Kitabı oku: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä», sayfa 6

X.
LIPUN KANNOSSA

"Lipun kantaminen" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja tunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin ulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee öisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin Länsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin Embankmentin ja Hyde Parkin väliä.

Satoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista tulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään. Kadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä olivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain epätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville naisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän sanaa "epätoivoisesti", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat kodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja useimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät vuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi nälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa, sepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä. Hyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän lämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta alle nollan – Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut mitään "lipun kannon" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja likomärkänä.

Kadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen mentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä, jotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä miehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa tuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen käytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia, ja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä johtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli viimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.

Kello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja senjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät rakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla saadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.

Erään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä ihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan Piccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt olevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai olla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen tilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä oli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut sitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja keskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä toiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja kellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin rautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen täytyi olla aivan likomärkänä.

Kello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön nuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä työtä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi etsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.

Ja niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia myöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki ja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia myöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama poliisi minulle ärähti: "Hei, sinä siinä, ala laputtaa."

Minä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran toisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies ajamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut torkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa (joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja keksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi pimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.

"Tule", sanoin. "Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua."

"Mitä?" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. "Siitä saisi kolme kuukautta. En perhana tulekaan." Myöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai viisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen nuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.

"Kiivetäänpäs aidan yli", ehdotin hänelle, "ja ryömitään pensastoon nukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä."

"Älä luule", vastasi hän. "Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä pitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta."

Kylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista, jotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut aivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään kirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana tosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja pojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu. Porttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja "kantavat lippua".

"Minä olin alhaalla holveissa", kiukutteli muuan toinen nuorukainen. "Holveilla" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli kaartuvat sillat alkavat. "Minä olin alhaalla holveissa kaikkein pahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta minä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla on täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin: 'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'"

"Lipun kannossa" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa maineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen, ja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin Green Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki väsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet miehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade heitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.

Ja nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta ja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin arvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat kävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja käytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä tarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta on, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta mitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello viideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän tarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän nukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei ole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua aikaisemmin yöllä?

Tässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi samana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin näitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä, aurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä vaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista ilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia, siivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän, olisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.

Senpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte Lontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja nurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka mieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että ne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko pitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.

XI.
PIHTI

Mutta koko yön "lippua kannettuani" minä en nukkunut Green Parkissa aamun koitteessa. Olin tosin ihoa myöten märkänä, enkä ollut nukkunut neljäänkolmatta tuntiin; mutta halusin jatkaa työnhaussa olevan pennittömän miehen seikkailua, ja senvuoksi minun täytyi etsiä ensiksikin aamiaista ja sitten työtä.

Yöllä olin kuullut puhuttavan Thamesin Surrey-puolella olevasta paikasta, jossa pelastusarmeija joka sunnuntai-aamu antoi aamiaista "pesemättömille". (Ja sivumennen sanoen "lipun kantajat" ovat pesemättömiä aamulla, eikä heissä muutenkaan, ellei sada, paljon pesun jälkiä näy.) Tämäpä käy, ajattelin – aamiaista aamulla, ja sitten koko päivä työnhakuun käytettävissä.

Se oli vaivalloista kulkua. Laahustin väsyneitä jalkojani St. James Streetiä alaspäin pitkin Pall Mall-katua, sivu Trafalgar-torin Strandille. Kuljin Waterloon siltaa Surreyn puolelle, poikkesin Blackfriars Roadille päätyen lähelle Surreyn teatteria ja saavuin pelastusarmeijan majoille ennen kello seitsemää. Tämä oli "pihti". Ja "pihdillä" katukielessä tarkoitetaan paikkaa, mistä saattaa saada vapaan aterian.

