Kitabı oku: «Erämaan kutsu», sayfa 3

III.
Alkuperäinen villi luonto

Alkuperäinen villi luonto oli siis voimakas Buckissa ja se kävi yhä väkevämmäksi niiden ankarien olosuhteiden pakosta, joissa hänen nykyinen elämänsä kului. Mutta hän osasi salata tämän seikan. Hänen juuri herännyt viekkautensa kehoitti häntä tasapainoon ja itsensä hillitsemiseen. Hänellä oli liian paljon oppimista perehtyessään uuteen elämäänsä, jotta olisi tuntenut mielensä uhkarohkeaksi ja hän koetti olla antautumatta riitoihin, vieläpä väittikin niitä mahdollisuuden mukaan. Koko hänen käytöksensä alkoi saada varovaisuuden leiman. Hän ei osoittanut mitään taipumusta kiivaisiin, äkillisiin tekoihin, ja huolimatta hänen ja Spitzin välisestä katkerasta vihasta, ei hän tehnyt itseään syylliseksi mihinkään kärsimättömyyteen tätä kohtaan, vaan vältti päinvastoin pienimmälläkään tavalla loukkaamasta häntä.

Sitävastoin ei Spitz milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta näyttää hampaitaan Buckille, luultavasti aavistaen tämän olevan kilpailijan. Vieläpä hän kiertäen kaartaen ärsytti Buckia, koettaen lakkaamatta nostaa sotaa, joka ehdottomasti olisi loppunut toisen puolen kuolemalla. Tämä olisikin otaksuttavasti hyvin pian onnistunut hänelle, jollei ihmeellistä tapausta olisi sattunut. Eräänä iltana majoituttiin synkkään paikkaan Le Barge-järven aukealle rannalle. Lumipyry, pimeys ja tuuli, joka viilsi kuin veitsen pisto, olivat pakoittaneet heidät hapuillen etsimään itselleen leiripaikkaa. Tuskin olisivat he voineet löytää huonompaa. Heidän takanaan kohosi pystysuora kalliomuuri. Perraultin ja Françoisin täytyi tehdä tuli ja asettaa turkkinsa suoraan jäälle. Teltan olivat he jättäneet Dyeaan voidakseen kulkea nopeammin. Muutamista ajopuun palasista tekivät he tulen, joka pian sulatti jään altaan ja sammui, jonka jälkeen heidän täytyi syödä illallisensa pimeässä.

Aivan suojelevan kallion viereen oli Buck valmistanut itselleen paikan. Ja siinä oli niin tyyntä ja lämpöistä, että hän vain vastenmielisesti lähti sieltä syömään kalaa, jota François jakoi ensin sulatettuaan sen tulella. Mutta kun Buck syöntinsä lopetettuaan palasi takaisin, oli hänen paikkansa viety. Ja varoittava murina ilmoitti hänelle, että anastaja ei ollut kukaan muu kuin Spitz. Tähän saakka oli Buck välttänyt riitaantumasta vihollisensa kanssa, mutta tämä meni toki liian pitkälle. Villieläin hänessä alkoi karjua. Hän syöksyi Spitzin kimppuun raivolla, joka hämmästytti heitä molempia, eritoten Spitziä, sillä entisten kokemuksiensa perusteella tämä piti Buckia tavattoman ujona ja vaatimattomana koirana, jonka arvo riippui kokonaan vain hänen koostaan.

Françoiskin hämmästyi nähdessään molempien koirien rajusti tapellen syöksähtävän kiistellystä pesästä. Hän ymmärsi heti ottelun syyn. "Ahaa!" huusi hän Buckille. "Näytä hänelle. Anna sille niin että tietää. Kurjalle anastajalle!"

Eikä Spitz ollut vähemmän halukas tappeluun. Se kiljui raivosta ja verenhimosta juoksennellen edestakaisin kehässä saadakseen tilaisuuden hyökätä. Buck oli yhtä raivoisa ja yhtä varovainen, ja juoksenteli yhtälailla samoissa toiveissa. Mutta juuri tällä hetkellä sattui merkillinen tapaus, joka katkaisi heidän riitansa herruudesta ja lykkäsi sen kauas vastaisuuteen, kun he olivat vaeltaneet vielä monta, monta väsyttävää penikulmaa lisäksi.

Perraultin kovaääninen kirous, kartun kumea läjähdys jonkun pääkalloa vasten ja kimeä tuskan huudahdus olivat tämän helvetillisen hälinän johdantona. Leiri kihisi äkkiä hiipiviä, takkuisia koiria – seitsemän, kahdeksan tusinaa nälkiintyneitä susikoiria, jotka vainuaan seuraten olivat tulleet sinne jostain indianikylästä. Ne olivat hiipineet sinne Buckin ja Spitzin ollessa tappeluhommissa ja kun molemmat miehet hyökkäsivät niiden joukkoon suurine karttuineen, näyttivät ne hampaitaan asettuen vastarintaan. Ruoka-aineiden tuoksu oli aivan villinnyt ne. Perrault äkkäsi koiran, jonka pää oli eväslaatikossa. Hänen karttunsa putosi raskaasti eläimen törröttävälle kylkiluulle ja laatikko romahti nurin. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi parikymmentä nälkiintynyttä eläintä leivän ja sianlihan kimppuun. Kartut läjähtelivät lakkaamatta. Koirat kiljuivat, vinkuivat ja ulvoivat tässä kartunläjähdyssateessa, mutta siitä huolimatta taistelivat kuin hullut saadakseen viimeisenkin hitusen saalistaan.

