Kitabı oku: «Kansalaisemme», sayfa 10
Lähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl Aleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla, huomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti hän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten luo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän poikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti, juoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin keulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl Aleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi paljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.
Innostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä. Hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä laukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi ketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan epätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan vähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja paria kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista lyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät vähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli levottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä, Simnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja vielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.
Venäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka olivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.
Samana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana aamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse lehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan. Merilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti perää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä ympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon vanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten kaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn rasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen vastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti koko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa ylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi, että häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi hansikkaisella kädellään; "Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät herrat", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.
Köydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten sydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti alkoi ponttooni liikkua eteenpäin.
Taivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä kimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja riensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki väriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen pinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi äkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan vehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat ympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat ponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka ulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät peloittavaan päivätoimeensa.
Karl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa onnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin omaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa, muistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti kevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana oli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan kaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen elämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari – ja ensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman itsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut muukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä nytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto ja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta? Mutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen maailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen luonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti siltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän innostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä ihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä, jonka puolesta keisari taisteli.
Karl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla, oli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti ohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa lähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: "Ei oikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta syvin!" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka häneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei parooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra silloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin puoliääneen ranskaksi lausuessa:
"Voilà un de nos officiers qui connait le fleuve à fond". (Kas tuossa yksi upseereistamme joka tuntee virran pohjaa myöten.)
Päästiin sitten maalle; kun keisarin vartalo näkyi korkealla rantatöyräällä, ottivat innostuneet sotamiehet hänet vastaan eläköönhuudoilla, jotka eivät tahtoneet koskaan lakata. Riemuhuudot kuuluivat Tonavan toiselle rannalle ja kaikuivat sieltä monikertaisina takaisin. Oltiin innostuksen hurmeissa, jota ei voi kuvata, sillä nyt oli otettu keisarin silmien edessä, kuukautisen odotuksen jälkeen, ensimäinen askel, vaikein, se, jota oli enin pelätty.
Ponttooneja soudettiin edestakaisin virran yli, kuljetettiin yhä useampia pataljoonia, rykmenttejä ja kanuunia toiselle rannalle. Joukot marssivat Sistovaan, valmiina, jos niin vaadittaisiin heti tekemään hyökkäyksen linnoitusta vastaan. Sitä ei tarvittu tehdä, turkkilaiset olivat sen jättäneet.
Jälkeen puolisten tuli keisari kaupunkiin. Se oli, kuten Sistovakin, pöly- ja savikasana, tyhjänä ja hyljättynä. Sistovassa jakoi keisari kunniamerkkejä, kolme Yrjönristiä joka pataljoonalle. Sotamiehet saisivat itse ratkaista, kuka oli ollut urhoollisin. "Mutta yksi risteistä", sanoi hän, "on annettava sille nuorelle upseerille, joka Krüdenerin ponttoonista ensimäisenä hyppäsi maalle ja joka toi minulle sanan eilispäivän voitosta." Karl Aleksanderin haaveet kukkulalla kastanjan alla loistavasta tulevaisuudesta alkoivat toteentua. Hän oli saanut Yrjönristin.
XIII
Samana iltana palasi keisari takaisin rumaanialaiselle rannalle, jossa pidettiin Te deum onnistuneen ylimenon johdosta. Kenraali Krüdener asetti päämajansa hävitettyyn Sistovaan. Siellä tapasi Karl Aleksander kenraalin esikunnan, ja siellä sai hän suureksi surukseen tietää, että hänen ainakin aluksi oli palattava Rumaaniaan järjestämään ja pitämään huolta elävien elintarpeiden kuljetuksesta. Alakuloisena kävellessään kadulla, joten sitä Sistovassa kutsuttiin, kohtasi hän majuri Agafonoffin ja liittyi hänen seuraansa. Hän kohtasi myös majuri Murgescon ja herra von Lichtensteinin. Edellinen katsahti häneen niin vihaisesti, että se Karl Aleksanderista tuntui melkein solvaukselta.
