Kitabı oku: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä», sayfa 14

XXVI.
JUOPPOUS, KOHTUULLISUUS JA SÄÄSTÄVÄISYYS

Voi sanoa, että Englannin työväenluokka on oluessa liotettu. Se on tehnyt heidät tylsiksi ja tyhmiksi. Heidän kyvykkyytensä on pahoin pilaantunut, ja he menettävät kaiken sen mielikuvituksen, keksimiskyvyn ja näppäryyden, mikä heillä saattaisi olla syntynsä nojalla. Sitä voi tuskin sanoa hankituksi tavaksi, sillä he ovat siihen tottuneet jo varhaisimmassa lapsuudessaan. Lapset syntyvät juoppoudessa, ovat sen saastuttamat jo ennenkuin vetävät ensimmäisen henkäyksensä, tulevat maailmaan väkijuoman maku suussaan ja sen haju sieraimissaan ja kasvavat keskellä sitä.

Kapakoita on kaikkialla. Niitä kukoistaa joka kadunkulmassa ja kulmain välilläkin, ja naiset käyvät niissä melkein yhtä uutterasti kuin miehetkin. Lapsia tapaa sieltä niinikään, odottamassa, milloin isät ja äidit ennättävät kotia, ja he maistelevat vanhempainsa laseista, kuuntelevat karkeata kielenkäyttöä ja turmelevaa keskustelua, käsittävät sen myrkyttävän sisällyksen ja tottuvat irstailuun ja juoppouteen.

"Sopivaisuus" on yhtäläinen valtias työväen kuin porvaristonkin keskuudessa, mutta työväen keskuudessa kapakassa-käynti on sellainen asia, jota ei peitellä. Siihen ei liity mitään arvoa alentavaa eikä häpeällistä, eikä nuori vaimo tai tyttö ollenkaan häpäise mainettaan siellä käymällä.

Muistan, kuinka eräs tyttö kahvilassa sanoi: "En juo koskaan väkeviä kapakassa ollessani." Hän oli nuori, kaunis tarjoilijatar, ja hän selitteli toiselle tarjoilijattarelle erinomaista kunniallisuuttaan ja varovaisuuttaan. "Sopivaisuuden" rajaviivana olivat väkijuomat, mutta nuori puhdas tyttö saattoi vallan hyvin ja vaaratta juoda olutta ja mennä kapakkaan sitä juomaan.

Ei ainoastaan heidän oluensa ole sopimatonta ihmisten juomaksi, vaan myös sikäläiset miehet ja naiset ovat liiankin usein sopimattomia olutta juomaan. Mutta toisaalta taas juuri tämä heidän sopimattomuutensa ajaa heitä sitä juomaan. Heidän ruumiinsa, joka on huonovointinen ja potee ravinnon puutetta sekä liika-asutuksen ja likaisuuden seurauksia, on saanut sairaalloisen himon tähän juomaan, aivan samoin kuin Manchesterin tehtaitten liiaksi rasittuneet työläiset himoitsevat suunnattomia määriä maustettuja kurkkuja ja muuta sellaista luonnotonta ruokaa. Epäterveellinen työnteko ja elämä synnyttää epäterveellisiä makuja ja himoja. Ihmisellä, joka raataa ankarammin kuin hevonen ja asuu ja syö kuin sika, ei voi samaan aikaan olla puhtaita ja terveellisiä aatteita ja mielihaluja.

Kotielämän hävitessä kapakka astuu tilalle. Luonnoton juontihimo ei ole ainoastaan niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat liiasta työstä rasittuneet ja lopen väsyneet, joita vaivaa huono ruoansulatus ja joiden terveydentila muuten on huono ja jotka elämän iljettäväisyys ja yksitoikkoisuus on turruttanut; myöskin kotia kaipaavat miehet ja naiset, joilla ei ole kotielämää, pakenevat kapakan valoon ja pauhuun, turhaan yrittäen siten tyydyttää kodinkaipuutansa. Sillä kun perhe asuu yhdessä ainoassa pienessä huoneessa, on kotielämä mahdoton.

