Kitabı oku: «Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia», sayfa 5
Kaksituhatta
Onneni ohjasi minut kerran muutaman viikon ajaksi sakkiin, johon kuului kaksituhatta trämppiä. Sitä nimitetään "Kellyn armeijaksi". Halki villin Lännen, Kaliforniasta lähtien, "kenraali" Kelly miehineen oli kulkenut junia vallaten; mutta poispa heidät tipautettiin, kun tulivat yli Missourin Idän maille. Itä ei ole lainkaan halukas antamaan vapaata kyytiä kahdelletuhannelle trämpille. Kellyn armeija loikoili neuvottomana jonkin aikaa Council Bluffissa. Sinä päivänä, jona minä siihen liityin, odotti se epätoivon päättäväisyydellä junaa.
Komea nähtävä se oli. Kenraali Kelly istui mustan ratsun selässä, ja liehuvin lipuin, säkkipillien ja rumpujen soidessa, marssivat nuo kaksituhatta pummia hänen ohitseen, komppania komppanian jälkeen jaettuina kahteen divisioonaan, matkalla Vestonin pieneen kaupunkiin, jonne oli seitsemän mailin matka. Viimeisenä rekryyttinä jouduin toisen divisioonan viimeisen rykmentin viimeiseen komppaniaan, ihan jälkijoukon viimeiseen riviin. Armeija asettui leiriin Vestonin laidalle, rautatieratojen vierille – siitä kulki kaksi rataa: Chicago, Milwaukee ja St. Paul sekä Rock Island.
Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat asettuivat poikkiteloin – ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa, ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä vapaajoukkoa odottamaan. Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.
Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta. Kuului veturin vihellys ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-, tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.
Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle. Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille. Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta, mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan saapuminen.
Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.
Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto, Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto, Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction – nuo nimet vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin; pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin. Joka päivä oli kuin juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.
Illoin tuli koko niiden väestö meidän leiriimme. Joka komppanialla oli nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää. Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro – sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät. Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa sunnuntaissa.
Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa – ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija, käytähän hiukkasen laskutaitoasi! Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des Moines sai sen tuntea.
Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen. Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme, silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.
Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.
Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa, köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen" nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme mekään olleet huolissamme.
Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa – erämaassa uhkaavaa nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä suostuisi kuljettamaan.
Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia. Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma. Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun "jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa. Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40 miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten tuonut.
Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.
Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin, joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet. Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle varastonhoitajalle.
Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille. Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme, kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen; ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.
Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen, pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan, "vaalakaksi wieniksi".
Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli muistaakseni Red Rock. Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa. Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa. Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.
Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali Kellyn puhe oli lyhyt.
"Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"
"Toissa päivänä", kuului huuto.
"Oletteko nälkäiset?"
Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi komitean puoleen ja puhui:
"Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni. Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."
Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija aterioitsi.
Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi. Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän. Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni "jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.
Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon; sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan. Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin. Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous virallisen vahvistuksen.
Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.
Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen, kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa. Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli nokkaveneeseen, ja irti olimme.
Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset. Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia, keittokalut ja yksityiset irtaimistot.
Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu, kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä oli tapahtuva. Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan poliisiveneistä. "Kuinka me voisimme – tuhat tulimmaista!" me vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan "vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.
Kenraali parka! Hän sai keksiä uuden keinon. Koko laivue pantiin meidän edellemme. Toisen divisioonan M-komppania sai rivissä paikkansa, joka oli viimeinen. Mutta vain päivä täytyi meidän siellä kuhnustella. Edessä oli viisikolmatta mailia koskisia vesiä – virtoja, kareja, tukkeja. Tätä kohtaa ajatellen Des Moines'in vanhimmat asukkaat olivat päätään pudistelleet. Lähes kaksisataa alusta painuu koskiin edessämme, ja merkillisesti ne tarttuivat kareille. Mutta me menimme niiden haaksirikkoisten lomitse niinkuin öljytty salama. Kareja ei voinut välttää muutoin kuin rannalle mennen. Me emme niitä välttäneetkään. Me menimme suoraan yli, yks kaks, yks kaks, nokkavene häntävene, nokkavene häntävene, kaikki perään, kaikki nokkaan ja paikoilleen! Sinä yönä rakensimme leirimme yksin ja maleksimme siinä koko seuraavan päivän armeijan paikatessa haaksirikkojaan ja lipuillessa perässä luoksemme.
