Kitabı oku: «Kansalaisemme», sayfa 5
VII
Eversti Nikolai Nikolajevitsch Popoff asui kaupungin virralle päin äärimäisessä talossa. Se oli vanha suuri puurakennus, sellainen, joita näkee ainoastaan Venäjällä, ilman kivijalkaa, lattia maan tasalla, rakennettu Palladiotyyliin, joka Katarina II: sen aikana tuli muodin mukaiseksi Venäjällä; kuitenkin; oli tyyliä venäläistytetty ja rakennusaineena oli puu. Purjepalttinalla päällystetyt, maalatut lautapylväät, laudan palasista tehdyt kaarrelmat, kipsiset kauluskivet, siinä tuon rakennusmuodon kaunistukset.
Rakennukseen kuului puutarha, joka oli – kaupungin hallituksen kiusana, sen oli nimittäin joku itsevaltainen komentaja noin kaksikymmentä vuotta sitten laajentanut aina virtaan asti, joten se nyt esti kaikki laiturien, satamien, teitten rakennuspuuhat, kaupungin kaupan ja vaurastumisen edistyttämispyrinnöt. Puutarha oli alkuaan laitettu ranskalaisen tyylin mukaiseksi, suorine käytävineen penkereineen, kaikki luonnollisesti sopusointuun huoneen rakennustavan kanssa. Niinpä oli aitakin sahattu ohuista laudoista ja öljyvärillä maalattu, kepit, jotka kannattivat humalia ja viiniköynnöksiä, olivat kuorimattomasta koivusta. Samaa säästäväisyyden ja loiston henkeä ilmeni kaikkialla. Estetiikka ja ekonomiia olivat liittyneet täällä yhteen kummankaan siitä hyötymättä. Poppelirivien välissä, jossa ruohokenttien olisi tullut levittää samettiaan silmän miellyttämiseksi, kasvoi kaalia ja sipulia. Ruusupensaitten asemasta oli karviais- ja viinimarjapensaita. Ainoastaan öljyvärillä maalattujen lautajalustain päällä olevien kuvapatsaiden paikkoja ei oltu voitu täyttää. Muutoin oli puutarha hoidettu niin hyvin kuin puutarhoja Venäjällä hoidetaan, ei juuri silmän, vaan suun iloksi.
Mutta kahta seikkaa ei ollut varojen eikä kauneuden aistin puute voinut hävittää tästä vanhasta puutarhasta, nimittäin helposti hoidettavan maan runsasta kasvullisuutta ja näköalaa virran rannalla olevalta penkereeltä. Levein ja suoraan rakennuksesta lähtevä käytävä vei tälle penkereelle. Se oli neljä-, viisikymmentä jalkaa ylempänä virran pintaa, Volgan eteläisellä, niin kutsutulla vuorirannalla, joka oli keveää, keltaista kiveä, välissä aina pehmeämpiä sora- ja hiekkakerroksia. Tuohon luonnon muodostamaan muuriin olivat sadat törmäpääskyset kaivaneet pesänsä. Kun keväisin omena-, sireeni- ja päärynäpuut penkereellä kukkivat, kun virta kiiti eteenpäin pajuisten, tammien ja poppelien varjostamien rantojensa välissä, kun tuhansittain pääskysiä pyrähteli pesistään ja lenteli Volgan mahtavan pinnan yläpuolella, silloin lämmitti jokaista sydäntä näköalan suurenmoisuus, surumielisyys ja kolkkous. Tämä penger oli rykmentin päälliköille ollut kaikki kaikessa ja nyt enemmän kuin koskaan ennen, sillä Anna Paulovnalla oli luonnon kauneudelle tavattoman avoin silmä, lämmin ja pohjaltaan runollinen mielenlaatu; hänelle oli penger A: na ja O: na pienessä kaupungissa. Hänet nähtiin siellä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn saakka.
Eräässä puutarhan kaukaisimmassa kulmassa oli alkuaan suuremmoinen kasvihuone. Nykyään se oli jotenkin rappiolla, mutta osaa siitä käytettiin viinihuoneena, ja yhteen huoneeseen oli Anna Paulovna laitattanut itselleen palmupuiston, kuten hän sitä kutsui. Se oli pieni, nelikulmainen, kupoolikattoinen huone, ja siellä oleskeli hän aika-ajoin, kun syksy tai kevät oli liijan pitkä ja kylmä.
