Kitabı oku: «Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta», sayfa 9

Maria oli vaalea ja kauhistuksissaan. Matti sanoi hillityllä äänellä:

Kuka se oli, mitä herran nimessä hän jutteli?

– Kyllä kaiketi isäntä kuuli, mitä hän sanoi, vastasi Jaakko Trast vakavasti.

Höyryvenhe oli kadonnut, potkuriniskut olivat vaijenneet, kesäyön rauha levisi yli seudun, ainoastaan aaltojen loiskeen kuultiin polisevan ja läiskyvän vasten lautan laitoja. Kesäkuun hämärä oli tullut.

XIV

Vahva Matti ja hänen vaimonsa menivät kojuun ja panivat maata tuoreista vastaniitetyistä heinistä tehdylle vuoteellensa sanaakaan toisillensa virkkamatta.

Tämä ääni, joka samoin kuin myrskylinnun huuto aaltojen yli ilmoitti onnettomuutta, tämä ääni, joka yön pimeydestä lähetti sanoja, jotka heidät pelvolla ja tuskalla masensi, mistä se tuli, kenenkä se oli? Blume on tehnyt vararikon, Blume on mennyt kumoon, oli se sanonut; mutta sehän oli mahdotonta. Tuo rikas Blume… Ei, se oli ilkeää ivaa. Ja kumminkin, jos se olikin totta!

Matin aivot, jotka työskentelivät hitaasti, alkoivat tehdä johtopäätöksiä näistä sanoista, ja kun hän oli ne saanut selville, oli kuin salaman pimeänä yönä äkisti valaistessa isoja aloja. Silloin näki hän yhdellä silmäyksellä kauas tulevaisuuteen, näki itsensä koditonna, majatonna, ja kaikki rakkaat omaisensa riippuvaisina hänen, päivämiehen työstä. Hän oli ollut itsenäisenä talonpoikana lähes kaksikymmentä vuotta. Hän oli eläessään nähnyt kylläksi tietääksensä, miltä tuntui riippuminen jokapäiväisestä työstä. Matti oli vahva mies, vakava mies, ja hänen hermonsa eivät olleet vielä koskaan pettäneet häntä, mutta nyt, tämä kuva silmäinsä edessä, hän vapisi. Sama ahdistus, joka valtasi hänet vanhuksen laulaessa:

 
Metsättä ei taida kenkään
Suomessamme eleskellä.
Joka metsän hongat myypi,
Kuuset kaikki luovuttavi,
Myypi kaiken tavaransa
Luopuu ihan onnestansa,
Hävittävi rikkautensa.
 

Sama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo karvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma, puristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli. Taistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän yht'äkkiä – lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä neljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli saanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä summasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.

Mitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen päähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne, ja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja riihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron tielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman hoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.

Hetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken perästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle, jota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa maksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän erittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja nyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen rahoja… Ei, ei koskaan! Ja sanat: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen tuskanalaisesta rinnastaan.

Maria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan taappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma historiansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli varmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä sellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti kaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden, hänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin talletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin selveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen loppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.

Niin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen tähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen katseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi ymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään, niin… Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä. hänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti Veikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän ihailunsa.

Ja, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin … mikä ilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä ajatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen linnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se näyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja niin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. – Kuka voi torjua luotansa ajatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut kertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin – ei auttanut, hän oli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi sen, tuo Veikkoliini … ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän joutui vastustamattoman tuskan valtaan.

Silloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Ja ääneen nyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.

Joskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat Matin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki lahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän ei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti unissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon ruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa polttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden liejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin loistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän kerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista vedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi noista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos hän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä suussaan ja lauloi:

 
Impi armas, veden neito,
Haltijatar rannan kaunis,
Kiharasi tummat näytä,
Silmäsi aalloista kohota,
Mustat kuni uuninliesi,
Kuumat kuni hehkuhiili.
Tullos pojan ainaiseksi
Ystäväksi mieluiseksi.
Lepää liki sydäntäni,
Vakavalla rinnallani,
Käyös elinkumppaniksi,
Kodin sulokaunisteeksi.
 