Kaikki hänen, mieheksi tultuaan hartaimmat, toiveensa olivat toteutuneet. Hän oli saanut ottaa osaa sotaan, oli hänen majesteettinsa omien silmien edessä ollut tilaisuudessa kunnostamaan itsensä; hän oli päässyt urhoollisen Krüdenerin ordonanssiksi, oli saanut kunniamerkin, jota tuhannet halusivat, ainoan, jota upseeri oikeastaan pitää arvossa. Hän oli koko päivän ollut juhlatuulella, jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut; nyt tarvittiin yksi ainoa, tuon muukalaisen myrkyllinen katse haihduttamaan kaikki pois. Minkätähden? Hän kysyi sitä itseltään. Ja vastaus kuului: koska hän toisen silmissä huomasi samoja moitteita, joita hän teki itselleen. Äänettömänä kulki hän vanhan majurin sivulla, joka koko ajan jutteli, fllosofeerasi, niin, saarnasi, sillä huomasi selvään, että hän oli "papittomien" lahkoon kuuluva raskolnikki, joilla opin suhteen on paljon yhtäläisyyttä reformeeristen metodistien kanssa. Karl Aleksander tuskin kuuli hänen puhettaan, niin kiintynyt hän oli omiin ajatuksiinsa.
Molemmat upseerit astuivat rappiolla olevaan rakennukseen, jossa ei ollut melkein muuta, kuin kellari ja ullakko. Majurin väki oli siellä "siistinyt heitä varten", kuten he sanoivat. Ystävämme keitättivät teetä itselleen ja heittäytyivät päivän taisteluista ja monellaisista mielenliikutuksista uupuneina kumpikin olkikuvolleen. Kun majuri oli ulkoa lausunut yhden Davidin psalmeista, jotka ovat papittomien hartauskirjana, nukkui hän heti.
Karl Aleksander makasi kauan valveilla. Kehnon katon, lautojen ja tiilien välistä näki hän tähtien alkavan tuikkia. Milloin näki hän halkeimesta punertavalta loistavan kiintonaistähden, milloin kokonaisia maailmajoukkoja, jotka välkkyivät viheriältä, niin etäällä, että kammotti ajatella, eikä ollut sanoja sitä ilmaista. Kaikki nuo maailmat pimenivät silloin tällöin, kun joku räpyttelevä yölepakko lenti aukon sivu, pyytäessään yöperhosia ja hyttysiä.
Karl Aleksander tahtoi olla onnellinen tänään. Hän tahtoi nauttia menneisyys-runollisuutta, antaa ajatuksensa ja sydämensä hurmaantua hänen muistosta, jonka hän äsken harhanäöissään oli nähnyt niin elävänä edessään kastanjain alla, mutta se oli hänelle mahdotonta, hän ei voinut eroittaa toisistaan molempia kasvoja, milloin ne olivat äidin, milloin tytön, niin yhtäläisinä ja kumminkin niin erilaisina. Sitten vaihtuivat ne majuri Murgescon klassillisiin, hienoihin kasvonpiirteisiin, joilla oli äsken huomaamansa halveksumisen ilme. Hän tiesi kyllä minkätähden. Se oli Dodo Davidovitschin. Vaaraa, jota ei voi välttää, pitää miehuullisesti kohdata, ja Karl Aleksander alkoi ensi kerran tutkia hänen ja Dodo Davidovitschin ystävyyden luonnetta. Hän huomasi, että se ei ollut kiinteää, yhtä tasaista, lujaa graniittia, vaan haurasta rapakiveä. Se yhteensulaumistoiminta, joka kerran olisi heidän ystävyytensä ensi aikoina hävittänyt kaiken, mikä voisi heidät eroittaa, oli liijan aikaisin jähtynyt, keskeytynyt. Se tapahtui silloin, kun Karl Aleksander, enemmän tai vähemmän tietoisena, alkoi käyttää ystävyys-suhdetta hyödykseen, kun hän rupesi käyttämään ulkonaisen edistymisensä välikappaleena sitä, jonka itsessään tulisi olla ehyttä, puhdasta ja pyhää. Ja hänen täytyi myöntää, että hänelle oli ollut hyvin suurta hyötyä ja etua Dodo Davidovitschin ystävyydestä. Paljon oli hän saanut häneltä, vähän itse antanut, paljon oli hän myös yksinkertaisesti vaan ja itsekkäästi ottanut. Hyvinkin tunnin kiusattuaan itseään noilla mietteillä, irroitti hän vihastuneena mielensä niistä sanoen: "Kullakin on oma itsensä lähinnä. Kuka sanoo, ettei Dodo olisi tehnyt samaten, jos hän olisi ollut minun asemassani". Päättäen tuolla yksinkertaisella lohdutuksella katumuksensa, nukkui hän vihdoin, herätäkseen merkkisoitoista seuraavana aamuna uusiin toimiin.
Ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan seurata Karl Aleksanderin elämää sodan vaihtelevissa ja kumminkin niin samankaltaisissa vaiheissa. Hänet oli siirretty Krüdenerin rykmenttiin, mutta sai kumminkin olla viikkoja ja kuukausia vähemmin kunniakkaassa toimessaan. Hän ei saanut olla mukana Nikopolin valloituksessa, ei myöskään ensimäisessä tappiossa Plevnan luona, jossa kansalaisemme Rosenbom sai niin kauhean kuoleman. Hän ei saanut olla mukana ennenkuin suuret hyökkäykset Plevnaa vastaan suunniteltiin. Kun hän vihdoin tuli armeijaan oli hän majuri.
Äärettömän vaivaloisen ratsastuksen perästä tuli Karl Aleksander kymmenentenä päivänä syyskuuta myöhään jälkeenpuolisten sinne, jota yhteisellä nimellä kutsuttiin Plevnaksi. Koko matkan haisi ruuti ja muutamissa paikoissa, joissa ei tuullut, mätänevät ruumiit.
Kyselemällä alituisesti milloin ylhäisemmiltä, milloin alhaisemmilta upseereilta, löysi hän vihdoin hämärässä 9 osaston, kenraali Krüdenerin; se oli erään harjanteen rinteellä Plevnasta eteläänpäin. Täällä oli armeija ollut heinäkuun onnettomista päivistä asti. Kun hänen piti ratsastaa melkein koko turkkilaisten aseman ympäri, päästäkseen rykmenttinsä luo, sai hän nähdä eri puolilta tuon peljättävän leirin, tuon Plevnan.
Ratsastaessaan harjannetta huomautti eräs vihaisempi upseeri hänelle yksinäistä miestä, joka istui kenttätuolilla pienessä tammistossa. Se oli keisari. Siinä hän oli istunut päivittäin, melkein aina yksin, viisi tai kuusi tuntia yhtämittaa, kaukoputki suunnattuna Grivitzan varustuksiin. Karl Aleksander teki kierroksen, jottei häiritsisi hallitsijaa, ja saapui tunnin ratsastuksen perästä osastoonsa.
Hän oli tullut oikeaan aikaan, sillä seuraavana päivänä oli keisarin nimipäivä, silloin Plevna valloitettaisiin, tuumittiin sotamiesten keskuudessa, Grivitzan varustukset anastettaisiin millä hinnalla tahansa, arvelivat upseerit. Ja kun nyt vihdoinkin oli huomattu, että Osman pascha oli, jollei muuta, niin ainakin alkuperäinen voima, niin tiedettiin, että huomenna oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Kun majuri Segerberg oli ilmoittautunut asianomaisessa paikassa, meni hän lähimmän esimiehensä everstiluutnantin luo, se oli vanha Agafonoff. Iloisena ja lämminsydämisenä istui tämä majassaan, joka oli puolittain maahan kaivettu kuoppa, peitettynä laudoilla, oljilla, turpeilla ja muilla, mitä satunnaisesti oli käsiin saatu, suojaksi syyssadetta vastaan. Vanhus istui tyhjän tavaralaatikon päällä. Hänen edessään maassa istui muutamia sotamiehiä, hänen uskonveljiään, kaikki "papittomiin" kuuluvia, hän selitti heille oppejaan patriarkkaalisella ja hartaalla tavalla, nyökkäsi ystävällisesti Karl Aleksanderille ja viittasi häntä istumaan, jatkaen: "Herra tukee minua. En minä pelkää kymmentätuhatta kansoista, jotka minua piirittävät, sillä sinä lyöt kaikkia minun vihollisiani poskelle, sinä murennat jumalattomain hampaat. Herran tykönä apu löydetään, sinun kansas päälle tulkoon siunaukses, Sela. Ja nyt, hyvät ystävät; menkäät kukin levolle, minusta tuntuu, että Herra huomenna ottaa sielumme paratiisiinsa". Sotilaat suutelivat everstiluutnantin kättä ja menivät äänettöminä ulos, turvallisen ja nöyrän näköisinä, joka tuntui Karl Aleksanderista täällä verisessä Plevnassa hämmästyttävältä.
