Kitabı oku: «Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta», sayfa 7

XI

Kun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen, pakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen kauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi vielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan, joka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla, komeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina, kultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä: tuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan vesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan tavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja turvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia tilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin kassaholveihin – kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut houkutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää, varsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli varmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän ennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat kyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.

Veikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli saanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli tehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut tarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli näköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.

Aamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun höyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän kesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka sadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas rantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi ja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta rantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta sittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka leikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja levolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta kesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana, äkillisesti, odottamatta, kerrassaan.

Aurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille. Leppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet. Haapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät kauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat näyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi lehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana lenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien, alituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua soidinpaikkaa.

Veikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle laivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä ääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea silmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän vaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä oli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin lähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien suhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa, ja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman silmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen halvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja riippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se ollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia onnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin antaa itsellensä se neuvo – odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän, joka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan tuota sanaa: odota.

Tavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan sitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina kuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei tahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja alati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän. Sittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä tullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja rakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä työtä.

Perhettänsä ei hän tosin ollut löytänyt takaisin, mutta oliko hän edes kertaakaan todenperään sitä etsinyt? Ei, päinvastoin oli häntä useammin kuin kerran viehättänyt toivo, että…

Mutta se oli asia, joka ei koskenut häneen. Hän ei ollut huomaavinansa, että, jollei kaikki menisi nurin ja ihan vastoin odottamista, olisi hän muutaman vuoden kuluttua rikas mies, ei yhtä rikas, kuin Blume oli ollut, mutta kuitenkin…

Niin, Blume, ja ajatukset kääntyivät toiselle suunnalle. – Nyt se rymähtää, ja Matti ja Maria, mitähän he sanovat, kun kaikki heidän omaisuutensa menee mukana. – Niin, hänen vikansa se todellakaan ei ollut. – Matti olisi voinut ottaa rahansa pois Blumelta, ja kuitenkin, hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi myöntää, että oli tapahtunut juuri niin, kuin hän oli laskenut ja toivonut. Rauhoittaakseen itseänsä ja omaatuntoansa päätti hän nyt tulevaisuudessa, kun kaikki välttämättömät tapahtumat olivat tapahtuneet, ottaa nuo hyvät ihmiset palvelukseensa. Hänen sahallaan löytyisi kyllä työtä, ja hyvin hän heille maksaisi – ja kuitenkin, ehkä olisi parasta jättää heidät oman onnensa nojaan. Tuo Batseban juttu ei milloinkaan tulisi tapahtumaan. Mutta olihan lapsellista ajatella sitä, eihän se milloinkaan voisi tapahtua todellisuudessa, ei voisi milloinkaan tapahtua, ei, ei milloinkaan elettäessä.

Sitä paitse, mitä hänellä oli katumista? Jos hän ei olisi ajoissa kiiruhtanut, niin olisi hänelle itsellensä käynyt samoin kuin Matille nyt. Ja hänen omatuntonsa paatui, hänen sydämensä kylmeni. Ei, rahojansa hän ei milloinkaan heittäisi. Hän luuli seisovansa vihollisten keskellä, jotka tahtoivat häneltä riistää hänen kultansa, ja hän tappeli ja varjeli itseänsä vimmatusti. Oli onnettomuus, että tuo kohtasi Vahvaa Mattia ja hänen kaunista vaimoansa, mutta hänen vikansa se ei ollut, onnettomuus se oli.

Ehkä olisi parasta aluksi matkustaa pois, kunnes hurjin myrsky olisi ehtinyt lakata raivoamasta. Kunhan sitten tulisi takaisin, olisi asia tunnettu, keskusteltu ja pahin aika ohitse.

Veikkoliinin näitä mietteitä hautoessa, kulki höyrylaiva Saimaan autioilla vesillä harmaiden, kallioisten, aaltojen sylistä kohoavien saarien ohitse, joilla laihoja mäntyjä kasvoi.

Ei missään näkynyt aaltoilevata peltoa, viheliäistä niittyä: raskas, synkkä, kolkko luonto, peninkulmittain joka suunnalle. Ainoastaan siellä täällä loitommalla ilmaisi muutamista kaukana olevista tuvista suoraan sinistä kevättaivasta kohti valkoisena nouseva savu, että täälläkin asui ihmisiä.

