Kitabı oku: «Erämaan kutsu», sayfa 4

Spitz oli haavoittumaton, kun Buckin monista haavoista sitävastoin vuosi verta ja hän läähätti ponnistuksesta. Taistelu alkoi käydä epätoivoiseksi. Ja koko ajan istui äänetön piiri heidän ympärillään odottaen susimaisella saaliinhimolla saada repiä palasiksi sen, joka kaatuisi. Buckin hengähtäessä ryhtyi Spitz hyökkäämään estäen häntä saamasta jalansijaa. Kerran Buck oli tupertumaisillaan nurin ja koko odottava kuusikymmeninen koirapiiri syöksähti ylös. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä pääsi se jaloilleen – ja nuo kuusikymmentä istuutuivat jälleen odottamaan.

Mutta Buckilla oli ominaisuus, joka on välttämätön suuruuden saavuttamiseksi, nimittäin mielikuvitus. Hän tappeli vaistosta, mutta saattoi yhtä hyvin tehdä sen harkiten. Hän hyökkäsi ikäänkuin tahtoen tehdä entisen temppunsa, mutta viime silmänräpäyksessä laskeutui syvälle lumeen tarttuen vastustajansa vasempaan etujalkaan. Kuului muserretun luun rauskahdus ja nyt seisoi valkoinen koira hänen edessään kolmella jalalla. Kolme kertaa koetti Buck turhaan kaataa vihollistansa kumoon, sitten uudisti hän viime temppunsa musertaen tämän oikean etujalan. Huolimatta tuskistaan ja kaikesta avuttomuudestaan taisteli Spitz raivoisasti pysyäkseen pystyssä. Hän näki äänettömän piirin kiiluvine silmineen, riippuvine kielineen ja hopealta kimaltelevine, ylöskohoavine hengityksineen sulkeutuvan ympärilleen, kuten niin monasti ennen oli nähnyt samanlaisten piirien sulkeutuvan lyödyn vastustajansa ympärille. Mutta nyt oli hän, joka oli lyöty.

Ei ollut mitään toivoa enään. Buck oli taipumaton. Armeliaisuus oli jotain, joka oli varattu lämpimämpää ilmastoa varten. Hän valmistautui viimeiseen hyökkäykseen. Piiri oli tullut niin lähelle, että hän tunsi susikoirien hengityksen sivulta päin. Hän saattoi nähdä ne kaikilla kolmella taholla edessään, puoleksi kyyristyneinä ollakseen valmiita loikkaamaan ja silmät kiinnitettyinä häneen. Tuli parin sekunnin hiljaisuus.

Kaikki eläimet olivat liikkumattomia kuin kivikuvat. Vain Spitz värisi ja samalla ärhenteli huojuessaan edestakaisin hirvittävästi muristen, ikäänkuin tahtoisi peloittaa uhkaavan kuoleman pakoon. Mutta silloin Buck loikkasi, ja nyt oli hän vihdoinkin saavuttanut päämääränsä, hänen kylkensä tapasi vihollisen niin että tämä kaatui.

Tumma piiri muuttui mustaksi pisteeksi kuunvalaisemalla lumella ja Spitz katosi näkyvistä. Buck seisoi vieressä ja katseli. Voittoisa taistelija, jossa alkuperäinen villi luonto vallitsi, oli täyttänyt surmatyönsä ja huomannut sen hyväksi.

IV.
Taistelu päällikkyydestä

"No? Mitäs minä sanoin? Enkö ollut oikeassa, kun sanoin Buckin olevan kuin kaksi paholaista?"

Se oli François, joka huudahti tämän seuraavana aamuna huomattuaan Spitzin kadonneen ja Buckin olevan täynnä haavoja. Hän veti koiran tulen eteen osoittaen toista haavaa toisen jälkeen.

"Se Spitz on iskenyt kuin hullu", sanoi Perrault tarkastellessaan kaikkia ammottavia naarmuja ja haavoja.

"Ja Buck kuin kaksi hullua", kuului Françoisin vastaus. "Mutta nyt tulee täällä varmaan rauhallisempaa. Ei mitään Spitziä enää, ei mitään melua enää. Aivan varmaan."

