkiseksi päätä huimaavalle harjamalle ja vaipui sitten alapuolella ammottavaan syvänteeseen. Kääntäen toisinaan aaltojen lomasta alemma tuuleen ja ohjaten sitten suoraan päin vaahtoharjoja, he ponnistelivat eteenpäin tuon vaarallisen vyöhykkeen poikki. Kerran kohahti erään aallon hyrsky suoraan alukseen ja oli aivan tukahuttamaisillaan heidät, mutta muuten alus keinui ja hyppeli kevyesti kuin korkki.

Joesta tuntui siltä, kuin hänet olisi nostettu irralleen itsestään – erilleen maailmasta. Tämä oli sittenkin elämää, tämä oli toimintaa! Varmaankaan ei tämä kuulunut tuohon vanhaan arkipäiväiseen maailmaan, missä hän oli elänyt niin kauan! Höyrylaivan vettä valuvalle kansilastille kerääntyneet merimiehet heiluttivat öljylakkejaan, ja yksinpä komentosillalla oleva kapteenikin ilmaisi ihastustaan tuolle reippaalle miehistölle.

– Oh, katto, katto! Ranskan Pekka viittasi taaksepäin.

Huvijahti ei uskaltanut antautua samaan leikkiin, vaan liikuskeli edes ja takaisin matalikon sisäreunan vaiheilla. Ajojahti oli päättynyt. Muuan luotsikutteri, joka pakeni suojaan lähestyvän myrskyn tieltä, lensi heidän ohitseen pelästyneen linnun lailla ja sivuutti höyrylaivan, ikäänkuin tämä olisi pysynyt paikallaan.

Puolta tuntia myöhemmin Salama kiiti vapaaksi viimeisen ryöppyävän hyrskyn syleilystä ja liukui nousten ja laskien Tyvenen meren pitkiä aaltoja myöten. Tuuli oli yltynyt ja pakotti reivaamaan sekä halkaisijan että isonpurjeen. Sitten laskettiin taas täyttä vauhtia oikealle kohti Farralonesta, joka sijaitsi noin neljän penikulman päässä. Kun aamiainen oli keitetty ja syöty, he ehättivät Peuran, joka oli pantu piihin ja joka ajelehti lounaaseen rannasta. Ruori oli köytetty paikoilleen, eikä kannella näkynyt ainoatakaan sielua.

Ranskan Pekka moitiskeli katkeroituneena moista huolimattomuutta. – Se ole Puna-Nelsonin suur vika. Hän ei välittä. Hän ei pelkä mitä. Yks' kaunis peivä hän kohta kuale – oikken pian! Minä ole vissi.

Kolme kertaa he kiersivät Peuran ympäritse ja huusivat yhteen ääneen, ennenkuin saivat ketään kannelle. Aluksessa nostettiin viipymättä purjeet ja yhdessä molemmat kaarnankappaleet laskivat äärettömälle valtamerelle. Friskon poika selitti Joelle sen välttämättömäksi, koska täytyi saada kyllin runsaasti tilaa, ennenkuin myrsky kävisi täysin raivoin heidän kimppuunsa. Muussa tapauksessa he saattaisivat ajautua alas Kalifornian rannikolle. Ruokaa ja vettä, hän virkkoi, voi hankkia laskemalla jossain maihin, kunhan sää ensin parantuisi. Hän toivotti onnea Joelle sen johdosta, ettei tämä tuntenut merikipua; se seikka tuotti hänelle myöskin Ranskan Pekan kiitokset ja teki tämän suopeammaksi kapinallista matruusiaan kohtaan.

– Kuuleppas, mitä meidän on tehtävä, kuiskasi Friskon poika päivällistä keittäessään. – Me raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan ja —

– Raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan?

– Niin, ja sidomme hänet käsistä ja jaloista, kunhan tulee pimeä. Sitten sytytämme tulet ja laskemme rantaa kohti, koetamme päästä satamaan, saman tekevää minne, kun vain pääsemme pois Puna-Nelsonin kynsistä.

– Niin, sanoi Joe mietittyään asiaa – se olisi aivan paikallaan, jos minä kykenisin tekemään sen yksin. Mutta kun sinun täytyy auttaa – niin, näes, silloin sinä kavaltaisit Ranskan Pekan.

– Maltappas nyt, kun minä selitän. Minä autan sinua, jos lupaat minulle yhden asian. Ranskan Pekka otti minut alukseensa, kun karkasin "ojennuslaitoksesta", kun näin nälkää enkä tietänyt minne menisin, enkä minä juuri voi palkaksi toimittaa häntä vankilaan. Se ei olisi suoraa peliä. Eihän isäsi pakottaisi sinua syömään sanaasi, vai kuinka?