Siellä oli kirjava joukko viheliäisiä hylkyjä, jotka olivat viettäneet yönsä sateessa. Sitä kauheata kurjuutta! Ja sitä kurjuuden paljoutta! Vanhoja miehiä, nuoria miehiä, kaikenlaisia miehiä ja vielä poikia päälle päätteeksi, kaikenlaisia poikia. Toiset torkkuivat seisaallaan, kymmenkunta oli ojentautunut kiviportaille mitä kiduttavimpiin asentoihin, kaikki olivat sikeässä unessa, ja heidän ruumiittensa iho paistoi punaiselta ryysyjen rei'istä ja ratkeimista. Ja kadulla molemmin puolin majaa ja vastapäisellä puolella katua koko korttelin pituudelta kumpaankin suuntaan oli jokaisella rappusella kaksi kolme olentoa, kaikki nukkuen, pää riippuen polvien varassa. Ja muistettava on, että aika ei ollut mitenkään ankara Englannissa. Asiat luistivat, niinkuin ne tavallisesti luistavat, eikä aika ollut huono ellei hyväkään.

Ja sitten tuli poliisi. "Tiehenne siitä, haisevat siat. Niin, niin, tarsikaa tiehenne!" Ja niinkuin sikoja hän ajoi heitä ovenpielistä ja sirotti heidät kaikkiin suuntiin pitkin Surreytä. Mutta tavatessaan portailla nukkuvan joukon hän ällistyi. "Siivotonta!" huudahti hän. "Inhoittavaa! Ja vielä sunnuntaiaamuna! Kaunista katseltavaa! Hei, hei! Tiehenne siitä, kirotut vetelykset!"

Se oli todella siivotonta katsella. Minua itseänikin inhoitti. Enkä olisi sallinut tyttäreni ryvettää silmiänsä sellaista katselemalla enkä laskenut häntä puolta mailia lähemmäksi; mutta siinäpä sitä ollaan, eikä voi muuta sanoa kuin "mutta".

Poliisimies läksi omia teitään, ja me patouduimme jälleen yhteen kuin kärpäset hunajakakun ympärille. Sillä olihan meitä odottamassa sangen harvinainen asia, aamiainen. Emmepä olisi voineet sen kiinteämmin ja epätoivoisemmin yhteen rynnistäytyä, vaikka olisi miljoonan dollarin seteleitä jaeltu. Toiset ehtivät jo uudelleen torkahtaa, kun sama poliisimies tuli takaisin, ja taas meidät siroteltiin hajalle, mutta vain uudelleen palataksemme, kun väylä oli selvä.

Puoli kahdeksalta pikku ovi avautui ja pelastusarmeijan sotilas pisti päänsä ulos. "Hullutusta tukkia tie tuolla tavalla", sanoi hän. "Ne, joilla on lippu, saavat tulla sisälle nyt, ne, joilla ei ole, saavat tulla kello yhdeksän."

Siinä se oli aamiainen. Kello yhdeksän. Puolitoista tuntia vielä. Niitä miehiä, joilla oli lippu, kadehdittiin kovasti. He saivat käydä sisälle, saivat pestä itsensä sekä istua lepäämään aamiaiseen asti, kun taas me saimme odottaa samaa aamiaista kadulla. Lippuja oli jaeltu edellisenä yönä kaduilla ja Embankmentin varrella, eikä niiden haltijaksi ollut päässyt ansiosta, vaan onnesta.

Puoli yhdeksältä laskettiin taas sisälle useita lippumiehiä, ja yhdeksältä pieni portti avattiin meille toisille. Me pusertauduimme jollakin tavoin läpi ja havaitsimme olevamme pihassa yhteensullottuina kuin sillit. Monissa paikoissa olen saanut tehdä työtä suurukseni puolesta, kuten kulkuripäivinäni Suuressa Lännessä; mutta en ole milloinkaan aamiaisesta niin ankaraa vaivaa nähnyt kuin tästä. Yli kaksi tuntia olin odottanut ulkona ja runsaan tunnin odottelin vielä tällä täyteen sullotulla pihamaalla. En ollut saanut mitään syödäkseni illalla ja olin heikko ja uupunut, ja märkien vaatteiden ja likaisten ruumiiden haju, joka höyrysi tunkkaantunutta eläimellistä kuumuutta ja piiritti kiinteästi minua, melkein pani minut yökkimään. Niin tiheään olimme sullotut, että useat miehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nukkuivat sikeästi seisaallaan.

