Kitabı oku: «Kansalaisemme», sayfa 6
VIII
Anna Paulovna oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvallaan palmuhuoneensa syrjäisimmässä osassa. Hän oli puettu avonaiseen, vaaleaan kaukaasialaiseen surrah'iin, joka oli melkein kesäpuku, vaikka syksyä oli jo kappale kulunut. Laveat hihat olivat tulipunaisella ruususolmulla kiinnitetyt olkatilkkuun. Hänen edessään lattialla oli hajallaan nuottilehtiä. Sohvalla hänen vieressään oli joitakin ranskalaisia ja venäläisiä romaaneja ja aikakauskirjoja, viimeksi tulleet enimmäkseen vielä aukileikkaamattomina. Hän luki Murgerin "Scène de la vie de Bohême", jonka tunteellisuus, aistillinen hehku ja hieno sukkeluus oli suuresti viehättänyt häntä. On oikeastaan väärin sanottu, että hän luki, sillä, löyhytellessään suurella jaapanilaisella viuhkallaan, oli hänen katseensa ainoastaan harvoin kiintyneenä kirjan lehtiin, enimmäkseen katseli hän kaukaisuuteen, ei siihen, joka kangasti palmujen, draceenain ja araliain lehtien välistä, vaan toiseen ainoastaan hänelle yksinään näkyvään.
Syksy oli jo kelpolailla edistynyt, se oli sammuttanut viimeistenkin kukkien loiston ja viimeisten lehtien värin. Ainoastaan synkkämieliset luonteet tuntevat alakuloisuuden tunnetta syksyn lähestyessä, vilkkaat luonteet taas virkistyvät syksyllä, kaikki ne lukuisat vaikutukset, joita kesä heihin on tehnyt, muuttuvat silloin ajatuksiksi. Syksy tuo tullessaan suuria muutoksia, ja se vaikuttaa uusia herätyksiä, antaa aihetta monille mielikuvituksille ja vilkkaalle henkiselle elämälle. Anna Paulovna oli alkujaan hyvin vilkasverinen. Hänestä oli, ja oli aina ollut, syksy se vuoden aika, jolloin hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti nuorteimmillaan. Kauniimpana kuin koskaan ennen loikoi hän nyt tuossa suloisiin unelmiin vaipuneena ja odotti Karl Aleksanderia.
Syntyneenä rikkaassa pietarilaisessa kauppamieskodissa, joka oli eurooppalainen eikä venäläinen, ja ollen nuorin monista sisaruksista, oli koko talonväki hemmoitellut hänet pilalle. Tuskin vielä täysikasvuisena oli hänet naitettu viittätoista vuotta vanhemman sukulaisensa, kapteeni Nikolai Nikolajevitsch Popoffin kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista taipumusta. Hänen sydämensä oli kumminkin rauhoittunut esiintyessään kauniina nuorena rouvana, jonka mies odotti nopeaa ylennystä. Kodissa, jossa pieni suloinen tyttö hauskuutti loruillaan hänen yksinäisiä hetkiään, kävi kaikki säännöllistä kulkuaan. Kaikki nuo taivaan hyvät lahjat otti hän vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen nuoruudelleen ja kauneudelleen kuuluvaa veroa.
Mutta sitten tuli pieneen maaseutukaupunkiin muutto. Se oli hänen elämänsä suuri suru ja koetus. Täällä, vasta täällä avautuivat hänen silmänsä näkemään elämänsä tyhjyyden, toimettomuus vaivasi häntä, varsinkin sen jälkeen kuin tyttö lähetettiin ranskalaiseen kasvatuskouluun. Hän alkoi pelätä lähestyviä vuosia, lähestyviä päiviä. Juuri silloin näinä epätoivon ja levottomuuden vuosina kohtasi hän Karl Aleksanderin. Hänestä tuntui silloin, että elämä, joka oli näyttänyt jo herpoutuvan, oli leimahtanut uuteen liekkiin hänessä, ja hän antautui tuon hänelle uuden tunteen valtaan yhtä paljon intohimosta kuin turmiollisen lukemisen kautta heränneestä kunnioituksesta tuota suurta sanaa, "rakkaus", kohtaan, jota kaikki hänen runoilijansa par préférence olivat ylistäneet. Hän odotti nyt Karl Aleksanderia, joka oli luvannut tulla, tosin kyllä ainoastaan sillä ehdolla, että hän pääsee toimiltaan. Hän ei tullut, ja ensi kerran tunsi hän katkeruutta siitä, että oli odottanut turhaan, tunsi suuttumisen, surun, alakuloisuuden ja häpeän tuskallista tunnetta.
