Kitabı oku: «Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta», sayfa 8

– En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka minä teitä varoitin.

Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja, vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt tahtoi hän ajaa asiansa perille.

Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut, ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.

Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta. Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin, olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo vanhus oli ne kertonut.

Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla, jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät. Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet…

Huutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän ainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa, siitä ei ollut enää epäilemistäkään.

XIII

Pääkonttorista Viipurissa oli talven ja kesän kuluessa tullut sanoma sanoman perästä Vahvalle Matille käskien häntä koettamaan parastaan saadaksensa tukkilautan perille kuljetetuksi. Kauppahuone oli näet vastaanottanut melkoisia tilauksia hollannin hirsiä hankittavakseen ennen syksyä. Tämä hirsivarasto oli vielä pinoissa Pielisjärven rannalla, kun tilaus tehtiin. Kovalle otti, jos tahdottiin ennen syksyä ehtiä kuljettaa nämät hirret alas Uuraansalmelle.

Vahva Matti ei saanut aikaa pannakseen kunnollista lauttaa kokoon. Semmoisen tekeminen oli paitsi sitä vaikeata, sillä vesi täällä joen suulla virtasi kovasti, ja hirret olisi sitä varten pitänyt ensin viedä syvemmälle vedelle.

Pitempiä matkoja ja syvää vettä varten pannaan lautta tavallisesti siten kokoon, että hirret pannaan ristiin päälletysten. Koko lautta näyttää silloin suunnattomalta halstariraudalta. Jos vesi on syvä ja matka pitkä, niin ett'ei lauttaa tarvitse purkaa kapeitten salmien, virtojen ja koskien tähden, voipi tämmöinen lautta olla jopa kuusikerroksinenkin. Siinä, missä hirret ovat ristissä toistensa päällä, sidotaan ne yhteen köydellä sillä tavoin, että mitä nopeammin lauttaa vetää eteenpäin höyry tahi miehet köydellä, sitä tiukemmalle köysi vetäyntyy. Tavallisinta ja mukavinta on kuitenkin kuljettaa hirsiä n.s. puomilautassa, s.o. useista toisiinsa yhdistetyistä hirsistä muodostetaan sulku, jonka sisällä hirret vapaasti kelluvat. Semmoista lauttaa voidaan salmissa kaventaa, tarvitsematta sitä hajoittaa, voidaan virroissa ja koskissa helposti purkaa, laskea alas ja taaskin ko'ota. Sitä vastoin oli sillä vähäinen vastustusvoima myrskyä ja aaltoja vastaan. Syvillä vesillä ja avaroilla selillä käytetään tätä tapaa ainoastaan silloin, kun ilma on pysyväisesti kaunis, matkat lyhyet, ja kun kuljetusolot muutoin ovat suotuisia.

Matti tunsi Pielisjärven epävakaan veden perinpohjin. Hän tiesi, minä aikoina tuuli tavallisesti käy etelästä tai pohjoisesta. Hän tunsi virrat ja vedet, luodot ja karit. Kaikki Pielisen oikut ja temput oli hän kokenut. Hän oli mitannut sen syvyyden ja tiesi, missä pohja oli liejuinen tahi sorainen. Sumussa, myrskyssä, tyynessä oli hän kulkenut sitä myöten venheellä, lautalla ja proomulla. Sentähden pelkäsi hän tätä järveä.

Se oli arvaamaton, kuni oikullinen nainen. Kuten leikkivä lapsi lepäsi se tuolla auringon paisteessa pehmoisena kuin niittyvilla, aamunkoitteessa ruusuisena, teräskiiltoisena päivän kuluessa, iltasella tutkimaton kuin kuvastimen pinta, ja yht'äkkiä vääntyivät sen armaat kasvot. Tuo pieni jokeltava lapsi muuttui vihastuneeksi jättiläisimmeksi, joka ympärinsä löi, löi ilman tarkoitusta, hillittömän vihaisena. Sokeassa raivossaan ruhjoi se venheitä, repi lauttoja rikki, musersi miehiä. Niin, Pielinen oli petollinen ja julma. Matti ei luottanut siihen enemmän kuin yksiöiseen jäähän.

