Kitabı oku: «Erämaan kutsu», sayfa 5

V.
Tien vaivat

Kolmekymmentä päivää oli kulunut Dawsonista lähdettyä, kun posti saapui Skaguayhin Buckin ja hänen toveriensa kuljettamana. He olivat kaikki surkeassa tilassa, kuluneita ja voimattomia. Buckin sataneljäkymmentä naulaa oli kutistunut sadaksiviideksitoista. Ja hänen toverinsa olivat laihtuneet suhteellisesti enemmän, vaikka heillä kaikilla alkujaan oli ollut kevyempi ruumis. Teeskentelijä Pike, joka vilpillisen elämänsä aikana usein oli menestyksellä tekeytynyt ontuvaksi, nilkutti nyt todella. Sol-leks ontui myöskin ja Dubin toinen lapa oli vahingoittunut.

Kaikkien jalat olivat pahoin kolhitut. Oli kuin olisivat ne kadottaneet kaiken kimmoisuutensa ja joustavuutensa. Jalat laskettiin raskaasti, melkein vastenmielisesti maahan ja tämä teki päivämatkat kaksinverroin väsyttäviksi. Ei ollut mitään muuta vikaa kuin että eläimet olivat kuolemanväsyneitä. Mutta se ei ollut kuolemanväsymys, joka johtuu lyhyestä, kiivaasta ponnistuksesta ja joka muutaman tunnin levolla on autettu – se oli kuolemanväsymys, joka tulee pitkällisestä, uutterasta voimainkulutuksesta useiden kuukausien ankarassa työssä. He eivät kyenneet enää toipumaan, heillä ei ollut enää mitään voimia varalla. Kaikki oli tullut käytetyksi, joka hitunen. Joka lihas, joka säie, joka solu oli väsynyt, kuolemanväsynyt, mikä oli aivan luonnollista. Vähemmässä kuin viidessä kuukaudessa olivat he kulkeneet kaksituhattaviisisataa penikulmaa ja viimeisillä kahdeksallatoistasadalla levänneet vain viisi päivää. Postin saapuessa Skaguayhin olivat koirat menehtymäisillään. Ne jaksoivat tuskin pitää köydet jännityksissä ja alamäissä töin tuskin voivat pysytellä reen edessä.

"Kas niin, ripeästi nyt, te väsyneet eläinparat haavottuneine jalkoinenne," huudahteli ajaja rohkaisevasti Skaguayn pääkatua pitkin kuljettaessa. "Matka loppuu, näettekös. Ja nyt me lepäämme oikein kauan. Vai mitä? Kyllä, ihan varmaan lepäämme oikein perusteellisesti."

Ajajat kaipasivat itse lepoa. He olivat kulkeneet tuhatkaksisataa penikulmaa kahden päivän lepoineen ja kaikkien järjen ja oikeuden sääntöjen mukaan olivat he ansainneet jonkun ajan lomaa. Mutta kun sellainen joukko miehiä oli syöksynyt Klondykeen ja niin suuri joukko morsiamia, vaimoja ja sukulaisia ei ollut lähtenyt mukaan, niin että posti näille tiettömille seuduille ja sieltä pois kasvoi suunnattomasti. Ja sitten oli myöskin virallisia käskyjä kuljetettavana. Uusia Hudson-Bay-koiravaljakkoja asetettaisiin niiden sijaan, jotka eivät kyenneet palaamaan. Nämä kykenemättömät tietysti hyljättäisiin ja koska koirat rahoihin verraten eivät merkinneet mitään, myytäisiin ne.