Yhden asian oli Anna Paulovna kumminkin oppinut tällä lyhyellä ajalla. Hän osasi taidokkaasti salata heikkoutensa pienessä juoruisessa kaupungissa. Ei yksikään ihminen, ei edes viekas kamarineitikään, joka epäili kaikkea, tiennyt mitään. Lääkäri kummasteli kyllä sitä voitoniloista, nuoruudenomaista loistetta, joka toisinaan valaisi koko hänen olentoaan, mutta juuri siihen aikaan tuli osa pohjolan muuttolinnuista matkalla etelään päin pitkin Volgaa, ja pyynti ei antanut hänelle enempää aikaa huomioitten tekemiseen.
Ainoastaan yksi henkilö, neiti von Hübner, joka oli nähnyt niin paljon ja joka muisti, mitä oli nähnyt, arvasi kaiken totuuden. Hän arvasi sen taikasauvan avulla, jonka elämä antaa jokaiselle, joka vaan tahtoo käyttää sitä, nimittäin kokemuksen. Naisella on omituinen vaisto rakkausseikkojen suhteen, vaisto, joka vuosien kuluessa vaan teroittuu, kun sitävastoin sama vaisto miehillä vanhetessa heikkonee ja katoaa. Hän huomasi, vaikka ei puhunut siitä mitään, että Anna Paulovnan elämässä nyt oli rakkausseikkoja, hän huomasi sen siitä uudesta tavasta ja ylellisyydestä, jolla Anna Paulovna pukeutui. Hän pukeusi huolellisemmin kuin ennen, käyttäen vaaleita värejä, jotka hyvin sopivat yhteen hänen ihonsa kanssa, hän käherti hiuksensa siten, että hänen kasvojensa leveys salautui niin paljon kuin mahdollista. Sen lisäksi kiintyi neiti von Hübnerin huomio reippaaseen rohkeuteen ja varmuuteen hänen esiintymistavassaan, ja siihen, että hän, joka ennen oli ollut niin puhtaan hyväntahtoinen, ainoastaan säälivän hyväntahtoinen niitä elämän säännöttömyyksiä kohtaan, joista pikkukaupungin juorut kertoivat, nyt puolusti noita samoja säännöttömyyksiä vapaudella, joka tuntui vanhasta, Nikolai I: sen ankarassa hovissa kasvatetusta neidistä melkein sopimattomalta. Anna Paulovna katseli kaikkia asioita nyt pelkäämättä ja arvosteli kaikkia epäilevällä hyväntahtoisuudella. Itse hellyyskin hänen olennossaan, itse hyväntahtoisuus, hyvyys oli muuttanut luonnettaan, saanut jonkullaisen aistillisen muodon. Neiti von Hübnerille ei ollut vaikeaa myöskään tuon taikasauvansa avulla arvata, kuka tuohon muutokseen oli syynä.
Anna Paulovnan yksinkertainen, luonnollinen ja kaikkia kohtaan hyväntahtoinen käytös oli niinä iltoina, jolloin hän neiti von Hübnerin luona kohtasi Karl Aleksanderin, muuttunut siinä suhteessa, että hän häntä kohtaan käytti tavallista kohteliaisuutta, kohteliaisuutta joka oli täysin moitteetonta, mutta joka itse asiassa ei ollut hänen suoran vakavan ja nuoria miehiä kohtaan jotenkin äidillisen tapansa mukaista.