– Ei, ei tietenkään. – Joe tiesi, kuinka pyhänä hänen isänsä piti kunniasanaansa.

– Sen tähden sinun täytyy luvata, ettei Ranskan Pekka joudu syytteeseen – ja isäsi täytyy suostua siihen myös.

– Hyvä on. Entä sinä itse? Ethän sinä sen jälkeen enää voi lähteä hänen mukanaan Salamassa.

– Oh, älä sinä minusta välitä. Ei minua kukaan kaipaa. Minä olen jo kyllin vahva ja tarpeeksi merielämään perehtynyt, niin että voin ruveta tavalliseksi merimieheksi. Minä lähden jonnekin toiselle maailman kulmalle ja alotan alusta.

– Sitten meidän täytyy antaa asian raueta.

– Minkä asian?

– Koko pakosuunnitelman.

– Joutavia! Siitä on jo sovittu.

– Kuuleppas nyt, veikkonen, minä en rupea semmoiseen kauppaan. Ennen minä lähden vaikka Meksikoon, ellet lupaa yhtä asiaa.

– No, mikä se on?

– Niin pian kuin päästään maihin, sinä antaudut minun valtaani ja luotat minuun. Ethän sinä tiedä mitään maamyyräin touhuista – niin sinä sanoit itsekin. Ja minä puhun isälleni – se käy vallan helposti – niin että sinä saat oppia tuntemaan kunnon ihmisiä ja opiskella ja hankkia sivistystä ja ruveta joksikin muuksi kuin rantarosvoksi tai merimieheksi. Eikö sinua enimmin haluttaisikin sellainen elämä?

Friskon poika ei virkkanut mitään, mutta kasvojen ilme osotti varsin selvästi, että häntä kyllä halutti.

– Eikä se olisi muuta kuin oikeata ja kohtuullista, Joe jatkoi. – Sinä olet auttanut minua kaiken aikaa, ja nytkin sinä autat minua hankkimaan takaisin isän rahat. Sen hän on velkaa sinulle.

– Mutta en minä pidä semmoisista kaupoista. Minun mielestäni ei sellainen mies ole minkään arvoinen, joka auttaa toista vain palkkaa saadakseen.

– Ole nyt vaiti. Kuinka paljon luulet isän saavan maksaa salapoliiseille ja muille sellaisille, jos haluaa saada takaisin kassakaappinsa? Lupaa nyt vain, ja jos eivät minun puuhani sitten miellytäkään sinua, niin voithan peruuttaa. Tänne käsi, tämä on rehellinen kauppa.

He löivät kättä kaupantekiäisiksi ja alkoivat rakennella suunnitelmaa yön varalta.

Mutta myrsky, joka ulvoen pyyhälsi luoteesta, oli varannut aivan toisenlaisia seikkailuja Salamalle ja sen miehistölle. Päivällisen syötyään heidän oli pakko pistää kaksinkertaiset reivit sekä halkaisijaan että isoonpurjeeseen, eikä myrsky ollut kuitenkaan vielä yltynyt hurjimmilleen. Se oli mylleröinyt meren sellaiseen raivoon, että ulappa oli yhtämittaisena vesivuorten joukkona. Siinä oli edessä komea, mutta kaamea näky pienen aluksen matalalta kannelta katsottuna. Molempien alusten miehistöt erottivat toinen toisensa vain silloin, kun laivat viskautuivat samalla haavaa aaltojen harjamille. Toisinaan hulahti vesiryöppyjä istuma-aukkoon tunkeutuen aina kajuuttaan asti, ja Joe sai käydä pieneen pumppuun käsiksi, jotta ruuma pysyisi tyhjänä.

Kello kolmelta Ranskan Pekan onnistui merkein ilmottaa Peuraan, että hänellä oli aikomus panna piihin ja laskea ajoankkuri. Tämä näytti leveältä, matalalta purjekangassäkiltä, jonka suuta piti ammollaan kolmikulmainen kehys. Siihen kiinnitettiin vetoköydet samoin kuin leijaan, niin että sen vastustavin puoli tuli kääntyneeksi aaltoja vasten. Vinhaa vauhtia ajautuva alus pysyisi sen avulla päin tuulta ja aallokkoa, mikä oli moisessa myrskyssä turvallisin asento. Puna-Nelson heilutti kättään ilmaistakseen, että hän ymmärsi ja aikoi menetellä samalla tapaa.