Ja kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin punainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: "siinä saat minun petollisen sydämmeni." Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen, muuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo seisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat vetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan, hänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen suonissaan.

Nyt hän herää – ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän matkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään houkuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti. Pitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään, kaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen. Samassa kuulee hän isänsä äänen: "ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee muassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta hellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.

Myöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.

* * * * *

Aurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että pihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat loistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui että kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän vuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän opaalinkarvaisella vaipalla.

Oltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle eteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen kärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi Ristisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan puolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä Kolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven suurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt näkyä. Mutta ei!

Mitä edemmäksi päivä kului, sitä lämpimämmäksi se tuli, vesi oli haaleaa ja raskasta, mieliala nulo ja painuksissa. Antti, Elli ja Kaarlo istuivat purjeen varjossa, jalat vedessä. Kaksi heistä onki vuorottain, sillä aikaa kuin kolmas pitkällä pihlajavavalla muistutti vanhaa Hurjaa sen velvollisuudesta vivuta ylös hinausköyttä. Hurja kävi loppumatonta kiertokulkuaan. Silloin tällöin se pysähtyi, mutta, viisaasti kyllä, niin pitkän matkan päähän ukittajastaan, että se näistä nuorukaisista, jonka vuoro oli pitää konetta käymässä, ei voinut tavata sitä vavalla, nousematta seisomaan ja joutumatta paahtavaan auringonpaisteesen. Kun kukin vältti tätä, sai vanha Hurja sinä päivänä useasti pitkiä ylimääräisiä levähdyksiä hyväkseen, ja tämä tietysti hidastutti lautan eteenpäin kulkemista.

Mutta vielä enemmän kuin kuumuus kiusasi väkeä järven heijastus. Samoinkuin hylkeenpyytäjät Pohjanlahdella eivät tunne pahempaa vihollista, kuin kevät-jään lumenkiiltoa, joka, jos he eivät siltä suojele itseään, saattaa heidän silmänsä verittyneiksi ja tuottaa heille kovia kärsimyksiä, samoin on uittoväenkin laita. Suurilla selillä kiduttaa heitä tyvenellä ja auringonvalossa se kiiltävä loiste, joka taivaalta, valkoisista pilvistä ja järvestä säteillen heitä joka puolelta ympäröitsee.

Matille oli aamupuolen kuluessa juolahtanut päähän ajatus: entäs jos kaikki tämä, mitä tuo ääni oli yöllä huutanut ja mikä oli tuskauttanut ja kiusannut heitä, ei olisikaan totta. Hän ilmoitti epäilyksensä vaimolleen ja he tulivat siihen päätökseen, että Maria ja Elli, joka oli hyvin alakuloinen ja savun sekä kuumuuden kiduttamana, lähtisivät Nestori Rönnin kanssa erääseen kylään Ristisaarella. Siellä asui paljon ihmisiä, jotka olivat asioissa Blumen kanssa. Siellä ehkä tiedettiin jotain varmaa asiasta, joka nyt heidät kaikki teki levottomiksi. Siellä asui myös eräs kauppahuoneen saarnamies, eräs metsänostelija ja maakauppias. Hänelle piti nyt Marin viedä pari tuhatta markkaa, jotka hänen miehensä kaiveli esille monella nyörillä ja nauhalla huolellisesti kääritystä lompakosta, jota hän alinomaa kantoi riippuvana kaulastaan.

Kun naiset olivat lähteneet matkalle, niin Matti ja Jaakko istuutuivat kojun suojaan selkä järveä kohti, täyttivät piippunsa ja tupakoivat hartaasti, ahkerasti ja hiljaisina.

– No, mitä luulet, Jaakko, tästä vararikosta, luuletko siinä olevan perää, sanoi Matti vihdoin.

Jaakko veteli pitkiä viiksiään, sanoi hm, sylkäsi ja vastasi vihdoin:

– Muistatteko, Matti, tuota Nisulainen nimistä leipuria Joensuussa, häntä, joka sanottiin olevan niin rikas, jolla oli kaksi taloa ja puotia täynnä tavaroita, osa myllyssä ja jumala tiesi mitä… No, mitä hänellä sitte lopulla oli? Ei niin mitään. Kuka sen tietää mitä kauppiailla onkaan?