Olisi varmaan väärin sanoa, että Karl Aleksander ihastuneena meni tai lähti kohtauksistaan Anna Paulovnan kanssa. Hän oli löytänyt kauniin loistavan kukan, joka yksinäisenä oli hänen tiellään, hän taittoi sen, vähintään ajattelematta varovasti muuttaa, istuttaa, hoitaa ja rakastaa sitä. Rakkaus oli hänelle kirja, jonka lehtiä hän tuskin oli käännellyt. Hänen harrastuksensa etupäässä yhä vaan tarkoittivat häntä itseään ja omia etujaan. Hän ei ollut vielä kokenut suurta rakkautta, joka tulikatseellaan sulattaa sielut yhteen, vaikuttaa yksilön elämään muodostavasti ja uudistavasti, jalostavasti tai turmelevasti, aina laatunsa mukaan. Eikä sitäpaitsi ole sanottukaan, että kaikki oppivat sitä tuntemaan. Löytyy sellaisia luonteita, jotka eivät ole koskaan oppineet antamaan, vaan ainoastaan ottamaan vastaan, ottamaan vastaan kaikki luonnollisena asiana, myös sydämenkin kalliimmat uhrit, itsekkäitä, joille jossain suhteessa on anteeksi annettava, sillä he ovat, kuten lapset, itse tietämättömiä itsekkäisyydestään. Ennenkuin ihmisissä herää jonkullainen lämmin tietoisuus kieltäytymisen suuresta hyveestä, ennen on siinä tuskin mahdollisuutta rakkaudellekaan.
Suurin lämpö, jota Karl Aleksander ilmaisi Anna Paulovnaa kohtaan, ei ollut niissä onnen sanoissa, joita hän kuiskaili hänen hurmaantuneisiin korviinsa, vaan niissä sanoissa, jotka kerran yksinäisellä hetkellä pääsivät häneltä: Anna Paulovna parkani, on sääli häntä, ah, minkätähden riippuu toisen ihmisen onni toisen onnettomuudesta. Tuollaisen tunteen purkaukseen johtui hän huomatessaan, kuinka paljon sydämellistä, syvää alttiutta oli hänen rakkaudessaan, ja kuinka paljon hän uhrasi henkensä paraista voimista hänelle. Hän ei ollutkaan, kuten Volga, loistava ja matala, päinvastoin huomasi hän, että hänen sielussaan löytyi syvyyksiä, joihin hänen katseensa eivät olleet vielä koskaan tunkeutuneet. Ja kun hän kerran sen huomasi, taistelivat hänessä joka kerta kuin hän meni hänen luokseen, epäilykset, tunto ja intohimot. Ja vielä myöhemminkin, jolloin tottumus jo oli tylsistyttänyt hänen huomiokykyään, tunsi hän kuitenkin kehräävänsä kehnoa monipuolista lankaa, ja, kuten petosta harjoittava pelaaja, ihmetteli hän monta kertaa, kuinka kauan se onnistuisi ja minkälaisella häväistysjutulla se päättyisi.
Karl Aleksanderilta kului kesä ja syksy paremmin kuin hän oli rohjennut uskoakaan silloin kun hän määrättiin tähän pieneen kaupunkiin. Vaikka hän olikin tullut kutsumattomana, vaikka hänestä sellaisena tuntuikin asema tukalalta, vaikka hän myös oli sellaisia ihmisiä, jotka eivät ilman mitään voi saada ystäviä ja tovereita, niin kärsi hän toiselta puolen vähemmän siitä, sillä ensiksikin oli hän yksi niistä, joiden mielestä toverien puute ei merkitse niin paljoa, ja toiseksi eli hän toivossa, että kaikki tasoittuisi, että lopuksikin tehtäisiin hänelle oikeutta.
