Kitabı oku: «Ylpeys ja ennakkoluulo», sayfa 6

XIV LUKU

Päivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta palvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi aloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän järkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen mieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan – hän näet huomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä tilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut keksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin juhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti, ettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen henkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut valita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia pitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt hänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän oli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet ihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, mutta hän oli kohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli aina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut mitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän jätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään sukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan naimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän alentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt ympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa ehdottanut itsekin uusia muutoksia – joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen vaatesäiliöihin.

"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä", myönsi rva Bennet, "vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen kaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?"

"Minun halvan puutarhani erottaa vain nurmikenttä Rosings Parkista, mikä on hänen armonsa hovin nimi."

"Muistaakseni sanoitte hänen olevan lesken; onko hänellä lapsia?"

"Hänellä on ainoastaan yksi tytär, Rosingsin tuleva perijätär – sangen rikas perijätär, jos minun sallitaan niin sanoa."

"Ah, ah", huokasi rva Bennet, huojutellen päätänsä, "hänenpä kelpaakin sitten paremmin kuin monien muiden tyttöjen. Ja minkälainen neitonen hän on? Onko hän kaunis?"

"Hän on todellakin mitä viehättävin nuori neito, hyvä rouva. Lady Catherine on itsekin sanonut, että kauneuden puolesta on neiti de Bourgh sukupuolensa ensimmäisiä, sillä hänen piirteistään voi lukea hänen ylhäisen syntyperänsä. Valitettavasti hänen heikko terveytensä on estänyt häntä kehittymästä täydelliseksi kaikissa naistaidoissa; sen on minulle kertonut se kunnianarvoinen rouvasihminen, jolla on ollut onni johtaa hänen kasvatustaan. Mutta hän on joka suhteessa hyvin herttainen ja on usein suvainnut ajaa ponyvaljakoillaan minun halvan asuntoni ohitse."

"Joko hänet on esitelty hovissa?¹⁶ En muista nähneeni lehdissä hänen nimeään esiteltyjen naisten joukossa."

"Hänen hento terveydentilansa estää valitettavasti häntä oleskelemasta Lontoossa ja on sen kautta, kuten minulla oli kerran onni mainita Lady Catherinelle itselleen, riistänyt Englannin hovilta sen kaunoisimman hohtokiven. Hänen armonsa tuntui hyvin mielistyvän kohteliaisuuteeni; ja te voitte arvata, kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni, kun tuolloin tällöin saan alamaisesti esiinkantaa tällaisia pikku imarteluja, joista kauniimpi sukupuoli niin paljon pitää. Olen useammin kuin kerran huomauttanut Lady Catherinelle, että hänen viehättävä tyttärensä on syntynyt kantamaan herttuattaren kruunua. Tuollaiset pikku mairittelut tuntuvat hyvin miellyttävän hänen armoaan; ja omasta puolestani tunnen olevani velvollinen kohteliaisuudellani palkitsemaan hänen minulle osoittamaansa suopeutta."

"Te näytte olevan hyvä ihmistuntija", sanoi hra Bennet, "ja voitte pitää itseänne onnellisena omistaessanne niin sujuvan imartelun lahjan. Sallikaa minun kysyä, syntyvätkö nuo kohteliaisuutenne hetken innoituksesta, vai ovatko ne pitkältä harkitun sepittelyn tuotteita?"

"Tavallisesti ne pulpahtavat kielelleni valmistelematta seurustellessani ylhäisen emäntäni kanssa; mutta vaikka niitä joskus huvikseni sorvailen ja veistelen etukäteenkin, niin koetan antaa niille niin satunnaisen sävyn kuin mahdollista."

Hra Bennet oli täysin tyytyväinen vieraansa tarkasteluun. Hänen serkkunsa oli aivan sellainen hölmö kuin hän oli odottanutkin; ja hän kuunteli tämän mahtipontista lavertelua mitä vilpittömimmällä nautinnolla, jonka hän osasi tarkoin salata ympäristöltään. Ainoastaan Elizabethin kanssa hän välistä vaihtoi huvitetun silmäyksen.

