Kitabı oku: «Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia», sayfa 4
"Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen, kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.
Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian osuimme krouvin kohdalle – ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan. Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.
Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua" kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä, nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74 astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa. Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.
Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa, keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä unissaankin.
Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi, ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut. Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin. Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.
"Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.
Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan kulkuriksi."
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä saa reumatismin."
Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."
"Hyvästi, Bo", sanoin minä.
Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait haluamasi työpaikan.
Reisupoikia ja kisakissoja
Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi – niin, sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen. Minä lähdin kulkurien poluille, koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä alinomaa "samalla vuorolla", ja koska – niin, koska oli helpompi lähteä kuin olla lähtemättä.
Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja "rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä – joita kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani korkealla istuimellani. En ollut silloin vielä lukenut Miltonin "Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen: "Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin, että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.
Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia, ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä Dinny McCrea. Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.
Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan. Siinä oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.
Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen veneensä haltuunottamiseksi.
Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän. Kun poliisi oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.
"Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä "umpeen".
Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi veneensä irti ja tarttui airoihin.
"Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään. Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle. Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten. Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.
Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan tuttavalleni Dinny McCrealle.
Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi. Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi nuuskijain.
Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä, että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."
"Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.
"Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."
Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut, olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille, katkennut.
Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun viehätys yhä lujemmin.
"Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen: "Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" – "En", vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla". – "Puhukaa te rautateistä – odottakaahan, kun pääsette Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat vettä lennossa, se se on kulkua." – "Pohjois-Pacific on huono tie nyt." – "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." – "Jouduimme kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." – "Pistäytykääs kerran Kanadan ranskalaismaalla – eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa – sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja kimpaleen kuivaa taulaa."
Ja minä makasin hietikolla ja kuuntelin. Näiden rinnalla oli koko osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua joka sanalta – maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja "myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua. Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.
Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille. Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja", s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu noloa ja hävettävää. Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä, hermojen koettelijana.
Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi. Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.
Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti urheilualalla.
"Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut "monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.
Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta itää kohti – tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob. Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."
Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta – tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli onnistunut jäädä.
Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet, makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja kompastunut – siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun. Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä; he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa, lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun, riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.
Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut parantelivat haavojaan ja murtumiaan.
Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla, koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien, sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla. Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.
Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä. Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin", olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.
Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan. Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin hermostunut – niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti, jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa. Ja kun tuli uusi ja sopiva, ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen päähineen tahansa.
Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta. Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.
Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili. Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen. Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.
Reisupojat ovat sieviä poikasia – kun tapaat heidät yksitellen ja he kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin junan alle joutui.
Muistanpa elävästi, mitä näin "Pajukossa". Tämä paikka on puuryhmä suurella maa-alueella lähellä rautatieasemaa, tuskin viiden minuutin matkan päässä Sacramenton sydämestä. On yöaika ja näyttämöä valaisevat himmeästi tähtien tulet. Näen vantteran työmiehen reisupoikasakin keskellä. Hän on raivoissaan ja kiroilee niitä, ei pelkkää rahtuakaan, luottaa voimiinsa. Painaa noin 180 naulaa ja lihaksensa ovat kovat; mutta hän ei tiedä ketä on vastassa. Pojat murisevat rumasti. Ryntäävät joka puolelta, ja hän iskee ympäri käännähdellen. Parturi-Poika on vierelläni. Miehen kääntyessä hän hypähtää tehden sen tempun. Miehen selkä sattuu hänen polveensa; miehen kaulan ympäri, takaapäin, kiertyy hänen oikea kätensä, ranneluun painaessa kaulasuonta. Parturi-Poika heittäytyy koko painollaan taapäin. Se on vaikuttava heitto. Miehen hengityshän sitäpaitsi on salvattu. Se on "vankka käsi". Mies vastustelee, mutta on jo itse asiassa avuton. Reisupojat ovat hänen kimpussaan joka puolelta, tarttuen hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja vartaloonsa, ja kuin susi hirven kurkussa kuristaa Parturi-Poika painaen häntä taapäin. Ja kaatuupa mies, maahan sakin alle. Parturi-Poika muuttaa asentoaan, mutta ei hellitä hetkeksikään. Toisten poikain "käydessä läpi" miestä pitelevät toiset sääristä, niin ettei hän voi potkia eikä pyristellä vastaan. He parantavat asemansa riisumalla hänen kenkänsä. Ja johan hän onkin antautunut. Voitettu mies. Ja henkeä ahdistaa yhä se vankka käsi. Hän korahtelee ilkeästi, ja pojat kiirehtivät. Eivätkä he tahdo tappaa. Kaikki on täytetty. Kuin komennosta hellittävät kaikki yht'aikaa ja haihtuvat joka suunnalle, yhdellä hänen kenkänsä mukanaan – hän tietää mistä niillä saa puoli dollaria.