Ja kumminkin täytyi hänen nyt, ehtiäkseen perille, vastatakseen kauppahuoneen monivuotista luottamusta, juuri nyt, kun näytti niin tärkeältä, täytyi hänen uskaltaa sulkulauttana kuljettaa nuo neljäkymmentä tuhatta hirttä perille, ainakin tuolle suurelle selälle saakka, jossa kauppahuoneen hinaajahöyryn piti tulla vastaan. Hän yhdisti siis hirtensä kolmeen pienempään lauttaan; yhteen lauttaan pani hän kaikki ne hirret, jotka saatettiin katsoa kelvollisiksi hollannin hirsiksi, ja sitä hän itse johti. Kuhunkin lauttaan oli hän kumminkin laittanut tukevamman keskuksen hirsistä, jotka hän oli pannut päälletysten ja sidottanut nuorilla, vitjoiksi väännetyillä kuusilla.

Joka lautalle pantiin lautoja permannoksi ja rakennettiin koju ruokatavarasäiliöksi ja makuusuojaksi väelle. Vanha haljennut, isonlainen pata toimitti tulisijan virkaa. Vintturi, neljä miestä ja kaksi hevosta pantiin joka lautalle, ja niin oltiin valmiina tuohon kuukausia kestävään matkaan.

Oli sateinen toukokuun päivä, kun Vahva Matti ensikerran viritti köytensä suurine, raskaine ankkureineen. Kun tämä köysi koko pituudelleen oli ojaistu, valjasti Antti ja Kaarlo vanhan Hurjan ja toisen vinosilmäisen, mustan, Lento nimisen hevosen, vintturin eteen. Köysi kelattiin ylös natisevan akselinsa ympäri, ja lautta lähti matkalle hitaasti ja verkalleen tuota kaukaista määräpäätänsä kohden. Laivaksi se oli raskas; se oli jykevä ja kömpelö, sen kuljetusvoima heikko: kaksi hevosvoimaa sanan varsinaisessa mielessä. Ja kumminkin oli lautan matka sata peninkulmaa pitkä, täynnänsä vaiheita, vaaroja. Mutta ne henkiset voimat, jotka ohjasivat sen kulkua ja johtivat sen tietä, olivat sitkeitä, kulumattomia, taipumattomia: tuo suomalaisen uskollisuus, tuo suomalaisen kärsivällisyys. Niin kauan kuin nämät voimat olivat lautalla, ei Blumen kauppahuoneen tarvinnut pelätä sitä, ettei lautta aikanansa saapuisi Suikkilan sahan satamaan.

Viikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt, sillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi tavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti ennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä ollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat ajattelivatkaan.

Täällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon tärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt toteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa tuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine työkapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja niin lähdettiin.

Tällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta. Mitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään. Ainoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle, antaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin lähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen huhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.

Kun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin että silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän kasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että se veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti miehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei ollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli kylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun sumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki muodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi tarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako että Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.

Ei, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja sielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin miehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään. He olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään kouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he jäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään, mennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän hirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt ja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon, silloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun nuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla, joka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin kaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he hauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja pojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan säädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko velvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat kyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri oikein kuohui.

Ja pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin lauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta. Niin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli ensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita loppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja harvapuheinen.

Ei, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä ja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta joutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.

Oli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka, oli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa Ristisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.

Kesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen, keveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän hopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut ja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava, ääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman kannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden välillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova laulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja sävelaallot toi laulun järven yli.

Illan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet lautan koko väestön ylevään mielentilaan.

Vahva Matti istui vaimonsa kanssa kojun vieressä puhuen matalalla äänellä ja pitkäveteisesti siitä onnesta ja huolettomasta tulevaisuudesta, joka heitä odotti.

Suutari ratkaisi ajatuksissansa kristillis-yhteiskunnallisia kysymyksiä ja hyräili sillä aikaa Sankeyn riemuvirsiä uskovaisten autuuden toivosta.

Jaakko Trast, sotilas, ja Nestor Rönni loikoivat selällään lautalla, vetivät iltasavujaan, nauttivat viileydestä ja katselivat tupakansavua, kun se tuprusi ylös ja katosi illan utupilviä kohti.