Jos astui sisälle rakennukseen, niin huomasi, että se oli rikkaan venäläisen talon perikuva, sellaisena kuin se ilmenee suurissa hoveissa.
Tarkkuus ja säännöllisyys ovat aina ja jokapaikassa kauneuden ja loiston ensimäiset ja välttämättömät palvelijat, ja jos niitä ei ole, niin ovat kaikki kaunistuttamiskokeet mahdottomia ja hyödyttömiä. "Laajalle levinneessä venäläisessä hengessä", kuten venäläiset sanovat, ei kummallakaan noilla palvelijoilla ole paljon tekemistä, venäläinen koti ei sentähden teekään, vaikkapa olisi hyvinkin hoidettu, niin täydellistä vaikutusta, kuin se voisi. Everstin eteisessä ja salissa liikkui taitamattomia kehnosti, vieläpä repaleisestikin puetuita palvelijoita juuri kaksi kertaa niin monta kuin olisi tarvittu.
Mutta venäläisen talon, samaten kuin venäläisen maisemankaan, miellyttäväisyytenä ei ole se, mitä näkee vaan se mitä kuulee. Kun kuulee kesäisen tuulen huminaa ja lintujen laulua Venäjän metsissä ja virroilla, kun kuulee talvisten myrskyjen ulvontaa sen äärettömillä lakeuksilla, kun kuulee kalastajan kesäiltana laulelevan veneessään, joka hiljoilleen keinuu eteenpäin mahtavalla virralla, kun kuulee sotamiesten soittelevan "balalaikkaansa" ja laulelevan suruvoittoisia laulujaan, joita alituisesti toistellaan, silloin unohtaa, että maa kokonaisuudessaan katsoen on vähimmän luonnonkauniita koko Euroopassa. Venäläisessä salissa unohtuu ympäristössä huomattava jäljittely, unohtuu väärin käsitetyt ranskalaiset ja itaalialaiset kuosit, mielen tenhoaa puheen ystävällinen sointu, ihmisten melkein klassillinen yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka meitä viehättää heidän kirjallisuudessaan, tuo juurtunut halu ja huomattava kyky sielutieteelliseen tutkimiseen, joka tuntuu olevan jokaiselle venäläiselle synnynnäinen. Kaiken tuon lisäksi tulee vielä ujostelematon vierasvaraisuus, jolla ainoastaan Ruotsissa on vertaistaan, vierasvaraisuus, joka kyllä ei ole niin isoista ja uhkeaa, kuin Ruotsissa, mutta kumminkin yhtä lämmintä.
Tässä talossa oli Karl Aleksander jokapäiväinen vieras. Hän oli se monestakin syystä. Ensiksikin koska everstillä oli kaksi heikkoutta, hän oli intohimoinen metsästäjä, ja kun pyhällä Venäjän maalla ei ollut muuta rauhoitettua metsän elävää kuin metsähärkä, oli hänellä lukemattomia tilaisuuksia tyydyttää himoaan; sitte oli hän vielä todellinen professori stukolkan ja muiden korttipelien pelauksessa. Kun Venäjällä löytyy useampia taitavia kortinpelaajia, kuin missään muualla maapallollamme, niin sai hän harjoittamalla sitä urheilua monia pysyviä ystäviä. Sillä aikaa kun rykmentin päällikkö metsästi ja pelasi kaupungin ja kunnan etevimpien kanssa, saivat upseerit tehdä mitä tahtoivat. Karl Aleksander oli kaikkina aikoina ollut naisten suosiossa, joten useimmin onkin itsekkäiden ihmisten laita, sillä tuntien oman arvonsa ja haluten päästä eteenpäin, vaikuttavat he helpoimmin kuin muut sukumme hennompaan puoleen. Oli siis melkein selvää, että kauniista ja solakasta upseerista, joka niin hiljakkoin oli seurustellut pääkaupungin ylhäisimmissä piireissä, tulisi, jos kenestään, Anna Paulovnan kavaljeeri, sitä suuremmasta syystä kun hän ei nytkään, samaten kuin paassikoulussakaan, saavuttanut toverien joukossa mitään erikoista myötätuntoisuutta.