Mies nousee istualleen ja katselee ympärilleen ällistyneenä ja avuttomana. Vaikka hän tahtoisikin, olisi takaa-ajo paljain jaloin pimeässä toivotonta. Viivyn hetken katsellakseni häntä. Hän koettaa kurkkuaan, yskähtelee kuivasti ja kääntelee päätään kuin koetellakseen, ettei se ole poissa sijoiltaan. Sitten livahdan pois liittyäkseni sakkiin enkä näe sitä miestä enää – vaikka aina olen hänet edessäni näkevä, tähtien valossa istuvana, hieman säikähtäneenä, aika lailla poissa suunniltaan ja nyökytellen päätään ja käännellen niskaansa merkillisellä tavalla.
Juopuneet miehet ovat reisupoikain erikoissaalista. Päihtyneen rosvoamista he nimittävät "käärön kääntelemiseksi", ja missä ovatkin, aina he vaanivat juopuneita. Ne ovat heidän herkkuaan kuin kärpänen hämähäkin. Sellaisen käärön käänteleminen on varsin huvittava näky, varsinkin kun käärö on hyvin juopunut eikä häiriötä ole pelättävissä. Ensi pyöräyksellä katoavat hänen rahansa ja arvoesineensä. Sitten istuvat pojat ympärillä kuin intiaanit. Yhtä miellyttää juopuneen kravatti. Se katoaa. Toinen himoitsee hänen alusvaatteitaan. Yks kaks, ne riisutaan, ja veitsi lyhentää pian hihat ja alushousut. Tuttavia pummeja kutsutaan korjaamaan takki ja housut, jotka ovat pojille liian suuret. Ja lopuksi he lähtevät jättäen jäljelle juopuneen ja kasan ryysyjään.
Toinen näky väikkyy mielessäni. Pimeä yö. Sakkini astelee katukäytävää pitkin esikaupungissa. Tuosta menee mies kadun poikki sähkölampun kohdalla. Hänen astuntansa on hieman epävakaista ja retkahtelevaa. Pojat vainuavat riistaa heti. Mies on päihtynyt. Hän kompuroi toiselle katukäytävälle ja katoaa pimeään oikaisten yli rakentamattoman tontin. Mitään metsästyshuutoa ei kohoteta, mutta sakki ryhtyy nopeaan takaa-ajoon. Tontin keskivaiheilla se kiertää hänet. Mutta mitä nyt? – murinaa ja outoja hahmoja, pieniä ja hämäriä ja epäilyttäviä, on saaliin ja takaa-ajajien välillä. Toinen sakki reisupoikia! Ja vihamielin osoittavat he pian, että olemme tulleet heidän apajalleen, heidän seurattuaan saalistaan jo kymmenkunta korttelia. Mutta elämmehän alkuajan oloissa. Nämä sudet ovat pentuja, en luule niiden olleen juuri yli kahden-kolmentoista, tapasin joitakin niistä myöhemmin ja sain kuulla, että olivat juuri tulleet yli Mäen ollen kotoisin Denveristä ja Salt Lake Citystä. Meidän sakkimme etenee. Pennut ärisevät ja rähisevät ja tappelevat kuin pikkupirut. Sen juopuneen ympärillä riehuu taistelu hänen omistamisestaan. Kumoonpa menee hänkin, ja siinä hänen ruumiinsa yli riehuu taistelu kuin kreikkalaisten ja troijalaisten kesken kaatuneen sankarin ruumiin ja varustusten yllä. Kirkunan ja valitusten kaikuessa, kyynelten vuotaessa ajetaan pennut pakoon ja minun sakkini kääntelee kääröä. Mutta aina muistan sen päihtyneen miesparan ällistyksen sen taistelun riehuessa hänen ympärillään sillä rakentamattomalla tontilla. Näen hänen himmeässä valossa tolkuttavan typerää selitystään, hyvänahkaisesti rauhaa rakentaen mylläkässä, jonka syytä hän ei käsittänyt, ja kasvoillaan tosissaan närkästynyt ilme, kun hänen kimppuunsa – ihan asiatta – käy käsien paljous temmaten hänet siihen pyörteeseen.