Anna Paulovnan ja neiti von Hübnerin pontevan vaikutuksen avulla oli hänestä tullut pataljoonan ajutantti, ja siinä toimessa oli hän osoittanut todellisia ansioita harvinaisen säännöllisyytensä ja ahkeruutensa kautta. Pataljoonassa oli kyllä huomattu hänen kunnianhimonsa ja hänen turhamielisyytensä, mutta ei hänen kelvollisuuttaan, ei kukaan hänessä huomannut käytännöllistä miestä, joka hän itse asiassa oli. Ajutanttina oli hän heti ryhtynyt asiaan, josta Anna Paulovna oli huomauttanut, nimittäin saada rykmentille uusi kasarmi. Hän oli löytänyt Volgan vuorirannalla paikan, jota hän piti sopivana. Siellä ei ole vettä, muistuttivat lääkäri ja eversti sekä hylkäsivät ehdotuksen. Karl Aleksander kirjoitti Pietariin, hankki kustannusarvion ja piirustukset porakaivoa varten ja ajoi asiaansa niin että sai rykmentin päällikön puoltolauseen ja allekirjoituksen.
"Ei sentähden, että se mitään merkitsisi," oli viimemainittu sanonut epäilevästi hymyillen, "kuusitoista vuotta on sitä asiaa pohdittu ja siihen se jää, vaan teidän suomalaisen itsepäisyytenne tähden".
Karl Aleksander ei hellittänyt. Hän kirjoitti Dodo Davidovitschille. vanhalle Olbersille, suuriherttuattarelle, kaikille mahdollisille henkilöille, joilla luuli olevan vaikutusvaltaa asian suhteen. Hän ajoi sitä koko pontevuudellaan, voiteli kanslioissa niitä pieniä rattaita, jotka käyttivät suurta raskasta konetta, ja kaikkien, eikä vähimmin omaksi, kummastukseksi tuli eräänä päivänä loppupuolella syksyä ilmoitus, että sotaministeristö on määrännyt rakennettavaksi uudet kasarmit rykmentille.
Se oli Karl Aleksanderin ansioksi luettava voitto, ja vielä niin ilmeisesti, että hän voi hyvin vaatimattomasti selittää rykmentin päällikölle tulevan kunnian hankkeen onnistumisesta.
Vähän sen jälkeen sai hän kahden vanhemman kapteenin odottamattoman eron kautta komppanian. Tätä hänelle iloista uutista katkeroitti kumminkin se, että hän samasta virallisten lehtien numerosta, jossa hänen korotuksensa mainittiin, näki, että Dodo Davidovitsch oli päässyt hänen majesteettinsa keisarin sivuajutantiksi, ja että hänet oli lähetetty erityistä tehtävää varten kotimaahansa, levottomaan Abchasiaan, josta pitkin aikaa oli puhuttu milloin pienempien melskeitten, milloin yrittelijäitten ja kunnianhimoisten clanipäälliköiden tähden. Karl Aleksander ei voinut muuta kuin katkeruudella ajatella, että, jos hänkin olisi saanut jäädä kaartiin, hänen tulevaisuutensa olisi ollut turvattu, nyt homehtui hän täällä maaseudulla ja pääsee everstiksi ehkä täytettyään viisikymmentä vuotta.
Sillä aikaa kun Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa pohdittiin kaikellaisia pikkukysymyksiä, kärsittiin pieniä suruja, punottiin pieniä juonia, sillä aikaa kehkeytyivät tapaukset suuressa maailmassa alituisesti kiihtyvällä nopeudella. Kaikki ne, jotka olivat kukkuloilla ja näkivät laajalti ympärilleen, aavistivat jo syksyllä vuonna 1876, että sen palon liekit, jonka uskonkiihkoiset muhamettilaiset olivat sytyttäneet Bulgaariassa ja Rumaaniassa, ennustivat koko maailman liekkeihin syttymistä. Turhaan ne, joiden etupäässä oli vastattava sodasta ja rauhasta, ponnistelivat sitä vastaan, jonka he näkivät tulevan hitaasti, mutta väistämättömästi ja peljästyttävänä. Kenen herra tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella, lienee rauhaa rakastava keisari Aleksander II sanonut toivottomana, kun hän, kuultuaan Midhat paschan vangituksi ja maanpakoon ajetuksi, näki mitä seuraisi. Ja nyt jo loistivat Bulgaarian palavien kylien liekit jokaiseen pyhän Venäjän maan soppeen. Jokaisessa kirkossa Venäjällä – ja Venäjällä onkin paljon kirkkoja – soitettiin kelloja ja kutsuttiin ristinsotaan, pyhään sotaan, joka alkuaan syntyikin yhtä todellisesta kuin yksinkertaisesta ja syvästä liikutuksesta, huolimatta siitä, miksi valtiotaito sen sittemmin muutti, millä tavalla valtioviisaat käyttivät suurta kansallista innostusta.