Sillä aikaa olivat hämmästyneet vetokoirat hyökänneet pesistään häikäilemättömäin anastajain kimppuun. Ei ikinä ennen ollut Buck nähnyt sellaisia koiria. Näytti kuin niiden luusto tahtoisi kaivautua nahan läpi. Ne olivat pelkkää luurankoa – verhotut likaisiin, irtonaisiin nahkoihin – palavin silmin ja kuolaisin leukapielin ja mieletön nälkä teki ne kauhistuttaviksi ja vastustamattomiksi. Ei ollut mitään mahdollisuutta ehkäistä niiden hurjuutta. Ensi hyökkäyksessä lyötiin vetokoirat takaisin kalliota vasten. Buckin kimppuun hyökkäsi kolme koiraa yhtaikaa ja samassa oli hänen päänsä ja kylkensä täynnä haavoja ja viiltoja. Oli hirvittävä hälinä. Billee tapansa mukaan kiljui kaikin voimin. Dave ja Sol-leks taistelivat urhoollisesti rinnakkain vuotaen verta vähintäin paristakymmenestä haavasta. Joe huiski ympärilleen kuin mielipuoli. Niinpä hän puri erään vihollisensa etujalan poikki. Teeskentelijä Pike hyppäsi raajarikon niskaan ja puri tätä äkillisellä nykäyksellä terävin hampain kurkkuun. Buck iski erään kiukkuisen vastustajan kurkkuun upottaen siihen hampaansa verivirran ruiskutessa hänen päälleen. Veren lämmin maku hänen suussaan kiihotti häntä yhä rajummaksi. Hän ryntäsi uuden vihollisen kimppuun, mutta saikin samassa itse iskun kurkkuunsa. Se oli Spitz, joka kavalasti hyökkäsi sivultapäin.

Perraultin ja Françoisin puhdistettua kummankin oman puolensa leiriä, kiiruhtivat he koirainsa avuksi. Nälkiintyneiden villieläinten raju joukko työnnettiin takaisin ja Buck pudisti hyökkääjänsä irti itsestään. Mutta tätä kesti vain pari silmänräpäystä. Molempien miesten täytyi palata takaisin puolustaakseen jälellä olevaa ruokavarastoaan, jolloin viholliset uudelleen hyökkäsivät vetokoirain kimppuun. Billee, joka suorastaan pelosta oli käynyt urhoolliseksi, murtautui raivoavan kehän läpi paeten jäälle. Pike ja Dub seurasivat häntä ihan kintereillä ja näiden jälkeen hyökkäsivät kaikki muut toverit.

Buckin kyykistyessä aikeessa loikata samalle suunnalle, näki hän Spitzin seisovan vierellään valmiina hyökkäämään niskaansa arvattavasti kaataakseen hänet kumoon. Jos se onnistuisi nyt, kaikkien näiden vihollisten silmäin edessä, olisi hän mennyttä. Mutta Buck jännitti kaikki jäsenensä kestääkseen Spitzin hyökkäyksen ja sitten kiirehti hänkin pakoon järvelle päin.

Sittemmin kokoontuivat nämä yhdeksän ajokoiraa etsiäkseen suojaa metsästä. Viholliset eivät seuranneet heitä, mutta surullisessa tilassa he olivat. Ei ollut yhtäkään, jolla ei olisi ollut haavoja neljässä, viidessä kohden, muutamilla vieläpä hyvin vakaviakin. Dubin takajalka oli pahoin vahingoittunut; Dolly – viimeinen Dyeassa hankituista koirista – oli saanut suuren viiltohaavan kaulaansa, Joe kadottanut toisen silmänsä ja hyvänluontoisen Billeen toinen korva oli rikkipureksittu, riippuen riekaleina sivulla, jonka vuoksi hän ulvoi ja vinkui koko yön. Päivän sarastaessa nilkuttivat he takaisin leirille, josta näkivät rauhanhäiritsijöiden hävinneen. Molemmat miehet olivat pahalla tuulella. Enemmän kuin puolet elintarpeista oli poissa. Vieläpä olivat nälkiintyneet vieraat pureskelleet köyttötouvin ja reen päällystänkin. Ei mikään, joka jollain tavoin kelpasi syötäväksi, ollut säästynyt heiltä. He olivat syöneet parin Perraultin hirvennahkamokkasiineja, suuren palan silojen nahkahihnoista, vieläpä parin jalan pituudelta Françoisin piiskaakin. Seisoessaan juuri vaipuneena tähän surulliseen tarkasteluun, näki hän pahoin kolhitut koiransa.