Äkisti, jyrkässä käänteessä niemen ympäri näkyi erämaan keskeltä kallioiden ja mäntyjen välistä kolme mahtavaa keskiajan tornia, joita toisiinsa yhdisti paksu muuri. Se oli vanha Olavinlinna, jonka ijäkkäät kiviläjät kohosivat kallioluodolta keskellä nopeasti rientävää virtaa. Pikku höyry kulki vauhdilla salmea ihan linnan vieritse, teki äkkikäänteen oikealle ja laski pian Savonlinnan laituriin. Rannalla oli tavaton liike. Miten ovat asiat Suikkilassa, oli ensimmäinen kysymys, jonka kymmenkunta henkilöä teki höyryn katteinille ja sen ainoalle matkustajalle Veikkoliinille.

– Suikkilassa? Suikkilassa? Mitäs siellä olisi tapahtunut? Siellä oli kuin tavallisesti.

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä ja ihmetteleviltä. – No, mutta Blume, Emil herra, ettekö ole kuulleet, että Emil herra on kuollut? Hän on ampunut itsensä. – Ja nyt sai Veikkoliini tietää, että kun herra Paulsson saman päivän aamuna tuli konttoriin ja toi sähkösanoman Englannista, joka ilmoitti että maksunlykkäys oli myönnetty, että englantilainen kauppahuone lähetti kokeneen henkilön avuksi selvittämään asioita, makasi Emil herra verissään konttorin laattialla, Nuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil herran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.

Emil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin paljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka miespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota pidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka, kuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien kauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän tahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa huonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa, minne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia niitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita satamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli panoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet … kuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?

Tieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki se häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa selvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen oli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli kauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi tuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti sen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt lopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja hän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä ei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume poissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin olihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään mihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa onnettomuutta.

Ei, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä pari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa olleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista valonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on nuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu jostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein estänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän kohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi, tuli herrasmieheksi.

Ei, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri, ettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.

Hän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään, astui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden matkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden seurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten joukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän välillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi vetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos hänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen, säteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat todistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija ja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta vaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät rypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään. Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt, eivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja alakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.

Mikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän Olavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja voikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki leijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita pitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.

Auringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini oli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja tuon Mattia koskevan…

Mutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli hänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan, entiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten, kesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät ajatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä tupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa Blumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo koko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän kirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla äänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo kummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka näkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne ja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.

Mutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta kuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä äänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin kuollut. – Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon laskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain, ei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet. Anttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista "linnaansa", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli ovi auki.

Samassa lensi yöleilakka suristen, kuni juovuksissa, ihan Veikkoliinin ohitse. Hän säpsähti tuota onnettomuutta ennustavaa lintua … ja silloin juolahti mieleen: ehkä joku onnettomuus… Ei, hän ei voinut kestää tätä epätietoisuutta, ja loppumatkan astui hän päättäväisenä, kylmänä ja päättämällä uskalijaana kiiruusti ylös rakennusta kohti.

Nyt oli hän perillä, hän aukaisi tuvan oven. Tupa oli tyhjä. Hän kuunteli, ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hän henkäsi syvään ja meni epäröiden ovelle, joka vei perimmäiseen huoneesen. Siellä oli melkein pimeä, yhdessä nurkassa näki hän erään henkilön, joka käsivarret hajallaan istui pää kumartuneena pöydälle, ikään kuin kuollut…

Veikkoliini ravisteli häntä, se oli Lutikka, joka yksinään ja juovuksissa istui siinä, olut- ja viinapulloja ympärillään.

– Missä ovat muut, missä on Matti, Maria ja lapset?

– Poissa!

– Poissa, missä, missä? Vastaa kuitenkin, ihminen!

– Poissa tietääkseni, ja Hultilan pää painui taaskin raskaasti pöydälle. Hän nukkui sikeään uneensa. Oli mahdotonta saada enää sanaakaan häneltä…

Veikkoliini tiesi tarpeeksi. Hän taaskin jäisi yksikseen, kotiliedettömäksi, yksin itseksensä, puuhiensa, toimiensa ja, kun päivä oli päätynyt, pahan omantuntonsa kanssa uneksimaan kuningas Taavetista ja Batsebasta. Hän huokasi syvään ja meni.