Kun sellaista asuntoa vain päällisinkin puolin tarkastelee, niin havaitsee yhden tärkeän juoppouden syyn. Siinä perhe nousee makuulta aamulla, pukeutuu ja siistii itsensä, isä, äiti, pojat ja tyttäret, ja samassa huoneessa, samassa ahdingossa (sillä huone on pieni) vaimo ja äiti keittää aamiaisen. Ja samassa huoneessa, jonka ilma on raskas ja tunkkaantunut perheen yhteenahdettujen ruumiiden kokoöisestä huokumisesta, se aamiainen sitten syödään. Isä lähtee työhön, vanhemmat lapset kouluun tai kadulle, ja äiti jää konttaavien ja taapertavien pienokaistensa kanssa tekemään kotiaskareitaan – yhä samassa huoneessa. Siellä hän pesee pyykkinsä ja täyttää ahtaat tilat saippuavaahdolla ja likaisten vaatteiden hajulla ja ripustaa sinne katonrajaan märät liinavaatteet kuivamaan.

Illan tullen perhe laskeutuu siellä päivän moninaisten hajujen keskellä "mainioille" makuutiloilleen. Tarkemmin sanoen niin monet kuin mahdollista pinotaan ainoaan vuoteeseen (jos heillä on vuode) ja loput painautuvat permannolle. Ja tällaista on koko heidän elämänsä kulku, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, sillä siinä ei ole koskaan vaihtelua, paitsi milloin heidät häädetään pois. Kun lapsi kuolee, ja jotkut kuolevat välttämättömästi, koska viisikymmentäviisi prosenttia Itäpään lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan, säilytetään ruumista samassa huoneessa. Ja jos he ovat perin köyhiä, sitä täytyy säilyttää sangen kauan, ennenkuin se voidaan haudata. Päivisin se makaa vuoteella, öisin, jolloin elossa olevat tarvitsevat vuoteen, vainaja saa haltuunsa pöydän, josta he aamulla, kun ruumis jälleen on siirretty sänkyyn, syövät aamiaisensa. Joskus lasketaan ruumis hyllylle, joka on heidän ruokiensa säilytyspaikkana. Vain parisen viikkoa sitten muuan Itäpään vaimo valitteli saaneensa näin säilytellä lapsi vainajansa ruumista kolme viikkoa, kykenemättä sitä hautaamaan.

Tällainen nyt kuvailemani huone ei ole koti, vaan hirmupesä. Ja niitä miehiä ja naisia, jotka sieltä pakenevat kapakkaan, ei sovi moittia, vaan heitä on säälittävä. Lontoossa on 300,000 perheiksi jakaantunutta ihmistä, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa, ja 900,000 ihmistä, jotka asuvat vuoden 1891 terveydenhoitolakia rikkoen – sangen suuri asiakaspiiri väkijuomakaupalle.

Lisäksi tulee menestymisen epävarmuus, toimeentulon epävakaisuus, hyvin perusteltu tulevaisuuden pelko – kaikki voimakkaita ihmisten juomahimon yllyttäjiä. Kurjuus etsii edes jotakin helpotusta, ja kapakassa sen huolet huojentuvat, ja siellä se voi unohtaa. Se on epäterveellistä. Sellaista se on, mutta kaikki muukin heidän elämässään on epäterveellistä, ja juopumus tuottaa toki unhotusta, jota mikään muu heidän elämässään ei voi antaa. Se elähdyttääkin heitä ja saa heidät tuntemaan itsensä arvokkaammiksi ja paremmiksi, vaikka se samalla painaa heidät alemmaksi ja muuttaa heidät entistä enemmän eläimiksi. Onnettomalle miehelle tai naiselle se merkitsee kilpajuoksua kahden kurjuuden välillä, joka päättyy kuolemaan.

Ei ole mitään hyötyä raittiuden ja kohtuuden saarnaamisesta näille ihmisille. Juopottelu saattaa kyllä olla monien surkeuksien syynä, mutta se on itse vuorostaan toisten, sitä vanhempien surkeuksien synnyttämä. Raittiuden apostolit saavat saarnata sydämensä pohjasta heille juoppouden pahetta vastaan, mutta juoppous ja sen epäkohdat säilyvät, kunnes on poistettu ne epäkohdat, jotka saattavat ihmiset juoppouteen.