"Kas niin, sepä kaunista!" huudahti hän lisäten lempeällä äänellä: "Ajatelkaahan, jos te nyt kaikki, ystäväni, tulette näistä puremista hulluiksi! Niin, ajatelkaahan, jos koirat kaikki järjestään tulevat hulluiksi – mitä siihen sanotte, Perrault?"

Lähetti pudisti tyytymättömänä päätään. Hänellä oli vielä neljäsataa penikulmaa kuljettavana ennenkuin pääsisi Dawsoniin ja olisi hirvittävää, jos koiransa saisivat vesikauhun. Pari tuntia mentyä kirouksiin ja valjaitten korjausyrityksiin, pantiin pahoinpidellyt kuormanvetäjät jälleen liikkeelle ja ne ponnistelivat vaivaloisesti eteenpäin huonointa tietä, minkä tähän saakka olivat kohdanneet – vaivaloisin taipale heidän ja Dawsonin välillä.

"Kolmenkymmenenpenikulman virta" oli jäistä vapaa. Sen kuohuva vesi uhmaili kylmyyden vaikutusta, vain vastavirrassa ja tyynin paikoin oli pitävää jäätä. Tarvittiin kuuden päivän kuulumattomat ponnistukset näiden kolmenkymmenen hirvittävän penikulman taivaltamiseen. Niitä saattoi todella sanoa hirvittäviksi, sillä joka askeleella oli niin miesten kuin koirainkin elämä vaarassa. Perrault, joka kulki etunenässä, vajosi vähintäin tusinan kertoja jäähän pelastaen itsensä pitkän tangon avulla. Tätä kantoi hän siten, että sen täytyi pudota poikkipuolin aukon suulle, jonka hänen ruumiinsa teki jäähän. Mutta pakkanen nousi, lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta pakkasta ja joka kerta Perraultin pudottua veteen, täytyi hänen tehdä tuli kuivatakseen vaatteensa, jos tahtoi pysyä hengissä.

Mikään ei peloittanut häntä. Juuri siksi oli hän saanutkin paikan hallinnon lähettinä. Hän ei peräytynyt mitään vaaroja, antoi aivan päättävästi pakkasen purra pieniä, kurttuisia kasvojaan pyrkien eteenpäin aamuvarhaisesta pimeän tuloon asti. Hän vaelsi pitkin noita kolkkoja rantoja jäätä myöten, joka keinui ja ritisi jalkojen alla, niin etteivät he uskaltaneet pysähtyä sekunniksikaan. Kerran painui reki, Dave ja Buck mukanaan, jään sisään, ja koirat olivat kylmästä kangistuneet ja puolikuolleet ylös ongittaessa. Täytyi tehdä tuli pelastaakseen niiden elämä. Koko niiden ruumiita ympäröi kova jääkuori ja molemmat miehet ajoivat ne juoksemaan ympäri tulta niin likeltä, että liekit koskettivat niihin, jotta sulaisivat ja rupeisivat hikoilemaan.

Toisen kerran putosi Spitz jäihin vetäen mukaansa koko valjakon aina Buckiin asti, joka heittäytyi taaksepäin koettaen kaikin voimin seisoa etujaloin liukkaalla jään reunalla sen ritistessä ja keinuessa hänen ympärillään. Mutta hänen takanaan oli Dave, joka myöskin peräytyi ja reen takana François veti niin että jäsenet alkoivat naksahdella.

Tapahtuipa niinkin, että jää murtui yhtaikaa edestä ja takaa ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin pyrkiä kallion rinteille. Perrault kapusi kuin ihmeenkautta ylös jyrkänteelle Françoisin lämpimästi rukoillessa, että ihmetyö tapahtuisi. Joka hihna ja nuora solmittuna pitkään köyteen ja nostettiin koirat kallion huipulle toinen toisensa jälkeen. François tuli viimeiseksi, reen ja tavaroiden jälkeen. Sitten täytyi etsiä sopiva paikka laskeutumista varten, mikä myöskin toimitettiin köyden avulla. Pimeän tullen oltiin jälleen joella, matkattua päivän kuluessa noin neljäsosa penikulmaa.

Matkueen saapuessa Hootalinquaan, missä jää oli oivallista, oli Buck melkein menehtynyt. Toisten koirain laita oli yhtä huonosti, mutta Perrault tahtoen korvata menetetyn ajan hoputti heitä varhain ja myöhään. Ensimäisenä päivänä he kulkivat kolmekymmentäviisi penikulmaa Big Salmoniin ja seuraavana vielä kolmekymmentäviisi Little Salmoniin. Kolmantena päivänä matkustettuaan neljäkymmentä penikulmaa, saapuivat he Five Fingersiin.