XII

Seuraavana päivänä – se oli sunnuntai – satoi aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Satoi rajusti kuin kaatamalla, taivas lepäsi umpiharmaana ja raskaana maan yli. Kun Veikkoliini nousi ylös aamulla, oli talo tyhjä. Ei mitään tulta pesässä, ei kukaan häärinyt lieden ääressä, ei mitään kahvia valmista. Alhaalla olevasta ikkunasta tuli valoa sisään, vaaleana ja väritönnä, näyttäen Veikkoliinille tuvan kaikessa alastomuudessaan. Katon mustuneet hirret olivat tyhjinä, kaikki talouskapineet olivat poissa. Liesi, kodin alttari, joka näytti niin miellyttävältä ja puoleensa vetävältä, kun sitä talon naiset ympäröivät, kun tuli sen arinalla iloisesti leimusi, seisoi siinä nyt isona, jönkeänä, mustuneena ja kylmänä, täynnänsä halkeamia, jotka kätkivät mustaan varjoonsa muistoja synkistä päivistä, surullisista, yksinäisistä hetkistä, pitkistä, pimeistä talvi-illoista. Veikkoliinista tuntui kolkolta ja vastenmieliseltä, yksinäisyys ja äänettömyys kiusasivat häntä. Hän aikoi juuri lähteä ulos Hultilaa etsimään, kun joku huoneessa liikahtamisellaan häiritsi häntä. Nyt hän pimeässä näki erään haamun epäselvät piirteet. Oven suussa ikkunan pielisen varjossa istui Hultila, vaaleankeltaisena kuin valo ulkona, unen pöppelössä, ränstyneen näköisenä. Veikkoliini tuli iloiseksi, joksi hän ei ollut uskonut milloinkaan tulevansa, tavatessaan tuota surkeata olentoa.

– No, tuollahan oletkin. Kun sutta ajattelee, on se jo etehisessä!

Ei mitään vastausta.

– Missä on väki? Täällähän on autiota, kuin kirkossa arkena. Mitä teet yksin täällä koko talossa? Missä on väki?

Korisevalla ja käheällä äänellä vastasi Hultila pimeästä:

– Lautalla tietääkseni, Blumen lautalla. He tulevat muuttamaan Suikkilan sahalle. He ovat pyytäneet minua jäämään tänne katsomaan taloa ja vanhusta saunassa.

Niin, nyt muisti Veikkoliini Vahvan Matin tuumat. Hän muuttaisi Suikkilan sahalle perheinensä ja tavaroinensa: siellä tulisi Matista tapuloitsija, ja hän menisi ainaiseksi Blumen palvelukseen, ja Maria saisi tyttärensä koulutetuksi ja tehtaan lääkärin hoidettavaksi. Blumen kuolemasta ja siitä, mitä tapahtunut oli, eivät he siis tienneet mitään… Se oli hänelle epäsuotuista. Mitä ennemmin he siitä saisivat tiedon, sitä parempi. Silloin ei tarvitsisi hänen itsensä puhua asiasta.

Veikkoliini istui ikkunan luona, tupakkaa polttelemassa ja katselemassa miten vesi lätisten putosi pihalle ja juoksi leveinä puroina mukulakiven lohkareiden välitse viettomaata alas. Hänet yllätti syvä raskasmielisyys yksinäisyyden tähden. Hän tahtoi tarkoittaa tätä ikävän ja väsymyksen tunnetta ajattelemalla liikeasioitaan. Ajatteleminen yhä kasvavaa omaisuuttaan, eteenpäin menevätä sahaliikettään, oli aina ollut hänelle lohdutuksen ja ilon lähteenä.

Tänään ei kuitenkaan mikään auttanut. Pyhäpäivän hiljaisuus ja yksinäisyys ahdistivat häntä. Näiden mukana tulivat hänelle surulliset ajatukset ja huolet. Mitä hyötyä hänen työstään? Kenelle kokosi hän? Hänellä ei ollut vaimoa eikä yhtään lasta! Viime aikoina oli hänen vaimonsa kuvan hävittänyt eräs toinen… Mutta poika, poikani, sen hän katsoi taivaan velkapääksi hänelle takaisin antamaan. Kokoaminen, hankkimishalu saisivat vasta silloin oikean arvonsa, kun hän tietäisi, ett'eivät vieraat ihmiset jonakuna päivänä veisi kaikkea sitä, mitä hän jättäisi jälkeensä, kun löytyisi joku, joka ottaisi kiinni siitä, mihin hän itse lopettaisi, ja joka yhäti lisäisi kulta-aarretta, alati veisi taloa eteenpäin. Mutta hän … niin, hän oli lapseton… Hän huokasi ääneensä ja syvään.

Hultila seurasi raukeilla silmillään Veikkoliinin liikkeitä, näki miten tupakan savu pyörehtien nousi hänen piipustansa, näki hänen surullisen, alakuloisen katseensa ja, niinkuin hän olisi huomannut hänen ajatuksensa, sanoi hän äkisti korpin-äänellänsä:

– Veikkoliinin pitäisi mennä naimisiin.