Ranskan Pekka siirtyi keulapuolelle laskeakseen itse ankkurin ja jätti Friskon pojan toimeksi kääntää aluksen oikealla hetkellä päin tuulta. Ranskalainen seisoi livettävällä kannella odotellen otollista tilaisuutta. Mutta juuri silloin Salama kohousi tavattoman suuren hyöyn nostamana, ja kun se pääsi harjalle, hyökkäsi ankara tuulenpuuska sen kimppuun juuri sen suoristautuessa. Tämä vastaliike esti sitä taipumasta niin sukkelasti sivulle, jotta se olisi voinut antaa myöten tuulen äkkiä painaessa purjeita ja mastoa vastaan.

Kuului ankara paukahdus, jota seurasi rusahdus. Tuulenpuolen taljaköydet olivat katkenneet, ja masto, halkaisija, isopurje, väkipyörät, taakit, ajoankkuri, Ranskan Pekka – kaikki lennähtivät mereen. Aivan kuin ihmeen kautta kapteeni kaappasi kiinni vesitaakista ja sai kietaistuksi käsivartensa halkaisijapuomin ympäri. Pojat riensivät keulapuolelle vetääkseen hänet turvaan, ja Puna-Nelson, joka oli huomannut tapaturman, käänsi aluksensa ja laski kohti pelastamaan.

XX luku: Vaaran hetkenä

Ranskan Pekka ei ollut vahingoittunut pudotessaan mereen Salaman maston pyyhkäisemänä, mutta ajoankkurin, joka oli mennyt samalla kertaa, oli käynyt huonommin. Isonpurjeen kahveli oli iskenyt sen puhki, eikä se ottanut enää toimiakseen. Laitaa vastaan jyskivä köysistö piteli alusta vinosti aaltoja vastaan, mikä asento ei ollut kaikkein vaarallisimpia, mutta ei myöskään varsin turvallinen.

– Ajös, ajös, vanha Salama. Ei sinä koskan enä puske pein tuuli. Ei sinä koskan enä neytä pitkä nenä härrojen huvijahti.

Näin valitteli kapteeni seisoen istuma-aukossa ja tarkastellen vaurioita silmät kosteina. Joekin, joka vihasi häntä sydämestään, tunsi tällä hetkellä sääliä häntä kohtaan. Voimakas vihuri sieppasi mukaansa aallon hyrskeisen harjan ja heitti sen avuttomaan alukseen.

– Eikö sitä voi pelastaa? tiedusteli Joe suolavettä syljeskellen.

Friskon poika pudisti päätään.

– Eikö kassakaappiakaan?

– Mahdotonta, hän vastasi. – Ei tähän voisi saada toista alusta rinnalle, vaikka maksaisi koko maailman kullat. Nyt ei auta muuta kuin ajatella omaa pelastustaan.

Uusi aalto pyyhälsi heidän ylitseen, ja laivavene, joka oli jo aikoja sitten täyttynyt vedellä, lensi murskaksi perää vastaan. Sitten ilmestyi Peura heidän yläpuolelleen vesivuorella keinuen. Joe kavahti taaksepäin, sillä hänestä tuntui, kuin se syöksyisi seuraavassa tuokiossa suoraan heidän päälleen. Mutta samassa se vaipuikin ammottavaan kuiluun, ja he saivat vuorostaan katsella sitä ylhäältä päin. Näky oli valtava, eikä Joe voinut sitä koskaan unohtaa. Peura kiikkui lumivalkoisessa vaahdossa, ja vesi virtasi sen kannen ylitse kuohuvina koskina. Ilma oli täynnä tupruavaa vihmaa, joka sai kaiken näyttämään utuiselta ja epätodelliselta. Muuan miehistä oli tarrautunut kiinni vaaralliselle peräkannelle koettaen irrottaa veden täyttämää laivavenettä. Poika kurottausi kauas istuma-aukon sarjasta, johon hän oli iskenyt toisen kouransa, ja ojensi hänelle puukkoa. Toinen miehistä seisoi ruorin ääressä käännellen sitä vikkelin käsin ja pakottaen aluksen laskemaan tuuleen. Hänen rinnallaan oli Nelson haavottunut käsi siteessä, öljylakki tuulen teillä ja vaalea tukka liimautuneena sotkuisiksi kiemuroiksi yltympäri kasvoja. Koko hänen olemuksensa osotti lannistumatonta rohkeutta ja voimaa. Melkein tuntui siltä, kuin yliluonnollinen mahti olisi henkinyt hänestä.