Kolme päivää kului ja sillä ajalla Buck tovereineen vasta oikein tunsi, kuinka väsyneitä ja voimattomia he olivat. Neljännen päivän aamuna tuli kaksi miestä Yhdysvalloista ja osti ne valjaineen päivineen pilkkahinnasta. Miehet nimittivät toisiaan "Haliksi" ja "Charlesiksi". Viimemainittu oli keski-ikäinen, vaaleaihoinen mies, heikkoine, vetisine silmineen, rohkeasti ylöspäin kiverrettyine viiksineen, jotka muodostivat kuin jonkinlaisen oikaisun veltosti alasriippuvalle suulle. Hal oli yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotias nuorukainen. Hänellä oli suuri revolveri ja valtava metsästyspuukko vyössä, joka oli aivan täpötäynnä ladattuja patruunia. Tämä vyö oli enin silmiinpistävä hänessä. Se oli hänen täydellisesti kiistämättömän vihreän nuoruutensa selvänä todisteena. Molemmat nämä miehet eivät selvästikään olleet omissa oloissaan, ja miksi sellaiset henkilöt lähtevät seikkailemaan Pohjolaan, kuuluu niihin salaperäisiin kysymyksiin, joihin ei koskaan voi saada vastausta.

Buck kuuli hierottavan kauppaa, näki jätettävän rahoja hallinnon asiamiehelle ja tiesi samassa skotlantilaisen "puoliverisen" ja muiden postinkuljetusajajien nyt katoavan hänen elämästään samalla tavoin kuin Perrault ja François ja ne muut ennen heitä. Kun Buck tovereineen tuli uusien omistajien leiriin, näki hän heti kaiken olevan siellä hutiloitua. Teltta oli huonosti pystytetty, pesemättömiä vateja ja kuppeja oli siellä ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Siellä näki hän myöskin naisen. Molemmat miehet kutsuivat häntä "Mercedeseksi". Hän oli Charlesin kanssa naimisissa ja Halin sisar – kokonaisuudessaan siis pieni, sievä perheseurue.

Buck katseli tarkkaavaisesti, kun he alkoivat purkaa telttaa ja kuormittaa rekeä. He ponnistelivat aikalailla, mutta umpimähkään ja järjestyksettä. Teltta vieritettiin huolimattomaksi kääreeksi, kolme kertaa niin suureksi kuin olisi pitänyt olla. Tinavadit ja kupit pakattiin pesemättöminä. Mercedes juoksi aina toisten tielle, puheli ja lörpötteli lakkaamatta neuvoen ja oikaissen. Kun he olivat asettaneet vaatesäkin reen etupäähän, väitti hän, että sen paikka oli perässä. Ja kun he olivat muuttaneet säkin sinne ja panneet pari muuta käärettä sen päälle, keksi hän joukon unhoitettuja tavaroita, joita oli mahdoton asettaa muualle kuin juuri siihen säkkiin ja niin täytyi heidän purkaa kaikki uudestaan.

Kolme miestä lähiteltasta tuli ja katseli heitä virnistellen ja toisilleen silmää iskien.

"Teillähän on oikein rutosti tavaraa mukananne", sanoi yksi heistä, "eipä silti, että se minulle kuuluisi, mitä te teette, mutta en minä ainakaan ottaisi tuota telttaa mukaani, jos olisin teidän sijassanne."

"Mahdotonta! Kerrassaan mahdotonta!" huudahti Mercedes kohottaen kätensä ylöspäin somasti nyreissään. "Mitenkä maailmassa tulisin toimeen ilman telttaa?"

"Meillä on kevät, eikä tänä vuonna enää tule kylmää", vastasi mies.

Hän ravisti päätään varman näköisenä, ja Charles ja Hal latoivat viimeiset kääreet tavattoman suuren kuorman päälle.

"Ajatelkaas, jos se romahtaa", sanoi eräs katselijoista.

"Miksikä se sen tekisi?" kysyi Charles lyhyesti.

"Oh, kyllä se hyvin menee, kyllä se menee hyvin", kiiruhti toinen sanomaan nöyrällä äänellä. "Minä vain ihmettelin, siinä kaikki. Arvelin sen näyttävän hiukan raskaalta sieltä päältäpäin."

Charles käänsi hänelle selkänsä ja veti köyttötouvin niin lujaan kuin taisi, joka ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi.