Kojun takana istui Halli koira, kieli riipuksissa ja häntä vedessä. Hänen vierellään istuivat Elli ja Kaarlo keskellä elämän onnea ja iloa, Elli ruusunpunaisena, Kaarlo kovin kalpeana. Ellin terveet huulet olivat puoleksi auki, hänen silmänsä haaveksivat. Katseella, joka ilmaisi sekä lapsellista turvattomuutta että itsetietoista neitsyllisyyttä katseli hän Kaarloa silmiin. Oli noissa hänen silmäyksissänsä kainoutta ja iloa, oli mitä hellinti lempeyttä. Kaikki sanoivat nuot nuoret toisillensa, suullista sanaakaan lausumatta. Heidän sydämmensä kohtasivat toisensa ja sulivat yhteen, kuten salaiset lähteet, näkymättömästi, hiljaisuudessa, vastustamattomasti. Ja Kaarlon tarttuessa Ellin hentoon käteen, jonka hieno rakennus ja kalpea iho ilmaisivat pitkällistä sairautta, vavahutti näitten molempain nuorten ruumiita suloinen tuska, joka seisatti heidän sydämmensä tykytystä. Enkeli paljaine lyövine miekkoineen oli jättänyt vartiopaikkansa paratiisin portilla; he olivat astuneet sisään ensimäisen rakkauden pyhään puistoon.

Hiljaisuus, juhlallinen mieliala ja tuo nuoren rakkauden onni olisivat kyllä vielä kauemmin kestäneet, joll'ei Antti, joka monta tuntia oli istunut onkimassa, yht'äkkiä olisi tuntenut itseänsä nälkäiseksi ja pyytänyt ruokaa. Maria pani ruuan esille. Päivän sietämättömän kuumuuden perästä virvottiin jälleen uuteen eloon. Ruokahalu oli hyvä, ja nuoriso kyllä piti siitä huolta, että keskustelu pysyi vireillä. Puhuttiin sitä ja tätä.

– Puhu jotakin, Nestor Rönni, sanoi Antti, sinä olet jo kauan sitten luvannut kertoa meille jonkun sadun.

– Minä kerron sadun, sanoi suutari, jonka minä olen itse tänään sepittänyt.

– Älkää te, kertokoon Rönni, sanoi Antti, hän osaa niin hyviä tarinoita kertoa.

– Annetaan nyt suutarin kertoa, sovitti Maria, koska hän itse on sepittänyt satunsa.

Ja suutari alkoi pitkällä johdatuksella, kuinka hän oli ollut herännäinen, baptilainen, metodilainen ja kaikkia mahdollisia – laisia, jälleen yhtynyt valtiokirkkoon, ja nyt, naulatessaan ja naputtaessaan, pijetessään ja vetäessään, oli alkanut miettiä joitakuita tärkeitä opin pykäliä, muun muassa helvetin oppia. Hän ei ollut saavuttanut rauhaa eikä lujaa ja varmaa vakaumusta, jonka tähden hän oli ko'onnut kaiken omaisuutensa ja oli nyt matkalla erään suuren hihhulipapin ja profeetan luokse Rantasalmelle keskustellaksensa tästä tärkeästä asiasta.

– Niin, mutta kertomus, satu, sanoivat toiset.

– Kyllä, näin se kuulun, se kertoo tekopyhästä räätälistä:

– Oli kerran räätäli, joka oli kaikkien muitten räätälien kaltainen: vaikka hänelle olisi antanut kymmenen kyynärää sarkaa pukuun, aina leikkasi hän sen niin, että vaate juuri hädin tuskin riitti, eikä mitään jäänyt liikaa omaajalle. Sitä paitsi eli hän salassa syntistä elämää, mutta oli niin tekopyhä, ett'ei pappi eikä lukkarikaan voinut häntä läpikatsoa, vaan luulivat kaiken olevan niinkuin olla pitikin.

– No niin, eräänä päivänä kuoli hän, ja hänen sielunsa yritti sisään taivaaseen.

– Kuka sinä olet, sanoi Pietari, joka seisoi taivaan valtakunnan ovella.

