Kitabı oku: «Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta», sayfa 6

Koko päivät vetivät hevoset läähöttäen metsästä mäkien ja lumikinosten, risujen ja oksien ylitse, rytöjen ja kantojen välitse tukkeja, toisen toisensa perästä. Mahtavia honkia, jotka olivat seisoneet vuosisatoja, kuljetettiin pois metsästänsä, metsästä, johon ihmisjalka ei ollut milloinkaan astunut ainoatakaan jälkeä, ei lumeen eikä sammaleeseen; nuo pienet, mutta väkevät ja kestävät hevoset vetivät, miesten iloisesti hoilatessa ja kehoittavasti huutaessa, metsän jättiläiset sen pienen ojan partaalle, joka vielä jään ja lumen peittämänä juoksi Kiiskilän kylän ohitse Pielisjärveen.

Eikä sittenkään, kun lämpö sulatti nietokset, ja kaikki purot paisuivat yli äyräittensä ja joet muuttuivat kiitäviksi virroiksi, kun tukit huimaavalla nopeudella riensivät järviä kohti, ei silloinkaan työ käynyt helpommaksi. Kylpy virran pyörteissä jäälohkareiden välissä ei ollut niin erittäin harvinaista. Sillä nyt, juuri nyt, tällä lyhyellä vaihdeajalla, jolloin pohjolan talvi muuttuu pohjolan kevääksi, oli mahdollisen suurin määrä työtä suoritettava mahdollisen lyhyimmässä ajassa.

Veikkoliini oli nyt oikein oleissansa, hän pakotti, hän kiihotti työhön. Mutta hänen parhaassa vauhdissa ollessaan, toi sanansaattaja soiden ja rahkojen yli hänelle merkillisen kirjeen Blumen kauppahuoneelta. Hän jätti kaikki erään luotettavan miehen haltuun ja matkusti vielä samana päivänä.

X

Kevät oli. Leivo oli ensimmäisenä tuonut tämän sanoman, sitten oli västäräkki saapunut ja antanut todisteensa samasta asiasta, ja nyt meni pääsky takaukseen, että niin todellakin oli, ja kuitenkin oli vaikea sitä uskoa ja siitä vakuuttua. Kevät, jolla ei ollut aurinkoa, vaan ainoastaan harmaita sumuja, jotka kastelivat ja lokasivat kaikki, laskematta lämpöä maahan, tämä ei ollut mikään todellinen kevät. Kaikki näytti kolkolta ja synkältä. Pajupensaissa ja ojan laiteissa lepäsi lumi likaisena ja vetisenä; niityillä oli vielä routaa, joka kylmän peitteensä lävitse päästi ainoastaan voikukan ja koiranputken nousemaan. Lämpöä ei ollut vielä tullut, höyryä ei ollut vielä tarpeeksi, luonto työskenteli puolella höyryllä.

Suikkilan iso saha, kauppahuone Blumen suurin laitos, työskenteli sekin puolella voimalla. Vaikka sahanterät joka päivä surisivat ja vinkuivat, kuin vihoissaan ja raivoissaan, repivät hirsien syyt esille, tekivät sahajauhoja, pintalautoja ja lankkuja kosolta, huomasi jokainen kuitenkin työn käyvän ponnetta ja vauhditta.

Tuo edeltäpäin tietämätön jokin, jota kutsutaan mailmanmarkkinoiksi, oli lamassa. Minkätähden ja kuinka kauvaksi, sitä ei voinut kukaan tietää. Mutta että se oli lamassa, sen huomasi parhaiten noista mahtavista varastoista, joita oli ylt'yleensä. Tapulit ulottuivat kaikkialle, pihamaalta ja ojanlaiteilta muratille ja pelloille. Ne kasvoivat teiden varsille korkeiksi rakennuksiksi, muodostivat katuja, kujia ja kortteleja tuohon elottomaan ja liikkeettömään tapulikaupunkiin, kaupunkiin, missä ei kukaan asunut noissa täyteläisissä huoneissa, eikä kukaan liikkunut ahtailla kaduilla, ei mitään jyskettä kuulunut noilta pieniltä aukeilta paikoilta, eikä vaunuja kulkea suristanut raitioteillä, jotka puoleksi sahajauhojen ja nokkoisten peittäminä luikkivat autioita katuja myöten.