"Ja koirat luonnollisesti voivat kiskoa kaiken päivää tuota konkkaronkkaa perässään", sanoi miehistä se, joka ensin oli puhunut.

"Luonnollisesti", selitti Hal jääkylmällä kohteliaisuudella ottaen ohjaustangon toiseen käteensä ja toisella heiluttaen piiskaa. "Hei!" huusi hän. "Hei! – liikkeelle siellä!"

Koirat asettivat rinnushihnat rintaa vasten, kiskoivat ja rehkivät kaikin voimin muutamia sekunteja, mutta sitten heittivät sikseen. Niiden oli mahdoton saada rekeä paikaltaankaan liikahtamaan.

"Laiskat elukat – minä totisesti opetan teille!" kirkui Hal valmistautuen löylyttämään niitä piiskalla.

Mutta nyt asettui Mercedes väliin ja huusi: "Oh, Hal, Hal – sinä et saa!" Ja hän tarttui piiskaan kiskoen sen veljensä kädestä. "Raukat eläinparat! Ja nyt saat sinä luvata minulle, ettet ole paha niille koko matkalla, muuten en astu askeltakaan eteenpäin."

"Kyllä, sinä ymmärrät erinomaisesti koiria, sinä", vastasi veli pilkallisesti. "Ja minä pyydän, että jätät minut rauhaan. Koirat ovat laiskoja, sanon minä sinulle, ja niitä täytyy piiskata saadakseen niitä tekemään jotain. Se on niiden luonto. Kysy keneltä tahansa. Kysy noilta miehiltä."

Mercedes katsahti rukoilevin silmäyksin noihin kolmeen katselijaan. Hänen kauniista kasvoistaan saattoi lukea syvää osanottoa toisten tuskiin.

"Ne ovat veteliä kuin vesi, jos tahdotte tietää", vastasi muuan miehistä. "Tyystin kuluneita, juuri sitä ne ovat. Ne tarvitsevat lepoa."

"Oh – eikö helvetissä!" kaikui Halin parrattomain huulien välistä. Ja veljen kirouksen kuullessaan pääsi Mercedeseltä suruisa, tuskallinen "oh!"

Mutta hän oli ylpeä, häilyväinen olento ja nyt kiiruhti hän samassa puolustamaan veljeänsä. "Älä huoli, mitä tuo mies sanoo", vastasi hän terävästi. "Sinä ajat meidän omia koiriamme ja teet luonnollisesti niinkuin parhaimmaksi näet."

Hal sivalsi koiria uudelleen piiskalla. Ne heittäytyivät koko painollaan rinnushihnoja vasten, painoivat käpälät syvälle lumiahdokseen, notkistivat ruumistaan ja vetivät kaikin voimin. Mutta reki seisoi liikkumattomana kuin kiinni naulattuna. Pari kertaa turhaan yritettyään lakkasivat läähättävät koirat ponnistuksistaan. Piiska viuhui raivoisasti niiden selässä ja nyt sekaantui Mercedes taas asiaan. Hän heittäytyi kyyneleet silmissä polvilleen Buckin eteen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Te raukat eläinparat!" kertasi hän sääliväisesti, "miksi te ette yritä oikein ankarasti? Silloin pääsisitte selkäsaunasta." Buck ei pitänyt hänestä, mutta tunsi itsensä liian kurjaksi jaksaakseen vastustaa pitäen hänen asiaansekaantumistaan päivän ikävyyksiin kuuluvana.

Muuan katselijoista, joka tähän asti oli purrut hampaitaan yhteen tukahduttaakseen pahat sanat, avasi nyt suunsa ja sanoi:

"En minä välitä rahtuakaan, mitä teistä tulee, mutta koirain vuoksi tahdon sanoa teille, että voisitte paljon auttaa niitä irroittamalla reen. Jalakset ovat kiinni jäätyneet. Heittäytykää koko painollanne ohjaustankoa vasten, ensin oikealle, sitten vasemmalle, niin saatte jalakset irti."