Toinen toisensa perään saapuivat nyt peljästyttävät sähkösanomat, ne saapuivat kuni myrskylinnut nopein siivin yli ajan pauhuisen meren ja ilmoittivat milloin neuvottelut Konstantinoopolissa lakkautetuiksi tuloksitta, milloin Ignatieffin lähteneen pois sulttaanin kaupungista. Sitten tuli maaliskuun 8 päivänä 1877 käsky muodostaa kahdeksan venäläistä sotajoukko-osastoa. Sota oli syttynyt. Myöskin ne, jotka olivat alhaalla laaksoissa, näkivät punaisten liekkien leimuavan ylös ja nuoleksivan pilviä, näkivät savun pimittävän taivaanrantaa. Venäjällä, jossa tuskin löytyi sitä perhettä, jonka miespuolista sukulaista ei olisi ollut sotajoukossa, ei käsky liikuttanut ainoastaan mieliä ja sieluja, sillä oli myös tuntuvat vaikutukset jokapäiväiseen elämäänkin, perheiden ja yksityisten pienimpiin toimiinkin.
Everstillä olivat levottomat ajat. Metsästysretket olivat lakkautetut, kortinlyöntikin oli saanut vähentyä ja väistyä syrjään. Päivällispöydässä puhuttiin hyvin isoäänisesti ja kiihkeästi sodasta.
Eräs everstiluutnantti, joka vasta oli tullut Pietarista, tiesi kertoa, että sodanjulistus oli valmiiksi kirjoitettu, sen sanottiin koskevan sekä Turkkia että Englantia.
"Riivaako se sitten piru hullua turkkilaista, eikö hän tiedä, että me tukehdutamme hänet lakeillamme, ruhjomme hänet ja hänen kurjat joukkonsa", huusi pieni verevä ja tuittupäinen majuri, suuri slavofiili ja patriootti.
"Ruhjomme hänet, tukahdutamme hänet! Ei, kuulkaapas hyvä majuri", muistutti lääkäri murteellisella venäjällään, sillä hän oli saksalaista syntyperää, "nuo ovat liijan suuria sanoja. Kuinka usein me olemme ruhjoneet Turkin, ja se on virvonnut kuin ankerias uudelleen. Me muserrimme sen Pruthin sopimuksessa 1711, Belgradin rauhassa 1739, Kutjuk Kajnasdjessa 1774, Jassyssa 1772, Adrianopolissa 1829, Pariisissa 1856 ja nyt olemme taas valmiit sitä musertamaan".
"Niin mutta, herra historian professori", sanoi majuri suuttuneena, "nyt on asia kokonaan toinen. Slaavilaisuuden aate ei ollut silloin vielä levinnyt laajalle, ajatelkaa, kuinka paljon me olemme edistyneet" ja hän veti voimakkaasti savuja sikaristaan, "ja sitäpaitsi … sitäpaitsi on Ignatieff sanonut, että siitä tulee ainoastaan sotaväen huvikävely…"
"No niin, vaan kuka sanoo teille", keskeytti lääkäri, "etteivät sen ajan Ignatieffit ole sanoneet samaa sen ajan keisareille".