Siksi kunnes ne ihmiset, jotka koettavat auttaa, ymmärtävät tämän, ovat heidän hyvää tarkoittavat yrityksensä turhia, ja he saavat aikaan näytelmän, joka herättää Olympossa vain naurua. Olen käynyt japanilaisessa taidenäyttelyssä, joka oli avattu Whitechapelin köyhiä varten ja jonka tarkoitus oli kohottaa heitä ja herättää heissä kauneuden, totuuden ja hyvän kaipuuta. Edellyttäen (vaikka niin ei ole asian laita), että köyhä väki siten oppisi tuntemaan ja kaipaamaan kaunista, totta ja hyvää, heidän elämänsä ruma totuus ja se yhteiskunnallinen laki, joka tuomitsee joka kolmannen kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, todistavat, että tästä tiedosta ja kaipuusta tulisi heille vain uusi kirous. Heillä olisi saman verran enemmän unohtamista kuin he siten olisivat oppineet tuntemaan ja kaipaamaan. Jos kohtalo tänä päivänä kahlehtisi minut elämään Itäpään orjana loppuikäni ja myöntäisi minulle vain yhden toivomuksen, niin toivoisin, että unohtaisin kaiken, mikä on kaunista, totta ja hyvää, että unohtaisin kaiken, mitä olen kirjoista oppinut, että unohtaisin tuntemani ihmiset, kuulemani asiat ja näkemäni maat. Ja ellei kohtalo siihen suostuisi, niin olen aivan varma, että joisin itseni humalaan ja unohtaisin kaiken niin usein kuin mahdollista.

Voi ihmisiä, jotka koettavat auttaa! Heidän koulusiirtolansa, lähetys- ja armeliaisuustoimintansa ja sen sellainen on kaikki epäonnistunutta. Asiain luonnon takia niiden täytyy olla pelkkää epäonnistumista. Ne ovat väärin, vaikkakin vakaumuksen mukaan, suunniteltuja. He lähestyvät elämää ymmärtämällä elämän väärin, ne hyvät ihmiset. He eivät ymmärrä Länsipäätäkään, mutta tulevat kuitenkin Itäpäähän opettajina ja viisaina. He eivät ymmärrä Kristuksen yksinkertaisinta yhteiskuntaoppia, mutta kuitenkin he tulevat viheliäisten ja halveksittujen tykö yhteiskunnan parantajain sotisovassa. He ovat työskennelleet uskollisesti, mutta lukuunottamatta mitättömän pienen kurjuusmäärän lieventämistä ja erinäisten tietojen kokoamista, jotka toisella tavoin olisi saatu kootuksi tieteellisemmin ja vähemmillä kustannuksilla, he eivät ole saaneet aikaan mitään.

Joku onkin sanonut, että he tekevät köyhien hyväksi kaikkensa, mutta eivät "laskeudu heidän selästään". Yksinpä ne rahatkin, joita he sirottelevat lapsellisissa puuhailuissaan, on riistetty köyhiltä. He polveutuvat menestyneiden ja ryösteleväin kaksijalkaisten suvusta, joka on noussut työmiehen ja hänen palkkansa väliin, ja he koettavat selittää työmiehelle, mitä hänen tulee tehdä sillä säälittävän pienellä jäännöksellä, joka on hänelle luovutettu. Mitä Jumalan nimessä auttaa se, että perustetaan työntekijättärille hoitoloita, joihin esimerkiksi otetaan lapsi, äidin valmistaessa orvokkikukkasia Islingtonissa kolmesta neljännespennystä krossin, kun lapsia ja kukkasten tekijöitä alati syntyy enemmän kuin he voivat hoitoloihinsa ottaa? Tämä orvokkien tekijätär nyplää kutakin kukkaa neljä kertaa, 576 nypläyksestä hän siis saa kolme neljännespennyä, ja päivässä hän nypläilee kukkasia 6,912 kertaa yhdeksän pennyn palkasta. Häntä ryöstetään! Joku on "hänen selässään", eikä kauneuden, totuuden ja hyvän kaipuu kevennä hänen kuormaansa. He eivät tee mitään hänen hyväkseen, ne puoskarit. Ja se, mitä he äidin hyväksi jättävät tekemättä, saattaa iltaisin, lapsen kotia tultua, turhaksi senkin, mitä he lapsen hyväksi ovat päivällä tehneet.