Ja nyt koetettiin kolmannen kerran, sittenkun Hal neuvoa noudattaen oli saanut jäätyneet jalakset irroitetuiksi. Liiaksi kuormitetut, kömpelöt ajoneuvot pantiin liikkeelle ja Buck tovereineen ponnisteli raivoisasti piiskanläjähdysten sataessa heidän selkäänsä. Sadan yardsin päässä mutkaantui tie laskeutuen jyrkkänä suurkadulle. Olisi tarvittu kokenutta miestä pitämään korkeaksi ja raskaaksi kuormitettua rekeä pystyssä tässä mäessä ja Halissa ei ollut miestä siihen. Heidän kaartaessaan tien mutkaa kaatui reki kumoon ja puolet kuormasta putosi huonosti pingoitettujen vetoköysien välistä. Koirat eivät pysähtyneet. Keventynyt reki laahasi sivulla heidän jälessään. He olivat harmistuneita huonosta kohtelusta ja kohtuuttoman raskaasta kuormasta. Buck oli aivan raivoissaan. Hän juoksi täyttä laukkaa ja toiset perässä. Hal kirkui: "Pysähtykää! Malttakaa!" mutta sitä ne eivät kuunnelleet. Hänen täytyi aika lailla juosta saavuttaakseen ne, mutta kompastui ja kaatui. Kumoon kaatunut reki kitisi hänen edessään ja koirat syöksyivät katua ylöspäin suureksi hauskuudeksi Skaguayn asukkaille, kuormaston tavaroiden sinkoillessa pitkin katua.

Armeliaat ihmiset ottivat kiinni koirat ja kokosivat hävinneet tarvekalut ja antoivat myöskin hyviä neuvoja. Puolta pienempi kuormasto ja kaksin verroin enemmän koiria pitäisi olla, jos matkustavaiset tahtoivat päästä Dawsoniin, sanottiin. Hal, hänen sisarensa ja lankonsa kuuntelivat vastahakoisesti, mutta alkoivat vihdoin tarkastaa kuormastoa. Ja nyt tuli sieltä päivän valoon suuri määrä säilykkeitä, jotka herättivät hauskuutta katselijoissa, sillä sellaisella matkalla ei totisesti saa ajatellakaan säilykkeitä. "Ja täällä on huopia kokonaisen hotellin tarpeiksi", huudahti muuan miehistä, joka nauraen auttoi heitä. "Puolet näistä on jo liikaa – luopukaa niistä. Ja jättäkää myöskin teltta ja kaikki kupit ja vadit – kenen luulette pesevän niitä teille siellä? Herra Jumala, te olette varmaan luulleet saavanne matkustaa rautatien salonkivaunussa."

Ja nyt seurasi kaiken joutavan järkähtämätön karsinta. Mercedes purskahti itkuun hänen vaatesäkkejänsä poisheitettäessä ja toinen esine seurasi toistaan. Hän itki kaikkea yleensä ja jokaista erityistä esinettä erittäin. Hän pani kätensä ristiin polvien ympäri ja huojuttelihe edestakaisin mitä sydäntävihlovimmassa epätoivossa. Mutta nyt hän ei myöskään kulkisi tuumaakaan etemmäksi – ei, vaikka olisi tusina Charleseja. Hän vetosi kaikkeen ja kaikkiin, eikö hän tehnyt oikein, mutta kuivasi lopuksi silmänsä ja alkoi heitellä pois kaikkea mahdollista, vieläpä välttämättömän tarpeellisiakin esineitä. Ja tällä tavoin läpikäytyään omat varustuksensa, ryhtyi hän samalla innolla pitämään huolta seuralaistensa tavaroista raivoten kuin pyörremyrsky toisten keralla.