Perraultin pakatessa matkatavaroita ja kuormatessa rekeä meni François valjastamaan koiria. Buck asettui heti Spitzin entiselle paikalle. Mutta François ei ajatellut häntä, vaan vei Sol-leksin johtajapaikalle. Françoisin mielestä oli Sol-leks sopivin korvaamaan Spitziä johtajana. Mutta Buck syöksyi raivoisana Sol-leksin kimppuun, ajoi hänet takaisin ja asettui itse hänen sijalleen.

"No eipäs vaan!" kirkui François paukuttaen hilpeänä käsiään. "Kas vaan Buckia! Se on tappanut Spitzin saadakseen sen paikan. Korjaa luusi, Buck!" huusi hän, mutta Buck ei liikkunut paikaltaan.

Nyt tarttui François koiran niskanahkaan vetäen sen syrjään huolimatta sen uhkaavasta murinasta, jonka jälkeen Sol-leks jälleen asetettiin etupäähän. Mutta siitä ei Sol-leks pitänyt, näyttäen selvästi pelkäävänsä Buckia. François oli itsepäinen, mutta niinpian kuin hän käänsi selkänsä, ajoi Buck jälleen tiehensä Sol-leksin, joka ei ollenkaan ollut haluton menemään matkoihinsa.

Nyt vihastui François. "Piru vieköön, kyllä minä opetan sinulle!" kirkui hän tullen heti takaisin raskas karttu kourassaan.

Buck muisti erinomaisen hyvin punanaapukkaisen miehen ja vetäytyi hitaasti takaisin. Hän ei myöskään koettanut estää Françoisia tämän vielä kerran viedessä Sol-leksin etupäähän. Mutta hän kierteli juuri kartun ulottumispiirin ulkopuolella kiukkuisesti ja raivokkaana muristen, alituisesti pitäen silmällä karttua voidakseen paeta siinä tapauksessa, että François nakkasi sen häntä kohti, sillä Buck oli nyt oppinut ymmärtämään karttuja.

François jatkoi valjastamista ja kun oli valmis asettamaan Buckin sen entiselle paikalle Daven eteen, hän huusi sitä. Mutta Buck peräytyi pari, kolme askelta taaksepäin. François seurasi ja Buck peräytyi taas. Kun tämä oli muutamia kertoja uusiintunut, heitti François kartun pois luullen Buckin pelkäävän selkäsaunaa. Mutta Buck oli ryhtynyt julkiseen kapinaan. Mitä hän tahtoi, ei suinkaan ollut päästä selkäsaunasta, vaan hän tahtoi kulkea etupäässä, toisten johtajana. Hän piti sitä oikeutenansa. Hän oli taistelemalla saavuttanut sen eikä tyytyisi vähempään.

Perrault tarttui asiaan. He ajoivat takaa Buckia yhdessä melkein tunnin ajan. He viskelivät karttuja hänen jälkeensä. Tämä hyppäsi syrjään. He kirosivat ja noituivat hänet ja hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä ja jälkeentulevaisensa aina etäisimpiin polviin asti, joka karvan hänen ruumiissaan ja joka veripisaran hänen suonissaan, ja hän vastasi kiukkuisesti muristen ja pysytellen jonkun matkan päässä heistä. Hän ei yrittänyt juosta pakoon, peräytyi vaan yhä suuremmissa piireissä leiristä, sillä seivästi ilmaisten, että jos toiveensa täytettäisiin, tulisi hän takaisin ja olisi kiltti.

François istuutui raapien korvallistaan. Perrault katsoi kelloaan ja kirosi. Aika kului, heidän olisi pitänyt olla matkalla jo tunti sitten. François raapi uudestaan korvallistaan. Sitten hän pudisti päätänsä katsahtaen hullunkurisesti irvistäen lähettiin, joka kohautti olkapäitään sen merkiksi, että olivat voitetut. Sitten meni François paikalle, missä Sol-leks seisoi ja kutsui Buckia. Buck virnisteli koirain tapaan, mutta pysyttelihe yhä etäällä. Nyt irroitti François Sol-leksilta silat vieden tämän takaisin entiselle paikalleen. Koko valjakko seisoi siloissa katkaisemattomassa rivissä reen edessä valmiina lähtemään. Buckille ei ollut mitään muuta paikkaa kuin toisten etunenässä. François kutsui häntä vielä kerran, mutta nytkin virnisteli Buck pysytellen matkan päässä.