– Minä olon räätäli, minä, ja tahtoisin taivaan valtakuntaan.

– Vai niin, odota vähän, odota vähän.

– Hyvä herra apostoli, sanoi räätäli levottomasti, älkää olko ankara minulle, en minä ole toisiakaan räätäleitä huonompi, sen minä voin vakuuttaa, ja kaikkia suutareita paljoa parempi.

– No, no, mene siis sisään.

Pietari raotti ovea ja räätäli luikahti taivaan valtakuntaan.

Ja tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti ylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.

Ja kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka säteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki kulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.

Vaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua liian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi hänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen olla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että hänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen silmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä ei hän voinut kestää.

– Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen kelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole tyytyväinen täällä.

Mutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa, rakoilemassa ja kiusaamassa: – laske minut pois täältä, tämä on minulle mahdotonta kärsiä.

Viimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa, kuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen räätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu tähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka kuulun.

– Minnekkä sitten, sanoi Pietari?

– Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen huuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.

– Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, mutta mitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi.

Hurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa, Semmoinen on tekopyhän rangaistus.

– Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen kuullut.

Hänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne kaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin niiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen sopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus olemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi Herran ylistykseksi.

* * * * *

Kun satu oli lopussa, sanoi Maria: – Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs kristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. – Ei tuo sovi lapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit kipeä eilen.

Ei, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä hento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan, hänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän kesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.

– En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö pääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?

Elli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä olisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.

Kesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen kätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin satua.

Ja Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui nyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän runoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin varstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa kultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana oikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.

– Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:

Oli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis tytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa hovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin mahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman pitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin, Ivana julman läänitysmies.

Pajari kiusasi ja rääkkäsi talonpoikiansa monella tavalla, niin että häntä koko seudussa sanottiin talonpojanrääkkääjäksi. Julmuuden harjoittaminen oli hänen huvinsa ja ajanviettonsa.

Siihen aikaan olivat tämän seudun asukkaat venäjän uskontoa. Heidän pappinsa ja lukkarinsa tulivat kaikki Valamon luostarista. Pajarin ja luostarin välillä oli alituinen riita, sillä papit ottivat suojellakseen kansaa hänen omavaltaisilta teoiltaan ja nuhtelivat häntä hänen julmuudestaan.

Pajari vaati talonpojilta korkeita veroja ja kaksinkertaisia päivätöitä sekä pakotti heitä juhtien puutteessa vetämään auraa. Tätä he kärsivät napisematta; mutta kun hän omatekoisten oikeuksiensa perusteella, pitäjien omaajana ja kansan herrana, rupesi vaatimaan, että joka morsian vihkimisen jälkeen palvelisi kolme päivää ja kolme yötä hänen talossansa, silloin talonpojat vimmastuivat.

Ja pyhän Vapun päivänä kokountuivat he hiljaisuudessa eräälle korkealle vuorelle, jossa he valittivat ja vaikeroivat niin, että vuorta vielä tänäkin päivänä sanotaan Itkevien kallioksi; täällä he sopivat, ett'eivät enää kauemman kärsisi pajarin sortoa ja julmuutta.

He valitsivat sentähden kolme kertaa kolme viisasta ja kokenutta miestä puhumaan puolestansa.

Kolme miestä sai tehtäväksensä viedä lahjoja ja antimia mahtavalle ruotsalaiselle herralle, joka hallitsi Inkerinmaata, ja jonka nimi oli Jaakko Pontus de la Gardie. Hänelle piti heidän antaa 12 mustaa ahman nahkaa, sillä hän söi ja kalusi ympäriltään kuin ahma, valloitti kaupunkeja, kyliä ja pitäjiä, toisen toisensa perästä, vaan ei kuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä hän jo oli anastanut.

– Herra ja kreivi! Tule tänne meidän luoksemme, piti heidän sanoa hänelle, auta meitä rankaisemaan sitä jumalatonta pajaria, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sinä sallit meidän uhrata pyhälle Hermanille ja annat meidän tyttäriemme olla rauhassa.