Tämä karsinta oli supistanut kuormaston puoleen, mutta se oli vieläkin peloittavan suuri. Illalla lähtivät Charles ja Hal yhdessä ja ostivat kuusi kappaletta maahan tuotuja koiria. Alkujaan valjakossa oli ollut kuusi vetokoiraa, ennätysmatkalla oli ostettu Rink Rapidsissa Teck ja Koona, yhteensä oli koiria siis nyt neljätoista. Mutta uudet tulokkaat eivät kelvanneet juuri mihinkään, vaikka niitä maahan tulon jälkeen oli harjoitettu. Kolme niistä oli lyhytkarvaista pointeria, neljäs newfoundlantilainen ja molemmat muut mongrelkoiria, sekarotua. Heillä ei näyttänyt olevan käsitystä mistään, näillä uusilla tulokkailla. Buck tovereineen katseli heitä vastenmielisesti ja vaikka hän hyvin pian opetti heidät tietämään paikkansa ja mitä heidän ei pitänyt tehdä, oli hänen mahdoton opettaa heille, mitä piti tehdä. He eivät edes halukkaasti menneet valjaisiin. Lukuunottamatta molempia mongreleja, olivat he kaikki päästään pyörällä ja alakuloisia tuon merkillisen, villin ympäristön vaikutuksesta, johon heidät oli muutettu sekä kokemastaan huonosta kohtelusta. Ja molemmissa mongreleissa ei ollut oppivaisuuden eikä taipuvaisuuden varjoakaan – luu oli heissä ainoa, jonka saattoi taittaa.

Näine toivottoman ymmälle joutuneine uusine tulokkaineen ja vanhoine valjakkoineen, jotka olivat tyysten kuluneet melkein keskeytymättömässä kahdentuhannenviidensadan penikulman vaelluksessa, näyttivät matkan toiveet kaikkea muuta kuin valoisilta. Molemmat langokset olivat kuitenkin erittäin hauskalla tuulella. Ja ylpeitä he olivat myös. Sillä vaikuttivathan he kerrassaan mahtavilta matkustaessaan neljinetoista koirineen! He olivat nähneet toisia rekiä lähtevän solan yli Dawsoniin, mutta eivät koskaan olleet nähneet kenelläkään niin useata koiraa. On tosin jo napamatkan luonteessa syy, miksi ei pidä antaa neljäntoista koiran vetää rekeä, sillä eihän yhteen rekeen mahdu ruokaa neljälletoista koiralle. Mutta sitä eivät Charles eikä Hal tienneet. He olivat laskeneet kaiken etukäteen lyijykynän ja paperin avulla – niin ja niin paljon tarvitsee yksi koira – niin ja niin monta koiraa – niin ja niin monta päivää – joka oli todistettava. Mercedes katseli heidän olkapäittensä yli ja nyökkäsi rikkiviisaana. Sehän oli kaikki niin yksinkertaista.

Myöhään seuraavana aamuna kulki Buck katua ylöspäin pitkän valjakon etunenässä. Ei mitään virkeyttä ollut näissä vetäjissä – ei eloa eikä halua hänessä eikä tovereissaan. He alkoivat matkansa aivan kuolemanväsyneinä. Neljä kertaa oli hän kulkenut tuon pitkän rantakaupungin ja Dawsonin välisen matkan ja tietoisuus siitä, että hänellä nyt jälleen oli tämä matka edessään – niin väsynyt ja lopen rasittunut kuin oli – teki hänen mielensä katkeraksi. Hän ei tehnyt työtään halusta ja samoin oli toisten koirain laita. Vastatulleet olivat arkoja ja pelästyneitä ja vanhalla valjakolla ei ollut mitään luottamusta omistajiinsa.

Buckilla oli epämääräinen vaisto, etteivät he voisi luottaa näihin molempiin miehiin ja tähän naiseen. Hehän eivät oikeastaan tienneet, miten mitäkin oli tehtävä, ja ajan kuluessa kävi selväksi, etteivät he oppisikaan tietämään. He olivat kaikessa velttoja ja huolimattomia, ilman järjestystä sekä kuria. He tarvitsivat puolen yötä saadakseen pystyyn hutiloidun teltan, ja puolen aamupäivää meni sitä jälleen purettaessa ja rekiä kuormitettaessa, vaikka kaikki tapahtui niin leväperäisesti, että he kaiken päivää olivat täydessä työssä tukkiessaan ja uudelleen asetellessaan tavaroita. Muutamina päivinä he eivät ennättäneet muuta kuin kymmenen penikulmaa. Toisinaan eivät hiiskahtaneet paikaltaankaan. Eikä heidän ainoanakaan päivänä onnistunut taivaltaa enempää puolta siitä matkasta, jota tavallisesti pidetään perustana laskettaessa koirain ruokavarastoa.