Pelastusarmeijasta en yleensä tiedä paljoa, ja miten tässä sitä arvostelenkin, se koskee vain sitä pelastusarmeijan erikoista ryhmää, joka toimii Blackfriars Roadin varrella lähellä Surreyn teatteria. Ensiksikin on yhtä julmaa kuin tarpeetontakin seisottaa koko yönsä liikkeellä olleita miehiä yhä edelleen tuntikausia. Me olimme heikkoja, nälkäisiä ja uuvuksissa yön koettelemuksista ja unen puutteesta, mutta kuitenkin saimme yhä seistä, seistä ja seistä ilman järjellistä syytä.

Merimiehiä oli runsaasti tässä joukossa. Minusta näytti, että joka neljäs mies etsiskeli laivaa, ja lopuksi havaitsin heissä ainakin kymmenkunta amerikkalaista merimiestä. Tiedustellessani, kuinka he olivat joutuneet "matalikolle", jokainen mies kertoi saman jutun, mikä, sikäli kuin tunsin meriasioita, tuntui todelta. Englantilaiset laivat pestaavat merimiehensä matkakaupalla, mikä merkitsee kiertomatkaa, kestäen joskus kolmekin vuotta; eivätkä miehet voi erota eivätkä saada työtodistustaan, ennenkuin ovat saapuneet lähtösatamaan Englantiin. Heidän palkkansa on pieni, ruokansa huono ja kohtelunsa vieläkin huonompi. Varsin usein heidän kapteeninsa tosiasiallisesti pakottaa heidät karkaamaan uudessa maailmassa tai siirtomaissa ja jättämään sievät palkkarahansa nostamatta – kapteenin, laivanisäntien tai kummankin varmaksi voitoksi. Mutta tapahtuipa se yksin tästä syystä taikka ei, varmaa on, että suuret joukot heistä karkaavat. Kotimatkaa varten laivaan pestataan senvuoksi keitä merimiehiä vain rannalta tavataan. Nämä miehet saavat hiukan korkeamman palkan kuin muualla maailmassa maksetaan, mutta heidän täytyy suostua eroamaan palveluksesta Englantiin saavuttaessa. Syy on ilmeinen: olisihan huonoa taloudenpitoa pestata heidät pitemmäksi ajaksi, koska merimiehen palkat ovat pienet Englannissa ja Englanti on aina joutilaita merimiehiä tulvillaan. Tämä selvitti täydellisesti, miksi amerikkalaisia merimiehiä oli pelastusarmeijan majoilla. Päästäkseen "matalikolta" ulkomaisessa paikassa he olivat tulleet Englantiin, mutta vain joutuakseen uudelleen "matalikolle" kaikkein "ulkomaisimmassa" paikassa.

Parisenkymmentä amerikkalaista oli joukossa, ja ei-merimiehet olivat "kuninkaallisia kulkureita", miehiä, joiden toverina oli tuuli, koko maailman kulkuri. He olivat kaikki hyvällä tuulella, ottaen vastoinkäymisensä reippain mielin, mikä on heidän päätunnusmerkkinsä eikä milloinkaan näytä heistä luopuvan; mutta silti he noituivat Englantia synkin vertauksin, jotka tuntuivat sangen virkistäviltä, kuukauden päivät kuunneltuani vain kuvaköyhiä ja yksitoikkoisia itäpääläis-kirouksia. Lontoolaisella on yksi kirosana, yksi ainoa vain, riettain koko kielessä, ja sitä hän käyttää kaikissa tilaisuuksissa. Aivan toista on Lännen kirkas ja kuvarikas kiroaminen, joka pikemminkin on pilkallista kuin rietasta. Jos kerran ihmisten täytyy kiroilla, niin pilkka on parempi kuin säädyttömyys; siinä on jonkinlaista rohkeutta, seikkailuhalua ja uhmaa, joka on parempi kuin silkka riettaus.

