Kitabı oku: «Kansalaisemme», sayfa 9
Karl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä pöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän monen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän vastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat olivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa ravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät olleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista herraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti uutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja puoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se, ettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä yhtään palvelijaa.
Toinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta sellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi silloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen vaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän auttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan. Ennenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja kimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän ääreen.
Sanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin välinpitämättömästi: "Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?"
"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni".
"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?" ja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli löytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.
"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona, – minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne", vastasi toinen hymyillen.
"No, sepä sattui", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus hävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt tuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja sitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka etukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. "Tahtoisitteko ja voisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin" – jatkoi hän innolla – "koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran nopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada Wienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada tänne?"
Herra von Lichtenstein mieltyi asiaan, "gewiss, gewiss", vastasi hän. "katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle, sillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja pyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se tänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä se maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla".
"Ja se on?"
"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana tiedoillanne".
Karl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja mainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen teltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana kuin hän pitkään aikaan oli ollut.
Odottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja. Ensin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain puutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota kutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista kuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden väliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli aukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia. Kentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin rientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi ylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien ympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan; hän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan muureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi jonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut kirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin nykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden poistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli määrätty keisarin asunnoksi.
Karl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen alapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt tiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia talonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja porvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät enemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän viehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja, jotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat plastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.
Kesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja sai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean näyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää taustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja esikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet ilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän huolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina, oli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia. Ajutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen ohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli hänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri Murgesco, "mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin, että olen tilannut koneen Wienistä", mutta Karl Aleksander ei mennyt. Paitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin syy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti, miten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät he vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos – sitä voi tuskin otaksuakaan kumminkaan – vastaisivatkin – mutta jatkaisivat toimiaan, keskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo ylimysystävät rauhassa – jonain päivänä hänkin … ja hän lähti pois suorana, ylpeänä nopein askelin, jotta "ylimysystävät", nuo "maffit", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä utelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo saavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston välittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia ihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla. Täällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka tuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina aikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt valtijaaksi.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden kilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä suuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja viileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan juurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla penkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään, sillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi tarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa ja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa kaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja hyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun alle.
Karl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja viheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt Merijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta mitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä kastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen auringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten Tonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin kumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan muurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi näkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin väliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen helminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko kimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä. Leiristä kohosivat valtavina, pehmeinä "An der schönen blauen Donaun" säveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa, hiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan kahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan kymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet olivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla, jossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät vehreiltä kuin smaragdit.
Karl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa pikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa. Menneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän alkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva, maltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen varustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon tovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi; epäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi – "ja silloin", tuumi hän, "silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan yksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien en minä anna enää ylvästellä itselleni."
Sistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi kuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää baasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja kirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni kalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri herasi. "Mitä nyt, mitä se merkitsee?" kysyi edellinen muitta mutkitta.
"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille taas jonkun kepposen", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista pienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa, äärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan pienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto oli ankkurissa.
"Ah noita kunnon poikia;" sanoi majuri. "Herra varjelkoon heitä. Tiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä ylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen vakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on voittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin yksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän voivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan. Kun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää, ettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta, turhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen, mitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka on muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana kuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi Jumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää oleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo, tai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka saavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia vaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen povessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan harvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.
"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin tässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen sanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.
"Ja katsokaappas," jatkoi hän, "ranskalainen, englantilainen, saksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi tullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on liian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on tunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän taistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi muuta.
"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja Iljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut armeijaan saadakseni olla sodassa."
Karl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan saadakseen olla sodassa.
"No, sen minä sanon," huudahti Ilja Iljitsch, "ei mikään todista paremmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on pakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen jättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että tekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin. Me kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me taistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä turhamaisuudesta. Herra on kanssamme."
"Kuka on teidän ylipäällikkönne?" kysyi Karl Aleksander.
"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III."
"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan hänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä leiriin."
He lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat itseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten talonpoikaisnaisten kanssa. "Ohoi," haukotteli eräs nuori sotilas, loikoessaan nurmikolla, "oltaispahan vaan toisella puolella." – "Veli kulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle; mutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen Jumala," vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon päällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.
XII
Karl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä. Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä saapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch olisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi haluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä tapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli kallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi hänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin levottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti olisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä ilmoittamatta itseään asianomaisille.