– Minä luulen, sanoi Matti, puheen todeksi, Jaakko. Sillä muutoin meitä ei olisi jätetty Pielisjärvelle neljänkymmenen tuhannen hirren kanssa ilman hinaajahöyryä. Jotain on joutunut epäkuntoon kauppahuoneen asioissa.

Keskustelu päättyi tähän. Lauttamiehet torkkuivat lämpimässä. Yht'äkkiä hyppäsi Trast seisaalle: "smirnaa"! huusi hän, piru on merrassa. Lokit ja pääskyset ovat vaijenneet.

– Missä nyt olemme?

– Pikkusyrjän ja Ahvenan karien välillä.

– Onko köysi pitkä, pojat, kysyi Matti.

– Se on järvessä koko köysi, vastasi Kaarlo.

– Pentele, jos tästä tulee raju-ilma, niin heilumme nyt pitkästä köydestä luotojen välillä, juuri niin kuin lossi Leppävirroilla. Jumalan kiitos, että naisväki on poissa…

Samassa kuului tohiseva suhina, joka karttumistansa karttui. Mahdoton kuumuus ja tyyni olivat jo viikkokausia täyttäneet ilmaa sähköllä. Auteren ja kaskensavun yli kohosi tummia sinipunervareunaisia pilvijoukkoja; ne kohosivat keskitaivasta kohden mahtaviksi pyöreiksi joukoiksi, kun alempi osa taas yhtyi kellervänpunaiseen savuun.

Ja taas kuului tohiseva suhina kaukaisuudesta siltä suunnalta, jossa Kolivuoret kohoutuivat, ja Juukaan metsäisiltä harjanteilta. Tuon tuostakin tuli pyöriellen yksinäisiä tuulenpuuskia, jotka laikahuttivat veden pieniin, vaahtoisiin, vallattomiin laineisiin.

Sitte tyyntyi järvi taas muutamaksi silmänräpäykseksi, – syntyi odottava äänettömyys.

Kuni avaruudesta singahutettuina ilmestyivät äkkiä, myrskyn sanansaattajina, lokit ja tiirat, lentää liehaten pitkänä jonona aaltojen huippuja myöten. Ne riensivät pakoon tuolla vesilintujen omituisella tuskanilmeisellä, pahaenteisellä huudolla. Ja heti heitä seurasikin myrsky suhisevin siivin kaikessa raivossaan. Hurjana hyökkäsivät aallot lauttaa vasten, lakaisten jo ensi hyökkäyksellä mukanansa kaikki, mikä kannella irtonaista oli. Kuni lukemattomat pedot häkeissään kohottivat hirret selkänsä, jyskyttivät puomia, repivät ja kiskoivat sulkuaan; näytti siltä, kuin olisi äkkiä vapauden vimma heidät vallannut, kuin olisivat he väkisinkin vaatineet päästä ulos avaraan mailmaan.

– Miehet kaikki keulapuolelle, jossa hevoset ovat, huusi Matti myrskyn keskeltä. – Hakkaa sulkupuut irti, Jaakko Trast, köysi katkeaa muuten. Naisväki on, Jumalan kiitos, poissa.

Kolmella kirveeniskulla teki Trast tehtävänsä. Sulkupuut aukenivat, ja tuhansittain syöksyi hirsiä vapauteen, kuin olisivat ne tahtoneet palata takaisin metsiinsä.

Tuo äsken piukea köysi heltyi hiukan ja nyt jyski ja heilui tuo huolellisemmin rakennettu lautan keskus aalloissa. Silmänräpäykseksi oltiin pelastuneet.

– Ompa noitten kaikkien kokoilemisessa työtä, sanoi Matti.

– No niin, ainahan se parempaa on, kuin ajautua karille ja musertua hirsien väliin, vastasi Jaakko Trast.

Sillä välin hämärtyi hämärtymistään, ukkospilvet ajoivat tykistönsä esille, ja nyt paukahti. Huikaiseva salama halkaisi taivaankannen kahtia ja tätä seurasi välittömästi huumaava ukkosenpauke.