Buckin jalat eivät olleet niin lujat ja kovat kuin toisten koirain. Niiden monien sukupolvien aikana, jotka olivat eläneet ja kuolleet senjälkeen kun joku luolaihminen tai joenvaeltaja kesytti viimeisen hänen villeistä esi-isistään, olivat ne tulleet hennommiksi. Päivät pitkään hän nilkutti eteenpäin suuressa tuskassa ja majoituttaessa vaipui maahan kuin kuollut. Niin nälissään kuin olikin, ei hän liikahtanut paikaltaankaan ottaakseen kalaa, jonka François antoi hänelle. Françoisin olikin tapana hieroa Buckin jalkoja puolen tunnin ajan joka ilta ruoan jälkeen, vieläpä uhrasi omien mokkasiiniensa nokatkin tehden niistä Buckille neljä kappaletta mokkasiineja. Tämä oli suuri helpoitus Buckille, saipa hän Perraultinkin vetämään kurttuiset kasvonsa hymyyn eräänä aamuna, kun François oli unohtanut vetää suojukset Buckin jalkoihin ja tämä asettui selälleen jalat taivasta kohti kurottaen eikä näyttänyt tahtovan lähteä taivaltamaan ilman mokkasiineja. Ajan mittaan kovettuivat hänen jalkansa kuitenkin harjoituksen avulla ja kuluneet mokkasiinit heitettiin menemään.

Eräänä aamuna Pellyssä valjastettaessa tuli Dolly yhtäkkiä hulluksi, vaikkei ennen oltu huomattu mitään merkkiä siitä. Sairauden puhkeaminen ilmeni pitkässä, sydäntävihlovassa susiulvonnassa, joka sai kaikki hänen toverinsa kauhistuksesta vapisemaan. Äkkiä hän ryntäsi suoraan Buckia kohti. Tämä ei ollut koskaan nähnyt koiran tulevan hulluksi eikä hänellä siis ollut mitään tietoista syytä pelkoon, mutta vaistosi kuitenkin jotakin kammottavaa olevan pelissä ja pakeni mitä syvimmän säikähdyksen valtaamana. Hän syöksyi suoraan eteenpäin, läähättävä ja vaahtoava Dolly kintereillään yhden ainoan loikkauksen etäisyydellä jäljessä. Tämä ei voisi saavuttaa häntä, siihen oli Buckin kammo liian suuri, mutta Buckkaan ei voisi päästä hänestä eroon, niin raivoisan hullu oli hänen takaa-ajajansa. Buck syöksyi saaren metsikön läpi, lensi sen matalampaa reunaa alas jäätyneen kanavan poikki toiselle saarelle, syöksyi siten puoliympyrän tehden takaisin joen pääuomalle valmistautuen epätoivossaan hyökkäämään sen yli. Ja koko ajan kuuli hän Dollyn vinkuvan kintereillään, vaikkei uskaltanut katsoa taakseen. Silloin hän kuuli Françoisin kutsuvan häntä noin neljännespenikulman päästä ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, vaivaloisesti läähättäen ilmaa ja pannen koko luottamuksensa Françoisin pelastavaan voimaan. François seisoikin siellä kohotetuin kirvein ja Buckin viilettäessä hänen ohitseen, Dollyn pää sai musertavan iskun.

Buck hoiperteli reen luo uupuneena, avuttomana ja läähättäen. Tämä oli Spitzille kultainen tilaisuus. Hän ryntäsi Buckin kimppuun, iski hampaansa kahdesti turvattomaan viholliseensa repien hänen lihansa aina luuhun asti. Mutta silloin ehätti François piiskoinensa väliin ja Buck tyydytyksekseen näki Spitzin saavan pahimman selkäsaunan mitä kukaan koko matkan aikana.

"Oikea paholainen tuo Spitz", sanoi Perrault. "Jonakin päivänä ottaa se Buckin hengiltä".

"Mutta Buck on kuin kaksi paholaista", vastasi François. "Tiedän sen, sillä olen pitänyt sitä silmällä. Ja uskokaa minua – jonakin päivänä se voi raivostua niin, että repii koko Spitzin ja sylkee sitten suustaan lumelle. Ihan varmaan. Minä tunnen sen."

Siitä hetkestä vallitsi sota kummankin koiran välillä. Spitzhän oli koko valjakon johtaja ja tunnustettu päämies, mutta se vaistosi tuon merkillisen etelämaalaisen uhkaavan valtaansa. Ja merkilliseltä tuntui Buck hänestä, sillä kaikista etelämaan koirista, mitä hän tähän asti oli nähnyt, ei yksikään ollut kelvannut mihinkään eikä kukaan pystynyt kestämään matkan vaivoja. Ne olivat kaikki olleet liian hentoja ja sortuneet ponnistuksiin, kylmään ja nälkään. Mutta Buck oli poikkeus. Se yksin kesti kaiken yhtä hyvin kuin susikoiratkin ja saattoi täysin vetää vertoja niille voimassa, viileydessä ja viekkaudessa. Se oli siis erinomainen koira ja mikä teki sen vaaralliseksi, oli se asianhaara, että punanaapukkainen mies karttuineen oli nakutellut siitä kaiken sokean huimapäisyyden vallanhimon suhteen. Se oli erinomaisen viekas ja osasi odottaa aikaansa kärsivällisyydellä, joka ei suinkaan tuntunut alkuperäiseltä.