Voi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti puolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden suurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt puoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta. Leirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa oli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.
Vielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti, päämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta, vetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista rahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli "ylimyksiä, maffeja", käveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään hänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan edessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet, ja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja poltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei hänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta portaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla katonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti taiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä, että eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita, kaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Oven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki Karl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen, toiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja puhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli luultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli naurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he äkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia varten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin tahdomme.
Yksi upseereista, se pitkä ja kalpea, jolla oli veltot suupielet, meni vastatulleita vastaan, tervehti lyhyesti Karl Aleksanderia, puhuessaan Murgescon kanssa, hetken päästä katosivat he molemmat linnan sisä-osiin. Karl Aleksanderia suututti nuorten miesten käytös, hän kääntyi heistä poispäin ja rupesi katselemaan suurta Tonavan karttaa Simnitzan seuduista, joka riippui toiseen kerrokseen vievien portaiden käsipuista. Hän tarkasteli kartalla sitä tietä, jota hän oli tullut Simnitzasta leiriin. Hajamielisenä katsellessaan karttaa, kuuli hän päänsä päältä iloista viserrystä. Tänne kaikkien sotasuunnitelmien polttopisteeseen, tänne, josta annettiin käskyjä ja määräyksiä taistelusta ja kuolemasta, oli pari pääskystä laatineet pesänsä kattoreunuksen rococokoristuksiin. Keisari itse oli käskenyt ottaa pois yhden lasin ikkunasta, että pienet livertelijät saisivat vapaasti asua tämän sodan ja vallan voimien anastaman linnan turvissa.
Pitkä upseeri ja Murgesco palasivat takaisin; kenraali Krüdener oli ollut linnassa, mutta oli juuri ehtinyt mennä huvilaan, hän olisi siellä tavattavissa vielä muutamia – ja pitkä upseeri katsoi kelloansa – ehkäpä kymmenenkin minuuttia, senjälkeen tulisi kenraali tänne neuvottelemaan ylipäällikön kanssa. "Asianne on kai hyvin tärkeä", lisäsi hän jonkun verran pisteliäästi.
"On", vastasi Karl Aleksander lyhyesti.
"No niin, mennään sitten huvilaan", sanoi Murgesco kohteliaasti. Huvilassa, joka oli, kuten on mainittu, muinaisaikuisen temppelin tapaan rakennettu, oleskeli keisari mieluimmin leirillä ollessaan; nykyään hän oli Galatzissa. Hän asui silloin tavallisesti itse temppelikammiossa, jossa vanhanajan jumalanpalvelusmenojen mukaan jumalan kuva oli. Temppelihuoneessa pidettiin sotaneuvottelut, esihuone oli odotus- ja vastaanottohuoneena. Huvilaa vartioitsivat keisarin henkivartijakasakit, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ulkopuolisessa pylvässuojamassa. Karl Aleksander astui majuri Murgescon kanssa sisään. Etuhuoneessa istui vanha laiha kenraali paperien yli kumartuneena, joihin hän näytti tekevän muistiinpanoja. Hän oli kenraali Krüdener. "Mitäs nyt?" kysyi hän ylös katsomatta.
Majuri Murgesco sanoi asiansa ja meni ulos. Kenraali jatkoi työtään antamatta odottajan häiritä itseään. Hetken perästä nousi hän ylös, meni Karl Aleksanderiin päin ja tarkasteli häntä todellisella haukan katseella.
"Nimenne, kapteeni?"
"Segerberg".
"Isän nimeltä?"
"Karl Aleksandrovitsch".
"Ah", vanhuksen katse kirkastui huomattavasti, näytti, ikäänkuin hän olisi muistanut jotain, jotain suloista menneiltä ajoilta.
"Suomenmaalainen?"
"Niin".
"Asianne?"
Karl Aleksander selitti asiansa; hän oli tahtonut, millä ehdolla tahansa, ottaa osaa sotaan, hänen ystävänsä ruhtinas Sasdanadsche oli maininnut hänelle, että kenraali oli aikonut asettaa hänet esimieheksi, vartijaksi, päälliköksi, – hän etsi sopivaa sanaa – elävälle muonavarastolle. Hän olisi valmis kaikkeen.