Siellä oli muuan amerikkalainen kuninkaallinen kulkuri, jonka huomasin varsin herkulliseksi. Ensin havaitsin hänet kadulla, jossa hän nukkui erään oven pielessä pää polville painuneena, mutta päässä hattu, jota ei tapaa itäpuolella valtamerta. Kun poliisimies hääti hänet tielle, hän nousi hitaasti ja välinpitämättömästi, katsahti poliisimieheen, haukotteli ja venyttelihe, katsoi jälleen poliisiin aivan kuin ei olisi tietänyt, aikoiko totella vai ei, ja löntysti sitten kiirettä pitämättä katukäytävälle. Aluksi olin varma siitä, mistä hattu oli peräisin, ja nyt tiesin hatun pitäjänkin kotimaan.

Tungoksessa pihamaalla jouduin hänen vierelleen ja puutuimme pitkiin juttuihin. Hän oli kulkenut Espanjat, Italiat, Sveitsit ja Ranskat ja suorittanut käytännössä melkeinpä mahdottoman teon kulkemalla "jäniksenä" kolmensadan mailin matkan Ranskan rautatiellä, joutumatta perilläkään kiinni. Missä minä olin oleillut? kysyi hän. Ja kuinka olin onnistunut pääsemään pötkölleni? – mikä tarkoitti nukkumapaikkaani. Tunsinko jo pyyntipaikat? Hän aikoi niihin perehtyä, vaikka maaseutu oli "nyrkit pystyssä" ja kaupungit "potkivat pyllylle". Vaivalloista, eikö ollut? Ei voinut "rouhia" (kerjätä) missään joutumatta "nipistyksiin". Mutta hänpä ei aikonut antautua. Buffalo Billin näyttely oli tulossa meren tälle puolen, ja mies, joka osasi ajaa kahdeksaa hevosta, oli varma paikastaan milloin tahansa. Nämä "lökähousut" täällä eivät ymmärtäneet hajuakaan muun kuin enintään kaksivaljakon ajosta. Mikäpä oli minunkaan täällä oleillessa ja odotellessa Buffalo Billiä? Hän oli varma, että voisin jotenkin keinotella itseni joukkoon.

Lopultakin veri on vettä sakeampaa. Me olimme saman maan ihmisiä ja muukalaisia vieraalla maalla. Minä olin lämmennyt nähdessäni hänen kuhmuisen, vanhan hattunsa, ja hän halusi huolehtia minun hyvinvoinnistani kuin olisimme olleet veriveljet. Vaihdoimme kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, jotka koskivat Englantia ja sen kansan tapoja, keinoja, millä saada ruokaa ja yösijaa, ynnä muuta sen sellaista, ja erosimme todella pahoilla mielin siitä, että täytyi jättää hyvästi.

Erityisesti pisti tässä joukossa silmään sen lyhytkasvuisuus. Vaikka minä olen vain keskipituinen, katselin kuitenkin yhdeksän pään yli joka kymmenestä. Maassa syntyneet olivat kaikki lyhyitä, samoinkuin vierasmaalaiset merimiehetkin. Ainoastaan viisi tai kuusi oli joukossa sellaista, joita saattoi sanoa pitkiksi, ja ne olivat skandinaaveja ja amerikkalaisia. Pisin mies oli kuitenkin poikkeuksena. Hän oli englantilainen, vaikka ei Lontoosta. "Henkivartion kokelas", sanoin hänelle. – "Sinäpä sen sanoit, toveri", oli vastaus, "olen palvellut kotvan siinä, ja asiain näin ollen olen siinä pian uudelleen".

Tunnin verran seisoimme levollisina tässä täyteen sullotussa pihassa. Sitten miehet alkoivat käydä rauhattomiksi. Alkoi tuntua työntämistä ja sysimistä eteenpäin, ja kuului leppeätä äänten sorinaa. Ei kuitenkaan mitään karkeata eikä vihamielistä, ainoastaan väsyneiden ja nälkäisten miesten levottomuutta. Sillä hetkellä tuli joku adjutantti näkyville. Minä en hänestä pitänyt. Hänen silmänsä eivät olleet hyvät. Hänessä ei ollut mitään nöyrää galilealaista, mutta ylen paljon sitä sadanpäämiestä, joka sanoi: "Sillä minä olen myös ihminen toisen vallan alla ja minun allani on sotamiehiä ja sanon tälle: Mene, ja hän menee, ja toiselle: Tule, ja hän tulee, ja palvelijalleni: Tee tämä, ja hän tekee."