Joe katseli häntä äkillisen kunnioituksen valtaamana. Hän käsitti, mitä suunnattomia mahdollisuuksia tuossa miehessä piili, ja suri sitä, että niitä oli niin kurjasti tuhlattu. Varas ja rosvo! Tuona hetkenä Joen mielessä leimahti totuuden välähdys, hän aavisti elämän menestyksen ja tappion salaisuuden. Elämä siirsi syrjään esiripun, jotta hän saisi lukea siitä kuin kirjasta ja ymmärtää. Puna-Nelsonin kaltaisista aineksista luotiin sankareita; mutta heillä oli, mitä häneltä puuttui – valitsemiskykyä, mielen tasaisuutta, hengen tervettä hillitsemisvoimaa, lyhyesti sanoen juuri niitä ominaisuuksia, joista isä oli niin usein hänelle "saarnaillut".

Nämä ajatukset täyttivät Joen mielen silmänräpäyksen ajan. Sitten Peura lennähti pilviä kohti ja kiisi heidän keulansa editse mahtavan aallon harjamalla.

– Se villi miäs! Se villi miäs! huusi Ranskan Pekka hämmästyneenä katsellen. – Se usko, että hän voi kiippa! Hän kuale! Me kaikki kuale! Hän täytty keenty. Oh, se hullu, se hullu!

Mutta aika oli täpärällä, ja Puna-Nelson uhmasi vaaraa. Oikealla hetkellä hän kiippasi isonpurjeen toiselle laidalle ja käänsi jälleen tiukasti päin tuulta.

– Nyt se tulee! Pidä varasi ja hyppää veneeseen! huusi Friskon poika Joelle.

Peura hurahti heidän peräpuolitseen kallistuen niin, että kajuutan akkunat peittyivät veteen, ja laskien niin läheltä, että yhteentörmäyksen välttäminen näytti melkein mahdottomalta. Mutta vellova vesi heitti molemmat alukset erilleen. Nähdessään yrityksen epäonnistuneen Puna-Nelson valmistausi heti toiseen. Peräsin työnnettiin sivulle, Peura pyörähti kuin takajaloilleen kohoten ja heilautti täten isonpurjeen puomin lähemmäksi Salamaa. Ranskan Pekka oli likinnä sitä, eikä tämä otollinen tilaisuus kestänyt silmänräpäystä kauempaa. Hän ponnahti ilmaan kissan lailla tarttuen molemmin käsin aliköyteen. Sitten Peura syöksähti edelleen kastaen hänet joka heilahduksella mereen. Mutta hän piteli yhä kiinni ja laahautui alusta kohti joka kerta, kun kohosi jälleen ilmaan, kunnes saattoi pudottautua istuma-aukkoon, juuri kun Puna-Nelson valmistautui uudistamaan liikkeensä.

– Nyt on sinun vuorosi, virkkoi Friskon poika.

– Eipä, sinun vuorosi, Joe vastasi.

– Mutta minä olen tottuneempi merellä, Friskon poika väitti.

– Ja minä osaan uida yhtä hyvin kuin sinäkin, toinen intti.

Vaikeata olisi ollut päättää, miten väittely olisi loppunut, mutta kävikin niin, että nopeasti toisiaan seuraavat tapahtumat tekivät ratkaisun tarpeettomaksi. Peura oli taas kiipannut ja kiiti takaisin huimaa vauhtia. Se kallistui niin hirvittävästi, että kaatumisen välttäminen tuntui kerrassaan mahdottomalta. Siinä oli suurenmoinen näky. Juuri silloin myrsky puhkesi täyteen raivoonsa, ulvova tuuli velloi ryöppyäviä aallonharjoja, niin että ne kiehuivat. Peura katosi näkyvistä suunnattoman vesivyöryn taakse. Aalto vieri edelleen, mutta seuraavassa tuokiossa pojat näkivät hämmästyksekseen aluksen entisellä paikalla vain raivoisaa vettä. Epäillen he katsoivat toisen kerran. Peuraa ei vain näkynyt. He olivat yksinään myrskyn myllertämällä valtameren ulapalla.

– Herra olkoon armollinen heidän sieluilleen, virkkoi Friskon poika juhlallisesti.

Äkillinen onnettomuus oli kauhistuttanut Joen siihen määrään, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

– Purjehti suoraa päätä kumoon ja meni pohjaan painolasteineen, huohotti Friskon poika. Kiinnittäen sitten huomionsa heidän omaan vaaranalaiseen asemaansa hän virkkoi: – Nyt saamme tulla omin neuvoin toimeen. Tuo puuskaus taittoi myrskyltä selän, mutta meri ärtyy vieläkin vihaisemmaksi, kun tuuli lientyy. Auta nyt toisella kädellä ja pitele lujasti kiinni toisella. Meidän täytyy saada se päin laineita.