"Se on sama minulle", huusi majuri vielä punaisempana ja kiihkeämpänä. "minä tahdon taistella, taistella viimeiseen veripisaraan asti, kun keisari käskee", ja hän pani madeiralasinsa niin voimakkaasti pöydälle, että se särkyi.
"Mutta siitä me olemme kaikki yksimielisiä", sanoo rykmentin päällikkö hymyillen, "ei kukaan epäile…" samassa näki hän palvelijan, vanhan Ivanan, tulevan sisään, tuoden sähkösanomaa, ja vaikeni. Ivana haki ruokakaapin päältä tarjotinta antaakseen sillä sähkösanoman, johon kaikkien silmät olivat kiintyneet. "Mitähän sanomaa tuo myrskylintu nyt tuo", kysyi itsekukin levottomuudella mielessään.
Anna Paulovna, jota kiivas keskustelu oli hyvin hermostuttanut, katkaisi äänettömyyden ja sanoi: "Elä vitkastele Ivana, anna sähkösanoma tarjottimetta".
Vanha Ivana meni everstin luo sähkösanoman kanssa, hänen kätensä vapisi, hänetkin oli saanut valtaansa yleinen jännitys.
"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti sähkösanomasta Karl Aleksandrovitsch", ja eversti alkoi aukaista sitä jonkullaisella hitaudella ja arvokkaisuudella. Kaikkien silmät olivat häneen kiinnitetyt. Sitten nousi hän ylös ilmeisesti liikutettuna. "Hyvät herrat", sanoi hän vakavana.
"Kischineffissä 24 päivänä huhtikuuta. Keisari, joka saapui tänne 20 päivänä huhtikuuta, on tänään julistanut sodan ja käskenyt sotajoukon marssia rajan yli".
Seurasi hetkisen äänettömyys. Anna Paulovnan silmät olivat täynnä kyyneliä.
"Hyvät herrat", ja eversti, tuo leväperäinen, itse asiassa vähäpätöinen mies kasvoi sanojensa ja asemansa painosta, "eläköönhuuto hänen majesteetilleen keisarille, venäläisten aseiden voitolle ja sille pyhälle asialle, jonka puolesta ne taistelevat". Huudettiin eläköötä ja riemuittiin, tyhjennettiin maljat, ja ylenmääräisessä innostuksessansa paiskasi majuri tyhjän lasin lattiaan. "Vaelluksemme on Jumalan huomassa", sanoi hän ja teki ristinmerkin, hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.
"Ja nyt", sanoi eversti, "nyt on aika, että tyttäremme tulee kotiin. Me emme tiedä, millä hetkellä rykmentti kutsutaan sotanäyttämölle, sitä ennen tahdon minä nähdä lapseni. Anna Paulovna, ole hyvä ja sähköitä Lausanneen, että pieni tyttömme heti lähetetään kotiin". Etsittyään silmillään Karl Aleksanderia, meni hän huoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomaa.