No niin, hän katseli meitä juuri sillä tavalla, ja häntä lähinnä olevat lannistuivat. Sitten hän koroitti äänensä:

"Lopettakaa mutinanne heti taikka minä käännytän teidät ympäri ja marssitan teidät ulos, ettekä saa aamiaista."

En voi kirjoittamalla kuvailla sitä sietämätöntä tapaa, jolla hän tämän sanoi. Hän näytti minusta tahtovan ilmaista olevansa mahtava mies, joka pystyi sanomaan puolituhantiselle ryysyläisjoukolle: "Te saatte syödä tai olla nälissänne, aivan niinkuin minä tahdon."

Kieltää meiltä aamiaisemme seisottuamme tuntikausia. Se oli kamala uhkaus, ja sitä heti seuraava säälittävän arkamainen hiljaisuus osoitti sen kamaluutta. Ja se oli raukkamainen uhkaus. Me emme voineet iskeä takaisin, sillä meidän oli nälkä; ja sepä on maailman sääntö, että kun joku toista syöttää, hän on tämän isäntä ja herra. Mutta sadanpäämies – tarkoitan adjutantti – ei ollut tyytyväinen. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän koroitti äänensä jälleen ja uudisti uhkauksensa, vieläpä kovensikin sitä.

Vihdoin meidät laskettiin juhlasaliin, jossa tapasimme lippumiehet peseytyneinä, mutta syömättöminä. Kaikki laskien täytyi meitä olla lähes seitsemänsataa miestä, jotka nyt istuivat – ei lihan eikä leivän ääreen, vaan kuuntelemaan puhetta, laulua ja rukouksia. Siinä istuessamme varmistuin siitä, että Tantalus kärsii monissa muodoissa yhä vieläkin tässä maailmassa. Adjutantti piti rukouksen, mutta minä en sitä ottanut varteen, sillä mieltäni käänsi edessäni oleva kurjuuden joukkokuva. Mutta puhe kävi jotenkin tähän suuntaan: "Saatte juhlia paratiisissa. Ei ole väliä, vaikka kuinka nälkää näkisitte ja kärsisitte täällä, saattehan juhlia paratiisissa, jos nimittäin seuraatte meidän ohjeitamme." Ja niin edespäin. Taitava palanen propagandaa, sellaiseksi sen käsitin, mutta kahdesta syystä se meni hukkaan. Ensiksikin käännytettävät olivat vailla mielikuvitusta ja materialistisia eivätkä ymmärtäneet minkään näkymättömän olemassaoloa, ja he olivat sitäpaitsi saaneet kärsiä helvettiä maan päällä siksi paljon, etteivät osanneet pelätä tulevaakaan helvettiä. Ja toiseksi he olivat väsyneitä ja uupuneita yön unettomuudesta ja sen vaivoista ja kärsivät vielä pitkän odotusseisotuksenkin seurauksia ja olivat nälissään, minkä vuoksi he eivät himoinneet "pelastusta", vaan ruokaa. "Sielun pyydystäjäin" (niin nimittivät nämä miehet kaikkia uskonnollisia yllyttäjiä) pitäisi hiukan tutustua sielutieteen fysiologisiin perusteisiin, jos he haluavat saada ponnistuksillaan jotakin aikaan.