Kun aallot alkoivat hyökätä lautan permannon ylitse, valtasi kauhu suutarin, joka aina myrskyn puhkeamisesta saakka oli polvillaan hartaasti rukoillut, ja kömpyräjalastaan huolimatta syöksyi hän ainoaan heillä olevaan veneeseen, joka vihaisesti kiskoi pestiään.

– Varo itseäsi, suutari, huusivat miehet lautalla.

Mutta suutari syöksyi päistikkaa ulos vaahtopäisiin laineisiin. Miehet näkivät salaman leimauksessa, miten hän taisteli myrskyä vastaan.

– Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan, sanoi Jaakko Trast.

Tämä on pahempaa, kuin Gornii Dubniakissa.

Suutari oli kuoleman oma: parin sylen päässä lautasta hyökkäsivät irtanaiset hirret hänen veneensä kimppuun, joka silmänräpäyksessä musertui, ja epätoivon huudolla vajosi suutari syvyyteen hakeakseen tuolta puolen vastausta niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sieluaan vaivanneet.

Kun sulkuhirret olivat päässeet irti, heilui lautta pitkästä köydestään, kuni kellonheiluri, tuulen puuskien ajelemana molempain karien, Ahvenan ja Pikkusyrjän välillä, josta laivat kulkivat. Alussa eivät miehet eivätkä pojat huomanneet, että kalliot kiskoivat alimmaiset hirsikerrokset irti toisen toisensa jälestä. Mutta pian kyllä he käsittivät, mitä tapahtui, sillä lautta vajosi nähtävästi vähitellen. Ja yhäti vain tuuli vihaisin siivin raivosi. Lauttamiehet huomasivat jo siitäkin sen kiihtyneen, että se vei mukanaan lehdet ja oksat, karkoitti siellä täällä pesistään pikkulinnut, jotka ruikuttaen vietiin sen mukana, ja siitäkin, että laineet alkoivat kohota yhä korkeammalle lautan yli.

Hevoset tömistivät levottomasti ja pöristelivät. Kaarlo piteli vanhaa Hurjaa kaulasta ja vuodatti kyyneleitä sen vanukkeiseen harjaan. Antti seisoi vieressä ja pyyhki kyyneleet pois nutunhihalla, ja Halli koira, jonka rypistynyt naama ilmaisi pelkoa, kuunteli tarkkaan ihmisten puhetta. Matti ja Jaakko Trast seisoivat äänettöminä, kuni vartijajoukko tuonelan portilla, kummallakin keksi kädessään. Ainoastaan silloin tällöin, kun joku mahtava aalto löi valtavasti kojua vasten, huusi Jaakko Trast ikuista "smirnaansa".

Äkkiä syöksyi yksi hevosista järveen. Hurja seurasi heti jälestä ja veti äkisti mukaansa Kaarlonkin, joka suonenvedontapaisesti riippui kiinni hevosen harjasta. Nyt Hallikin pakeni. Näytti siltä kuin olisivat elukat aavistaneet onnettomuutta, sillä tuskin nähtiin niiden kuorskuen uiskentelevan, turpa korkealla aaltojen yli, ennenkuin lautta romahti kahtia.

Matti ja hänen poikansa painuivat vaistomaisesti toisiinsa. Tuolla, lautan toisessa päässä nähtiin vanhan sotamiehen kunniaa tekevän. Jäykkänä, suorana ja koreana, kuten ennen paraateissa ja tappotantereella, seisoi hän siinä heiluvilla hirsillä, valmiina odottaen viimeistä.

Nyt kadotti hän jalansijansa. Käsi ei ollut enään lakilla, mutta "kuoleman kunniaksi" kaikui hänen äänensä, kuin ukkosen jyrinä aaltojen kuohussa, ja tuossa tuokiossa vajosi hän syvyyteen. Aallot sulkivat voimalla kiinni hänen lepokammionsa, tuuli soitteli mahtavin sävelin hänen kuolinvirttänsä, ukkosen jyrinä suoritti kunnialaukauksen, ja muistosanana urhollisen miehen haudalla oli Matin sydämmestä lähtevä "Jumala siunatkoon sinua, Jaakko Trast". Vanha urho, Jaakko Trast, oli päästetty vartiolta, hän oli mennyt ystäviensä luo, jotka kerran tykkien pauhatessa ja kivärien leimahtaessa, eivät räpyttäneet silmiään kuoleman edessä enemmän kuin hänkään.