"Nuori ystäväni", jatkoi everstiluutnantti, "minulla ei oikeastaan ole mitään määräyksiä annettavana. Me olemme täällä, turkkilaiset tuolla Grivitzan kummuilla; huomenna olemme me siellä ja turkkilaiset voitettuina. Vahvistakaa ruumistanne levolla ja sieluanne rukouksella elämänne vaikeinta hetkeä varten. Teillä ei ole telttaa, no niin, jos tyydytte makaamaan täällä yön, on se tahdossanne. Timofei", huusi everstiluutnantti, "valmista teetä ja vuode majurille. Puolen tunnin kuluttua pitää kaikki olla valmiina lepoa varten".
Karl Aleksander meni ulos, Timofein siivotessa, kuten sanottiin. Aurinko oli laskeutunut, vaaleat, punaiset juovat, ikäänkuin verellä tahratut tiet, jotka kaikki yhtyivät Grivitzan kummun päällä, valaisivat pilvien alaosaa. Läntinen taivas pimeni, ja syystuuli suhisi raskaasti huoaten tammien latvoissa. Taivaan rantaa vasten näkyivät Grivitzan ja Plevnan epäselvät haahmot. Tuhannet pienet tulet osoittivat, että niiden urhoolliset puolustajat valvoivat juoksu- ja ampumahaudoissa. Leirissä vallitsi vakava, melkeinpä kolkko mielentila. Yhdeksän aikaan alkoi hiljaisesti sataa, kaikki, jotka voivat, menivät telttoihinsa ja majoihinsa ja laskeutuivat levolle.
Varhain aamulla herätti Karl Aleksanderin merkinanto "valmiit", jota toistettiin komppaniasta komppaniaan, ja joka muistutti kukkojen laulua, kun ne vastaavat toistensa aamukiekumisiin. Nopeasti laitti hän itsensä valmiiksi, everstiluutnantti oli jo mennyt ulos, koko leiri oli liikkeellä. Sieltä täältä kuului merkkisoittoja ja ratisevia toitotuksia, joiden innostuttamat säveleet tuntuivat kiihoittavan varsinkin hevosia, sillä joka kerta hirnuivat ne kaikilla tahoilla.
Siltä kummulta, jossa Karl Aleksander seisoi, näki hän edessään pohjoisessa Plevnan, oikealla Plevnasta Bielaan menevän, suuren viertotien, joka on osittain tehty jo roomalaisena aikana. Viertotien pohjoispuolella näkyi korkea harjanne, jonka itäinen pää jyrkkänä päättyi Plevnan laaksoon, eräs harjanteen haara oli jyrkempi ja suhteellisesti yksinäisempi, se oli Grivitza. Siitä, mitä hän täältä näki ja mitä hän edellisenä päivänä oli nähnyt, voi hän päättää, että turkkilaisten varustukset olivat hevosen kengän muodossa, jonka kupera puoli oli itäänpäin, Plevnan kaupunki oli melkein keskellä asemaa. Venäläiset olivat ympäröineet tuon hevosenkengän, mutta jättäneet aseman avonaiseksi. Huomenna oli hyökättävä varustuksien kimppuun suoraan edestäpäin. Grivitza oli hevosenkengän ulkonevassa osassa, ja hän seisoi nyt sitä vastapäätä venäläis-rumaanialaisessa keskustassa. Etempänä, eteläänpäin viertotiestä liikkui lippukeihäinen ratsuväkikolonna harjanteen vihertävää rintaa ylös. Kaukoputkella voi Karl Aleksander nähdä, kuinka rumaanialaiset, jotka olivat Grivitzan edessä, hänestä oikeaanpäin, kaivoivat juoksuhautoja. Äkkiä peitti näkymön paksu sumu, joka laskeusi yli laakson. Sumu muuttui pian vihmasateeksi. Melkein samassa alkoivat kanuunat äänekkään, jymeän keskustelunsa. Silloin tuli everstiluutnantti. Hän oli tavattoman kiihkeänä.