Anna Paulovna oli hyvin puhelias. Kun hän istui virran rannalla olevan penkereen rajamuurilla, joka oli maalattu marmorin väriseksi, ja leikitteli hienolla, valkoisella, hiukan lihavalla kädellään kukkien kanssa, katseli virran kirkasta pintaa, katseli kiitäviä pilviä, silloin harhailivat hänen ajatuksensa laajalle. Hän kertoi paljon itsestään, miehestään, tyttärestään Verasta, joka nykyään oli Rigasta olevan neiti Bilderlingin kanssa Sveitsissä, sekä suunnitelmistaan tyttären tulevaisuutta varten.
Eräänä päivänä huomasi hän tällaisen tuttavallisen keskustelun aikana, että Karl Aleksander oli hyvin kaunis nuori mies. Hän huomasi vielä, että tuo havainto herätti hänessä sellaisia tunteita ja mielenliikutuksia, jollaisia hän ennen maailmassa nuorena ja tuntehikkaana oli kokenut ja tuntenut, ja siitä taas oli seurauksena, että hän tunsi alkavansa vanheta. Sitä hän kyllä oli jo kauankin hautonut mielessään. Pelolla oli hän tuntenut, kuinka vuodet kuluivat, päivät pakenivat. Ja kun hän joskus, usein ainoastaan sattumalta, muisti nuoruuden aikojaan, katsoi hän lapsen pelolla tulevaisuuden lähestyvään hämärään. Olisikohan tuo, joka jo epäselvänä häämöitti vanhuutta, rumaa vanhuutta, joka lakastuttaa elämän ruusut. Olisikohan tämä jokapäiväinen elämä, jota hän oli elänyt vuoden toisensa jälkeen, kaikki, olisikohan se hänen osansa, koko hänen kohtalonsa. Missä olivat ne ruusuiset, ihanat unelmat, joita hän oli uinaillut seitsentoista vuotiaana… Ja hänet valtasi suru ajatellessaan, ettei hän tämän lyhyen elämän aikana ollut koettanut mitään, kokenut mitään, nauttinut mitään. Mutta vielä se ei ollut myöhäistä, vielä eli hän ja oli kaunis.
Muutamana päivänä, kun hän Karl Aleksanderin kanssa istui penkereellä ja leikki viiniköynnöksellä, taittoi hän erään kukan, heitti sen virtaan ja katseli, kuinka se hiljoilleen kulki aaltojen muassa alaspäin. Se ehtii kyllä kauas, kauas maailmaan, ennenkuin kuolee, ajatteli hän itsekseen ja seurasi sen kulkua levottomuudella. "Ah", huudahti hän äkkiä, kukka oli tarttunut erään kukkineen lumpeen siemenkotaan, joka jäykkänä kohosi aalloista lähellä penkereen jalkaa.
"No, mitä siellä on?" kysyi Karl Aleksander ja katseli ihaillen hänen pieniä, hyvin muodostuneita jalkojaan, koko tuota soreaa, täyteläistä, täysin kehkeytynyttä naista, kun hän tuossa erittäin nuorteassa asennossa kumartui syvään kaidepuun yli.
"Ei mitään", sanoi hän hajamielisenä, nousi ylös ja alkoi ajatuksissaan käydä kotoaan kohden. Hän kulki georgiinein ja koiransilmäin ohi, jotka loistivat kaikilla mahdollisilla väreillä, hänen sydämensä tuntui raskaalta, hän näki kukissa syksyn ja syksyssä kuvan itsestään. Karl Aleksander kulki noin puoli askelta häntä jälempänä ja ihmetteli, mitä hän ajattelee, mikä hänelle niin äkkiä lienee tullut, mistä tuo synkkämielisyys, tuollainen viehättävä synkkämielisyys joka on syksyn kaunistuksena.
"Hyvästi", sanoi Anna Paulovna kääntymättä ja näyttämättä kasvojaan, ja ojensi kätensä. Hän suuteli hänen ruusuisia sormenpäitään ja lähti sisältä noutamaan miekkaansa.
Juuri kun hän eteisessä sitoi miekan vyölleen ja oli valmis lähtemään, huusi Anna Paulovna salista: "Illalla penkereellä". Hän kumarsi vastaukseksi, nosti lakkiaan ja lähti.