Veitsi kädessä pojat ryömivät keulapuolelle, missä laitaan jyskivä masto hylkykappaleineen haittasi pahasti aluksen liikkeitä. Friskon poika toimi johtajana tässä tukalassa työssä, mutta Joe noudatti neuvoja kuin vanha merikarhu. Tuon tuostakin hyökyaalto pyyhälsi keulalaidan ylitse viskelles poikia edestakaisin kuin sukkuloita.

Ensinnä sidottiin suurin osa veteen joutunutta sälyä keulapuolen ristipollariin; sitten he viiltelivät ja hakkasivat hengästyneinä huohottaen ja yhtä usein veden alla kuin sen päällä noita yhteen sotkeutuneita valleja, kuutteja, taakeja ja köysiä. Istuma-aukkoon tulvi runsaasti vettä, ja elleivät he ehtisi suoriutua työstään ajoissa, painuisi alus varmasti pohjaan. Lopulta oli kuitenkin vapauduttu kaikesta muusta paitsi vasemmanpuoleisesta köysistöstä. Friskon poika viilsi silloin poikki taljaköydet, myrsky suoritti lopun. Salama ajautui nopeasti hylkysälyn alapuolelle, kunnes keulaan kiinnitetty nuora pingottui ja pakotti keulan kääntymään päin tuulta ja aallokkoa.

Pojat herkesivät hetkiseksi työstä hurratakseen menestykselleen, mutta riensivät sitten peräpuolelle, missä kajuutta oli puolillaan vettä ja tavarat uiskentelivat sinne tänne. Ottaen perälaatikoista pari sankoa he alkoivat ammentaa vettä mereen. Se oli ankaraa ja masentavaa työtä, sillä moni sangontäysi viskausi uudelleen heidän ylitseen. Mutta he pysyivät itsepintaisina, ja yön saapuessa Salama, joka hilpeästi keikkui vallattomana aalloilla ajoankkureineen, saattoi taas ylpeillä siitä, että sen pumput toimivat moitteettomasti. Myrskyltä oli taittunut selkä, kuten Friskon poika oli ennustanut. Tuuli oli kääntynyt länteen ja puhalsi vielä varsin navakasti.

– Jos sitä kestää, selitti Friskon poika, niin me ajaudumme huomenna Kalifornian rannikolle. Ei tässä auta muu kuin odottaminen.

Heidän mielensä oli alakuloinen toverien kuolemasta ja lamassa ylenmääräisistä ponnistuksista. Sen vuoksi he eivät virkkaneet montakaan sanaa, vaan painautuivat toisiaan vastaan lämpöä ja seuraa etsien. Yö oli kurja, ja kylmä puistatti heitä yhtämittaa. Aluksessa ei ollut ainoatakaan kuivaa paikkaa, suolavesi oli kastellut ruokavarat, huopavaipat, kaiken. Toisinaan he vaipuivat unenhorrokseen. Mutta sitä kesti vain lyhyeltä, sillä kumpikin havahtui vuoron perään äkillisesti hätkähtäen, niin että toinenkin siitä heräsi.

Viimein päivä koitti, ja he alkoivat tarkastella ympäristöään. Tuuli ja aallokko olivat vaimentuneet melkoisesti, eikä tarvinnut enää olla levotonna Salaman turvallisuudesta. Rannikko oli lähempänä kuin he olivat odottaneet, sen kalliot kohousivat tummina ja uhkaavina harmaassa sarastuksessa. Mutta auringon noustessa he saattoivat nähdä keltaiset hietikot, joita reunusti valkoinen kuohusarja, ja takana – se näytti melkein liian hyvältä ollakseen totta – häämöttivät kaupungin taloryhmät ja savuavat uuninpiiput.

– Santa Cruz! Friskon poika huusi – nyt ei tarvitse pelätä, että hukumme rantahyrskyihin.

– Onko kassakaappi siis pelastettu? kysyi Joe.

– Pelastettu! Onpa tietenkin. Eihän siellä tosin ole paljoa suojaa isoimmille aluksille, mutta tällä tuulella me laskemme suoraa päätä San Lorenzo joen suuhun. Siellä on vähäinen järventapainen ja venehuone. Vesi on sileätä kuin lasi ja me ulotumme melkein pohjaan jaloillamme. Näes, minä olen käynyt täällä kerran Puna-Nelsonin kanssa. Käy kiinni. Me pääsemme perille aamiaiseksi.