Koko tuosta suuresta lautasta oli tuskin jälkeäkään jälellä, ja nyt kysyttiin, miten voitaisiin pitää koossa sitä, mikä vielä, ikäänkuin sattumalta, pysyi yhdessä. Matti kietoi mahtavat käpälänsä hirsitukun ympäri, jota, lähinnä sitä paikkaa, missä vipusin vielä seisoi, piti koossa hevoskulkua varten kyhätty lattia. Hän aikoi viskata nuoran hirsien ympäri, voidaksensa, sen tehtyään, hakata köyden poikki, jotta myrsky saisi ajella häntä lähimmäiseen rantaan.

Siinä nyt syntyi raju taistelu jättiläisen ja vapauteen pyrkivien, vastarintaa tekevien hirsien välillä. Tässä taistelussa menivät hänen vaatteensa repaleiksi, hänen jäsenensä hieraantuivat verille, jäntereet pöhöttyivät, ja tukka riippui hassallaan hänen kasvoillaan. Mutta voittajana hän taistelusta suoriutui. Hän sai nuoran kiedotuksi hirsien ympäri; hän oli pelastettu.

Silloin kuului läpi aaltojen loiskeen ja myrskyn pauhinan, pitkäveteinen, kimakka vihellys. Kuni höyhen kavahti Matti pystyyn ja huusi yli järven: Tänne! Avuksi!

* * * * *

Israel Veikkoliinin halu saada tavata poikaansa kiihtyi samojen lakien mukaan kuin esineen putoomisnopeus. Oli kulunut aikoja, ennenkuin hän oli saanut kaikki ne asiapaperit, jotka täydellisesti todistivat pojan oikeaksi, ja nyt, kuta likemmäksi päämäärää hän joutui, sitä enemmän kiihtyi hänen halunsa. Hän oli, saadakseen takaisin poikaansa Matilta, matkustanut pohjoiseenpäin, sillä hän ei saattanut uskoa, että Vahva Matti parin kuukauden ajalla olisi ennättänyt ohi Palosaaren. Siellä kuuli hän, että lautta aikoja sitte oli kulkenut ohi. Hän palasi nyt takaisin Blumen hinauslaivassa, Leimussa, joka vihdoin viimeinkin oli valmis hinaamaan tuota isoa tukkilauttaa. Siinä häntä sitte yllätti tuo äkillinen hirmumyrsky.

Nyt kävi Veikkoliini levottomaksi. Kun hän mielenkuohuksissaan seisoi siinä pystyssä pysytteleimässä aaltojen heiluttelemassa höyryssä tutki hän itseänsä, ja hänen täytyi myöntää, että, jos hän nyt liian myöhään saapuisi lapsensa luo, oli se hänen oma vikansa. Hän oli vältellyt tapaamasta Mattia ja hänen vaimoaan; hän tahtoi odottaa viimeiseen, kunnekka hän saattoi otaksua heidän jo tuntevan onnettomuutensa.

Kuta enemmän myrsky kiihtyi, sitä levottomammaksi hän kävi, ja kun höyry törmäsi vasten ensimäisiä irtonaisia hirsiä, oli hän kadottamaisillaan kaiken kylmäverisyytensä, joka ei muuten milloinkaan häntä pettänyt. Hän malttoi kuitenkin mieltänsä ja käski koneenkäyttäjän lisätä höyryä, vauhdin enentämiseksi. Itse meni hän laivan keulaan, siinä hän seisoi, kuni merikotka kallion-niemekkeellä, tähystämässä ympärilleen. Hän rupesi höyryn oppaaksi. Perämies totteli hänen kätensä pienintäkin viittausta. Hän ohjasi Leimun kulkua ja määräsi sen vauhtia. Kaikki hänen elonsa näytti keskeyntyneen silmiin, jotka terävinä ja selki seljällänsä koettivat tunkea tuon valkoisen hämärän läpi. Mutta nähtyään särkyneen veneromun aaltojen ajelemana, oli hän joutua epätoivoon. Nuot laihat kasvot vavahtivat mielenliikutuksesta. Hän horjui; tuntui siltä, kuin menisi hän tainnuksiin. Samassa kuului kirkunaa ja huutoa läpi myrskyn. Uudelleen elpyi hän toivoon.