Anna Paulovna meni miettien huoneeseensa ja istuutui vienon surumielisyyden vallassa ikkunan eteen sekä katseli syyskesän kauniin, vaalean valon valaisemia punaisia ruusuja, kullankeltaisia georgiineja, loistavia, isoja jalopeurankitoja, kaiken värisiä koiransilmiä. Ja kun hän katseli tuota vaalakkaa valoa, tuota loistavimpien värien sopusointua, puhkesi hän rajuihin nyyhkytyksiin, ja eräs ajatus vapisutti hänen sieluaan, ajatus, joka hänen sekavassa, kauniissa päässään ei ollut aivan selvänä, mutta joka kävi siihen suuntaan, että ainoastaan kevään ja kesän kukat tuoksuvat, ainoastaan ne ovat luovan, elämän nesteitä uhkuvan luonnon suloisia lapsia, kaikki nuo muut syksyn kukat ovat loistostaan huolimatta vaivatun, yli-ikäisen poven hedelmiä.
Ja tuo katkera ajatus mielessä otti hän pienen käsikuvastimen ja heitti aran silmäyksen sen tottapuhuvaan lasiin. Punaiset, täytöiset huulet, siniset, lempeät silmät, kauniit piirteet, ne olivat ikäänkuin syyskukkien loistoa, ei ollut kieltämistä, loppu läheni. Ja hän pani kuvastimen varovasti pois ja itki katkerasti. Silloin tällöin kohotti hän päätään ja katseli suurilla silmillään taivasta; "ah, liijan myöhään", sanoi hän, purskahtaen kovaan itkuun.
Kyyneleet huojensivat hänen suruaan. Hän tuli taas vienon surumieliseksi, ja silloin johtuivat muistot hänen kahdeksanneltatoista vuodeltaan mieleen, johtui mieleen onnellisin aika hänen elämässään, jolloin hän oli oppilaana Pietarin musiikkiopistossa. Ne toivat mukanaan nuo muistot kevätkukkien tuoksua, silkin kahinaa huimaavassa tanssissa; ne toivat mukanaan laulua haaveellisina kuutamo-öinä; ne toivat mukanaan ensimäisen rakkauden lumivalkean loiston; ne olivat suloisia kuin liljain ja orvokkien tuoksu. Mutta voi, pian yhtyivät eilisen ja tämän päivän muistot yhteen, ja jälleen näki hän koiransilmiä, ruusuja, jalopeurankitoja, jotka tuhansissa värivivahduksissa kulkivat hänen väsyneitten silmiensä ohi. Hän näki kultaisia nauhoja, näki punaisia, vaaleita, sinipunervia vaihtelevan toinen toisensa perään, suikertelevan aaltoilevissa kiemuroissa, näki kultaisia välkkyviä värejä, näki muuttelevia ympyrän ja ellipsin muotoja, kunnes ajatuksiensa, kyyneltensä ja levottomuutensa uuvuttamana vaipui uneen.
Hän oli nukkunut hyvinkin tunnin, kun kamarineiti tuli häntä herättämään päivällisille. Hän nousi kummastuneena ylös, pyhki otsaansa ja meni peilin luo, nähdessään kuvansa pysähtyi hän sekä kauhistuneena että kummastuneena. Silmäluomet olivat turvoksissa, valkuaiset tulehtuneet, iho ulkopuolisessa silmäkulmassa oli lukemattomissa pienissä rypyissä; oi, kuinka hän oli vanhentunut!
"Lenotschka", huusi hän kamarineidille, "sano everstille, että minä en tahdo päivällistä, tuo minulle tänne hiukan jälkiruokaa, teetä ja paperosseja".
Lenotschkan poistuttua meni hän piirongilleen, otti sieltä ison kotelon, vei sen vaatetuspöydälle ja istui senjälkeen peilin eteen. Hän aukasi kotelon, se oli keikailemisen ja kauneuden asesäiliö. Siellä oli kaikenlaisia ja muotoisia kapineita, pieniä ebenholsi- ja uushopeavartisia atuimia, pieniä viiloja ja veitsiä, joutsenen untuvista tehtyjä töyhtöjä, Boucherin ja Vatteaun hienoimpia pastellivärejä, kauneuden-nesteitä sisältäviä pulloja, ruusun öljyä, pulveria sormenpäiden maalaamista varten, nesteitä, joilla saa korvalehdet ruusunpunaisiksi, poudre de riz'ta ja eau de lys'ta. Anna Paulovna käsitteli ennen taitavasti ja aistilla noita apuneuvoja ajan hammasta vastaan, nyt olivat ne, kun hän oli tullut maaseudulle, olleet piilossa jo useita vuosia; hän ei ollut tarvinnut niitä, mutta tänään, tänään täytyi hänen taas turvata niihin. Tottunein käsin piteli hän noita kapineita ja värejä, ja lopetettuaan vihdoin toimensa, pani hän kotelon jälleen laatikkonsa pohjalle. Hyvin tyytyväisenä katseli hän kuvaansa peilissä. Ja täytyykin myöntää, ettei paras näyttelijäkään olisi tehnyt parempaa työtä kuin hän.