"Kas niin, lapseni", sanoi hän, syökäät aamiainen niin nopeasti kuin mahdollista. "Hyvät herrat," ja hän esitti Karl Aleksanderin lähimmille upseereilleen, "minun ei tarvitse selittää teille järjestystä, se on melkein sama, kuin eilisen ja sitä edellisen päivän taisteluissa. Rumaanialaiset ovat lähinnä, sitten Krüdener, s.o. me; meidän takana Zotoff neljännen osaston kanssa, senjälkeen Imeritinski, äärimäisenä vasemmalla hän, te tiedätte, jonka nimeä minä en tahdo lausua" – kaikki tiesivät, että hän tarkoitti Skobeleffia, jota hän inhosi, koska tämä, kuten everstiluutnantti sanoi, ei pitänyt kylliksi arvossa venäläistä verta. – "Sitä paitsi, te kuulette, on alettu".
Rinteen alapuolella näkyi joukkoja, jotka kulkivat Grivitzaa kohden, ne tulivat pimeästä, näyttivät varjoilta ja katosivat hämärään. Toisinaan lakkasi äkkiä kanuunan jyrinä. Hiljaisuudessa kuului silloin sieltä täältä joku komennushuuto, yksinäisiä kiväärinlaukauksia ja merkkisoittoja, sitten alkoi taas epäsäännöllinen jyrinä uudestaan ja turkkilaiset vastasivat siihen melkein tahdikkaalla ammunnalla. Eräs ajutantti kiiti ohitse.
"Mutta, eversti, teidän pitää ehtiä viertotielle puolessa tunnissa". Ja ajutantti katosi sumuun. Hän oli Dodo Davidovitsch ja oli hyvin kalpea; Karl Aleksander katseli häntä lämpimin silmin, olihan hän hänen ainoa ystävänsä maailmassa.
"Kas niin, Jumalan nimessä, lapseni", ja everstiluutnantti paljasti miekkansa. Karl Aleksanderia värisytti; "nyt on aika käsissä," tuumi hän itsekseen. On vaikea sanoa, oliko väristys ruumiillisen luonnon vero hermoille, vai kostean, kylmän ilman seuraus. Hän näki, miten monet sotilaat tekivät ristinmerkkejä ja katsoivat taivaaseen liikutetuin katsein. Se oli pikainen, mutta sydämen sisimmästä syvyydestä noussut rukous. Äänettöminä laskeusivat sotilaat rinnettä alas. Karl Aleksander tarkasti hermostuneesti miekkansa terää, tutki revolverejaan, kaikki oli kunnossa. "Puolen tunnin kuluttua", sanoi hän itsekseen, "tapan ja haavoitan minä näillä aseilla ihmisiä, näen, miten ne kärsivät ja kaatuvat edessäni".
Tahdikkaasti, kuten kone, eteni rykmentti sumussa. Puolen tunnin kuluttua oli se alhaalla viertotiellä. Silloin alkoi maa loivasti yletä. Sumu oheni, voi jo nähdä parisataa meetriä eteensä. Liikkuminen raittiissa ilmassa ja seestyvä taivas sai sotilaat luottavammiksi, kuuli silloin tällöin leikin laskuakin.