Teen juotua hra Bennet arveli saaneensa tarpeeksi tästä huvista ja oli iloinen kun pääsi vieraastaan eroon, kehoitettuaan häntä lukemaan ääneen jotakin talon naisille. Hra Collins oli siihen oitis valmis, ja kirja tuotiin esiin, mutta katsahtaessaan sen kansilehteen hän kimmahti kauhistuneena taapäin ja selitti juhlallisesti, että hän ei koskaan lukenut romaaneja. Talon kirjastoa kaiveltiin läpikotaisin, ja vihdoin keksittiin jokin saarnakokoelma. Lydia haukotteli jo kun hän avasi kirjan; ja ennenkuin hän oli vielä kerinnyt paukuttamaan kolmeakaan sivua, keskeytti tytön hepsakka hänen lukunsa huudahtaen:

"Tiedätkös mitä, äiti, eno Philips sanoi aikovansa antaa potkut rengilleen Richardille. Jos hän sen tekee, niin eversti Forster ottaa Richardin palvelukseensa. Minä lähden huomenna Merytoniin ottamaan selvää onko siinä perää, ja samalla saan kuulla, milloin herra Denny palaa takaisin Lontoosta."

Lydia sai ankaran varoituksen hillitä paremmin kieltänsä, mutta hra Collins pani ilmeisesti hyvin loukkaantuneensa kirjan kiinni ja lausui rankaisevalla sävyllä:

"Olen usein pannut merkille, kuinka vähällä mielenkiinnolla nuoret neitoset lukevat ja kuuntelevat vakavia kirjoja, vaikka ne ovat kirjoitetut yksinomaan heidän sielunsa parhaaksi. Se ihmetyttää minua suuresti, sen tunnustan, sillä varmastikaan ei mikään ole heille niin suureksi ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi kuin hengellinen opetus. Mutta en tahdo enää tämän pitemmältä rasittaa nuorta serkkuani."

Kääntyen sitten talon isäntään hän tarjoutui tälle toveriksi lautapeliin. Hra Bennet suostui siihen mielellään, huomaten parhaaksi jättää tyttärensä kihertelemään keskenään syrjässä. Rva Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä pyytelivät anteeksi Lydian ajattelematonta keskeytystä ja lupasivat, ettei sellaista enää sattuisi, jos hän tahtoi jatkaa lukuaan; mutta hra Collins vakuutti, ettei hän suinkaan kantanut pitkävihaisuutta lapsellista serkkuaan kohtaan, ja istahti hra Bennetiä vastapäätä lautapelin ääreen.

XV LUKU

Hra Collins ei todellakaan ollut mikään erityisen viisas mies, siinä oli hra Bennet oikeassa, ja hänen luontaisia vajavaisuuksiaan oli kasvatus ja seuraelämä varsin vähän korjannut. Suurimman osan elämäänsä hän oli viettänyt oppimattoman ja ahneen isänsä silmien alla; ja yliopistossakaan hän ei tutkintolukujensa ohella ollut paljonkaan seurustellut tovereitten kanssa. Isä oli kasvattanut häntä nöyryyteen, mutta oma heikko päänsä oli hänessä vahvistanut luontaista itsetuntoisuutta, jota sitten odottamaton onnenpotkaus oli mahtavasti paisuttanut. Hyvä sallima oli johtanut hänet silloin avoimeksi joutuneeseen Hunsfordin kirkkoherrantoimeen, ja hänen ylenmääräinen kunnioituksensa mahtavan emäntänsä ylhäistä säätyä kohtaan ynnä hänen korkea käsityksensä omasta hengellisestä asemastaan ja oivallisista sielunpaimenlahjoistaan oli kehittänyt hänen sielussaan merkillisen sekoituksen itsetuntoa, mahtipontisuutta ja nöyristelevää alamaisuutta.