Saha työskenteli puolella voimalla, sen huomasi myöskin nuorisosta. Tuolla 6X1 tuumaisten tapulien välissä seisoi vanha naarmuinen ja haavallinen pihlaja melkein kantona. Se oli kuitenkin kiiruhtanut koristautumaan lehdillä ja nupuilla, vielä kerran, ennenkuin sen päivät olivat loppuneet, viettääksensä nuoren kevään leikkejä. Sen oksilla lauleli leppälintupari, eikä tarvinnut, kuni Bagdadin kaliifi, seitsemää vuotta tutkia lintujen kieltä, ymmärtääksensä että onnellisen rakkauden kieltä ne visertelivät nuo kaksi. Pihlajan juurella istui nuori tyttö ja nuori mies. Mitä leppälintu lauloi allegrossa, sen puhui mies adagiossa; voi, ei mitään työtä sahalla, ei omaa kotia eikä häitä! Kainot unelmat uudesta onnesta ja nuoresta rakkaudesta hukkuivat kyyneliin ja tukahtuivat huokauksiin.

Sen huomasi vanhoissakin. Tapuloitsija Mäkelä seisoi siinä korttelissa, josta 3X9 tuumaiset alkoivat, käsivarret ristissä rinnalla. Vastapäätä katua hienoimmassa korttelissa, jossa 3X12 tuumaiset olivat lateissa, istui kirjakaupustelija Johansson koettamassa hengen innolla ja uskon voimalla hankkia itsellensä ja raittiudelle käännykkäitä. Leveällä, lempeällä, jumalisella katseella toisteli hän toistelemistaan autuuttamisen toivoa ja elämän kruunua. "Herra vihaa mahtavia, Israelin ylimmäisiä, ja niitä, jotka ylvästelevät, hän vihaa ylpeitä ja kopeat kiihoittavat hänen vihaansa".

Ja Antti Mäkelä katseli synkästi edessään olevaan 3X12 tuuman tapuliin ja ajatteli himmeitä, epäselviä ajatuksia kaikkien katoavaisuudesta ja pysymättömyydestä. Kun ei nyt enää Blumeen, ei edes tuohon rikkaaseen Blumeen, jota hän oli koko elinaikansa palvellut, ollut luottamista, kun tämä jätti työmiehensä maksamatta neljäksitoista päiväksi, niin silloin täytyi alkaa hakea turvaa kauppahuoneen ulkopuolelta, ja Johansson oli ehkä oikeassa: paloviina ja herrain ylpeys oli Jumalalle vastenmielistä.

Sitä huomattiin kirkossakin, jossa optimistit, helposti liikutettuina ja herkkäverisinä, rakensivat toivonsa rukoukseen ja avuksihuutamiseen tällä hädän ajalla. Sitä huomasi pienissä työmieskodeissakin, jossa pessimistit istuivat alakuloisina ja synkkinä, kun äiti varpaisillaan käveli askareissaan ja lapset arkoina hiipivät köyhän kodin ulkokulmilla.

Sitä huomattiin kapakassa, jossa opportunistit istuivat hyväksensä ja huviksensa käyttämässä odottamatonta joutilaisuuttaan, kuiskaamalla esittäen yhteiskuntaa parantavia oppejaan ja ratkaisemassa työväenkysymyksen kuin sirkkeli tasoittaa lankun päät. Mutta kauempana huoneessa, myymispöydän takana, meluttiin kovalla äänellä. Siihen olivat nuorimmat rauhanhäiritsijät asettautuneet, ja samoin kuin ensimmäiset lumihiuteet pyörivät ja lentelevät vielä kylmenemättömässä syysilmassa, samaten kuultiin kapakkatuvan kuumassa ilmassa suuria sanoja ja hurjia kirouksia satelevan, törmäävän yhteen tunkeilevan tilasta, sanoja, jotka uhkasivat Suikkilan sahalle ja sen ympäristölle tulta ja hävitystä.