"Heitä pois karttu!" komensi Perrault.

François totteli ja nyt tuli Buck aika ravia voitonriemuisena irvistellen, käännähti ja asettui paikalle toisten etupäähän. Silat kiinnitettiin, reki pantiin liikkeelle ja nyt mentiin vauhdilla eteenpäin molempain miesten juostessa rinnalla.

Kuinka korkealle François oli arvioinutkin Buckin, näki hän kuitenkin, ennenkuin päivä oli kulunut pitkällekään, ettei ollut kylliksi antanut arvoa hänelle. Heti oli Buck perehtynyt uuden asemansa velvollisuuksiin ja kun tuli osoittaa arvostelukykyä, ajatella nopeasti ja toimia ripeästi, näyttäytyi hän olevansa Spitziäkin etevämpi. Ja kuitenkaan ei François luullut näkevänsä koskaan tämän vertaista.

Varsinkin lakien säätämiskysymyksessä ja niiden noudattamisessa osoitti Buck omaavansa hallitsijakykyä. Dave ja Sol-leks eivät ensinkään välittäneet päällikönvaihdosta. Se ei kuulunut heille. Heidän velvollisuutensa oli vetää, vetää kaikin voimin ollessaan valjaissa. Ja niin kauan kuin ei mikään häirinnyt heitä heidän työssään, eivät he ensinkään kysyneet, mitä muuten tapahtui. Hyväluontoinen Billee seurasi ketä hyvänsä, joka vain piti hyvää järjestystä. Mutta muut koirat olivat tulleet vähän rajummiksi Spitzin viimeisinä aikoina, ja olivat aika hämmästyneet nyt, kun Buck piti heitä ankarassa kurissa.

Lähinnä seuraavaa Pikeä, joka ei juuri koskaan tehnyt enempää kuin oli pakoitettu, ravisteli Buck laiskuudesta lukemattomat kerrat ja ennen päivän loppua veti Pike innokkaammin kuin koskaan ennen koko elämänsä aikana. Ja Joea – sitä jöröjukkaa – kuritti hän kelpolailla samana iltana, seikka, mikä ei vielä koskaan ollut onnistunut Spitzille. Mutta Buck kaatoi hänet aivan yksinkertaisesti ruumiinsa painolla ja sitten kuritti, kunnes tämä lakkasi puremasta ja alkoi vinkua ja valittaa.

Valjakon yleinen henki parantui äkkiä. Koirissa uudistui jälleen niiden entinen yhtenäisyydentietoisuus ja ne ravasivat niin täsmällisesti kuin olisi työssä ollut yksi ainoa vetäjä. Rink Rapidsissa ostettiin kaksi uutta kotimaista koiraa, Teck ja Koona, ja into, jota Buck osoitti niiden opettamisessa, sai Françoisin suuresti hämmästymään.

"Ei ikinä ole ollut sellaista koiraa kuin Buck!" huudahti hän. "Ei, ei ikinä elämässä! Vieköön minut susi, jollei se ole tuhannen dollarin arvoinen! Vai mitä? Ettekö ole samaa mieltä, Perrault?"

Ja Perrault nyökkäsi. Hän uskoi saavuttavansa ennätyksen, se kävi varmemmaksi päivä päivältä. Tie oli oivallisessa kunnossa, hyvin poljettu ja kova, eikä satanut uutta lunta, joka olisi saanut aikaan vastustuksia. Eikä pakkanen ollut erittäin kova. Lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta kylmää, jota kesti matkan loppuun. Molemmat miehet ajoivat ja juoksivat vuoroon ja koirat pidettiin tasaisessa ravissa harvoine pysähdyksineen.