Kolmen miehen piti mennä Pihkovan ruhtinaan luo, antaa hänelle kaksikymmentä punaista ketunnahkaa, sillä hän oli viekas ja pelkurimainen kuin kettu, ja sanoa hänelle:

– Herra ja ruhtinas, tule meitä auttamaan sitä jumalatonta pajaria vastaan, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sallit meidän uhrata pyhälle Antrealle, kaikkien slavilaisten ja karjalaisten suojeluspyhimykselle, ja niin kauan kuin varjelet tyttäriemme kunniaa.

Kolmen miehen tuli mennä suureen Moskovan kaupunkiin tsaarin luokse, antaa hänelle kolme kertaa 24 kärpännahkaa lahjaksi, sillä hän oli herra ja hallitsija, ja heidän tuli hänelle sanoa:

– Tsaari ja itsevaltijas, auta meitä sitä kunniapattoista pajaria vastaan, sillä hän pilaa kaikki meidän nuoret naisemme.

Ja nuo kolme ensimäistä menivät Käkisalmeen. Siellä he tapasivat tuon suuren ruotsalaisen Pontus kreivin; hänellä oli tuhatmiehinen sotajoukko ja talonpoikia ympärillänsä, ja ne kaikki rakensivat teitä ja siltoja eri suunnille; sentähden nimitetään vieläkin metsäpolkuja ja telasiltoja itä-Suomessa "ponnuksiksi". Nuo kolme kokenutta miestä esittivät asiansa kreiville. Näin vastasi tuo suuri kreivi Jaakko Pontus de la Gardie:

– Menkäät ja sanokaat talonpojille teidän kotiseudullanne, että kun tie Vuokselta Pyhäjärvelle valmistuu, niin minä tulen hirttämään pajarin hirsipuuhun, joka on yhtä korkea, kuin Hamanin hirsipuu.

Ja ne toiset kolme menivät Pihkovaan ja tapasivat Pihkovan ruhtinaan, joka oli villisikoja metsästämässä. Heidän annettuaan lahjansa ja esitettyään asiansa, vastasi ruhtinas:

– Menkäät ja sanokaat niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että voitettuani ruotsalaiset ja valloitettuani Marianlinnan, tulen minä luoksenne ja elävältä poltan pajarin.

Ja kun ne viimeiset kolme tulivat Moskovaan ja oprinnikit [tsaari Ivana III: nen henkivartijat] eivät tahtoneet laskea heitä sisään Ivana julman luokse, niin saivat he kauan odottaa Kremlinin porttien ulkopuolella. Mutta eräänä päivänä kun tsaari oli kipeä, eikä kukaan, ei edes hänen italialainen lääkärinsä, voinut häntä auttaa, muistuivat eräälle hovimiehelle nuo Suomen noitamiehet mieleen, sillä semmoisia heidän luultiin olevan. Hän puhui itsevaltiaalle heistä, ja he tuotiin tuon julman tsaarin luokse.

Tsaari Ivana makasi kultaisessa vuoteessaan, tsaarikruunu vieressänsä ja valtikka kuumeenkipeässä, vapisevassa kädessään. Hänen ympärillänsä seisoi hänen henkivartijansa ja useita mahtavia pajareja. Nuo kolme lähettilästä tarjosivat lahjansa ja esittivät pyyntönsä.

– Menkäät, vastasi tsaari Ivana, sanokaat niille, jotka teidät lähettivät, että tultuani terveeksi, tulen minä Karjalaan, ja pajari on, sakramentitonna ja voitelematonna, saapa semmoisen kuoleman, jota eivät koskaan pajarini unhota.

Mutta vanhin lähettilästen joukosta katsoi häntä pelkäämättä silmiin ja sanoi:

– Herra ja tsaari, minä näen sinun silmistäsi, että sinä et enää koskaan parane; kolmen päivän perästä olet sinä kuoleman oma; anna meille itsellemme oikeus rangaista naisten ryövääjää.

[Tämän tapauksen on suuri historiamaalari Jacoby kuvannut "suomalaiset noidat ennustavat tsaarin kuoleman" nimisessä taulussaan.] Silloin putosi valtikka tsaarin kädestä, hänen huulensa vapisivat.