– Hiljennä vauhtia, komensi hän. Vene. yksi noita pitkiä, tanakoita kirkkoveneitä, jotka sunnuntaisin höyryveneen nopeudella halkaisevat vesiämme, sukelsi kuohuista esiin. Siinä oli Maria, joka veneellä oli lähtenyt etsimään omiaan.

– Onko Kaarlo siellä? Ovatko Matti ja Antti siellä? kysyttiin toisesta ja toisesta aluksesta.

"On" ja "ei" kuului heti perätysten, toista seurasi huojennuksen huokaus, aivan kun olisi taakka rinnasta vieritetty, toiseen liittyi surun huokaus, aivan kuin olisi tämä taakka pudonnut toisen rinnalle.

Nähdessään myrskyn olevan tulossa, oli Maria, Rönnin ja Ellin, sekä muutaman Ristisaarelaisen kanssa, kiirehtinyt rannalle. Yksi noita isoja kirkkoveneitä työnnettiin vesille, ja murhaavan levottomuuden ja tuskan valtaamina sousivat he Ahvenankarille. Myrskyssä, vastatuulessa ja pimeässä oli menty harhaan, jouduttu pakenevain hirsien väliin ja taaskin päästy vapaiksi, mutta missä oltiin, sitä ei yksikään varmuudella saattanut sanoa. Soudettuaan edes takaisin, ristiin rastiin, tavattiin korskuva Hurja Kaarlo poika riippuvana harjasta. Kaarlo otettiin veneeseen, ja sitte taaskin soudettiin, kunnekka höyryvene tavattiin.

Ainoastaan suurimmalla hankaluudella saatiin laivaan Maria, väsymyksestä puolikuollut Kaarlo, Elli ja Rönni. Kun Veikkoliini sai läpikastuneen ja värisevän poikansa höyryveneeseen, vei hän hänet konekoppiin ja jätti hänet lämmittäjän huostaan.

Maria katseli inholla hänen hoitavan poikaa, ja vaati ankarasti, että riennettäisiin hänen miehelleen ja pojalleen avuksi. Ja taaskin seisoi Veikkoliini höyryveneen keulassa, taaskin alkoi myrsky hänen sielussaan… Jospa he tulisivatkin myöhään, jospa Matti olisi sortunut, kuten Uria taistelussa, silloin olisi Maria vapaa. Silloin ei mikään Natan saattaisi häntä nuhdella. Hänen syynsä se ei silloin olisi. Hän antaisi Marialle takaisin kaikki, mitä he olivat kadottaneet. Tätä miettiessään valtasi hänet hurja päättäväisyys, hänestä tuntui, kun olisi se myrsky, jota hän nyt kesti järvellä, oikeastaan raivonnut hänessä itsessään. Hänessä pauhasivat intohimojen hyökylaineet, hänessä leimahtivat ajatukset; hän se oli, joka eteenpäin syöksyi kohti määrättyä määräpäätä, jota hän ei tahtonut, jota hänen ei tarvinnut nimittää eikä ajatella, mutta jota hän kauan oli hautonut, ja jonka hän hämärästi tunsi toteuntuvan tavalla tai toisella.

Kylmänä ja tyynenä seisoi hän siinä, taaskin tähysteli ja etsi hänen silmänsä. Hän tunsi olevansa ikäänkuin onneansa takaa ajamassa. Hän oli sen nyt löytänyt, eikä kenkään voisi sitä häneltä riistää, henkensä kaupalla olisi hän puolustava sitä – kunhan vain ei kukaan sekoittaisi hänen peliään.

Äkkiä värähti koko hänen ruumiinsa; aivan kuin jännitetty kieli, jota kosketetaan. Suunnattoman levottomuuden valtaamana oli Maria tarttunut höyryviheltimeen, joka päästi kimeän huudon.