"Lenotschka", sanoi hän kamarineidille, joka toi hänelle päivällistä, "käherrä minun hiukseni niskasta".
Lenotschka totteli, ja polttaessaan ja kammatessaan emäntänsä hiuksia, imarteli hän häntä, sanoi häntä kauniiksi ja nuoreksi kuin kaksikymmenvuotista tyttöä.
"Minne rouva menee illalla?" kysyi hän.
"En minnekään". Samassa näki Anna Paulovna peilistä tytön hymyilevän epäluuloisesti, silloin suuttui hän ja punastui; "ai, sinä poltat minua, sinä revit minua", sanoi hän ja nousi kärsimättömästi ylös salatakseen hämillä oloaan.
Mutta tyttö poistui huoneesta viekkaan näköisenä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ei tee mitään, minä annan anteeksi rouvalle, minä tiedän kyllä, kuinka kiusallista joskus on.
Anna Paulovna lähti suutuksissa huoneestaan, "tuosta hävittömästä ihmisestä vapautan minä pian itseni," tuumi hän itsekseen. Vierashuoneen läpi mennessään katsoi hän peiliin ja tuli iloiseksi, salin läpi kulkiessaan ja nähdessään itsensä taas peilissä, loisti hän kerrassaan mielihyvästä, meni sitten ruokasaliin, jossa hänen miehensä, lääkäri ja pari korkeampaa upseeria teetä juoden ja tupakkia poltellen väittelivät innokkaasti Turkin ja Englannin, Bulgaarian ja Abchasian valtioseikoista, ne olivatkin nykyään ainoat keskustelu-aineet, jotka voivat viehättää sivistynyttä venäläistä.
He nousivat seisoalleen. Lääkäri katseli tutkivasti häntä. "Minä kun luulin, että te kutsuisitte minua sairaskäynnille, ja te näytätte itse terveydeltä." Hän käänsi selkänsä ikkunaa vasten, jottei olisi liijan alttiina lääkärin teräville katseille. Kaikki tuo imartelu, nuo ihailevat silmäykset tekivät häneen suloisen vaikutuksen, loivat jälleen rohkeutta ja itseluottamusta hänen rintaansa. "Syksy on vielä kaukana", ajatteli hän itsekseen ja hymyili kohteliaasti.
"Lähtevätkö herrat penkereelle polttamaan, näyttää olevan kaunis ilta", kysyi hän – hän kysyi sitä jonkullaisella ulkokultaisuudella, tietäen edeltäkäsin jo, että he vastaisivat kaikilla äänilajeilla miehen jyrkästä "ei" lääkärin kaikilla mahdollisilla höysteillä sekoitettuun "mahdotonta". Hänen miehensä ja lääkäri olivat nyt pahimmassa kortinpeluuinnossaan, tuskin voivat valtioseikat heitä hillitä. Omenajuhlan, neitsyt Marian taivaaseen astumispäivän tienoissa olisi kaikki ohi, silloin olivat viklat täydessä höyhenessä, teerenpojat lennossa, silloin taukoaisi kortinlyönti ja metsästys alkaisi yhtä suurella innolla. Hän laskikin tavallisesti leikkiä heidän vuorottaisesta metsästys- tai korttikuumeestaan.
"Minä menen sitten yksin", sanoi hän keveästi huoaten ja otti ilomielisenä pelipöydältä muodon vuoksi kirjan mukaansa.
Herrat alkoivat pelinsä, Anna Paulovna lähti penkereelle avopäin, kuten venäläiset naiset tavallisesti. Hän kulki hitaasti, epäröiden käytävää pitkin, taittoi silloin tällöin jonkun kukan, hänestä tuntui, että rakennus hänen takanaan katseli monilla ikkunoillaan hänen jälkeensä. Kuta etemmäksi hän ehti käytävää, sitä vapaammalta hänestä tuntui, kokonainen virta ajatuksia ja tunteita, sellaisia, joita hän ei ollut tuntenut moniin vuosiin, virtasi koko hänen olentonsa läpi; "ah, se on nuoruus, minä kuulen sen tanssivat askeleet, minä tunnen sen suloisen henkäyksen, kun se palaa jälleen". Kerran ajatteli hän palata takaisin, eräs rastas lenti nauraen hänen ohitsensa muutamasta kirsikkapuusta, hän säikähti kovasti, taika-uskoinen kun oli. "Ah, sinä olet oikeassa nauraessasi minulle. Minä en ole tehnyt mitään pahaa, ei yksikään ihminen voi syyttää minua, joutavia". Ja suuremmalla luottamuksella kulki hän pengertä kohden.