"Kääröselät" ovat myös reisupoikain haluttua saalista. Ne ovat työtätekeviä trämppejä. Nimi johtuu kääröstä, huopapeitteestä, joka on hänen selässään. Se on nimeltään "punteli". Kun hän kulkee työhommissa, otaksutaan hänellä aina olevan joitakin lantteja, ja niitä reisupojat himoitsevat. Kääröselkiä pyydystetään parhaiten vajoista, ladoista, lautatarhoista, ratapihoista yms., kaupunkien laitapuolilta, ja öisin, jolloin he levittävät huopapeitteensä ja laskeutuvat levolle.
"Kisakissat" ovat myös pelissä reisupoikain käsissä. Tutunomaisella kielellä puhuen ovat kisakissat lyhytsarvisia che-cha-quo'ita, tulokkaita, hentokoipia. Kisakissa on sellainen Polulle-tulija, joka on miehen mittainen tai ainakin jo nuorukainen. Poikanen, kuinka "vihreä" onkaan Polulla, ei ole kisakissa, hän on "taulanpala", ja jos hän matkaa "sällin" seurassa, on hän "opissa". Minun ei tarvinnut olla siinä asemassa, sillä en ollut kenenkään turvissa. Olin ensin reisupoika ja sitten sälli. Kun olin niin nuorena Polulla, hyppäsin yli kisakissa-oppiajan. Lyhyen hetken, siihen aikaan jolloin vaihdoin Friscon-Poikamonikani Seilari-Jackin nimeen, epäiltiin minua lyhyen aikaa kisakissaksi. Mutta lyhyen koeajan jälkeen epäilijät luopuivat harhaluuloistaan, kun minä näytin täysoppineen sällin pettämättömät merkit ja tavat. Ja sanottakoon tässä nyt, että sälli on Polun ylimys. Ne ovat herroja ja mestareita, hyökkääviä miehiä, esihistorian päälliköitä, Nietzschen vaaleita petoja.
Kun minä tulin takaisin yli Mäen Nevadasta, sain tietää, että jokin virtarosvo oli varastanut Dinny McCrean veneen. (Merkillistä kyllä, en muista mihin joutui se vene, jolla Kreikan-Nikin kanssa purjehdin Oaklandista Port Costaan. Poliisi ei sitä saanut, eikä se ollut mukanamme ylös jokea tullessamme Sacramentoon, enkä muuta tiedä.) Hukattuani Dinny McCrean veneen olin tuomittu Polulle; ja kun kyllästyin Sacramentoon, sanoin hyvästit sakille (joka ystävälliseen tapaan yritti saada minut ojaan, kun lähdin tavarajunalla) ja matkasin sitten "pasaseerilla" alas San Joaquinin laaksoa. Kulkuripolku oli ottanut minut omakseen eikä hellittänyt; ja myöhemmin, kun olin meriä kulkenut ja ollut vakkana jos kantenakin, palasin taas Polulle tehdäkseni pitkän matkan "komeettana" ja "sällinä" ja sukeltaakseni yhteiskuntatutkimuksiinkin, joissa nahkani kastui.