Päästyään nyt hyville tuloille ja sievän pappilan isännäksi oli hänen aikomuksensa astua pyhään aviosäätyyn. Ja itse asiassa oli Longbournin-matkan tarkoituksena katsella, oliko täkäläisessä tytärparvessa hänelle sopivata vaimoa, joka vastaisi hänen ja hänen suojelijattarensa korkeita vaatimuksia. Tällä tapaa hän aikoi heistä "murhetta pitää" riistäessään heiltä heidän isänperintönsä; ja hänestä se oli kerrassaan oivallinen suunnitelma, älykäs ja jalomielinen hänen puoleltaan ja kehumisen arvoinen maailman silmissä.

Hänen suunnitelmansa ei suinkaan horjunut, kun hän pääsi tyttöjä näkemään. Vanhimman neiti Bennetin viehättävät kasvot saivat hänet oitis tekemään valintansa. Hänen perinpohjaisuutensa mukautui mieluusti noudattamaan vanhaa ohjesääntöä: "Päästä on pino alettava". Huomenissa hänellä oli kuitenkin aihetta vaihtaa valintansa esinettä; sillä hänen jouduttuaan emäntänsä kanssa ennen aamiaista rattoisaan kaksinpuheluun ja hänen kehitettyään tälle lähemmin suunnitelmaansa oli rva Bennet ystävällisin hymyin ja silmäniskuin torjunut vanhinta tytärtään uhkaavan hyökkäyksen. Mitä hänen nuorempiin tyttöihinsä tuli, niin olivat näiden sydämet vielä vapaat, sikäli kuin hän tiesi; mutta Janen suhteen hänen oli mainittava – ainakin näin kahdenkesken viitaten – että tämä oli jo miltei kihlattu toiselle.

Hra Collins sai ajatuksissaan vaihtaa Janen Elizabethiin – ja se vaihdos oli pian tehty – sillä aikaa kuin rva Bennet kohenteli tulta uunissa. Elizabeth oli vanhimman jälkeinen ja miltei yhtä sievä kuin tämä, ja kelpasi siis hyvin hra Collinsille Janen puutteessa.

Rva Bennet käsitti ja osasi oivallisesti arvostaa hänen viittauksensa ja riemuitsi mielessään, että hän kohta voi naittaa kaksi tytärtään yht'aikaa. Ja sulhaskokelas, jota hän vielä edellisenä aamuna ei ollut tahtonut nähdäkään, löysi kaikin puolin armon hänen silmissään.

Lydia ei ollut unohtanut aikomustaan kävellä Merytoniin, ja kaikki sisaret, Marya lukuunottamatta, suostuivat lähtemään hänen kanssansa; ja heidän isänsä tyrkytti heille hra Collinsin ritariksi, tahtoessaan kaikin mokomin päästä eroon vieraastaan ja hautautua kirjastonsa yksinäiseen rauhaan.

Matkalla serkku haasteli mahtipontisesti Hunsfordin pappilan ihanuudesta ja sen tulevan emännän onnesta, tyttöjen kohteliaasti vastaillessa hänelle ja salaa hihittäessä toisilleen. Kauppalaan tultua nuorempien sisarusten huomio kuitenkin kääntyi hänestä vilkuilemaan kaduilla kulkevia upseereja tahi tarkkailemaan uusia päähinemalleja ja musliinikankaita puotien näyteakkunoissa.

Mutta kaikkien neitosten huomio kääntyi yht'äkkiä mitä ylväimmän näköiseen nuoreen herraan, jota he eivät olleet vielä koskaan täällä nähneet ja joka lähestyi toisella katuvierellä erään upseerin rinnalla. Upseeri oli sama hra Denny, jonka paluuta Lontoosta Lydia oli juuri tullut tiedustelemaan, ja hän kumarsi naisille ohimennessään. Tuntemattoman herran kauniit kasvot ja komea ryhti herättivät kaikkien huomiota. Kitty ja Lydia päättivät ottaa siitä selon, ja tehden asiaa kadun toisella puolella olevaan puodinakkunaan he ennättivät parahiksi jalkakäytävälle, kun molemmat herrat ympäri pyörrettyään joutuivat samaan kohtaan. Hra Denny kävi oitis puhuttelemaan heitä ja pyysi lupaa esittää ystävänsä hra Wickhamin, joka oli edellisenä päivänä saapunut hänen kanssaan Lontoosta ja aikoi liittyä upseerina samaan rykmenttiin. Se näyttikin olevan aivan kohdallaan, sillä univormu yllään tuo nuoriherra varmasti tekisi kerrassaan komean vaikutuksen. Yleinen esittely tapahtui ja koko seura pysähtyi juttelemaan vilkkaasti, kun hevoskavioiden kapse sai kaikki katsahtamaan kadunpäähän, mistä Darcy ja Bingley tulivat ratsastaen.