Melun siinä sisällä ylimmillään ollessa, aukeni ovi ja sisään astui kiiruusti vanha tapuloitsija naisen seuraamana. Heillä näkyi olevan jotain tärkeää ilmoitettavana, sen huomasi heti. Lähinnä seisovat vaikenivatkin heti; huoneessa syntyi ikäänkuin ontto eli aukko keskelle, johon hälinä kukistui, ja noin minuutin kuluttua kuultiin ainoastaan yksityisiä: noh! noh! mikä nyt on? Tapuloitsija ilmoitti höyrylaivan äskettäin laskeneen laituriin, ja että herra Emil Blume oli laivassa.

– Hän sen penikka, joka on syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuultiin nyt joukosta. Hän, joka muutamia vuosia sitten loikoi täällä koko kesän riippakoikussa eikä edes viitsinyt päätänsä nostaa, jos ei joku naisihminen kulkenut sivutse.

– Menkäämme hänen luoksensa ja kysykäämme, aikooko hän maksaa työmiehillensä vai ei.

Syntyi yleinen meteli kapakassa.

– Ei, seis nyt! odottakaa vähäsen, huusi nyt tapuloitsija hälinän voittavalla äänellä, hän ei ole yksinään. Veikkoliini on hänen kanssansa, Israel Veikkoliini.

Nyt kääntyi puhe toisaanne. Tuo äsken niin synkkä ja kiihottunut mieliala muuttui päinvastaiseksi. – Vai hän. Niin, jos joku voipi tässä auttaa, niin ei sitä tee englantilainen eikä ranskalainen, vaan kyllä Veikkoliini se on, joka sen tekee. Se on mies se, joka on pitänyt huolta itsestään, hänellä on rahaa, Kiiskilässä saha ja metsiä vielä. Me menemme miehissä konttoriin.

Ja synkimmästä epätoivosta ja toivottomasta alakuloisuudesta muuttui mieliala pikaisesti toivorikkaaksi parempien aikojen odottamiseksi, aiheettomaksi luottamukseksi kauppahuoneen maksukykyisyyteen.

Kiireimmiten maksettiin ryypyt ja olutpuolikkaat, ja nyt lähti liikkeelle tänä kevätiltana pitkä epäsäännöllinen jono konttorirakennukselle.

Tämä sijaitsi alhaalla kosken partaalla, niin lähellä putousta, että tyrsky joskus räiskyi sen huvisillalle. Rakennusta ympäröitsi kaunis, hyvin hoidettu puutarha, jossa kevättyöt nyt tehtiin suurella uutteruudella. Rappujen edessä olevalla suurella kukkaispenkereellä kukoisti lukemattomia punasinerviä crocus'ia ja muita valkoisia ja kirjavia kukkia, ja siellä täällä loisti tulpaani kuin punainen veripilkku mustalla mullalla. Aurikkelit olivat nupulla, ja punaisiksi paleltunein sormin kömpivät pioonit ylös maasta.

Nuori suoravartaloinen nainen, jolla oli pieni, kaunis pää ja raskasmielinen, älykäs sävy somamuotoisissa kasvoissaan, työskenteli muutamien äsken paljastettujen ruusupensaiden ruokkimisessa ja ampelopsis-köynnösten sitomisessa verannan ristikon ympärille. Kun hän kuuli raskasta nassuttavaa astumista märällä tiellä, katsahti hän pikaisesti ylös. Hänen kasvonsa vaalenivat, ja säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen. Sitten kääri hän nopeasti helmansa ja juoksi keveästi kuin hirvi konttoriin. Silmänräpäyksen perästä tuli hän ulos miehensä kanssa, joka oli sahanhoitaja Paulsson. Tämä oli voimakas, lyhyenvanttera henkilö, jonka silmät katselivat terävästi, pistävästi. Miehellä oli revolveri kädessään. Tuo kaunis rouva koetti hillitä levottomuuttaan ja kuiskasi: Kaarlo, älä pikaistu, Kaarlo, Kaarlo. Nyt seisoivat työmiehet jo pnutarhanaidakkeen sisäpuolella.

– Mitä te tahdotte? sanoi Paulsson vihaisesti.

Yleinen hiljaisuus.

– Mitä te tahdotte? kysyi sahanhoitaja korkealla äänellä.

– Puhua herra Blumen ja Veikkoliinin kanssa, vastasivat pari rohkeinta.