Taistelu päällikkyydestä ei ollut vältettävissä. Buck pyrki siihen, koska se oli luonnonomaista sille ja koska sen oli kokonaan vallannut sama kuvaamaton, käsittämätön kunnianhimo, joka pakoittaa koiria vetämään niin kauan kuin voivat liikuttaa itseään, saattaa ne iloisin mielin kuolemaan valjaisiinsa ja musertaa niiden sydämet, jos ne poistetaan rivistä. Sama kunnianhimo elähytti Davea hänen kulkiessaan tuolla lähinnä rekeä ja Sol-leksia sen tarttuessa työhön kaikin voimin – sama kunnianhimo hillitsi niitä kulkueen pysähtyessä ja muutti heidät nyrpeistä ja jöröistä luontokappaleista työteliäiksi, innokkaiksi, eteenpäinpyrkiviksi olennoiksi. Se juuri kannusti heitä eteenpäin kaiken päivää, mutta jätti heidät heti niin pian kuin majoituttiin niiden jälleen vaipuessa tavalliseen tyytymättömään jöröyteensä. Tämä kunnianhimo kannusti Spitziä kurittamaan työssään huolimattomia, laiskottelevia tai aamuisin valjaisiin menoaikana piilottelevia tovereitaan. Se niinikään sai hänet pelkäämään Buckin kilpailevan päällikkyydestä. Ja Buckia kiihdytti sama kunnianhimo.

Buck nosti julkisen kapinan toisen valtaa vastaan. Hän meni väliin Spitzin tahtoessa rangaista laiskottelijoita. Ja hän teki sen tyynesti ja varmasti. Eräänä yönä oli ollut valtava lumisade ja aamulla ei näkynyt teeskentelijä Pikeä missään. Se varmaankin makasi koloonsa hautaantuneena syvän lumen alla. François kutsui ja etsi sitä turhaan. Spitz oli raivoissaan kiukusta. Se syöksähteli edes takaisin läpi leirin, vainuskeli ja raapi lunta joka paikasta, missä pahantekijä olisi saattanut olla kätkeytyneenä, murisi sitä tehdessään niin hirvittävästi, että Pike vapisi pelosta kätkössään.

Mutta kun se sitten vihdoin keksittiin ja raivostunut Spitz lennähti syntisen kimppuun sitä rangaistakseen, heittäytyi Buck yhtä raivoisana väliin. Tämä tapahtui niin odottamattomasti ja suoritettiin niin viekkaasti, että Spitz kaatui kumoon. Pike, joka ennen oli vavissut pelosta, rohkastui Buckin julkisesta kapinasta ja syöksyi kumoonkaadetun johtajansa kimppuun. Buckille oli "rehellinen peli" nykyään unohtunut lakipykälä ja hän hyökkäsi myöskin Spitzin kimppuun. Mutta François, joka oli naureskellen katsellut heitä niinkauan kuin oltiin oikeudenmukaisia, sivalsi nyt Buckia piiskalla kaikin voimin. Se ei kuitenkaan saanut Buckia erkanemaan kaadetusta vastustajastaan ja Françoisin täytyi tarttua piiskansa paksuun päähän. Puolipyörryksissä ankarasta iskusta peräytyi Buck saaden vielä useita piiskan iskuja, Spitzin perinpohjin kurittaessa huolimatonta Pikeä.

Seuraavina päivinä, välimatkan Dawsoniin yhä lyhetessä, Buck piti yhä tapanaan mennä Spitzin ja tämän kuritettavan väliin, mutta teki sen viekkaasti ja Françoisin poissa ollessa. Tästä Buckin salaisesta kapinasta oli seurauksena yleisen kapinallisuuden herääminen käyden yhä kiihkeämmäksi. Daveen ja Sol-leksiin ei kapinanhenki ollut tarttunut, mutta toiset kävivät yhä pahemmiksi. Mikään ei käynyt enään niinkuin olisi pitänyt. Oli alituinen riita ja kinastelu. Käytiin loppumattomia tappeluja, joiden alkujuuri ja syy Buck oli. Hän piti Françoisia alinomaisessa jännityksessä, sillä tämä odotti vain taistelua elämästä ja kuolemasta Buckin ja Spitzin välillä, tietäen sellaisen ennemmin tai myöhemmin syttyvän. Useana yönä olivat toisten koirain riita ja tappelu saaneet Françoisin syöksähtämään ylös makuupaikaltaan säikähtyneenä luullen Spitzin ja Buckin iskeneen toistensa kurkkuihin.