Aikoinaan, kello yhdentoista seuduissa, aamiainen saapui. Sitä ei tuotu lautasilla, vaan paperikääröissä. En saanut niin paljoa kuin olisin halunnut, ja olen varma siitä, että kukaan ei saanut niin paljoa kuin halusi, eipä puoliakaan siitä, mitä halusi ja olisi tarvinnut. Osan leivästäni annoin kuninkaalliselle kulkurille, joka odotti Buffalo Billiä, ja hän tuntui olevan ateriansa lopussa yhtä nälkäinen kuin sen alussa. Tällainen on aamiainen: kaksi leivänviipaletta, pikku-palanen rusinoilla maustettua leipää, jota sanotaan "kakuksi", ohut siukale juustoa sekä kupillinen "vedellä pestyä". Useat miehet olivat odottaneet sitä kello viidestä alkaen, ja kaikki olimme odottaneet vähintään neljä tuntia; sen lisäksi meitä oli paimennettu kuin sikoja, sullottu yhteen kuin silakoita, kohdeltu kuin koiria ja suolattu saarnoilla, veisuulla ja rukouksilla. Eikä sekään vielä riittänyt.

Tuskin oli aamiaisesta päästy (ja siitä päästiin melkein yhtä pian kuin sen ennättää sanoa), kun väsyneet päät alkoivat nuokkua ja torkahdella, ja viidessä minuutissa puolet meistä nukkui sikeästi. Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että meidät laskettaisiin menemään, mutta kyllä pettämättömiä merkkejä pelastuskokouksen järjestämisestä. Katsahdin seinällä olevaan pikku kelloon. Se osoitti viittäkolmatta minuuttia yli yhdentoista. Ohhoh, ajattelin, aika rientää, ja minun täytyy vielä ennättää työn hakuun.

"Tahdon lähteä pois", sanoin parille liereillään pysyneelle miehelle vieressäni.

"Täytyy jäädä jumalanpalvelukseen", oli vastaus.

"Tahdotteko te jäädä?" kysyin.

He pudistivat päätään.

"Noustaan sitten ja sanotaan heille, että haluamme päästä ulos", jatkoin. "Tulkaa."

Mutta nämä olentoraukat olivat peloissaan. Ja niinpä jätin heidät oman onnensa nojaan ja käännyin lähimmän pelastusarmeijalaisen puoleen.

"Tahdon lähteä", sanoin. "Tulin tänne saamaan aamiaista päästäkseni sellaiseen kuntoon, että voin etsiä työtä. En luullut aamiaisen syömiseen menevän näin pitkää aikaa. Minulla on työnsaantimahdollisuuksia Stepneyssä, ja mitä pikemmin lähden, sitä paremmat mahdollisuudet ovat."

Hän oli todella hyvä mies, vaikka häntä hämmästytti pyyntöni. "Mutta", sanoi hän, "mehän alamme pitää jumalanpalvelusta, ja parasta teidän olisi jäädä".

"Mutta sittenhän minulta menee mahdollisuus päästä työhön", väitin.

"Ja työ on minulle nyt kaikkein tärkeintä."

Kun hän oli vain tavallinen sotilas, hän osoitti minut adjutantin puheille, ja adjutantille kertasin syyni, miksi halusin lähteä, ja pyysin kohteliaasti, että hän sallisi minun mennä.

"Mutta se ei käy päinsä", sanoi hän, siveellisesti närkästyen sellaista kiittämättömyyttä. "Mistä pälkähtääkään mieleenne?" ärähti hän. "Onpas se!"

"Tarkoitatteko sanoa, että minä en saa lähteä täältä?" tiedustin.

"Että aiotte pitää minut täällä vasten tahtoani?"

"Sitä tarkoitan", ärähti hän.

En tiedä, mitä olisi voinut tapahtua, sillä minä aloin suuttua myös; mutta "seurakunta" oli "haistanut" asian, ja hän veti minut huoneen nurkkaan ja sitten toiseen huoneeseen. Täällä hän jälleen tiedusti syitäni, miksi halusin lähteä.

"Tahdon lähteä", vastasin, "koska haluan etsiä työtä Stepneyn puolelta ja työnsaantimahdollisuuteni vähenee tunti tunnilta. Kello on nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista. Tänne tullessani en luullut aamiaisen syömiseen kuluvan niin paljon aikaa."

"Teillä on asioimista, niinkö?" ärähti hän. "Liikemieskö te olettekin, vai? Mitäs varten te sitten tänne tulitte?"