– He eivät ole vielä täällä, vastasi sahanhoitaja karmeasti. Olenhan sen jo sanonut; ja nyt te jätätte heti puutarhan. Mutta heti … kuuletteko te – ja nuo terävät silmät alkoivat säihkyä.

Yleinen liike syntyi nyt työmiesten joukossa.

– He ovat tulleet … he ovat täällä, vastasivat muutamat.

– Niin, täällä minä olen, vastasi nyt eräs ääni, ja polulla alhaalta kosken luota tuli herra Emil ylös puutarhaan. Veikkoliini on vielä tuolla alhaalla, laiturilla. – Onko jo tultu näin pitkälle, sanoi hän kuiskaten Paulssonille? Hän oli vaalennut nähdessään levottoman ihmisjoukon puutarhassa.

– Täällä me olemme, sanoi hän jälleen, kääntyen joukkoon päin. Hyvää iltaa, hyvää iltaa, menkää nyt kukin kotiinsa. Tunnin perästä saamme puhua ja selvittää koko asian.

Lakit lensivät pois kansan päästä. Eräs vanha mies astui esille, pudisti Emil herran kättä ja sanoi nöyränä: – Älkää pahaks' panko, älkää pahaks' panko, nuori herra, minä olen ollut täällä aina Teidän isänisänne ajoilta, ollaan vähän niinkuin levottomia täällä tehtaassa, älkää pahaks' panko, – ja niin vetäyntyi joukko hiljakseen puutarhasta.

Herra Paulsson ja hänen isäntänsä menivät verannalle päin. Emil herra tervehti kohtelijaasti tuota kaunista rouvaa, jonka kasvoille pikaisesti ilmauntui polttava punehdus, punehdus, joka peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa, punehdus, joka tuotti uhkaavan ilmeen sahanhoitajan teräviin silmiin, joka muutti hänen piirteensä vielä tuimemmaksi ja ihonsa vielä keltaisemmaksi. Tuskin yhtäkään lausetta nämä kolme toisillensa lausui. Ujostuksissaan astuttiin konttori-rakennukseen. Sahanhoitaja pani revolverin kirjoituspöydälle. Rouva Paulsson katosi äkisti sisähuoneisiin teetä laittamaan. Myöskin Paulsson oli mennyt ulos huoneesta, ja hetkiseksi jätettiin herra Emil yksikseen.

Oli aikoja kulunut siitä – kohta Paulssonin tultua sahan hoitajaksi – kun herra Emil oli tässä huoneessa, joka ennen oli ollut salonkina hänen vanhempiensa kesäasunnossa; silloin se oli koristettu kukilla ja vanhoilla perhemuotokuvilla. Nyt se oli alennettu konttorihuoneeksi ja täynnänsä näytteitä reunuspuista ja läpileikkauksista, hintaluetteloja kaikkialla, seinillä ja katossakin.

Ei, ei kaikkialla, eräs suuri valokuva vanhanaikuisine aaltomaisine puitteineen riippui huoneen yhdessä nurkassa. Se oli hänen ja sahanhoitajan, hänen, nuoruutensa ystävän, valokuva. Kuinka hyvin hän muistikin sitä hauskaa juomapäivää, jolloin he molemmat ylioppilaina, molemmat laulajoita, valokuvattiin tämä malja välillänsä. Oi, paljon oli senjälkeen tapahtunut, joka oli toisistaan eroittanut nämät molemmat ystävät. Vuosia oli kulunut siitä ajasta, ja kumminkin puhui tuon kauniin rouvan polttava punehdus herra Emilin nuoruuden urostöistä. Paulsson, ystävä Kokko, joksi häntä sanottiin, oli saanut sahanhoitajan paikan, palkan ja asunnon kauppahuoneelta sekä vielä lahjojakin. Mutta siitä ajasta alkaen oli Kokon entiset pyöreät, avonaiset ja iloiset silmät muuttuneet noiksi pistäviksi, teräviksi, jotka nyt herättivät pelkoa työmiehissä.