Mutta odotettu tilaisuus ei ollut vielä tullut ja kulkue saapui Dawsoniin eräänä koleana iltapäivänä eikä suurta taistelua vielä ollut sattunut. Siellä oli monta miestä ja lukemattomia koiria ja Buck näki niiden kaikkien olevan ahkerassa työssä. Näytti olevan määrätty, että koirain tuli tehdä työtä. Kaiken päivää he pyrkivät pitkissä valjakoissa eteenpäin ylös ja alas suurta katua ja vielä pimeän tultuakin kuului niiden kellojen kilinä. Ne vetivät rakennusaineita ja puita ja tekivät kaikkea sellaista työtä, johon Santa Claran laaksossa käytettiin hevosia. Silloin tällöin Buck tapasi etelämaalaiskoiria, mutta enimmäkseen ne kuuluivat kaikki Pohjolan villiin susikoiransukuun. Säännöllisesti joka ilta kello yhdeksän ja sitten kaksitoista ja kolme, virittivät ne yöllisen laulun, hirvittävän ulvonnan, johon Buck mitä suurimmalla innolla yhtyi.

Revontulten leimutessa heidän päittensä yläpuolella, tähtien väristessä kylmässä avaruudessa ja maan levätessä jäykistyneenä ja paleltuneena lumipeiton alla, olisi tämä koirain ulvonta saattanut olla kaiken eläväisen uhmauksen ilmaisuna – jollei se olisi kaikunut mollissa – pitkäveteisenä, puoliksi nyyhkyttävänä valituksena, joka pikemmin muistutti maan elävien olentojen rukousta, niiden, jotka taistelivat olemassaolosta. Se oli vanha, vanha laulu, yhtä vanha kuin ulvovien oma suku, muuan uuden maailman ensi lauluista, sen aikuisia, jolloin kaikki laulut olivat surullisia. Ja sen synkkyys oli lukemattomien sukupolvien onnettomuuksista suurentunut valitukseksi, joka nyt niin syvästi liikutti Buckia. Hän valitti ja nyyhkytti samasta elämäntuskasta, jota esi-isänsä ennen häntä olivat tunteneet ja samasta salaperäisestä pimeän ja kylmän pelosta, jota he olivat kokeneet. Ja että hän tunsi laulun niin syvästi liikuttavan itseään, oli vain todistuksena siitä, miten kokonaan hän oli antautunut kuuntelemaan sukunsa alkuaikain alkuperäisiä elämänilmauksia miespolvia vanhan sivistyksen takaa.

Seitsemän päivän kuluttua Dawsoniin saapumisesta olivat he paluumatkalla pitkin jyrkkää rannikkoa Barrakista Yukontietä, ohjaten jälleen kulkuaan Dyeaa ja valtamerta kohden. Perraultilla oli vielä tärkeämpiä pikasanomia kuin tullessa. Ja häneenkin oli tarttunut kunnianhimo – hän pani määräkseen saavuttaa tällä matkalla vuoden ennätyksen. Monet asianhaarat suosivat hänen päätöstään. Viime viikkojen lepo oli virkistänyt koiria saattaen ne hyvään kuntoon. Tien, jonka he mennessä olivat raivanneet, olivat sittemmin seuraavat matkustavaiset tallanneet. Vielä olivat poliisiviranomaiset järjestäneet pari, kolme elintarpeiden varastoa niin hyvin koiria kuin ihmisiäkin varten, joten Perrault saattoi matkustaa melkein ilman kantamuksia.

Ensimäisenä päivänä ennättivät he aina Sixty Mileen saakka, siis viidenkymmenen penikulman päivämatkan, sen jälkeisinä päivinä he matkasivat Yukonia ylöspäin, hyvän taipaleen Pellyä kohden.

Mutta tätä erityistä nopeutta ei François saavuttanut ilman suurta vaivaa ja monia vastuksia. Kavala kapinanhenki, jonka Buck oli herättänyt, oli hävittänyt kaiken yhtenäisyystunteen koko valjakosta. Se ei vetänyt enää niin tasaisesti ja tukevasti ikäänkuin yksi ainoa koira olisi ollut valjaissa. Buckin kaikille kapinoitsijoille antama salainen kehoitus oli johtanut heidät kaikkiin mahdollisiin pieniin ilkivaltaisuuksiin. Spitz ei enää ollut tuo erittäin pelätty johtaja. Entinen kunnioitus häntä kohtaan oli haihtunut, vieläpä mentiin niin pitkälle, että uhmailtiin hänen virkavaltaansa. Eräänä iltana Pike varasti häneltä suuren palan kalaa ahmien sen suuhunsa Buckin suojeluksen alaisena. Toisena iltana joutuivat Dub ja Joe tappeluun Spitzin kanssa pakoittaen hänet luopumaan rangaistuksesta, jonka he olivat ansainneet. Eikä Billeekään, hyväluontoinen Billee, ollut enää niin hyvälaatuinen kuin ennen eikä vinkunut puoliksikaan niin hellästi kuin entispäivinä. Buck ei koskaan lähestynyt Spitziä murisematta uhkaavasti. Hän käyttäytyi todellakin pöyhkeästi, saattaen rehennellen kävellä edestakaisin aivan Spitzin nenän edessä.