Ja se, mitä he yhteisesti opettavat, on kerta kaikkiaan perinpohjaista valhetta. He eivät tiedä, että se on valhetta, mutta heidän tietämättömyytensä ei sitä totuudeksi tee. Ja heidän saarnaamansa valhe on "säästäväisyys". Yksi esimerkki osoittaa tämän. Liika-asutussa Lontoossa on taistelu työmahdollisuuksista ankara, ja tämän taistelun takia palkat painuvat alimmalle toimeentulon tasolle. Säästäväisyys merkitsisi työmiehelle sitä, että hänen tulisi kuluttaa vähemmän kuin hänellä on tuloja – toisin sanoen elää vähemmällä. Tämä taas on samaa kuin huonon elintason alentaminen vielä huonommaksi. Työmahdollisuuksista kilpailtaessa alemman elintason mies tarjoutuu vähemmällä kuin korkeammalla tasolla elävä. Ja pieni joukkokin sellaisia säästäväisiä työmiehiä alentaa jokaisessa teollisuudenhaarassa, missä työn kysyntä on suurempi kuin sen tarjonta, vakinaisesti sen teollisuudenhaaran palkkoja. Eivätkä säästäväiset sitten enää ole säästäväisiä, sillä heidän tulonsa vähenee, kunnes se vastaa heidän kulutustaan.

Lyhyesti sanoen, säästäväisyys tappaa säästäväisyyden. Jos jokainen Englannin työmies kuulisi säästäväisyyden saarnaajia ja vähentäisi menonsa puolella, niin se seikka, että työn kysyjiä on enemmän kuin työtä on tarjolla, alentaisi pian palkatkin puolella. Eikä senjälkeen ainoakaan englantilainen työmies voisi olla säästäväinen, sillä heidän täytyisi syödä kokonaan täten vähentyneet tulonsa. Lyhytnäköiset säästäväisyyden saarnaajat ällistyisivät tietysti tätä tulosta. Heidän epäonnistumisensa ulottuisi tarkalleen yhtä laajalle kuin heidän propagandansa onnistuminen. Ja joka tapauksessa on pelkkää pötyä ja hullutusta säästäväisyyden saarnaaminen 1,800,000 Lontoon työläiselle, joiden kokonaistulo viikossa perhettä kohti jaettuna on vähemmän kuin 21 shillinkiä ja joiden tästä määrästä on neljännes tai puolet maksettava vuokrana.

Merkittävänä ja ylevänä poikkeuksena niiden ihmisten turhista ponnistuksista, jotka kokevat auttaa, on mainittava tri Barnardo Homesin toiminta. Tohtori Barnardo on "lasten pyydystäjä". Hän pyydystää heidät nuorina, ennenkuin he ovat ennättäneet paatuneina joutua yhteiskunnan pahuuden myllyyn, ja sitten hän lähettää heidät kasvamaan ja kehittymään toisen ja paremman yhteiskunnan myllyyn. Tähän asti hän on lähettänyt maasta pois 13,340 poikaa, useimmat Kanadaan, eikä täyttä yhtä viidestäkymmenestä ole epäonnistunut. Se on loistava tulos, kun otetaan huomioon, että nämä poikaset ovat orpoja ja karkureita, vailla kotia ja vanhempia ja temmatut Kadotuksen-kuilun perimmäisestä pohjasta ja neljäkymmentäyhdeksän joka viidestäkymmenestä on tullut mieheksi.

Jokaisena vuoden vuorokautena tohtori Barnardo pyydystää kaduilta yhdeksän orpoa, joten saattaa käsittää hänen toimialansa laajuuden. Ihmiset, jotka koettavat auttaa, saattaisivat hänestä jotakin oppia. Hän ei yritäkään kaunistella kurjuutta. Hän etsii yhteiskunnallisen riettauden ja kurjuuden lähteet. Hän erottaa katukansan sikiöt ruttoisesta ympäristöstään ja sijoittaa heidät terveelliseen ja raittiiseen seutuun, missä heistä kehitetään, karaistaan ja muovaillaan miehiä.