"Kolmenkymmenen penikulman virta" oli jäätynyt verrattain laajalta ja vahvaan, ja nyt tarvitsivat he yhden ainoan päivän kulkeakseen saman matkan, joka mennessä oli vaatinut kymmenen päivää. Yhteen menoon taivallettiin koko kuusikymmentä penikulmaa – Lake Le Bargen alipäässä White Horse Rapidsiin. Yli Marsin, Tagishin ja Bennettin – seitsemänkymmentä penikulmaa järveä – kävi kulku niin ripeästi, että henkilö, jonka vuoro oli juosta reen perässä, sen sijaan sitoi köyden ympärilleen antaen vetää itseään sillä tavoin eteenpäin. Ja toisen viikon viimeisenä iltana saavuttivat he White Passin kukkulan, jonka jälkeen matkattiin alas meren rantaa kohti, missä Skaguaysta ja satamassa olevista aluksista heijastuva valo kohtasi heidän silmiään.

He olivat saavuttaneet matkallaan ennätyksen. Neljänätoista päivänä he olivat matkustaneet keskimäärin neljäkymmentä penikulmaa päivässä. Kokonaista kolme päivää kävelivät Perrault ja François nenä pystyssä Skaguayn pääkatua edestakaisin ja yhä uudelleen pyydettiin heitä "tulla juomaan lasillinen". Sillä aikaa oli oivallinen valjakko ihailevan tyhjäntoimittaja- ja koira-amatöörijoukon ympäröimänä. Yleinen mielenkiinto suuntautui kuitenkin toisaalle muutamien lurjusten Lännestä koettaessa varastaa mitä vain kaupungista löysivät saadessaan kuulia palkaksi vaivoistaan. Perrault sai virallisen käskyn siirtyä muuanne. François huusi Buckin luoksensa ja heittäytyi itkien hänen kaulaansa. Ja tämä oli viimeinen kerta kun Buck näki Françoisin ja Perraultin. He hävisivät hänen elämästään kuten niin monet, monet ennen heitä.

Puolirotuinen skotlantilainen otti nyt huostaansa Buckin tovereineen ja seurana tusinallinen toisia koiravaljakkoja matkattiin jälleen vaivaloista tietä Dawsoniin. Nyt ei ollut kysymyksessä juosta kevyesti ja vapaasti ennätysajan saavuttamiseksi, vaan nyt oli koko aika vedettävä raskaita kuormia. Sillä he kuljettivat postia, muun maailman tietoja siellä ylhäällä navan läheisyydessä kultaa etsiville miehille.

Buck ei ollut erikoisen tyytyväinen, mutta hoiti työnsä hyvin. Hän piti ylpeytenään tehdä niin, samaten kuin Dave ja Sol-leks, ja hän tarkasti myöskin, että toverit huolehtivat omastaan, joko sitten kunnianhimo oli heitä kannustamassa tai ei. Se oli yksitoikkoista elämää, joka kului koneellisen säännöllisesti. Toinen päivä oli täydellisesti toisen kaltainen. Määrättyyn aikaan joka aamu tulivat kokit ulos, tekivät tulen, laittoivat ruoan ja niin syötiin aamiainen. Sitten toiset purkivat leirin toisten valjastaessa koiria. Lähdettiin matkalle jo noin tuntia ennen päivänkoittoa. Illan tultua tehtiin jälleen leiri. Toiset pystyttivät viirit, toiset hakkasivat puita nuotiota varten ja oksia vuoteiksi, hankkivat vettä tai jäätä kokeille. Sitten toimitettiin koirain ruokinta. Tämä oli näiden mielestä päivän paras tunti, vaikka myöskin oli miellyttävää ruoan jälkeen kuljeksia ympäri noin tunnin ajan toisten koirain kanssa. Siellä oli niitä yli sata ja niiden joukossa monta kiukkuista tappelupukaria, mutta kun Buck oli taistellut kolme tappelua pahimpien kanssa, tunnustettiin hänet herraksi ja mestariksi. Niin pian kun hän murisi ja näytti hampaitaan, poistuivat ne hänen tieltään.