Naiset nähdessään ratsastajat ohjasivat hevosensa heitä kohti ja alkoivat lausua tavallisia kohteliaisuuksia. Bingley sanoi olevansa matkalla Longbourniin tiedustamaan nti Bennetin terveydentilaa. Darcy yhtyi jutteluun, vahvasti päättäen välttää Elizabethia; mutta vilkaistessaan vasten tahtoaan tämän puoleen hän äkkäsi vieraan herran tämän rinnalla; ja Elizabeth joutui ihmeisiinsä nähdessään kummankin hahmon merkillisesti muuttuvan. Toinen kävi aivan kalpeaksi, toinen tumman punaiseksi. Hetken epäröityään hra Wickham kosketti hattuaan. Tervehdykseen suvaitsi hra Darcy nipin näpin vastata. Mitähän tuo kaikki tarkoittikaan?

Seuraavassa tuokiossa hra Bingley, joka ei näyttänyt huomanneen tuota pientä välikohtausta, kumarsi naisille ja ratsasti ystävänsä kanssa pois.

Hrat Denny ja Wickham seurasivat neitosia hra Philipsin portille ja poistuivat sitten tervehtien, vaikka Lydia tahtoi heitäkin kaikin mokomin käymään sisään ja vaikka rva Philipskin heittäytyi puoliväliin ulos akkunasta ja toisti kovaäänisesti kehoituksen.

Rva Philips oli aina mielissään saadessaan sisarentyttärensä vieraikseen. Hra Collinsin hän vastaanotti erittäin kohteliaasti, minkä tämä arvon herra maksoi takaisin ylivuotavaisesti. Kotia palattuakin hän kiitteli rva Bennetille rva Philipsin hienoa käytöstä, jonka veroista hän ei ollut vielä saanut osakseen kenenkään toisen naisen puolelta, Lady Catherinea ja tämän tytärtä tietenkin lukuunottamatta.

Kittyn ja Lydian saattoi täti ilon hurmioon kertoessaan, että eräitä upseereita tuli huomenna heille päivälliselle ja luvatessaan pyytää miehensä toimittamaan kutsun myöskin hra Wickhamille, jonka komea olemus oli akkunasta kiinnittänyt tädinkin huomiota. Sovittiin, että koko Longbournin nuoriso, hra Collins mukaan luettuna, silloin saapuisi vierailemaan herrasväki Philipsin luo.

Kotimatkalla Elizabeth kertoi Janelle huomionsa hrain Darcyn ja Wickhamin suhteen; ja vaikka oikeamielinen Jane olisi moittinut näistä toista tai kumpaakin, jos olisi arvannut heidän menetelleen väärin, ei hänkään voinut selittää tuota outoa tapahtumaa.

XVI LUKU

Vanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin arvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin voitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää serkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä odotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja että hän oli jo saapunut taloon.

Upseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti vastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins kävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan Rosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi saavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä paikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia loistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään tullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen kohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita kuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja emännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan, malttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus rupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui. Herrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui Elizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa miestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja hienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä, käytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan kuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno Philipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.

Hra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis iskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis suvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa – vaikka aiheena olikin vain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi – sai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin puheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta viehättävään keskusteluun.

Sellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui mitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään hänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen tarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja leivoksia edessään.