Tämä kurin höltyminen vaikutti koirain keskinäisiinkin suhteisiin. Ne riitelivät ja kinastelivat enemmän kuin koskaan, niin että leiri toisinaan muistutti ulvovaa hulluinhuonetta. Ainoastaan Dave ja Sol-leks pysyivät samanlaisina, vaikka tosin loppumaton kinastelu heidän ympärillään oli tehnyt heidät ärtyisemmiksi. François lasketteli kaikenlaisia voimasanoja, polki lunta turhaan raivoten ja repi tukkaansa. Hänen piiskansa viuhui melkein lakkaamatta koirain selässä, mutta se ei paljoa auttanut. Niin pian kuin hän käänsi niille selkänsä, syöksyivät ne jälleen yhteen. Piiskoineen hän tuki Spitziä, mutta Buck puolestaan kannatti toisia. François tiesi Buckin olevan koko kapinan takana ja Buck kylläkin tajusi sen. Mutta Buck oli liian ovela joutuakseen kertaakaan kiinni itse pahanteossa. Hän työskenteli rehellisesti valjaissa, sillä työ oli tullut hänelle tyydytykseksi, vaikka tietenkin oli paljon hauskempaa salassa jouduttaa tappelua toverien kesken ja sotkea hihnoja.

Eräänä iltana ruoan jälkeen heidän majoituttuaan Tahkeenan suulle, oli Dub ajanut liikkeelle lumivalkoisen kaniinin, mutta kompastui ja kadotti saaliinsa. Tuossa tuokiossa oli koko valjakko täydessä kaniinin ajossa. Noin sadan yardsin päässä oli Luoteispoliisin leiri ja siellä viisikymmentä koiraa, kaikki susikoirarotua, jotka nyt kaikki tulivat hyökäten ottamaan osaa metsästykseen. Kaniini kiisi tiehensä virran reunaa alaspäin tehden pienen mutkan sisäänpäin jäätyneelle uomalle, missä sitten koetti pysytellä. Se lensi kepeästi lumipeitteistä pintaa koirien ollessa kireässä työssä viiltäessään eteenpäin. Buck kulki ajon etunenässä – kaikkiaan oli siinä noin kuusikymmentä osanottajaa – ja niin mentiin poukamasta poukamaan, mutta hänen oli mahdoton saavuttaa saalista. Hän ojentautui niin että melkein laahasi maata, hänen haukuntansa kaikui lujaa ja kiihkeästi ja komea ruumiinsa lensi salamannopeasti eteenpäin, loikkaus loikkaukselta kalpeassa, valkeassa kuunvalossa. Ja harppaus harppaukselta karkasi valkea kaniini vainoojansa edellä kuin kimalteleva aavekuva.

Kaikkien niiden alkuperäisten vaistojen heräämisen, vaistojen, jotka määrättyinä lainsäätäminä aikoina houkuttelevat miehiä meluisista kaupungeista metsään ja vainioille tappamaan toisia eläviä olentoja lyijyhauleillaan, jotka kemiallisia apuneuvoja käyttäen singautetaan menemään – verenhimon, tappamishalun – kaiken tämän tunsi Buck tällä hetkellä, mutta vain äärettömän paljon voimakkaammin. Hän syöksyi kokonaisen metsästäjäjoukon etunenässä riistan jälkeen, elävän elintarpeen, jonka tahtoi tappaa omin hampain saadakseen kastaa kuononsa aina silmiin asti lämpimään vereen.

On eräänlaista haltioitumista, joka on elämän huippukohta ja jonka yli elämä ei voi kohota. Ja niin paradoksimaista on elämä, että tämä innostus tulee juuri eläessä mitä voimakkaimmin ja kuitenkin tulee se kuin suurena koko elämän unhoituksena. Tämä innostus haltioittaa taiteilijan hänen kohoutuessaan tulisessa hurmauksessa oman itsensä yläpuolelle; tämä elämänunhoittaminen lämmittää sotamiestä taistelukentällä, tekee hänet murhanhimoiseksi ja saattaa hänen kieltämään kaiken anteeksiannon; tämä sama haltioituminen oli vallannut Buckin hänen hyökätessään eteenpäin toisten etunenässä muinaisen susiulvonnan kaikuessa, janoten elävää ruoka-ainetta, joka pakeni niin nopeaan hänen edellään kuutamossa. Hän ilmaisi, mitä luontonsa syvyydessä piili ja luontonsa osissa, jotka olivat vielä syvemmät, sillä ne ulottuivat taaksepäin aina ajan helmaan asti. Häntä johti elämän mahtava virta, olemisen vuorovesi, ilo, joka täytti hänen jokaisen lihaksensa, nivelensä ja jänteensä, ilo siitä, että oli kaikkea muuta kuin kuollut, että oli täynnä hehkua ja elämänhalua ja saattoi ilmaista sen täten riemuiten juoksemalla tähtivalossa pitkin liikkumattomana lepäävän kuolleen aineen pintaa.