Veikkoliini ei pitänyt siitä, että joku luki hänen ajatuksiansa. Hän tunsi tuon nenäkkään neuvon tavanneen häntä, ilkeästi koskeneen häneen. Hän otti piipun suustansa pikaisesti, sylkäsi tarmokkaasti ja vastasi kuivasti:

– No, mutta jos minulla jo olisi vaimo.

Tähän odottamattomaan vastaukseen, jonka olisi pitänyt hämmästyttää Lutikkaa, ei hän vastannut mitään. Taaskin seurasi pitkä äänettömyys, kuului ainoastaan sateen lotina katolta ja ikkunasta.

Tämä äänettömyys suututti Veikkoliiniä.

– Saanen kiittää juuri Teitä siitä ett'ei kukaan tiedä missä vaimoni nyt on, sanoi hän pikaisesti.

Hän tunsi tarpeen purkaa sisuansa, tunteaksensa, että hän eli ja että elämätä oli hänen ympärillään.

– Minua, kuinka niin?

– Niin, juuri Teitä ja Teidän hutiloimallanne tehtyjä kirkonkirjoja. Kappalainen on sanonut Teidän toimittaneen kauniin sekasotkun tässä pitäjässä.

Kun tuli puheeksi kirkonkirjat, valtasi tuon kurjan Lutikan vastustamaton naurunhalu. Luoja tiesi, minkä ajatusyhdistyksen lienee tämä keskustelu herättänyt hänen tylsissä aivoissaan, mutta jotakin hauskaa ja naurettavaa oli hänestä aina tämä asia. Nytkään hän ei voinut pidättäytyä, istuessaan yksin tuolla pimeässä, hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja hän nauraa kikotti ääneensä.

Mutta nyt suuttui Veikkoliini todentekoon. Hän ei ollut syönyt koko päivään, hän oli ollut monenmoisissa tunnevirtauksissa, ja nyt hän näki lisäksi itsensä tarkoin oivalletuksi. Hän kirosi ja melusi ja käski Lutikan hävetä ja olla vaiti seinänraossaan tahi mennä niin kauvas kuin tietä riittää. Mutta eivät mitkään uhkaukset vaikuttaneet Hultilaan mitään, hän antoi haukkumisen mennä menojaan. Kun Veikkoliini vihdoin lopetti vastasi hän niinkuin ei mitään pahaa sanaa heidän välillänsä olisi vaihdettu:

– Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan antaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki mitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä. Kun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää kirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa…

Veikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla tuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.

– Hm … sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.

Hän meni sahallensa, se oli tyhjä.

Tuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat menneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa mukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta. Vihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.

Rahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä, jota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän kaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja epäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden ympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.

Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään, ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta. Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret, jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty: tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.

Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista. Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.

Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi hämärässä.

– Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.

– Jumala antakoon.

– Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen huonossa kunnossa olevaa huonetta.

– Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli tultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.

– Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että…

– Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta, talvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. – Mitä muutoin käyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?

– En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

Vanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo tuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine katseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä tekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä olen, täytyyhän minun…

– No, suoraan sanoakseni. – Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä historian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti pyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista kadonneista.

Vanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.

– Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja näyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen nimellistä.

Ja Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he olivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt, lopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä sennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä Veikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta veressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.

– Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti, mutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta, sennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten; heitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.

Vanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa välähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.

– Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi vaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen yli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana oli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi siellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä pois.

– Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa te ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen yksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja räiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se paloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.

Veikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.

Nyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti tuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä yski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.

– Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!

Sitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden perästä alkoi hän kuiskata:

– Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine huoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen suuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja raskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu ruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa keltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja kuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.

Veikkoliini vaaleni kovin. – Se on hän, se on hän, kuiskasi hän puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh, kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen vastaan. Minkä näköinen hän on?

– Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua – kuvat sekoittuvat – hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen lastansa käsivarrella.

– Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.

Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä, tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.

– Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse. Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat kiireesti pohjantähden seutuja kohden.

– Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät. Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän rannan edessä.

– Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.

Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

– Onko hän kuollut?

– Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan, luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.

Veikkoliini kuiskasi: – ja poika, kuinka on pojan laita?

– No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.

– Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini suurimman jännityksen vallassa.

– Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.

– Pitäjälle, niin… Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli kovin liikutettu. – Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te ette voi minulle sanoa?