– Menkäät jumalan haltuun, sanoi hän, ja hakekaat itse oikeutta itsellenne.

Nuo kolme lähettilästä menivät kotiansa, mutta tuskin oli kolme päivää kulunut, ennenkuin tsaari kuoli, niinkuin Suomen noidat olivat ennustaneet.

Niukkilan kylässä Pyhäjärven rannalla oli siihen aikaan tyttö, jonka nimi oli Maria. Hänen hiuksensa olivat keltaiset, kuin kypsynyt olki, ja silmänsä elävät ja mustat, kuin oravan. Hoikka ja soreakasvuinon, kaunis ja hyvä hän oli; ei hänen vertaistansa koko Karjalassa ollut.

Kauan oli jo pajari maltitonna odottanut hänen hääpäiväänsä. Mutta kaunis Maria oli aina toistaiseksi lykännyt myöntäväisen vastauksen antamisen kenellekään monesta kosijoistansa; hän odotti noitten kolmen kolmemiehisen lähettiläskunnan sanomaa.

Vihdoinkin palasivat nuo lähettiläät kotia. He kutsuivat heti kaikki talonpojat Itkevien vuorelle ja esittivät jokainen vuorostaan ne vastaukset, jotka he olivat saaneet. Kun talonpojat kuulivat tsaarin vastauksen, tulivat he iloisiksi ja päättivät kostaa pajarille mutta säästää hänen tytärtänsä, joka oli hyvä ja jalo neiti.

Pyhän Antrean päivänä, kun viljat olivat kootut ja kirkko oli koristettu lehdillä ja kukilla, kun pappi messusi ja Sortavalan luostarin laulajat lauloivat pyhiä laulujansa, tuli pajari ratsastaen mustalla hevosellaan, kymmenen hurjan arokoiran ja monen jääkärin kanssa, kirkkoon, niinkuin hänen tapansa oli, katsomaan vihittäisiinkö sinä päivänä joitakuita morsiuspareja.

Hän jätti hevosensa erään sotamiehen hoidettavaksi ja astui itse sisään Herran huoneeseen. Hän oli puettu nahkareunaiseen silkkipukuun ja kupeellansa oli hänellä kultaisessa kantimessa pitkä, paljas miekka. Nähdessään tuon kauniin Marian vihdoinkin seisovan morsiamena kirkossa, kävi hän iloiseksi. Hän oli julmannäköinen, kun nuo lihavat kasvot pienine, pirullisine silmineen ja tuo iso suu hymyilivät tyytyväisyydestä. Mutta mitä iloisemmaksi pajari tuli, mitä enemmän hän hymyili, sitä katkerammaksi tuli Marian suru.

Pajari aikoi juuri antaa käskyn jääkäreillensä tarkasti vartioitsemaan kirkon ovea, että ei kukaan morsian pääsisi ulos, kun papit ja nuo kolme lähettilästä, jotka olivat käyneet tsaarin luona Moskovassa, tulivat sisään siitä ovesta, joka vei kaikkein pyhimpään.

– Katsokaa tuolla, huusi pappi niin kovasti, että koko seurakunta sen kuuli, tuolla on pajari, se Belialinmies, vaatikaa oikeuttanne, talonpojat, niin sanoo Moskovan tsaari teille.

Nyt pääsi meteli valloilleeen. Talonpojat hyökkäsivät kiusaajansa ja hänen sotamiestensä kimppuun. Sotamiehet ennättivät tuskin nousta vastarintaan, ennenkuin he tapettiin, mutta pajari ennätti paeta kirkosta, hypätä hevosen selkään ja ratsastaa pois hurjinta vauhtia, talonpoikien häntä takaa ajaessa.

Koko päivän ratsasti pajari mitä hevonen jaksoi. Iltapuoleen saavutti hän erään niemen, joka kuusi- ja mäntymetsää kasvavana pistäiksen Pyhäjärveen. Pajarin hevonen oli väsynyt tuosta tulisesta ratsastuksesta; se puhalsi ja pärskyi kovasti. Hän pelkäsi, että hänen takaa-ajajansa huomaisivat häntä, ja kun hän ei voinut edemmäksi paeta, pisti hän miekalla kuolijaaksi hevosensa, väänsi sen järveen ja kätkeytyi itse erääseen ketunluolaan. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä kivien alle, ennenkuin vainoojat jo olivat paikalla. Vaikka talonpojat, jotka olivat nähneet hänen ratsastavan niemelle, etsivät koko illan, eivät he voineet pajaria löytää.