Jos ihmiset, jotka koettavat auttaa, lakkaisivat leikkimästä ja hutiloimasta päivähoitoloillaan ja japanilaisilla taidenäyttelyillään ja opettelisivat tuntemaan Länsipäänsä ja Kristuksen yhteiskuntaopin, niin he pystyisivät paremmin siihen työhön, jota heidän pitäisi maailmassa tehdä. Ja jos he sitten ryhtyvät siihen työhön, niin heidän on kuljettava tohtori Barnardon tietä, mutta työskenneltävä niin suuressa asteikossa, että sitä voidaan sovelluttaa koko kansaan. He eivät silloin sullo kauniin, toden ja hyvän kaipuuta sellaisen vaimon kurkkuun joka tekee orvokinkukkia kolmella neljännespennyllä krossin, vaan he karkoittavat syöttilään hänen selästään eivätkä salli sen imeä itseään niin täyteen, että sen on mentävä roomalaiseen kylpyyn hikoilemaan liiat lihansa pois. Ja omaksi hämmästyksekseen he huomaavatkin, että juuri heidän itsensä on sen vaimon selästä laskeuduttava, samoinkuin monien muidenkin vaimojen ja lasten selästä, missä he eivät unissaankaan ole luulleet ratsastavansa.

XXVII.
ASIAIN HOITAMINEN

Tässä viimeisessä luvussa lienee paikallaan katsahtaa yhteiskunnan Kadotuksen-kuilua sen laajimmassa muodossa ja asettaa sivistykselle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastatessaan sivistyksen täytyy kestää tai kaatua. Esimerkiksi: Onko sivistys parantanut ihmisen kohtaloa? "Ihminen" sanaa käytän sen demokraattisessa merkityksessä osoittamaan tavallista ihmistä. Kysymys siis saa muodon: Onko sivistys parantanut tavallisen ihmisen kohtaloa?

Katsokaamme! Alaskassa, Yukon-joen rantamilla, lähellä sen suuta, asuu Innuit-niminen heimo. He ovat varsin alkuperäisellä kannalla olevaa kansaa, jonka keskuudessa sivistyksen äärettömästä koneistosta näkee vain värähteleviä varjoja. Heidän omaisuutensa arvo on ehkä 2 puntaa päätä kohden. He metsästävät ja kalastavat ravintonsa luupäisillä keihäillä ja nuolilla. Heillä ei ole milloinkaan asunnon puutetta. Heidän vaatteensa, jotka enimmäkseen ovat eläinten nahoista tehtyjä, ovat lämpimät. Heillä on aina polttoainetta nuotioonsa, samoin hirsiä rakennuksiinsa, jotka he rakentavat osittain maan alle ja joissa he makaavat kokoonkyyristyneinä ankaran pakkaskauden. Kesäisin he asuvat teltoissa, jotka ovat alttiina kaikille tuulille ja kylmälle. He ovat terveitä, voimakkaita ja onnellisia. Heidän ainoa huolensa on ravinto. Heillä on runsauden aikansa ja puutteen aikansa. Hyvinä aikoina he juhlivat, pahoina aikoina heitä kuolee nälkään. Mutta nälänhätä, alati kestävä ruoan puute, jota suuri osa heistä alinomaa kärsisi, on tuntematon. Eikä heillä liioin ole lainkaan velkoja.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa, läntisen valtameren partaalla, asuu Englannin kansa. Se on korkeasti sivistynyt kansa. Sen omaisuuden arvo on vähintään 300 puntaa päätä kohden. Se hankkii ravintonsa tekemällä työtä äärettömän suurissa tuotantolaitoksissa. Suurimmalta osaltaan se kärsii asunnon puutetta. Suuri osa siitä asuu kelvottomissa asunnoissa, suurella osalla ei ole riittävästi polttoaineita pysyäkseen lämpiminä eikä riittävästi vaatteita. Useilla ei ole milloinkaan asuntoa, vaan he asuvat suojattomina tähtien alla. Monet hytisevät kesät talvet kaduilla ryysyissänsä. Heillä on hyvät ja huonot aikansa. Hyvinä aikoina monen onnistuu saada kylliksi syödäkseen, huonoina aikoina heitä kuolee nälkään. Heitä kuolee nälkään nyt, heitä kuoli eilen ja viime vuonna, heitä kuolee huomenna ja ensi vuonna nälkään, sillä he kärsivät, toisin kuin innuitit, alituisesta nälänhädästä. Englannin kansaa on 40,000,000 ja 939 joka tuhannesta kuolee köyhänä, minkä ohessa alituinen 8,000,000:n suuruinen armeija ponnistelee nälänhädän jyrkällä rinteellä. Lisäksi jokainen syntyvä lapsi saa 22 punnan suuruisen velan syntyessään vastattavakseen. Tämä johtuu taidokkaasta keksinnöstä, jota sanotaan valtiovelaksi.