Noutaen kaapeista hiukan varaköyttä hän sitoi sen ajoankkurin jäännökseen ja kuljetti uuden touvin perään, missä hän kiinnitti sen pollariin. Sitten hän irrotti keulasta vanhan touvin. Salama kääntyi niin, että keula suuntausi maihin päin. Kahdesta vara-airosta ja kastuneista huopapeitteistä heidän onnistui valmistaa hätäpurjeet. Kun kaikki oli kunnossa, Joe irrotti aluksen perässä uiskentelevista hylkytavarain jäännöksistä, ja Friskon poika tarttui ruoriin.

XXI luku: Joe isänsä luona

– Kas niin! huudahti Friskon poika kiinnitettyään Salaman sekä keulasta että perästä ja istuutuen pienen satamalaiturin pollarille. – Mitäs nyt tehdään, kapteeni?

Joe katsahti häneen kummastuneena. – Mitä – tuota noin – mitä sinä tarkotat?

– No, etkö sinä mukamas ole kapteeni nyt? Mehän olemme päässeet maihin. Tästä alkaen minä olen matruusi, enkö olekkin? Mitä sinä käsket, kapteeni?

Jee älysi hänen tarkotuksensa. – Joka mies aamiaiselle – toisin sanoen – maltappas vähän.

Hän katosi kajuuttaan ja otti esille ne rahat, mitkä hän oli alukseen tullessaan kätkenyt vaatemyttyynsä. Sitten hän lukitsi kajuutan oven, ja he lähtivät kaupunkiin ravintolaa etsimään. Aamiaista syötäessä Joe suunnitteli, mitä oli tehtävä edelleen, ja aterian jälkeen hän ilmaisi aikeensa Friskon pojalle.

Kassanhoitajalta hän sai tietää, milloin aamujuna lähti San Franciskoon. Hän vilkaisi kelloaan.

– Minä ennätän vielä juuri ja juuri siihen, hän ilmotti toverilleen. – Pidä kajuutan ovi lukittuna äläkä päästä ketään alukseen. Tässä on rahaa; käy ravintolassa syömässä. Kuivaa peitteet ja nuku istuma-aukossa. Minä palaan huomenna. Mutta älä päästä ketään kajuuttaan. Hyvästi nyt.

Puristettuaan kiireesti ystävän kättä hän riensi katua myöten asemaa kohti. Pilettiä leimatessaan junailija silmäili häntä kummastellen. Ja siihen olikin syytä, sillä matkustajilla ei ollut tapana esiintyä merisaappaissa, öljylakki päässä. Mutta Joe ei ollut milläänkään. Hän ei edes huomannut sitä. Hän oli ostanut sanomalehden ja syventyi sitä lukemaan. Hetken kuluttua hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen uutinen:

Otaksuttava merionnettomuus.

Hinaajalaiva Meren kuningatar, jonka on vuokrannut toiminimi Bronson & Tate, on palannut tuloksettomalta tiedusteluretkeltä. Rosvoista, jotka niin häikäilemättömästi ryöstivät toiminimen kassakaapin San Andreaksesta viime tiistaiyönä, ei ole saatu mitään merkittäviä tietoja. Farralonesin majakan vartija ilmottaa nähneensä keskiviikko-aamuna molempien alusten pyrkivän merelle ankarassa myrskyssä. Kokeneet merimiehet arvelevat heidän vääryydellä hankittuine aarteineen joutuneen tuhon omiksi. Kerrotaan, että kassakaappi kymmenen tuhannen dollarin ohella sisälsi erittäin tärkeitä asiakirjoja.

Tämän luettuaan Joe hengähti helpotuksesta. Ilmeisesti ei kukaan ollut saanut surmaansa, San Andreaksessa olisihan siitä muuten mainittu sanomalehdessä. Ja jos olisi ollut pienintäkin vihiä hänen omasta kohtalostaan, ei lehti myöskään olisi ollut siitä kertomatta.

San Franciskon asemalla saattoivat uteliaat katselijat nähdä pojan, joka merimiehensaappaat jalassa ja öljylakki päässä nousi ajuriin ja kiirehti hyvää vauhtia matkoihinsa. Joe tiesi isänsä työajan ja pelkäsi, ettei saisikaan tavata häntä, ennenkuin hän ennätti lähteä aamiaiselle.

Toimistossa juoksupoika nyrpisti nenäänsä, kun hän työnsi oven auki ja ilmotti haluavansa puhutella herra Bronsonia. Eikä konttoripäällikkökään tuntenut tuota epäilyttävää tunkeilijaa, kun tämä kääntyi hänen puoleensa.

– Ettekö tunne minua, herra Willis?

Herra Willis katsoi toistamiseen. – Mitä, Joe Bronsonko? Mistä kummasta te tulette? Menkää vain sisään. Isänne on kyllä siellä.