Välttämättömyyden pakosta loppuisi siis heidän vetäjäinsä ruoka kesken. Mutta tätä he vielä jouduttivat liian runsaalla ruokinnalla, jonka kautta nälkäruokinta oli pikemmin ovella. Vastatulleilla, joiden ruuansulatus ei ollut alituisesta nälänhädästä harjaantunut ottamaan suurinta mahdollista hyötyä vähästä, oli kohtuuton ruokahalu. Ja kun Hal sitten huomasi perin väsyneitten kantakoirain vetävän huonosti, tuli hän siihen lopputulokseen, että määräannos oli liian niukka. Hän antoi niille kaksinkertaisen annoksen. Ja kaiken lisäksi – kun Mercedes huolimatta kyynelistään ja rukouksistaan ei voinut taivuttaa häntä antamaan niille vielä enempää, varasti hän kapsäkeistä ja antoi salaa. Mutta Buck tovereineen ei tarvinnut ruokaa, vaan lepoa. Vaikka he matkasivat niin hitaasti, oli raskas kuorma oikea koettelemus ja sen raahaaminen vaati ankarasti heidän voimiaan.

Ja sitten alkoi nälkäruokinta. Eräänä päivänä Hal teki sen huomion, että puolet koiranruoasta oli kulunut, vaikka heillä oli vasta neljännes matkaa takanaan sekä ettei rukouksilla eikä rahalla voitaisi lisätä varastoa. Ja nyt vähennettiin koirain annokset tavallista pienemmiksi, jonka ohessa koetettiin pidentää päivämatkoja. Hänen sisarensa ja lankonsa tukivat näitä puuhia, mutta raskas kuorma ja heidän oma kykenemättömyytensä olivat vastuksena. Oli yksinkertainen seikka antaa koirille vähemmän ruokaa, mutta mahdottomuus saada ne ripeämpään kulkuun, kun heidän oma kykenemättömyytensä joutua aamuisin nopeammin matkavalmiiksi esti heidät muutamalla tunnilla pidentämästä päivämatkaa. Ei ollut kylliksi, etteivät he ymmärtäneet hoitaa koiria, he osasivat yhtä vähän pitää huolta itsestään.

Dub oli ensimäinen uhri. Kömpelö varasraukka kun oli – aina hän joutui kiinni ja rangaistiin – oli hän kuitenkin ollut uskollinen työntekijä. Hänen nyrjähtänyt lapaluunsa, jota ei koskaan oltu hoidettu ja joka ei koskaan ollut saanut levätä, kävi yhä pahemmaksi ja pahemmaksi ja viimein ampui Hal hänet suurella revolverillaan. Kerrotaan näillä seuduin, että maahan tuotu koira kuolee nälkään sillä ruoalla, joka maassa syntyneelle on kohtuullinen. Noilla kuudella vastatulleella ei siis ollut muuta neuvoa kuin kuolla, kun eivät saaneet kuin puolet päiväannosta. Newfoundlandilainen menehtyi ensiksi, sen jälkeen nuo kolme lyhytkarvaista pointeria. Mongrelit riippuivat itsepäisemmin kiinni elämässä, mutta niidenkin täytyi lopuksi hellittää.