Herra Emil ei ennättänyt kumminkaan, onneksi kyllä, vaipua ylioppilasmuistoihin; ovi aukeni ja sisään astui Paulsson ja Veikkoliini. Näytti siltä, kun Paulsson ei tahtoisi olla yksinänsä herra Emilin kanssa, ja jonkinmoisella innolla ryhdyttiin liikeasioihin, ikäänkuin ainoalle puolueettomalle alueelle, jolla voitiin yhtyä.

Herra Emil veti esille Schönfeldin siististi kuni kaunokirjoittajan kädellä kirjoitettuja ja viivattuja tapelleja, hänen anomuksensa ulkomaalaisille saamamiehille maksuajan pidentämisestä, esitti asian semmoisena, kuin hän itse Schönfeldin innostuttamana sen käsitti, ja niinkuin kirjeessä Paulssonille oli ilmoitettu.

Herra Emil oli synnynnäisen hyvän älynsä, rikkaan kuvitusvoimansa avulla melkoisesti kehittänyt asioimis-älynsä. Joll'eivät ajat olisi olleet niin huonoja, jollei hän olisi koko aikaa työskennellyt edellisen velkakuorman raskauttamana, melkein ilman toivoa ja luottamusta, niin olisi hän ehken työskennellyt voimalla ja innolla. Blumen kauppahuoneelle oli se välttämättömänä elinehtona, Paulssonille suureksi eduksi, jos Schönfeldin tekemä ehdotus voisi mennä lävitse, ja tämä ehdotus oli se, että muodostettaisiin yhtiö, niin että muun muassa Paulsson, joka perinpohjin tunsi liikkeen, ja Veikkoliini, joka omasi halpahintaisia metsiä, yhtyisi kauppahuoneeseen. Herra Emil esitti kaikki edut tästä loistavalla todistusvoimalla. Edut olivat kieltämättömiä, vaikeudet tosin melkoisia, mutta tiettyjä ja mahdollisia voittaa.

Veikkoliini kuunteli suurimmalla tarkkuudella. Kaksi punaista, jyrkkäpiirteistä pilkkua ilmauntni hänen laihoille poskillensa, kun tämä ehdotus hänelle tehtiin. Hänen muutoin umpinainen luonteensa, joka tuon jonkin takana, jota me sanomme talonpojan levollisuudeksi – kansassa kasvatuksen kautta saavutettu arvokkaisuus, eikä mikään luonnonlahja – kätki koko mailman ajatuksia ja tunteita, jätti hänen hetkiseksi. Hän hymyili niin, että lukemattomia ryppyjä muodostui tuolle ruskealle iholle. Hänen silmänsä loistivat siitä tyytyväisyydestä, jota hän tunsi. Hänen koko olentonsa ikäänkuin laajentui, hän tunsi nousevansa ylöspäin, tunsi että hän oli saavuttamaisillaan päämaalia, joka kauan unissa oli hänelle kangastanut.

Paulsson'in terävä silmä huomasi voiton, hän nousi ylös hillitäksensä oman mielenliikutuksensa.

– Minä tuon sisään vähän konjakkia ja vettä, sanoi hän, ja hieno hymy kohosi hänen omiin suupieliinsä mutta katosi samassa, Tämä oli jotakin niin tavatonta hänen katkerissa kasvoissaan ja muutti siihen määrään koko niiden mielenilmeen, että Veikkoliini havahtui humauksestansa ja heti jälleen tunsi seisovansa lujalla maalla.

– Me olemme aikoneet muuttaa firman nimen "Blume et Komp'ksi", sanoi herra Emil pitkäveteisesti ja katsoi tarkastaen Veikkoliiniin. Veikkoliini hymyili hiljaisen pidätetyn hymyn, kumartui syvään ales paperien yli salataksensa mielenliikutustansa, selaili niitä ja sanoi päättävästi:

– Minunhan kumminkin ensin pitää saada osa näistä asiakirjoista täällä.

– Kyllä, ne te saatte Paulssonin tahi hänen konttoriapulaisensa kanssa tutkia täällä konttorissa tänä iltana. Huomenna pitäisi minun saada teidän vastauksenne. Se on hyvä tarjous, jonka teille teen, siitä voitte olla vakuutettu. Ja herra Emil antoi Veikkoliinille johtavan katsauksen kaikkiin tapelleihin ja papereihin.