Kenraali katsoi häneen hajamielisesti: "Niin, niin, puhukaa esikuntapäällikköni kanssa, hän antaa teille ohjeet, ja sitten…?"
"Teidän ylhäisyytenne on halunnut konetta Tonavan virran nopeuden määräämiseksi. Minä voin antaa sellaisen teille", ja hän laski kotelon koneineen pöydälle. "Se on minun omani", lisäsi hän epäillen, "olisi hauska, jos sitä käytettäisiin".
"Epäilemättä", vastasi kenraali, katsellen tarkasti Karl Aleksanderia. "Lähetetään se henkilölle, joka tuntee Tonavan ja koneen. Onko vielä jotain?"
Nyt tai ei koskaan, ajatteli Karl Aleksander. "Minä tunnen Tonavan näiltä seuduin ja osaan käyttää konetta". Ja hän kertoi matkastaan Simnitzasta leiriin, miten hän oli tullut veneellä pitkin Tonavaa, löytänyt rannalta ruohikosta tien, sekä lisäsi, että hän oli kasvanut suuren virran rannalla, jonka pohjoinen ranta oli soinen ja eteläinen äkkijyrkkä, kuten tämänkin.
Silloin näytti kenraali kiintyvän asiaan. "Mennäänpä linnaan, siellä on Tonavan kartta, teidän on siinä osoitettava tie, jota tulitte". Ja reippaasti kuin nuori mies, nousi kenraali ylös lähteäkseen linnaan. Eteisessä syntyi liikettä, kun kenraali Karl Aleksanderin kanssa astui sisään. Keskustelu taukosi, lähettiläät ojentautuivat, nuoret miehet seisoivat kuin talikynttilät. Karl Aleksander meni suoraan kartalle ja osoitti varmana, mitä tietä hän oli tullut Simnitzasta ja merkitsi tien, jonka puhvelihärät olivat polkeneet rannan liejuun.
Kenraali seurasi tarkkaavaisesti, äkkiä kääntyi hän ja sanoi: "Minkätähden kutsutte te itseänne Karl Aleksandrovitschiksi. Isänne nimihän oli Ferdinand. Hän palveli 1854 Taurian krenatierirykmentissä".
"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne, senjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand, mutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole…"
"Minä tiedän sen", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen ylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa oli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan – kuten nytkin loistavalla tavalla – muistinsa tarkkuutta, oli hyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne hyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita esikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.
"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin kauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua ordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me lähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne, viitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te voitte asian suhteen kääntyä – teidän puoleenne, hyvät herrat" – ja hän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin portaita ylös toiseen kerrokseen.
Mielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka heti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se oli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin, nyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat toisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota Karl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän näytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein sulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty kohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli suuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli toivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja Dodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän huomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut täyttää.
Kumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten tekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain tärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet, kuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä ulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien pauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot. Kaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi, siellä kaikui riemunhuuto: "Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!" Koko leiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat tuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille oli verestä.
Jälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla olevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä, kun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai Nikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi hänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa näytti myös riemastuneelta ja iloiselta.
"Hyvät herrat", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, "meidän urhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli Galatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa. Kenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli ensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle". Ja tuhatäänisen riemun raikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista, jonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet leiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.
Tästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin. Sodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa, jonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut. Se oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli se jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan, ärjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen, kuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen maahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen vääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.
Tästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä piireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut sotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät ajutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin sotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain tapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista lyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri vauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren kiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten – sitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän varmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat laskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren tehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta urhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi, antoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä, vähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän mielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja sielua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko takaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään ja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen. Seuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta ponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien polkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja kahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä alusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä kanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei herätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia. Rannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja luotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja vaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin varhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella taivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen avulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka tältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä vasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran avulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot maalle.
Niin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän oli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut, Anna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli himmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä Dodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt. Istuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa virtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten, jolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. "Tämä on sotaa", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä, virran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen tuoksua keuhkoihinsa. – Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo saalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset olisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran puoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun äkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat kukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä aamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä, harmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti sen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien läheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.
Yhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä hetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan alas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä tapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit ja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin taikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander kuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja vai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki toisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä mörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin räjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan miehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan vaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin etäällä, ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli itsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota, kummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi kuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: "Kaikki käy hyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan". Niin kävikin. Turkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa Nikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan hämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia varustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko nuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.