Yht'äkkiä nähtiin joukon sairashoitosotilaita, kantaen suuria paareja, kiitävän juosten rykmentin ohi. Silloin tunsi kukin lähestyvänsä näkymätöntä rajaa, joka eroittaa olevan suuresta tuntemattomasta – sen takana, kammottava paikka, jossa elämän ja kuoleman leikki alkaa. Karl Aleksander kuuli nuoren sotilaan sanovan vanhemmalle toverilleen tuskalliset sanat, "Minua peloittaa". – "Kohtalomme on Jumalan huomassa", vastasi toinen vapisevalla äänellä.
Kanuunain jyrinä ja pyssyn pauke tuli niin kovaksi, että maa vapisi sotilaiden jalkojen alla. Niin vilkasta oli ampuminen, että yhteislaukaukset toisinaan kuuluivat mahtavalta rummuttamiselta. Karl Aleksander kuuli hurjan eläköönhuudon, ja ikäänkuin raivon villitseminä hyökkäsivät sotilaat eteenpäin, syöksyen turkkilaisten varustuksiin. Turkkilaisten ampumahaudoista laukaistiin yhteislaukaus.
Ensimäinen kolonna horjui hetkisen. Karl Aleksander näki, miten jotkut miehet ensi rivissä tarttuivat päähänsä tai painoivat rintaansa ja kaatuivat. Heidän viimeiset huokauksensa häipyivät kiväärien paukkeeseen ja kanuunain jyrinään. Kaatuneiden sivulla olevat sotamiehet koettivat olla heihin katsomatta. Uusi äänekäs eläköönhuuto lopetti hetkellisen epätietoisuuden; juoksumarssissa, laukeillen ja jälleen nousten nopeasti ylös, hyökkäsivät venäläiset vihollista vastaan loistavalla, hurjalla urhoollisuudella.
Nyt, kun Karl Aleksander kerran oli päässyt ensimäisestä kammostaan, oli kaikki pelko ohi. Eteenpäin oli ainoa ajatus, joka hänellä oli mielessä, se ajatus oli hänet hypnotiseerannut, ja hän tunsi nyt sitä selittämätöntä nautintoa, jota tuntee taistellessa elämän ja kuoleman uhalla, ja josta hänen vanhemmat toverinsa olivat usein puhuneet. Sitä nautintoa, jota on metsästyselämän iloissa, jota roomalaiset pitivät vireillä arenamiekkailuillaan, jota gladiaattorit tunsivat henkensä uhalla taistellessaan. Tuota himoa, tuota nautintoa, jota vuosisatojen sivistys ei ole voinut poistaa. Se on eläimellisen elinvoiman riemuvoittoa, tunnetta ruumiillisen minuuden ylivallasta, minun oikeuttani ennen kaikkia muita.
Niin, nyt sai hän, huolimatta hurjasta taistelusta ympärillään ja vasemmalta päin kuuluvasta kovasta eläköönhuudosta, alkaa hengähtää ja katsoa ympärilleen, katsoa ja ihmetellä majuri Murgescoa, kun tämä, kauniina kuin sodan jumala itse, hyökkäsi miekka kohotettuna Grivitzan kumpua ylös rumaanialaistensa etupäässä, jotka tänä päivänä saavuttivat tavatonta kunniaa. Rynnäkkötikapuut olalla ryntäsivät he eteenpäin, palaamatta takaisin, he kaatuivat kaikki poikkeuksetta, sekä miehistö että upseerit.
Linnoituksen juurelta kuului everstiluutnantti Agafonoffin jymeä ääni. "Eteenpäin, pojat. Herra on hurskaitten suoja. Sela". Mutta ei minkäänlainen urhoollisuus, ei liha ja veri, ei mikään voima maan päällä voinut vastustaa sitä tulihelvettiä, jota turkkilaisten berdanikiväärit syöksivät jyrkkien varustuksien yli. Venäläisten hyökkäysrivit ensin murtuvat ja sitten peräytyvät. Neljä kertaa uudistivat venäläiset hyökkäyksen, neljä kertaa heidän voimansa raukesi.