Tasapuolisesti vertailtaessa tavallista innuitia tavalliseen englantilaiseen havaitaan, että elämä ei pitele innuitia niin kovakouraisesti kuin englantilaista, että innuitilainen kärsii nälkää vain huonoina aikoina, mutta englantilainen hyvinäkin aikoina samalla tavalla, että ainoaltakaan innuitilta ei puutu polttoainetta, vaatteita eikä asuntoa, mutta englantilainen on alati näiden kolmen välttämättömän tarvikkeen puutteessa. Tässä yhteydessä sopii esittää esimerkiksi sellaisen miehen kuin Huxleyn arvostelu. Opittuaan tuntemaan Lontoon Itäpään olot sikäläisenä lääkärinä sekä tiedemiehenä tutkittuaan kaikkein alkuperäisimpäin raakalaisten elämää hän päättelee: "Jos valittavanani olisi nämä kaksi vaihtoehtoa, niin empimättä valitsisin ennemmin raakalaisen kuin näiden kristillisen Lontoon ihmisten elämän."

Ne saatavissa olevat mukavuudet, joita ihminen nauttii, ovat ihmistyön tuotteita. Kun sivistys ei ole kyennyt hankkimaan tavalliselle englantilaiselle ravintoa eikä asuntoa siinä määrässä kuin innuitilla on, herää kysymys: Onko sivistys lisännyt tavallisen ihmisen tuotantovoimaa? Ellei sivistys ole lisännyt ihmisen tuotantovoimaa, niin se ei voi kestää.

Mutta hetihän voidaan myöntää, että sivistys on lisännyt ihmisen tuotantovoimaa. Viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle. Yksi mies voi tuottaa puuvillavaatetta 250 ihmiselle, villavaatetta 300 ja kenkiä 1,000 ihmiselle. Mutta tämän kirjan eri sivut osoittavat, että Englannin kansasta miljoonat eivät saa tarpeeksi ruokaa, vaatteita eivätkä jalkineita. Senvuoksi herää kolmas ja järkähtämätön kysymys: Jos sivistys kerran on lisännyt tavallisen ihmisen tuotantovoimaa, niin miksi se ei ole parantanut tavallisen ihmisen kohtaloa?

Siihen on vain yksi vastaus – huono asiain hoitaminen. Sivistys on tehnyt mahdolliseksi kaikenlaiset elämän mukavuudet ja ilot. Näistä tavallinen englantilainen ei pääse osalliseksi. Jos hänen täytyy alati pysyä osattomana, niin sivistys kaatuu. Ei ole mitään syytä suosia sellaista sivistystä, joka osoittautuu näin arvottomaksi. Mutta mahdotontahan on, että ihmiset olisivat turhaan kehittäneet tätä ääretöntä taidollisuuttaan. Sellainen ajatus on järjetön. Jos sellainen masentava tappio olisi totta, niin se merkitsisi kaiken edistyksen ja kehityksen kuoliniskua.

On olemassa toinenkin vaihtoehto, mutta vain se. Sivistys on pakotettava parantamaan tavallisen ihmisen kohtaloa. Jos tämä hyväksytään, niin se muodostuu heti kysymykseksi liikkeen hoitamisesta. Tuottavia puolia on jatkettava, tuottamattomat lopetettava. Valtakunta tuottaa Englannille joko hyötyä tai vahinkoa. Jos se tuottaa vahinkoa, on siitä päästävä. Jos se tuottaa hyötyä, on sitä hoidettava siten, että tavallinenkin ihminen saa hyödystä osansa.

Jos taistelu kaupallisen ylivallan saavuttamiseksi kannattaa, niin jatkettakoon sitä. Ellei se kannata, jos se vahingoittaa työmiestä ja saattaa hänen kohtalonsa raakalaisen kohtaloa pahemmaksi, niin heitettäköön ulkomaiset markkinat ja teollisuuden herruus mereen. Sillä ilmeinen tosiasia on, että jos 40,000,000 ihmistä sivistyksen avulla on saanut suuremman tuotantovoiman kuin innuiteilla on, niin näiden 40,000,000 ihmisen täytyy saada nauttia elämän mukavuuksista ja iloista enemmän kuin innuitit.