"Olin ulkona koko yön ja tarvitsin aamiaista vahvistuakseni työn hakuun. Sen takia tulin tänne."

"Onpas sekin kaunista", jatkoi hän samaan ärtyisään tapaan. "Ei liikemiehen sovi tulla tänne. Te olette anastanut jonkun miesparan aamiaisen täällä, sen olette tehnyt."

Se oli valhe, sillä jokainen odottaja oli päässyt sisälle.

Nyt kysyn, oliko tämä kristillistä tai edes rehellistä? Selvästi ilmaistuani, että olin koditon ja nälissäni ja että halusin etsiä työtä, hän sanoo työn etsintääni "asioimiseksi", minua itseäni liikemieheksi ja keksii siten johtopäätöksen, että liikemies, hyvin toimeentuleva mies, ei tarvitse armeliaisuusaamiaista ja että nauttimalla armeliaisuus-aamiaisen olin ryöstänyt sen joltakin nälkäiseltä orvolta, joka ei ollut liikemies.

Minä nielin sisuni, esitin tosiasiat uudelleen ja selitin selvästi ja täsmällisesti hänelle, kuinka väärässä hän oli ja kuinka hän oli vääristellyt ilmoitukseni. Kun minussa ei ollut mitään perääntymisen merkkiä (ja varmastikin alkoivat silmäni salamoida), hän johti minut rakennuksen perälle, missä avoimella pihalla oli teltta. Samalla ärsyttävällä äänellä hän ilmoitti parille siellä seisovalle sotilaalle, että tässä on mies, jolla on asioita ja joka tahtoo lähteä ennen jumalanpalvelusta.

He hämmästyivät asianmukaisesti, kuinkas sitten, ja ilmaisivat sanomatonta kauhua; hän taas meni telttaan, josta hän toi majurin palatessaan. Yhä samalla ärsyttävällä tavalla, erityisesti korostaen "asioimista", hän esitti asiani komentavalle upseerille. Majuri oli erilaista tekoa mieheksi. Minä pidin hänestä heti hänet nähtyäni ja hänelle esitin syyni samalla tavalla kuin ennenkin.

"Ettekö tietänyt, että teidän tulee jäädä jumalanpalvelukseen?" kysyi, hän.

"En tietenkään", vastasin, "silloin olisin mennyt ilman aamiaistani. Eihän teillä ole missään sellaista ilmoitusta, eikä minulle liioin sitä selitetty tänne tullessani."

Hän aprikoi hetkisen. "Saatte mennä", sanoi hän. Kello oli kaksitoista kadulle päästessäni ja minusta tuntui, kuin olisin päässyt vankilasta. Päivä oli puolilleen kulunut, ja Stepneyhin oli melkoinen matka. Sitäpaitsi oli sunnuntai, ja kuinkapa nälkäinenkään mies kulkisi työn haussa sunnuntaina? Mielestäni olin myös suorittanut ankaran yötyön kaduilla kävellessäni ja ankaran päivätyön aamiaista jonottaessani; siispä vapautin itseni työn haussa olevan nälkäisen nuoren miehen osasta, seisautin omnibussin ja kiipesin vaunuun.

Saatuani partani ajelluksi ja kylvyn painuin aivan alastomana puhtaitten lakanoiden väliin nukkumaan. Kello oli kuusi illalla sulkiessani silmäni. Kun ne jälleen avasin, löivät kellot yhdeksää seuraavana aamuna. Olin nukkunut yhteen menoon viisitoista tuntia. Ja loikoillessani siinä uneliaana aatokseni kääntyi niihin seitsemäänsataan onnettomaan, jotka olin jättänyt jumalanpalvelusta odottamaan. Heitä varten ei ollut kylpyä eikä parranajoa, ei puhtaita lakanoita, ei alastomana loikomista eikä viidentoista tunnin yhtämittaista unta. Jumalanpalveluksen jälkeen taaskin yksitoikkoiset kadut, ennen iltaa leipäkannikan huoli ja pitkä uneton yö kaduilla sekä mielessä pulmallinen aatos, kuinka saisi kannikan taas aamun valjetessa.