Nyt tuli Paulsson tuoden konjakkia ja vettä. Juotiin "saat täst", ja päätettiin, että sillä aikaa kuin Veikkoliini tutkii tapelleja, ne toiset kaksi menevät alas sahalle maksamaan työmiehille, sillä Blume oli tuonut rahoja mukanaan.

Veikkoliini jäi yksikseen huoneeseen. Hän tirkisteli varovasti kummastakin akkunasta, heittäytyi hillitönnä konttorituolille, ja antaen vapautta riemuitsevalle ilollensa, joka täytti hänen sydämmensä, päästi hän lyhyen röhänaurun. Hän levitti käsivartensa, huitoi niillä; hän tunsi ikäänkuin hän olisi vuosimääriä istunut vankeudessa ja nyt, nyt ensikerran äkisti saanut vapauden. Hän muisti kuinka hän kerran Viipurissa oli nähnyt erään vangitun mustalaisen päästettävän lääninvankilasta, kuinka tämä rajattomasta vapaudenilosta oli laskeutunut maahan, suudellut sitä ja vannonut, että hän ei koskaan enää, vaikka mitä rikosta hyvänsä tulisikin tekemään, elävänä antautuisi vangiksi.

Vapisevin käsin tarttui Veikkoliini papereihin ja hillitsi ilonsa, kuten olisi siinä ollut vaara. Hän muisti ne tuskalliset tunnit, jotka hän joku aika sitten oli viettänyt proomu Vellamon kastarissa, kun hän ensikerran sai kuulla kauppahuone Blumen rappiotilan; hän muisti kauheat päivät, pelvon ja toivon päivät, ja epäilyksen, ennättäisikö hän ostaa Matti Kiiskilän talon ja metsän, ennenkuin tuo odotettu mullistus tapahtuisi. Toista kertaa ei hän tahtonut tulla samaan tilaan, ja hän muuttui äkisti kovaksi kuin valurauta – hän karkoitti kaiken turhamielisyyden, kaikki tyhjät unelmat, kaiken laupeuden, kaikki; – ainoastaan hänen järkensä, hänen vaaran teroittama arvostelukykynsä, hänen peruuttamattomasti päättäväinen tahtonsa ratkaisisi tuon suuren kysymyksen: herrako – vai palvelija?

Hän tutki esillä olevia tapelleja tarkkaan, ajattelevaisesti. Kului tunti tunnilta – sitten kutsuttiin hän illalliselle.

Iltaruokaa syötäessä oli mieliala raskaana. Veikkoliini ei vielä tahtonut antaa ratkaisevaa vastausta asiasta. Rouvaa ei näkynyt, Paulsson ja Blume eivät tahtoneet puhua ruotsia, jota Veikkoliini huonosti ymmärsi, jott'eivät herättäisi hänessä epäluuloa, ja kun he puhuivat huonosti suomea, ei siinä tullut paljon puhutuksi.

Illallisen kestäessä muuttui Blume äkisti huomattavan levottomaksi. Hän tuskin saattoi pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, hänen salainen paheensa alkoi häntä muistuttaa läsnäolostansa, noita veltostuneita piirteitä nytkäytti, huulet vapisivat silloin tällöin vavahtaen, silmäterät laajenivat, hän nähtävästi näki kaksia, sillä aika-ajoin tavoitti hän sivuin niitä esineitä, joita hän tahtoi ottaa.

Kun illallinen vihdoinkin oli lopussa, kiiruhti hän huoneeseensa, mutta siellä oli talon naisväki vielä parhaillaan siivoamassa, vuoteita tekemässä ja lämmittämässä. Puoli-vimmoissaan juoksi hän ulos kevätyöhön ja käveli edestakaisin puistossa ja pihalla. Hän otti liivintaskusta erään pienen kotelon, jota hän hermostuneena aukaisi kerta toisensa perästä.

Ilma oli muuttunut, sumu ja kosteus oli poissa, tuo raaka kevättuuli oli lauhkea ja lämpöinen, taivas kirkas, kuu valaisi seutua. Koivu levitti tuoksuansa, koski pauhasi ja heitti pisaroita ympärillensä, jotka muodostivat liikkuvia, monivärisiä vesikaaria yli tuon valkoisen vaahdon. Ilma oli lieveä, pikkulinnut sirisivät silloin tällöin pesissänsä, ruisrääkkä antoi kuulla narskutustansa, luonto varustautui auringonpaisteiseen ja lämpimään päivään, juhlaan ja iloon.