Tällöin oli kaikki lempeys ja miellyttävyys, joka tapaa olla luonteenomaista eteläisimpien seutujen asukkaissa, kokonaan haihtunut näistä kolmesta matkustajasta. Romanttisuuden hohde, jossa he olivat etäältä nähneet tämän pohjoisnaparetken, oli riistetty pois ja matka todellisuudessa oli heistä liian kova ja koetuksellinen. Mercedes lakkasi itkemästä koiria, koska hänellä nyt aina oli suremista itsessään ja riitelemistä miehensä ja veljensä kanssa. Riitelemiseen he eivät koskaan väsyneet. Heidän ärtyisyytensä johtui heidän surkuteltavasta tilastaan, kasvoi sen keralla ja vihdoin ilmeni suunnattomin mittasuhtein. – Sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jonka usein näkee kovaa työtä tekevissä ja paljon kärsineissä ihmisissä silti pysyessä ystävällisinä tavoissaan ja sanoissaan, ei ollut näillä miehillä eikä tällä naisella. Heillä ei ollut aavistustakaan sellaisesta kärsivällisyydestä. He olivat melkein kangistuneita ja hädässä. Heidän lihaksiaan pakotti, luustoaan pakotti ja sydäntään pakotti. Ja siksi oli heidän puheensa terävää, kovat sanat olivat aamuisin ensimäisiä heidän huulillaan ja viimeisiä iltasin ennen nukkumista.

Charles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen tilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin oikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt joka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes miehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas, lakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi risuja tuleen – kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia – mutta ennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien, äitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien päässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä taiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä, joita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei ole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita kääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen sisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen sytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin Mercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain ajatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita epämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen miehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli tuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.

Mercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi. Hän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu ritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt kohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut olemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä valituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki hän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan säälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän itsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta painoi yli sadankahdenkymmenen naulan – raskas lisätaakka kuormaan, jota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin useita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal pyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat taivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki, vaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.

Kerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät koskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin hemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat kulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan kolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja niin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.

Heidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät välinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota hänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: "täytyy karaistua". Alussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun hänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä koiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan hampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja jäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon ohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka, joka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan nälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti galvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä vatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi, lyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat sulamattomia.

Kaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten etunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää voinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai kartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja kiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat riippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina niissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen lihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli kadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui irtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään ryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin sydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus punanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.

Sama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia luurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä kurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille kuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä tukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes neljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta nahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti lepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen läjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan sammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä, lehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja horjuivat taas eteenpäin.

Tulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut kohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski sillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten leikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen tien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät, että sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana päivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä – Joe, perin kulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain puoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai laiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja surren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään talvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja vihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää kurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat kuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja löytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.

Oli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat huomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski myöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää kesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä ainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli väistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina nousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät uuteen eloon ja taas liikkuivat – esineistä, jotka olivat olleet kuin kuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa. Mahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja viiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat öisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat pikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat metsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa kiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista kohti.

Joka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden kohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen jäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi päältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden jäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa, uhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon paisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen ja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.

Koirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja itkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä, saapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle. Charles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja suurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei virkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun palasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli, vastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin. Mutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä seurattaisi.

"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla epävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme", vastasi Hal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä pitkin. "Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin ja tässä me nyt olemme joka tapauksessa." Viimeinen lause sanottiin ivallisella ja voitonriemuisella äänellä.

"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä", sanoi John Thornton. "Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni, jotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten tahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta."

"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain", sanoi Hal. "Mutta samantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin". Hän kiersi auki piiskansa. "Kas niin – ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!"

Thornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja hänen päähänpistonsa väliin – ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai vähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.

Mutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten ennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt alkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan. Sol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi esimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli epätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen, mutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei koettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska sattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan. Useita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin hillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä viuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.

Ensi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä Halin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun. Mutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen. Samoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli siinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti epämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan joen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka askeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla jäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla ulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet, vaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon oli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit enää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä, alkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli kuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli kuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään tuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään, hyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen ruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui olevan jossain niin etäällä…