Kun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei sanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään, jossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat hänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä, sillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja sen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin osaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella Elizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut toivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut kaikkein mieluimmin kuulla – eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei rohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli hänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian puheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja saatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra Darcy oli oleskellut siellä.

"Lähes kuukauden päivät", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten jatkaa puheenaihetta lisäsi: "Olen kuullut, että hän on suuri tilanomistaja Derbyshiren puolella."

"Niin on", sanoi Wickham, "hänellä on tosiaankin komea tila. Vuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan tavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä – sillä minä olen tavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien."

Elizabeth ei voinut salata hämmästystään.

"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän tiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko hyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?"

"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla", huudahti Elizabeth kiivaasti. "Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan ja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen."

"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestä omaa mielipidettäni", sanoi Wickham. "Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni olla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän mielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä – ja ehkäpä te ette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te olette omaistenne keskuudessa."

"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä talossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta. Hänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on loukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa arvostelua ette kuule hänestä missään."

"En lainkaan ihmettele", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, "ettei hän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa arvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä nimenomaan häneen tulee, niin luulisin, ettei näin hänelle tapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa sokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se näkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee näyttäytyä."

"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään häntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!" huudahti Elizabeth. Wickham pudisteli vain päätään.

Kun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: "Ihmettelen, onko hänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin."

"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut sanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin liittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan."

"Ah, ei – minun asiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän haluaa vältellä minua, täytyy hänen väistyä täältä. Me emme elä hyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä, mutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on minulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko maailmalle – olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja valitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti Bennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä, ja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät tuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin unhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että hän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa."

Elizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi tahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta, mutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.

Hra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen ympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen osakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.

"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin", lisäsi hän, "oli päästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin ennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja arvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan kutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja Merytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto, sen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja henkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minulla täytyy olla tointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun oli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille. Pappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni – minut kasvatettiin alusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan hyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen, josta äsken puhelimme."

"Niinkö todellakin?"

"Niin – vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle jälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko patronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti kiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin kiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni, ja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka joutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies."

"Hyvä isä taivaassa!" huudahti Elizabeth intoutuen, "mutta kuinka tuo saattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen testamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?"

"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka kaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen toivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt epäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi herra Darcy suvaitsi epäillä – tahi ainakin hän suvaitsi selittää kyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä väittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella muulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin menettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva virka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut lailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen vastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten minä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta, jolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin tulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti lausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen pahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme ovat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua."

"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja häväistyksen alaiseksi."

"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin – mutta ei suinkaan minun toimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi myöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta."

Elizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä tämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo ylevät sanat lausuessaan.

"Mutta mikähän", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, – "mikä ihmeessä olikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan saattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?"

"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan – parhaiten voisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa olisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua paremmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä luullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja usein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan."

"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa – vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"

Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä luonne!"

"Minä en uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."

Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Ja sellaista hyvännäköistä nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä, joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen kanssaan, niinhän te sanoitte?"

"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. Minun isäni alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa – läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin osoittaakseen mieltymystään minuun."

"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan. Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä – sillä mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"

"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon väkevämmät vaistot kuin ylpeys."

"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä hyviinkin tekoihin?"

"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja pojan ylpeyttä, sillä hän on hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on myöskin veljen ylpeyttä, joka saa hänet jossain määrin hellien ja huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja hellimmäksi veljeksi."

"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?"

Wickham pudisti päätään. "Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi – jos voisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä; mutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen – hyvin, hyvin ylpeä. Pikku lapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja minuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit, jotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle mitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja, kuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen hän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen kasvatustaan."

Monien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista täytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen puheenaiheeseen.

"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa. Kuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu hyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla sellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen toistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?"

"En lainkaan."

"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies. Syynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn ominaisuuksista."

"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo suostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio seuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän on aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä koskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias, oikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties herttainenkin – kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa, rikkautta tai kauniita kasvoja."

Whistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän ympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra Collinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli menettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään häntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että asiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.