Veikkoliinin veri kuohahti vihasta; hän tunsi äkillisen halun väkisin karkoittaa Marian höyrytorven luota. Mikä oikeus hänellä oli asettautua, juuri nyt, hänen ja tuon ratkaisevan silmänräpäyksen väliin? Keskellä näitä epäselviä, hämäriä ajatuksia, näitä vaihtelevaisia onnen, ikävöimisen ja raivoisan vihan tunteita, keskellä tätä kaksinaista elämää, myrskyä ulkona ja myrskyä sisällä, hillitsi hän kuitenkin ulkonaisesti itsensä.

Hän kuuli selvästi avunhuudon, hän näki matkan päässä, jonka pituutta hän ei kuitenkaan räiskeeltä ja rankkasateelta saattanut tarkoin arvostella, jättiläishaamun, joka vaahdon ja aaltojen keskellä heilutti käsivarsiaan. Laiva ohjasi kulkuaan suoraan haaksirikkoisia kohti. Veikkoliini tunsi, että hänen velvollisuutensa oli varoittaa perämiestä. Mutta joko hän nyt jo oli liian lähellä, taikka kadotti hän mielenmalttinsa, hänen kielensä ja käsivartensa olivat kuni rampaantuneet.

Ensi silmäyksessä jo ryskähti, hän näki kuin unessa, mitenkä Matti vajosi alas syvyyteen.

Mikä oli hervaissut Veikkoliinin tahdon? Eläessänsä hän ei voinut ratkaista, josko ja mihin määrin hänen tahtonsa oli syynä siihen, mikä tapahtui.

Ja mikä tapahtui ja tapahtui salaman nopeudella, oli se, että laiva silmänräpäyksessä musersi jätteet siitä lautasta, joka Matin oli onnistunut viimeisillä voimillaan sitoa kokoon. Nyt komennettiin seis ja takaperin, köysiä viskattiin ulos. Laivan partaan yli ojennettiin jänteviä, auttavaisia käsivarsia apuaan tarjoomaan. Mutta raukean, vertavuotavan nuorukaisen solakka ruumis oli kaikki, mikä käsiin saatiin.

Vahva Matti ei milloinkaan ollut itseään asettanut etusijalle. Aina oli hän ajatellut muita, hänen viimeinen taistelunsa elämässä ei ollut itsensä, vaan poikansa edestä. Ja kun tämä viimeinkin oli pelastettu, lepäsi jo Matin voimakas ruumis raadeltuna ja muserrettuna syvällä Pielisjärven vihaisten aaltojen alla.

Leimu kierteli vielä hetken turmapaikkaa, kuten lokki kuohujen yli, mutta täällä ei enään ollut mitään tehtävää. Kun Antti jälleen tointui tainnuksistaan ja Rönni häneltä kysyi suutaria ja Jaakko Trastia, vastasi hän ainoastaan: Tuolla alhaalla isäni kanssa! Laiva kääntyi takaisin pohjoiseenpäin.

Marian siinä ääneensä nyyhkiessä poikansa vieressä, kuuli hän tämän surullisen vastauksen. Hän katsahti ylös ja hänen silmänsä kohtasivat sattumalta Veikkoliinin silmiä, jotka lakkaamatta olivat häneen kiintyneinä.

Syvemmin loukkaantuneena tästä katseesta, kuin röyhkeimmästä puhuttelusta, kävi Maria kalpeaksi, pyyhki äkkiä kyyneleet silmistään, astui hitaasti pari askeletta Veikkoliiniä kohti, ja luoden häneen kylmän, murhaavan katseen, sanoi hän hiljaan:

– Taavetti olet sinä, etkä Israel.