Eniten kaikesta hän piti ehkä tulen läheisyydessä makaamisesta, takajalat koukistettuina alle ja etujalat suoraan eteen ojennettuina, pää kohotettuna ja kiiluvat silmät uneksien tuijottavina suoraan liekkeihin. Toisinaan hän ajatteli tuomari Millerin suurta taloa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, sementtistä kylpyallasta ja meksikolaista Ysabelia ja jaappanilaista Tootsia. Mutta vielä useammin muisti hän punanaapukkaisen miehen, Curlyn kuoleman, suuren taistelunsa Spitzin kanssa ja ne hyvät ruoat, joita oli syönyt ja tahtoisi syödä. Hän ei ollut kotikipeä. Aurinkoinen Etelä oli vain utuinen, kaukainen muistelma ja sellaisilla muistoilla ei ollut mitään valtaa häneen. Paljon valtavampi oli perinnöllisyyden lain vaisto. Niinpä esineet, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, tuntuivat hänestä aivan tutuilta. Nämä vaistot eivät oikeastaan olleet mitään muuta kuin hänen esi-isiensä muistoja, jotka vähitellen olivat käyneet tavoiksi – jatkuneet myöhempiin aikoihin ja nyt, vielä kauempana ajassa, elivät uudelleen hänessä.

Toisinaan maatessaan siinä kokoon kyyristyneenä ja uneksien tuleen tuijottaessaan tuntui hänestä kuin kuuluisivat liekit toiseen tuleen ja että hän, maatessaan siinä kyyristyneenä tulen luona, oli nähnyt toisen miehen edessään, aivan erilaisen kuin tuo kokki, sillä sen miehen sääret olivat olleet lyhyemmät, käsivarret pitemmät ja lihakset olivat pikemmin jänterät ja kyhmyiset kuin pyöreät ja pulleat. Miehen tukka oli ollut pitkä ja takkuinen ja otsa taapäin kallistuva. Hän päästi omituisia ääniä ja näytti kovin pelkäävän pimeätä, johon lakkaamatta tuijotti. Puolitiehen polven ja jalan välille ulottuvassa kädessään piteli hän karttua, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Hän oli melkein alasti, vain takkuinen ja vanukkeinen eläimen nahka riippui selässä, mutta ruumiinsa oli hyvin karvainen. Muutamin paikoin – rinnassa, hartioilla ja käsivarsien ja reisien ulkosivussa oli tämä karvapeite melkein turkin paksuinen. Mies ei seisonut pystysuorassa, vaan piti ruumiinsa lanteilta eteenpäin kumarassa ja polvensa koukussa. Mutta tämä mies oli omituisen notkea, melkein kissamaisen hyppytaidon hän omisti sekä sitäpaitsi sen nopean käsityskyvyn ja valppauden, joka on luonnonomaista alituisessa niin näkyvien kuin näkymättömienkin seikkain pelossa elävälle olennolle.

Toisen kerran hän saattoi nähdä tuon karvaisen miehen istuvan kyykyllään ja nukkuvan tulen edessä pää vaipuneena polvien väliin. Hän piti silloin kyynärpäänsä nojassa polvia vasten ja kätensä ristissä pään päällä ikäänkuin tahtoisi karvaisilla käsivarsillaan suojella sitä sateelta. Ja toisella puolen tulta, kaukana pimeässä, saattoi Buck nähdä joukon hiiliä loistavan parittain, aina parittain – ja hän tiesi, että ne olivat villien petoeläinten silmiä. Ja hän saattoi kuulla rasahduksia pensaikosta villieläinten tunkeutuessa sen läpi, ja pienimmänkin melun, jonka nämä pimeässä saivat aikaan. Siinä makasi hän nyt Yukonin rannalla ja unelmoi tästä. Ja hänen unisin silmin vilkuttaessaan tuleen saattoivat nämä kuvat ja äänet toisesta maailmasta saada hänen selkä-, lapa- ja kaulakarvansa nousemaan pystyyn, ja hän vinkui hyvin matalaan ja hillitysti tai murisi hiljaa, jolloin kokki huusi hänelle: "Hei, Buck, poikani, – herääpäs!" Ja silloin katosi koko uneksittu maailma ja todellinen oli sen sijaan hänen silmäinsä edessä ja hän nousi, haukotteli ja ojentelihe kuin olisi nukkunut.