Jo toisessa päällekarkauksessa kaatui urhoollinen Agafonoff, juuri kuin hän ensimäisenä hyökkäsi etuvarustuksiin. Hänen kuolemansa sai hänen sotilaansa raivoon. Mutta turhaan he hyökkäsivät peljättäviä varustuksia vastaan, heidät syöstiin takaisin verisin päin.
Karl Aleksander ei ollut säästänyt taistelussa itseään, hän oli jo toisessa hyökkäyksessä saanut muutamia pienempiä haavoja, yksi niistä vaivasi häntä alituisella verenjuoksullaan. Muudan vanha aliupseeri, joka huomasi sen, pyysi häntä poistumaan ampumalinjalta, hän tahtoisi sitoa hänen haavansa. Karl Aleksander seurasi hänen neuvoaan ja meni noin kivenheiton verran syrjään, siellä istui hän muutamien alasrevittyjen vallikoppien suojaan ja paljasti käsivartensa.
Aliupseerin nopeasti sitoessa häntä, kuului kova jyrähdys, maa heidän allaan vapisi, ikäänkuin ruutisuoni olisi räjähtänyt, yhteislaukaus ammuttiin, aliupseeri kaatui kuolleena hänen päällensä. Hän tahtoi nousta ylös, mutta hän oli kuin tainnuksissa, vähitellen tointui hän.
"Minä olen kai haavoitettu", tuumi hän, "mutta mistä kohden?" Silloin tunsi hän sietämätöntä tuskaa jalassaan. Hän työnsi kiivaasti ruumiin pois päältään ja koetti päästä pois, mutta se oli hänelle mahdotonta. Luotien vingunta, kanuunain kumea jyrinä sai hänet, ruumiitten ja haavoittuneitten keskellä kun hän oli – ja sen huomasi hän oikeastaan vasta nyt – kauhistumaan. Kauhu lisääntyi, kun hän näki, että taivas alkoi seestyä, silloin ei hänellä olisi suojaa sumustakaan. Jännityksen tunne, sodan nautinto, jota hän vasta oli tuntenut, katosi, ikäänkuin se olisi virrannut pois hänen verensä kanssa.
Hän näki venäläisten peräytyvän, huusi luokseen muutamia sotamiehiä, mutta yleisessä pauhussa hänen äänensä ei kuulunut. Hän päätti ryömiä alaspäin niin kauan kuin hänellä oli voimia, päästäkseen niin etäälle kuin mahdollista vihollisen varustuksista ja taistelun jälkeen ryöstävistä turkkilaisista.
Puhutaan kuoleman elonniitosta. Kuten kuhilaita vastaleikatulla pellolla, makasi täällä kuolleita ja pahoin haavoittuneita kasoissa. Ne, jotka voivat, koettivat, kuten Karl Aleksanderkin, ryömiä pois paikalta, joka haisi ruudin savusta ja eilisessä taistelussa kaatuneista ruumiista. Kammottava ja surkea oli tie; piti ryömiä ruumisten välitse kylmää, veristä maata. Jano alkoi vaivata häntä, hän vaikeroi tuskasta, silloin kääntyivät eräästä ruumiskasasta nuoret, kalpeat kasvot häneen päin. Sammuvilla silmillään katseli kuoleva avuttomana häntä. "Vettä", kuiskasi hän. Kyyneleet nousivat Karl Aleksanderin silmiin.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "mistä minä otan vettä?" Silloin valtaa hänet ääretön sääli itseänsä, häntä, joka tuossa makasi, kaikkia noita kohtaan, jotka olivat kaatuneet miehuutensa paraassa kukoistuksessa.
"Herra Jumala, taivaallinen isä", kuiskasi hän, ne olivat ensimäiset sanat, jotka hän moniin vuosiin oli lausunut äidinkielellään, mistä ne tulivat; muistona kuluneilta vuosilta, aikaa sitten menneiltä ajoilta. Ja Herra auttoi häntä. Luonto oli armelijas, hän vaipui tiedottomana nuorien, kalpeitten kasvojen viereen.