Veikkoliini peräytyi taakseppäin. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanhana jälleen alkanut kuunnella noita säveleitä, jotka tavallisesti ainoastaan kerran ihmiselämässä kajahtavat. Hän oli uneksinut ja niin paljon ajatellut tätä Mariata. Maria, hän lahjoittaisi hänelle jälleen ne monet vuodet, jotka hän oli elänyt kesättä ja keväättä, hän lahjoittaisi ne jälleen päivänpaisteisina ja kukkaisina. Oi, kuinka paljon hän olikaan valmis uhraamaan tälle unelmalle. Ja nyt… Olivatko nuo myrkylliset katseet, nuo onnettomuudesta ja tuskasta vanhentuneet ja kuihtuneet kasvot vastauksina hänen unelmilleen? Tätä vastaustako saadakseen olivat hänen ajatuksensa herkutelleet luvattomia, hänen sielunsa koskettanut rikosta? Oliko Maria sitte syytön? Ja hänen sydämmessään tuntui kuin jos, lumen sataessa palavaan koskeen, liikkuva vesi äkkiä muuttuisi lujaksi jääksi; hän aavisti, että kaikki, mitä hän nyt oli kokenut, oli muuttava hänen rakkautensa ikuiseksi vihaksi. Maria taaskin, hän tiesi, että Veikkoliini oli heiltä ryöstänyt kaikki, ja uskoi, tahi tahtoi uskoa, että äskeinen tapaus oli enemmän kuin onnettomuuden kohtaus. Siitä päivästä alkaen oli näiden molempain välillä salainen, mutta leppymätön viha.

Maria meni lastensa ja Kaarlon kanssa keulaan lämmittäjän luokse, hän istuutui siihen ja alkoi hoidella poikansa haavaa ja kuivata hänen vaatteitaan. Hänen sydämmensä oli niin täynnänsä surua ja katkeruutta, vihaa ja inhoa Veikkoliiniin, että hän ei löytänyt sanoja tunteillensa. Hän ei pudottanut kyyneleitä, hän ei raivonnut eikä itkenyt, mutta Veikkoliinin puheesta ja kysymyksistä ei hän pitänyt lukua, vielä vähemmän vastasi hän niihin. Epävarmaa oli, kuuliko Maria ensinkään, mitä hän puhui.

Syvästi loukkauntuneena ja kiihtyneenä istuutui Veikkoliini syrjälle, niin että hän näkymättömänä saattoi katsella poikaansa, joka piteli Elliä kädestä ja lämmitteli tulen ääressä. Helakka valkean valo antoi pojan kalpeille kasvoille raittiin, punakan värin, ja Veikkoliini tunsi yhä karttuvalla liikutuksella joka piirteen näissä nuorissa kasvoissa.. Hän käsitti kuitenkin, että oli parasta olla vaiti tänä iltana, jott'ei hän joutuisi pahaan valoon poikansa silmissä, sillä Maria, sen hän näki, oli semmoisessa mielentilassa, ettei ollut mahdollista edeltäkäsin arvata, mitä hän saattoi tehdä, ja Jumala tiesi, mitä tämä olisi sanonut, jos hän olisi tahtonut poikaansa vaatia takaisin.

Vähitellen hiljeni myrsky, sade taukosi, pilvet pakenivat. Kesäyön tähdet pilkistivät unisesti. Taivaan rannalla kumotti kuu isona, levittäen loisteensa selän maininkien yli. Pielinen oli nyt laannut raivoamasta ja lepäsi taas tyynenä pohjolan yön salaperäisessä valossa, Hinausvenhe oli laskenut ankkuriin lähelle noita kahta muuta lauttaa, jotka olivat Ristisaaren salmessa. Saarien ja luotojen suojassa ollen eivät nämät tietäneet paljon mitään aaltojen pauhusta ja myrskyn raivosta.

Seuraavana päivänä löydettiin uutterasti etsittyä Matin ja Jaakon ruumiit. Molemmat kuolleet lepäsivät melkein vedenpinnan tasalla Ahvenankarin litteiden paasien välillä.

Kun Maria palasi surullisen kuormansa kanssa hinauslaivalle, oli Veikkoliini poikineen jättänyt sen. Yksi lautan miehistä oli veneellä vienyt heidät sille laivalle, joka kulki Nurmeksen ja Joensuun välillä. Kaarlo oli itkenyt ja vastustellut viimeiseen asti, Elli oli surusta kuin lamaantuneena. Enkeli paljaine lyövine miekkoinensa seisoi taas vartiolla karkoitettuaan nuoret paratiisista.

Neljätoista päivää myöhemmin oli Nestor Rönni lujaksi lautaksi koonnut kaikille selän rannoille hajalleen ajautuneet hirret, ja hinausvenheen avulla vietiin ne jälleen määräpäätänsä kohti.

Maria muutti tyttärensä Ellin kanssa Joensuuhun, mutta Antti jatkoi Nestor Rönnin johdolla isältään perittyä ammattia.