Herra Bronson herkesi sanelemasta pikakirjottajalleen ja kohotti katseensa. – Kas vain! Missä sinä olet ollut? hän virkkoi.

– Merillä, Joe vastasi nöyrästi ja lakkiaan hermostuneesti hypistellen, sillä hän ei tietänyt varmasti, miten hänet otettaisiin vastaan.

– Kovinpa oli matkasi lyhyt, vai mitä? Miltä maistui?

– Kyllähän se mukiin meni. – Hän oli huomannut vilkkeen isän silmäkulmassa ja tiesi, että reitti oli selvä. – Eihän se ollut hullumpaa – tuota noin – kun ottaa huomioon —

– Mitä sitten?

– Niin, tuota noin – olisihan voinut olla kurjempaakin, mutta ei toisaalta olisi voinut käydä paremminkaan.

– Sepä kuulostaa mielenkiintoiselta. Paina puuta. – Isä kääntyi pikakirjottajan puoleen: – Te voitte lähteä, herra Brown, ja – hm – minä en tarvitsekkaan tänään enää teidän apuanne.

Tuskin Joe saattoi hillitä itkuaan, niin ystävällisesti ja luonnollisesti oli isä ottanut hänet vastaan – aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoista. Tuntui siltä, kuin hän olisi juuri palannut lomalta tai mieheksi varttuneena joltakin liikematkalta.

– No, annappas nyt kuulla, Joe. Sinä puhuit minulle äsken arvotuksin ja teit minut tavattoman uteliaaksi.

Ja Joe istuutui ja kertoi, mitä oli tapahtunut – juurta jaksain – maanantai-illasta aina nykyhetkeen asti. Jokaisen pikkuseikankin hän selitti – yksityiskohtiaan myöten – unohtamatta edes keskusteluja ja niitä suunnitelmia, joita oli tehnyt Friskon pojan varalta. Hänen kasvoilleen kohosi puna, ja hän innostui yhä enemmän. Herra Bronson oli melkein yhtä kiihtynyt, kannustaen häntä kertomaan edelleen, milloin vauhti hiljeni, mutta pysyen muutoin äänetönnä.

– Niin että kai ymmärrätte, Joe päätti, ettei minun olisi juuri voinut käydä paremmin.

– Saattaapa olla niin, virkkoi herra Bronson miettiväisesti. – Saattaapa olla, mutta on asialla toinenkin puoli.

– Sitä minä en ymmärrä. – Joe tunsi suurta pettymystä, kun isän arvostelu ei ollutkaan ehdottomasti hyväksyvä. Hänen mielestään kassakaapin pelastamisesta kannatti saada hartaammat kiitokset.

Ilmeisesti herra Bronson käsitti selvästi, miltä Joesta tuntui, sillä hän jatkoi: – Mitä kassakaappiin tulee, niin siitä sinä ansaitset täyden tunnustuksen. Herra Tate ja minä olemme jo kuluttaneet viisi sataa dollaria koettaessamme saada sitä takaisin. Se on niin tärkeä, että me olemme myöskin luvanneet viiden tuhannen dollarin palkinnon, tuumimmepa tänä aamuna korottaakkin summaa. Mutta, poikaseni, – herra Bronson nousi ja laski kätensä hellästi Joen olkapäälle – tässä maailmassa on eräitä seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin kulta tai paperit, joita voi vaihtaa kullaksi. Miten on sinun itsesi laita? Se on tässä pääasia. Tahdotko myydä juuri nyt elämäsi parhaat mahdollisuudet yhdestä miljoonasta dollarista?

Joe pudisti päätään.

– Se on pääasia, kuten jo sanoin. Ihmiselämää ei voi ostaa kaiken maailman rikkauksilla. Eikä kullalla voi korvata kulunutta elämää; se ei myöskään saata tehdä rikkaaksi ja kauniiksi elämää, joka on kutistunut, hukkaan mennyt ja ruma. Miten on sinun itsesi laita? Mitä nämä eriskummalliset seikkailut vaikuttavat sinun elämääsi – juuri sinun elämääsi, Joe? Aiotko palata siihen elämään huomenna uusin innoin tai ylihuomenna tai seuraavana päivänä? Ymmärrätkö? Luuletko sinä, Joe, että minä asettaisin hetkeksikään poikani parhaita elämänmahdollisuuksia vaaraan vaivaisen kassakaapin vuoksi? Ja voinko minä sanoa, ennenkuin aika on sen näyttänyt, ettei tämä sinun retkesi olisi saattanut muodostua paremmaksikin? Sellainen kokemus vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Dollari on tarkalleen toisensa kaltainen – maailmassa niitä on lukemattomia: mutta ei yksikään Joe ole minun Joeni kaltainen, eikä maailmassa ole ainoatakaan hänen tilalleen asetettavaksi. Etkö nyt ymmärrä, Joe? Etkö käsitä tarkotustani?