Mutta Spitz, joka hurmaantuneenakin oli kylmäverinen ja harkitseva, jätti nopeasti toiset ja painalti suoraan kapean kannaksen poikki, missä lahti oli tehnyt syvän uurteen. Tätä ei Buck tiennyt. Juostuaan mutkan päähän, hän näki tosin kaniinin kiitävän edellään kuten ennenkin, mutta hän näki myöskin toisen, suuremman olennon loikkaavan ulkonevalta kalliorannalta syöksyen suoraan alas kaniinin eteen. Se oli Spitz. Kaniini ei ennättänyt kääntyä. Ja kun koiran valkoiset hampaat iskivät sen selkään keskellä juoksua, huusi se niin lujaa kuin haavoitettu ihminen. Tämän äänen kuullessaan – Elämän huudon Kuoleman omaksi jouduttuaan – viritti koko Buckia seuraava joukkue oikean hornan kuorolaulun ilosta.

Mutta Buck ei ottanut osaa kuoroon. Hän ei enään hillinnyt itseään, syöksähti Spitzin kimppuun niin läheltä, ettei tämä päässyt vihollisensa kurkkuun. He vierittelivät toisiaan tomumaisessa lumessa. Spitz hypähti ylös aivan kuin ei häntä ikinä olisi kaadettukaan kumoon, puri Buckia kylkeen ja loikkasi syrjään. Kaksi kertaa purasi se hampaansa yhteen kuin loukun teräspontimet ja hypähti taaksepäin saadakseen parempaa jalantukea sekä värisevin huulin murisi kiukkuisesti.

Buck tiesi silmänräpäyksessä kaiken. Nyt oli aika tullut. Oli kysymyksessä elämä ja kuolema. Heidän siinä kiertäessään toisiaan muristen ja vinkuen, korvat oikona taaksepäin, kiihkeästi vaanien pienintäkin etua, tuntui Buckista ikäänkuin hän olisi kokenut tämän kaiken jo ennen. Hän oli muistavinaan kaiken – lumenverhoaman maan ja metsän, kuutamon ja taistelutunnelman. Kaiken ympäröivän valkeuden ja hiljaisuuden verhosi aavemainen rauha. Ei pienintäkään suhinaa ilmassa – mikään ei liikkunut, ei lehti eikä oksa. Koirain hengitys kohosi näkyvästi, mutta hitaasti ja verkkaan kylmään avaruuteen. Valkoisesta kaniinista olivat ne tehneet pikaisen lopun, nämä koirat, jotka eivät olleet mitään muuta kuin huonosti kesytettyjä susia. Nyt ne olivat kokoontuneet odottavaan piiriin. Ne olivat myös äänettömän hiljaisia istuessaan siinä kiiluvin silmin hengityksen hitaasti kohotessa ylöspäin. Buckille ei tämä muinaisajan kohtaus ollut mitään uutta eikä hämmästyttävää. Oli kuin olisi se aina ollut tavallinen asia.

Spitz oli tottunut tappelija. Huippuvuorilta napaseutujen läpi Kanadan ja erämaiden halki oli se tapellut kaikenlaisia koiria vastaan ja aina läpäissyt voittajana. Sen raivo oli kiihkeää, muttei koskaan sokeata. Repimis- ja tappamishimossaan ei se koskaan unhoittanut, että vihollistansa johtivat samat intohimoiset pyyteet. Se ei koskaan hyökännyt vastustajansa niskaan ennenkuin itse oli valmistautunut vastaanottamaan hyökkäyksen, ei koskaan käynyt kenenkään kimppuun ennenkuin oli varma voivansa puolustaa itseänsä.

Buck yritti turhaan iskeä hampaansa suuren valkoisen koiran niskaan. Hänen torahampaansa koettivat tavoittaa tämän pehmeätä lihaa, mutta töyttäsivätkin sen sijaan Spitzin teräviin hampaisiin. Leukapieli löi leukapieltä vasten ja huulet saivat vertavuotavia haavoja, mutta Buck ei päässyt minnekään toisen valppauden takia. Silloin hän tulistui ja ahdisti vastustajaansa oikealla hyökkäysten rankkasateella. Yhä uudelleen se iski lumivalkoista kurkkua kohti, missä elämänvirta pulpahteli niin lähellä pintaa, mutta joka kerta torjui Spitz sen hyökkäykset päästen pakoon. Silloin Buck teeskenteli hyökkäävänsä kurkkuun, mutta vetikin äkkiä takaisin päänsä taivuttaen sen samalla kertaa sivuun, ikäänkuin tahtoisi sysätä toista kylkeen kaataakseen hänet kumoon. Mutta nytkin syöstiin Buck iskulla takaisin ja Spitz vapautui.