Hän istui kauan yksin, hänen mielensä oli ihmeellisessä hellyyden, tunteellisuuden ja uhkamielisyyden tilassa. Hänellä oli kirja avattuna edessään, vaikka hän ei sitä lukenut. Sivu sen valkeain lehtien katseli hän virran kiiltävää pintaa. Äkkiä näki hän veneen keinuilevan hitaasti alas virtaa, siinä istui upseeri, se oli hän. Hän ohjasi veneen vanhojen pajujen oksien alle, nousi maalle ja alkoi kavuta ylös jyrkkää polkua. Anna Paulovna punastui hiuksia myöten, mutta mitä hän ajatteli, kuinka hän voi … hän oli hämillään. Sykkivin sydämin istui hän ja odotti, silloin pistäysi hänen nuori, kaunis päänsä esiin humalien seasta, hän oli palavissaan, punainen ja niin hengästynyt, että tuskin voi mitään sanoa.
Anna Paulovna ei uskalla kysyä, minkätähden hän tulee sitä tietä. "No, istukaa alas ja levätkää, te järjetön ihminen", sanoo hän hymyillen. Hän istuu hänen viereensä.
Oli kaunis pyhäilta elokuun loppupuolella. Kaupungiltapäin kuului sotilaiden ja satamatyömiesten laulua ja soittoa, äänien räikeyden ja karkeuden laimensi matkan pituus. Tänne penkereelle kuuluivat säveleet sopusointuisina niiden erilaisten äänien kanssa, jotka kaupungista, virralta ja sen rannoilta kohosivat korkeuteen. He kuuntelivat mielihyvällä slaavilaisen musiikin poljennoltaan iloisia, väritykseltään valoisia, sisällykseltään surumielisiä säveleitä ja katselivat äärettömiä tasangoita ja ihmeellisiä pilvimuodostuksia, jotka mahtavina, tornimaisina kohosivat taivaan lakea kohden pitkiltä, vaakasuorilta pilvivuoteiltaan, katselivat, miten auringon säteet tunkeusivat niiden tummiin usviin ja saivat ne erivärisiksi hehkuvan punaisesta vaalean keltaiseen asti, kutoen noihin väreihin kaikkia eri vivahduksia voimakkaasta indigosinisestä heikoimpaan turkoosisiniseen, mitä silmä voi käsittää. He nojaavat äänettöminä kaiteen yli, katselevat illan hämärässä kaupunkia Volgan kiiltävän pinnan toisella puolen, katselevat miten ne kolme isoa kaarrosta, jotka Volga tekee, loistavat tasangon takaa taivaan värisinä.
Heidät valtaa kokonaan edessään olevan näköalan mahtavuus, ja hän sanoo hiljaa: "Teillä on Nadsonin runot mukananne, lukekaa niistä joku kappale". Anna Paulovna aukaisee kirjan summassa ja lukee kauniin runon.
"Niin lyhyt elo on, vaan paljon sentään. Mä nuorra toivoin, unelmoin – !"
Tuo runo, joka hurmasi 70-luvun Venäjän ja on vieläkin kauan herättävä vastakaikua kaikissa hellissä sydämissä, liikutti häntä nyt niin että hänen äänensä vapisi. Hän osasi nuo kauniit värsyt ulkoa, pani kirjan kiinni ja lausui ne hiljaisella äänellä ja eteensä katsoen.
Pimenevän maan pinnalla näkyi pieniä järviä ja lammikoita, jotka kimaltelevat kuni suuret vesipisarat, välkkyvät kaikilla särmiön väreillä, ja sitten yksi toisensa jälkeen himmenevät, sammuvat, häipyvät pimeää, joka voittajana levittäytyy yli avaruuksien. Ja aurinko sammuu kesäyön valoon, joka ei ole valoisaa eikä pimeääkään.