Kaunis Maria, joka myöskin oli niiden joukossa, jotka etsivät tuota julmuria, oli väsynyt ja istahtui nyt kivelle levätäksensä.

Marian istuessa siellä katselemassa kuinka kuuvalo kimalteli vedessä, huomasi hän sen kiven, jonka päällä hän istui, liikkuvan, ikäänkuin joku olisi hiljaan takonut sitä; se oli pajarin sydän, joka kovasti tykki pelosta, sillä juuri sen kiven alla hän makasi luolaan kätkeytyneenä. Hän kumartui alas nähdäksensä, mitä siellä mahtoi olla, joka kolkutti kiveen. Silloin näki hän kuuvalossa pajarin ilkeäin silmäin kiiluvan ja loistavan pimeässä, kuten pöllön silmät syksyllä. Maria kutsui sinne talonpojat, jotka miehissä tulivatkin. Nähdessään, että siellä oli heidän vihollisensa, kiljuivat he vihasta ja mättivät kiviä luolan suulle, niin että siihen syntyi suuri kiviraunio, ja asettivat vartion raunion luokse, ettei kukaan voisi auttaa pajaria. Neljä vuorokautta kuultiin pajarin valittavan ja vaikeroivan luolassa; sitten hän vihdoinkin kuoli. Kiviraunio seisoo siellä vielä tänäänkin koskematta. Mutta se niemi, jonne pajarin hevonen uupui, nimitettiin sitten Uupuniemeksi, ja siitä sai koko pitäjä nimensä, Uupuniemen pitäjä; tämän nimen ovat sittemmin ruotsalaiset ja venäläiset herrat vääntäneet Uukuniemeksi.

[Eräs toisinto tästä kansansadusta sanoo "pajarin" kuolleen Kuolemajärveen, josta sen pitäjän nimi olisi alkujaan.]

* * * * *

– Noh, virkkoi sotilas Trast tulisesti. Noh, jumalan kiitos, nyt meillä on toiset ajat Suomessa, ei mikään pajari uskalla nyt hiiskuakaan meillä, sillä kaikki ovat lain alaisina ja sille, joka nyt koskettaa talonpojan oikeutta, huutaa se semmoista "smirnaa", ett'ei sen kanssa ole leikkimistä.

– Niin, niin, se on kyllä totta, sanoi Vahva Matti. Laki on meidän herramme ja turvamme. Mutta nyt me mennään sisään ja pannaan maata. Kuuleppas, Jaakko Trast, me olemme keskellä kulkuväylää. Yö on kyllä valoisa, mutta siitä huolimatta, menepäs nostamaan lyhty mastoon.

Trast nousi ylös ja teki niinkuin käsketty oli. Sillä aikaa kuin hän työskenteli lyhdyn kanssa, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa pysyäkseen paikoillansa tuolla ylhäällä väliaikaisessa mastossa, huolimatta Trastin alituisista venäläisistä komentosanoista, kuuli hän pienen höyryvenheen nopeita potkuriniskuja, joka halkaisten sisäjärven läikkyvää pintaa, suhisi lautan ohitse. Hän tirkisti kesäyön hämärässä ja näki järvellä lepäävän kaskensavun läpi pienen höyryn piirteet, joka hänestä tuntui olevan Blumen "Leimu".

– Wer da? (kuka siellä) huusi hän sotilaan tavalla. Silloin näki hän tuossa eteenpäin rientävässä höyrylaivassa haamun, joka kumartuen laivanpartaan yli, asetti kätensä suunsa ympäri ja päästi yöhön huudon: "kauppahuone Blume on joutunut vararikkoon".

Trast päästi kädestään lyhdyn, joka putosi tukkien väliin, sihahti ja katosi syvyyteen. Samassa astuivat Matti ja hänen vaimonsa ulos kojusta.