Jos 400,000 englantilaista herrasmiestä, joilla "ei ole mitään tointa" heidän oman ilmoituksensa mukaan vuoden 1881 tilastossa, elää mitään tuottamatta, niin heistä on päästävä. Heidät on pantava kyntämään metsästystarhoja ja istuttamaan perunoita. Jos he tuottavat jotakin, niin on heidän kaikin mokomin annettava jatkaa, mutta on pidettävä vaaria siitä, että tavallinen englantilainenkin saa osansa siitä hyödystä, jota he tuottavat työskentelemällä ilman mitään tointa.

Lyhyesti sanoen: yhteiskunta on järjestettävä uudelleen ja pystyvä hoitokunta asetettava sen etupäähän. Ei voi olla kysymystäkään siitä, ettei nykyinen hoitokunta olisi kykenemätön. Se on juoksuttanut yhdistyneen kuningaskunnan veren kuiviin. Se on heikontanut kotona pysyneen kansan, kunnes se on käynyt kykenemättömäksi taistelemaan kilpailevain kansain eturiveissä. Se on rakentanut Länsipään ja Itäpään koko kuningaskunnan käsittäväksi, ja toinen pää mässäilee ja mätänee, ja toinen sairastaa ja näkee nälkää.

Mahtava valtakunta on haaksirikkoon menossa tämän kyvyttömän hoitokunnan käsissä. Ja valtakunnalla tarkoitan sitä valtiollista koneistoa, joka pitää koossa maailman englanninkieltä puhuvia ihmisiä, Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Eikä tätä ole sanottu missään pessimistisessä mielessä. Veriheimolais-valtakunta on suurempi kuin valtiollinen valtakunta, ja Uuden Maailman englantilaiset, ovat yhtä voimakkaita ja jänteviä kuin ennenkin. Mutta se valtiollinen valtakunta, jonka alaisina he nimellisesti ovat yhteenliittyneet, se on tuhon oma. Se valtiollinen koneisto, jota sanotaan Brittein valtakunnaksi, on lahoamassa. Nykyisen hoitokuntansa käsissä se menettää joka päivä toimintavoimaansa.

Ilmeistä on, että tämä hoitokunta, joka on törkeästi ja rikollisesti valtaansa väärinkäyttänyt, tullaan pyyhkäisemään pois. Se on ollut tuhlaavainen ja kykenemätön sekä lisäksi väärinkäyttänyt varoja. Jokainen kuihtunut ja tahmeakasvoinen vaivaishoitolainen, jokainen sokea, jokainen vankilalapsi, jokainen mies, nainen ja lapsi, jonka vatsaa nälän tuskat jäytävät, on nälissään siksi, että hoitokunta on käyttänyt varoja väärin.

Eikä tämän hoitokuntaluokan ainoakaan jäsen voi pestä käsiään puhtaiksi inhimillisyyden oikeusistuimessa. Kuolleet ja elävät syyttävät heitä jokaisen ravinnon puutteessa kuolevan lapsen tähden, jokaisen tytön tähden, joka nälkätyökomerosta pakenee öiselle Piccadillylle, jokaisen loppuunkuluneen raatajan tähden, joka syöksyy kanavaan. Sitä ruokaa, jota tämä hoitajaluokka syö, sitä viiniä, jota se juo, niitä näyttelyitä, joita se pitää, ja niitä hienoja vaatteita, joihin se pukeutuu, tulevat vaatimaan kahdeksan miljoonaa suuta, jotka eivät milloinkaan ole saaneet kylliksensä ruokaa, ja kaksi kertaa kahdeksan miljoonaa olentoa, jotka eivät koskaan ole saaneet riittävästi vaatteita eivätkä kunnollista asuntoa.

Tässä ei voi erehtyä. Sivistys on satakertaisesti lisännyt ihmisen tuotantovoimaa, mutta huonon asiain hoitamisen takia sivistysihmiset elävät kurjemmin kuin elukat, ja heillä on vähemmän syömistä ja vähemmän suojelu- ja puolustuskeinoja luonnon voimia vastaan kuin kylmän vyöhykkeen innuitilaisella, joka tänäkin päivänä elää samalla tavalla kuin hän eli kivikaudella kymmenentuhatta vuotta sitten.