Mutta niinkuin kirottu samoili herra Emil puutarhan käytävillä tuskallisesti odottaen, että hänen huoneensa tulisi kuntoon. Vihdoinkin, vihdoinkin katosivat valot tuolta ylhäältä, hän riemuitsi tuskissansa, riensi ylös, sytytti vapisevilla käsillä kynttilänsä, kiskoi auki soman, englantilaisen matkalaukkunsa ja etsi kaikista sen koloista ja säilyistä tuota huumaavaa myrkkyä, ikäänkuin hän olisi etsinyt sielunsa autuutta. Hän ei löytänyt sitä. Mahdotonta! Hän oli kuitenkin kätkenyt sen huolellisesti siihen. Hän malttoi äkisti mielensä, vaistomaisesti, voidaksensa ajatella, kuinka se oli hävinnyt, minnekä hän oli sen pannut, ja oliko hän sen matkalla kätkenyt. Jahah, nyt muisti hän sen, hän oli pannut sen matkalaukkuunsa. Hänen huulensa vetäyntyivät kankeaan suonenvedontapaiseen hymyyn, hän ikäänkuin havaitsi jotakin kiiltävää punaista, jota hän mielessään kuvaili edessänsä; hiki juoksi hänen otsastansa. Se lievensi hänen tuskansa ja taistelemalla saavutetulla levollisuudella, vakavuuden ja varmuuden tunteella meni hän alas konttoriin tuodaksensa sieltä matkalaukkunsa.

Pimeässä korridoorissa kuuli hän hiljaisen soinnukkaan äänen; "Emil, seisahdu, Emil minä pyydän", hän tunsi pehmeän pienoisen käden, mutta hän meni muissa ajatuksissa, toisessa teossa. Hän oli hurjimman halun painon alaisena. Törkeästi huutaen: "pois tieltä", meni hän eteenpäin rappuja myöten ja astui konttoriin. Hän ei edes huomannut nyyhkimisen ääntä, joka kuului rappusista.

Konttorissa oli pimeä, hän sytytti kynttilän, silloin näki hän erään paperin pöydällä, johonka oli jotakin kirjoitettu suurilla, jäykillä kirjaimilla. Hän haki ensiksi matkalaukkunsa ja aukaisi sen pikaisesti. Täällä, täällä sisässä se oli, tuo tuskallisesti etsitty, eräässä sievässä kristallipullossa. Taaskin vilahti värinläike hänen silmiensä edessä. Noh, nyt saattoi hän heittää pikaisen silmäyksen paperiin. Mitähän se mahtoi sisältää? Hän luki koneellisesti seuraavat sanat suomeksi:

"En koskaan yhdy kauppahuoneeseen.

"Israel Veikkoliini."

Herra Emil vavahti. Kristallipullo putosi kilisten muutamille rautanäytteille, jotka olivat laattialla, ja meni tuhanneksi muruksi.

Hämmästyneenä tuijotti hän laattiaan.

Nyt valtasi hänet raivo ja epätoivo. Yhdessä sekunnissa selvisi kaikki hänelle: että hän tuolla ulkona jälleen luotansa oli sysännyt pehmoisen, sievän käden, lämpöisen, rakastavan sydämmen; että Veikkoliini oli jättänyt hänet pulaan; että kauppahuone oli joutunut häviöön ja, mikä oli kauheinta kaikista, että pullo makasi särkyneenä, hänen jalkansa juuressa, levittäen hienoa karvasmantelin tuoksua ympärillensä.

Melkein tunnotonna tuskasta hapuili hän tulta. Hän tapasi jotain kovaa, kylmää, kiiltävää, katsoi lähemmin sitä, ymmärtämättä ensin mitä se oli. Häntä värisytti, se oli Paulssonin revolveri.

– Oikein, sanoi hän, se tulee kuin kutsuttu.

Kuului muutamia napsauksia … laukaus, ja kauppahuone Blumen viimeinen edustaja oli mennyt tuntemattomiin.