Yritteliäisyydellämme ei ollut rajoja. Kohotimme maston, levitimme huopia purjeiksi ja suoritimme muutamissa tunneissa päivämatkan armeijan reuhtoessa yliaikaa pysyäkseen perässämme. Kenraali Kellyn oli turvauduttava diplomatiaan. Mikään vene ei voinut saavuttaa meitä. Riidattomasti olimme nopein sakki, mikä milloinkaan on Des Moines'in puroa alas purjehtinut. Poliisivenekomentoa lievennettiin. Eversti Speed asettui alukseemme, ja tämän arvokkaan esimiehen seurassa oli meillä kunnia saapua ensimmäisinä Keokukiin Mississipille. Ja tässä paikassa haluan sanoa kenraali Kellylle ja eversti Speedille: Tässä on kourani! Te olitte sankareita, kumpikin, ja te olitte miehiä. Kadun ainakin kymmentä prosenttia niistä huolista, jotka teille olin aiheuttamassa M-komppanian esiveneen miehenä.
Keokukissa kytkettiin veneet yhteen suureksi lautaksi, ja oltuamme tuuliajolla päivän saimme höyrylaivan hinaamaan meidät Mississippiä alas Quincyyn, Illinoisiin, jossa pystytimme leirimme Goose Islandille. Sitten hylättiin isolauttahomma ja kytkettiin veneet neljä yhteen ja vedettiin kansi päälle.
Joku vihjasi minulle, että Quincy oli Yhdysvaltain rikkain kaupunki kokoisistaan. Kun sen kuulin, sain vastustamattoman halun "heittää jalkaa". Kuinka voisin jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä! Pikku ruuhessa meloin yli joen, mutta kun palasin laivueelle, toin ison jokiveneellisen saalista. Tietysti pidin saamani rahat itse – maksaen kyllä soutajille; vaatteista otin myös parhaat: sukat, alushousut, paidan, housut ja puseron; ja kun M-komppania oli täysin varustautunut, jäi vielä kunnioitettava kasa, joka lahjoitettiin L:lle. Niin, olinpa silloin nuori ja keinokas! Kerroin tuhansia "elämäntarinoita" Quincyn hyville ihmisille, ja jokainen tarina oli "hyvä"; ja nyt ruvettuani sepittelemään kuvalehtiin novelleja olen usein kaiholla muistellut sitä aiheiden runsautta ja käsittelytavan monipuolisuutta, joka oli käytettävänäni sinä päivänä Quincyn kaupungissa Illinoisissa.
Hannibalissa, Missourissa, meni voittamaton kymmenikkömme hajalle. Se tapahtui tarkoituksetta. Jouduimme vain erillemme. Pannuseppä ja minä livahdimme pois salaa. Samana päivänä Scotty ja Davy pujahtivat Illinoisin rajalle; myös McAvoy ja Fish katosivat. Se teki jo kuusi kymmenestä; mitä niistä jäljellejääneistä neljästä tuli, sitä emme tiedä. Kuvaavina elämällemme otan tähän kappaleita päiväkirjastani.
"Perjantai, toukok. 25 p. Pannuseppä ja minä jätämme leirin. Maihin veneellä Illinoisin puolelle. Kuusi mailia C. B. & Q:n rataa Fall Creekin. Sen verran käveltyämme tapaamme resiinan ja painelemme taas kuusi mailia Hulliin, Wabash-radalla. Siellä tapaamme McAvoyn, Fishin, Scottyn ja Davyn, jotka myös ovat eronneet armeijasta."
"Lauantai, toukok. 26 p. Klo 2.11 aamulla sieppaamme kiinni 'tykinluodista' sen hiljentäessä vauhtiaan rataristeyksessä. Scotty ja Davy lensivät ojaan. Muut neljä jouduimme ojaan vasta Bluffsissa, 40 mailin päässä. Iltapäivällä Fish ja McAvoy ottivat tavarajunan, minä ja pannuseppä lähdimme ruokaa etsimään."
"Sunnuntai, toukok. 27 p. Klo 3.21 aamulla saimme 'tykkiluodin' umpiportaista kiinni ja tapasimme Scottyn ja Davyn. Päivän koittaessa kaikki ojaan Jacksonvillessä. C. & A-juna sivuuttaa sen, ja me yritämme mukaan. Pannuseppä meni, ei palannut. Pääsi kai tavarajunaan."
"Maanantai, toukok. 28 p. Pannuseppää ei kuulu. Scotty ja Davy menivät johonkin nukahtamaan eivätkä palanneet ajoissa päästäkseen matkustajajunaan klo 3.30 ap. Minä pääsin ja aamun valjetessa olin Mason Cityssä; 25.000 asukasta. Sieltä läksin karjajunassa ja ajoin koko yön."
"Tiistai, toukok. 29 p. Saavuin Chicagoon klo 7 ap…"
Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien – yks kaks, nokkavene häntävene – ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa. Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia "pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin "totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne sen varaan?"