Mutta Karl Aleksander oli mennyt mieli kuohuksissa ulos, hänen mielensä kuohui sentähden, ettei hän nyt, jolloin kaikki muut olivat innostuksissa, voinut innostua kuin he. Hän kysyi itseltään, "mitä minussa on, joka tekee minut niin jääkylmäksi? Minkätähden minä en voi kuulla venäläisen sydämen lyöntiä, tuntea sen suonien tykytystä, tuntea sen kuuman veren kuohua suonissani? Olenko minä muukalainen kummassakin maassa?" Hän ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, hän tunsi sentähden ensimäisen kerran moneen vuoteen olevansa hyvin onneton, tunsi alentuneensa omissa silmissään. Yksin lähti hän kaupungin puistoon, istui penkille, jolla hän usein oli istunut, katseli kevään, varhaisen kevään ensimäisiä vaikutuksia aavalla tasangolla ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Ja sitten alkoi ajatus vapautua, halu lähteä sotaan herätä hänessä. Kaartit eivät olleet vielä määrätyt lähtemään, hänellä ei siis vielä siellä ollut monta ystävistään, entisestä seurustelupiiristään, mutta Dodo Davidovitsch, hänen vierustoverinsa ja ainoa varsinainen ystävänsä, oli siellä. Kun hän oli tehnyt päätöksensä, meni hän kotiinsa ja kirjoitti kirjeen Dodolle, jossa hän pyysi häntä tekemään kaikki, mitä voi, saadakseen hänelle, Karl Aleksanderille, paikan sotajoukossa. Kirjoittaessa heräsi hänessä sellainen epäselvä ajatus, jota pidetään salassa, jota ei itsekään oikein ymmärretä, ennenkuin se sisäisen levottomuuden ja itsekoettelemuksen hetkinä vedetään esille, ja hän teki sen nyt. Hänen täytyi myöntää, ettei se ollut innostus bulgaarein pyhään asiaan, ei myötätuntoisuus tätä uutta ristiretkeä kohtaan, ei edes tavallinen nuorukaisen seikkailuhalu, joka sai hänet lähtemään, hän tahtoi yksinkertaisesti vaan paeta, paeta Anna Paulovnaa, päästä vapaaksi hänen itsensä uhraavasta, mutta väsyttävästä rakkaudestaan. Hän oli väsynyt elämään luotolla, sillä henkisessäkin suhteessa voi elää toisten luotolla. Hän tiesi että se hitunen lämpöä, joka hänessä oli, pysyi vireillä ainoastaan Anna Paulovnan tulen avulla. Ja tästä askeleesta ei hän maininnut sanaakaan kenellekään, ei edes Anna Paulovnalle.
IX
Se, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä aikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä sairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat sotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes oltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan iskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli laimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä merkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki kansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun sotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.
Tuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka muodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta monella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat keskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita kuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista, erityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken teoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa valaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se sydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen ympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.
Karl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän rohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli rakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut kieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi päästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl Aleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi kirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja sisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka toisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se hyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut sydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä oli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli kadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä kylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti niin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli näkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita hän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut hänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän pistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla, pitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti hänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon sielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen, että se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta mielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka ohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti kuin kompassi osottaa magneetillisen navan.
Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa olivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä kukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut kevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja naisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän tahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär tulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin sattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se kumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin pieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan rykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa päästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.
* * * * *
Karl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän istui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti kärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi kuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa ihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi vapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse uhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen, kuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen liikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta aina esitetään "Nivan" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella tavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo lorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla kertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia rakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei huomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan samanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni, joka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita tavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen silmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki, hän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut hänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä purkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja kaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen ajatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen jälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi tieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei muutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen kanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen elämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti von Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt kahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli kärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.
Mutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on niin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta Karl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli edestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit sammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs pyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden kotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat lapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat itseään naurulla ja pakinalla. "Ah, jos minä saisin lähteä kotiin, kuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä," huokasi hän itsekseen.
Kevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien omenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden ja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun hurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan sattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka putoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin puhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien oksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja siemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi kuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli kevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin tunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl Aleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla hurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli etempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi puku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt seisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää hän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole hän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja … mutta kaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän tahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt hymyilee hän hänelle, "no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha," sanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan tuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.
"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella – Te? Milloin te tulitte, kuinka voitte tuntea minut?" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna Paulovna paraimmalla tuulellaan. "Minä tulin tänään kenraalin kanssa. En minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu ainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden kanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään kuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin minä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei kukaan muu."
"Vera", – ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden – Vera epäili hetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen "muistatteko te sitä ja sitä, muistatteko te häntä", että pääskyset heräsivät pesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä, vaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet vieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja sipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: "muistatteko sitä ja sitä". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää "inseparables", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa painautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin tyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta. Lopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun tähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin väreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle uusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun valtaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten, että joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.
Ulkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.
"Kuinka te tunsitte minut?" kysyi Vera.
"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa' muistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä".
Äkkiä kysyi Vera: "Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet sisälle luoksemme?" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran elämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.