Postin kuljettaminen oli uutteruutta vaativaa ja kova työ vei vetäjien voimat. Ne olivat kovin laihtuneet ja huonossa tilassa saapuessaan Dawsoniin, niiden olisi pitänyt saada levätä vähintäin kahdeksan, kymmenen päivää. Mutta jo parin päivän kuluttua he olivat paluumatkalla Barracksista Yukonia alaspäin vetäen kokonaisia pakkoja kirjeitä, joiden tuli päästä maailmalle. Koirat olivat tyyten väsyneet, ajajat nurisivat ja jokapäiväinen lumisade oli onnettomuuden lisänä. Tämä merkitsi tien pehmenemistä, jolloin jalakset kulkivat kankeammin ja vetäminen oli raskaampaa. Mutta ajajat olivat hyviä ja rehellisiä miehiä, he tekivät parhaansa vetäjiensä hyväksi.

Yöksi pysähdyttäessä oli koirain hoito tärkein seikka. Ne saivat ruokansa ennenkuin ajajat olivat syöneet eikä kukaan miehistä mennyt makuusijalleen ennenkuin oli tarkastanut koirainsa jalat. Mutta siitä huolimatta koirain voimat yhä heikkenivät. Talven alusta asti olivat ne kulkeneet kahdeksantoistasataa penikulmaa koko ajan raahaten kuormitettuja rekiä – ja kahdeksantoistasadan penikulman matkaaminen painaa kyllä leimansa sitkeimpäänkin ja lujimpaan. Buck kesti kuitenkin sen. Hän piti yhä tovereitaan säännöllisessä työssä ja kurissa, vaikka itsekin oli hyvin väsynyt. Billee vinkui ja valitti joka yö unissaan. Joe oli jörömpi kuin koskaan ennen ja Sol-leks ei sallinut kenenkään lähestyä ei sokealta eikä muulta sivulta.

Dave kärsi kuitenkin enin kaikista. Hänen suhteensa oli jotain hullusti. Dave oli käynyt pahasisuiseksi ja äreäksi ja niin pian kuin majoituttiin, kaivoi hän heti pesänsä ryömien siihen. Ajajan täytyi kantaa sen ruoka pesään. Kun se vain oli päässyt valjaista ja asettunut makuulle, ei kukaan voinut saada sitä taas jalkeille ennenkuin valjastettaessa seuraavana aamuna. Välistä matkalla reen äkisti nytkähtäen pysähtyessä tai ponnistettaessa saadakseen se uudestaan liikkeelle, saattoi Dave huutaa ääneen tuskasta. Ajaja tutki sen tarkoin voimatta keksiä mitään vikaa. Kaikki ajajat osoittivat mielenkiintoa Davea kohtaan. He puhuivat siitä aterian aikana ja polttaessaan viimeisiä piippujaan ennen maatamenoaikaa. Ja eräänä päivänä pitivät he oikean neuvottelun. Dave tuotiin pesästään tulen eteen ja he puristelivat ja painelivat sitä kunnes se monet kerrat uudelleen oli huutanut. Jotakin sisäistä vikaa oli siinä, mutta mitään luumurtumaa he eivät huomanneet. Oli mahdotonta päästä selville, mikä sitä vaivasi.

Kun matkue saapui Cassiar Bariin, oli Dave niin heikko, että alinomaa horjui ja lankeili valjaissaan. Johtaja pysähtyi ja irroitti sen valjaista, jonka jälkeen asetti seuraavan koiran – Sol-leksin – reen eteen aikoen antaa Daven juosta vapaana reen takana. Mutta sairas kun oli, Dave vain suuttui viraltapanosta, murisi ja haukahteli hihnoja päästettäessä ja vinkui aivan epätoivoisesti nähdessään Sol-leksin pääsevän sille paikalle, joka hänellä itsellään oli niinkauan ollut. Sillä hänellä oli innokkaan työntekijän koko kunnianhimo, ja vaikka itse oli kuolemansairas, ei hän kuitenkaan voinut kestää sitä, että joku muu hoiti hänen paikkaansa.