Herra Bronsonin ääni värähti, ja seuraavassa tuokiossa Joe nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt isäänsä, ja tällöin hän tajusi, kuinka paljon tuskaa hän oli mahtanut tuottaa isälle – puhumattakaan äidistä ja siskosta. Mutta äskeiset neljä järkyttävää päivää olivat opettaneet hänet näkemään maailman ja ihmiset selvemmässä valossa, ja hän oli aina pystynyt pukemaan ajatuksensa sanoiksi. Niinpä hän alkoi nyt puhua näistä asioista ja siitä, mitä oli oppinut maailmalla – kertoi, mitä johtopäätöksiä oli tehnyt keskustellessaan Friskon pojan ja Ranskan Pekan kanssa ja nähdessään Peuran ja Puna-Nelsonin alapuolellaan kuohuvassa syvänteessä. Ja herra Bronson kuunteli ja ymmärsi vuorostaan hänkin.

– Mutta miten käy Friskon pojan, isä? Joe kysäisi loppuun ennätettyään.

– Hm, siinä pojassa näyttää olevan melko lailla lupaavia aineksia, mikäli voi päättää sinun kuvauksestasi. – Tällä kertaa herra Bronson salasi silmäkulmansa vilkkeen. – Ja minusta hän näyttää täysin kykenevän pitämään huolta itsestään.

– Isä? – Joe ei saattanut uskoa korviaan.

– Maltappas sen tähden! Hän on nyt oikeutettu saamaan puolet noista luvatuista viidestä tuhannesta dollarista – toinen puoli kuuluu sinulle. Te kaksi pelastitte kassakaapin valtameren syvyyteen vaipumasta, ja jos olisitte vain odottaneet hetkisen, niin olisimme korottaneet palkintosummaa.

– Oh! Joe alkoi ymmärtää. – Osan siitä voi vallan helposti järjestää. Minä en suostu ottamaan mitään. Mutta mitä toiseen puoleen tulee – niin ei Friskon poikakaan juuri sellaista halua. Hän kaipaa ystäviä ja – ja – vaikka ette sanonutkaan sitä, niin ne ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin raha, eikä niitä saa rahalla. Hän haluaa saada ystäviä ja päästä sivistyksen tielle, ei hän välitä kahdesta ja puolesta tuhannesta dollarista.

– Eikö sinun mielestäsi olisi parasta antaa hänen itsensä valita?

– Ei ollenkaan. Se asia on jo selvä.

– Kuinka niin?

– Näes, hän on päällikkö merellä, mutta minä maalla. Hän on nyt minun komennettavanani.

– Sinulla on kai sitten valta ajaa hänen asiaansa tässä tapauksessa. No hyvä. Minä esitän sinulle erään ehdotuksen. Minä hoidan hänen osuuttaan ja lupaudun maksamaan sen vaadittaessa. Muut asianne järjestämme myöhemmin. Sitten hän pääsee toimistoomme koetteeksi – sanokaamme vuoden ajaksi. Sinä voit ohjata hänen opintojaan, sillä olen varma siitä, että tästä lähtien hoidat omat lukusi, tai myöskin voimme lähettää hänet iltakouluun. Ja jos hän suoriutuu koeajastaan kunniakkaasti, annan hänelle mahdollisuuden hankkia saman sivistyksen kuin sinäkin. Kaikki riippuu hänestä itsestään. No niin, herra asianajaja, mitä te sanotte holhokkianne koskevasta ehdotuksestani?

– Suostun siihen heti paikalla.

Isä ja poika löivät kättä.

– Ja entä mitä sinä aiot nyt tehdä, Joe?

– Lähetän ensin sähkösanoman Friskon pojalle ja riennän sitten kotiin.

– Odotappas hetkinen, kunnes olen soittanut San Andreakseen ja ilmottanut hyvät uutisemme herra Tatelle – tulen sitten sinun mukaasi.

– Herra Willis, virkkoi herra Bronson heidän kulkiessaan toimiston halki – kassakaappimme on pelastettu, ja me otamme tänään lomaa joka mies. Olkaa niin ystävällinen ja ilmottakaa konttoristeille, että he saavat olla vapaina lopun päivää. Ja kuulkaappas – hän huusi jälkeensä hissiin astuessaan – älkää vain unohtako juoksupoikaa!