Kulkueen lähtiessä liikkeelle lönkötti Dave vieressä pehmeässä lumessa poljetun tien sivussa ja hyökkäsi lakkaamatta terävine hampaineen Sol-leksin kimppuun koettaen kaataa hänet kumoon toiselle puolelle lumeen, samalla kuin pyrki päästä vetohihnojen sisään hänen ja reen väliin. Ja koko ajan se vinkui, vonkui ja kiljui surusta ja tuskasta. Skotlantilainen yritti ajaa sitä piiskalla pois, mutta Dave ei vähintäkään välittänyt lyönneistä eikä johtajalla ollut sydäntä lyödä kovempaa. Dave asettui kerrassaan jyrkästi reen perässä juoksemista vastaan, vaikka se oli helppoa, ja juosta lönkötti yhä syvässä lumessa tien vieressä, missä joka hyppy oli vaivaloinen. Vihdoin oli hän kokonaan menehtynyt, lankesi ja makasi liikahtamatta siinä, mihin kaatui, surkeasti ulisten pitkän rekijonon liukuessa tietä eteenpäin.

Ponnistaen viimeiset voimansa sen onnistui kuitenkin päästä jälleen ylös ja seurata perässä siksi kunnes joukkue vielä kerran pysähtyi. Silloin se laahusti toisten rekien ohi omalleen, missä asettui Sol-leksin viereen. Ajaja oli hetkeksi poistunut sytyttääkseen erään toverin luona piippunsa. Hän palasi pian kehoittaen koiriansa lähtemään liikkeelle. Nämä kiisivät tietä pitkin ilman minkäänlaista ponnistusta, käänsivät harmistuneina päänsä ja pysähtyivät mitä suurimman ihmettelyn valtaamina. Ajaja puolestaan ei ollut vähemmin hämmästynyt sillä reki ei ollut liikahtanut paikaltaankaan. Hän huusi tovereitaan näyttääkseen heille, mitä oli tapahtunut. Dave oli purrut poikki Sol-leksin molemmat vetohihnat ja seisoi nyt reen edessä tavallisella paikallaan.

Hänen silmänsä kerjäsivät ja rukoilivat, että hän saisi jäädä paikalleen. Johtaja oli epätietoinen. Hänen toverinsa kertoivat usein kuulleensa koirista, jotka olivat kuolleet surusta, kun ne oli eroitettu työstään, vaikka juuri tämä työ oli tehnyt ne kuolemansairaiksi. Ja he esittivät esimerkkejä koirista, joita itse olivat tunteneet – vanhenneita tai viallisia raukkoja – jotka olivat kuolleet surusta, kun oli poistettu ne valjaista. He pitivät siksi pelkkänä armeliaisuutena antaa Daven kuolla tyytyväisenä ja iloisena paikallaan, kun se kerran joka tapauksessa kuolisi. Ja niin se valjastettiin uudelleen reen eteen ja hän iski ja veti kuin ennen, vaikka useasti päästi tahtomattaan huutoja, kuu sisäinen vamma ahdisti häntä. Useat kerrat se kaatui ja kerran ajoi rekikin hänen päälleen, niin että toinen takajalkansa vahingoittui ja hän sen jälkeen vain nilkuttaen pääsi liikkumaan. Mutta hän kesti kuitenkin seuraavaan leiripaikkaan, missä ajajansa antoi hänen panna maata tulen eteen. Aamulla oli hän liian sairas voidakseen lähteä eteenpäin. Kouristuksentapaisin ponnistuksin se nousi ylös, mutta hoippui ja kaatui. Silloin hän ryömi hitaasti toveriensa valjastamispaikalle. Hän vei etujalat eteenpäin ja veti sitten ruumiin perässä jonkinlaisella hyppyliikkeellä, jonka jälkeen taas muutti etujalkansa muutamia tuumia eteenpäin. Mutta hänen voimansa loppuivat ja viimeisen kerran näkivät toverinsa hänet, kun hän makasi läähättäen lumessa katsoen kaivaten heidän jälkeensä. He kuulivat hänen surullisen ulvontansa siksi kunnes katosivat näkyvistä mäntypuuvyön taakse.

Siellä pysähdyttiin. Skotlantilainen "puoliverinen" meni hitaasti leiripaikalle, jonka juuri olivat jättäneet. Toiset ajajat lakkasivat puhumasta. Sitten kuului revolverinlaukaus. Ajaja palasi kiireesti takaisin. Piiskat läjähtivät, kulkuset kilahtivat iloisesti, reet liukuivat eteenpäin. Mutta Buck tiesi – ja sen tiesivät muuten kaikki koirat – mitä juuri oli tapahtunut mäntypuuvyön takana.