Kitabı oku: «Ylpeys ja ennakkoluulo», sayfa 7

"Tiedän kyllä, hyvä rouva", hän sanoi, "että korttipöytään istuessa täytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi – he he! – minä en ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista kolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä huolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on minua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta suruilta."

Hra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia tutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja kysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De Bourghin perheen kanssa.

"Lady Catherine de Bourgh", vastasi Elizabeth, "antoi hänelle aivan äskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra Collins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan hän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan."

"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady Anne

Darcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herra

Darcyn täti."

"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan Lady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla hänestä puhuttavankin."

"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas perijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton kautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi."

Tämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi poloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.

"Herra Collins", sanoi hän sitten, "puhuu erittäin ylistävästi sekä Lady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä piirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen kiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva itse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen."

"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä", myönsi hra Wickham sydämellisesti. "En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen, mutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen käytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään yleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon maineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä asemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei anna lainkaan perään sisarenpojalleen."

Elizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että sisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen keskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa toisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla kysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra Wickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan puheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti. Elizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät kotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä ollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia ja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan suunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja arpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki Philipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli nimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei hän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.

XVII LUKU

Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain parasta, hän sanoi:

"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."

"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"

"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"

"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea totuuden."

"On niin vaikeata päätellä mitään – ja niin tuskastuttavaa. Eihän tiedä, mitä oikein ajatella."

"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella."

Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa – että hra Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.

Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan veljensä mukanaan.

Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.

"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on vaatimuksensa meidän suhteemme."

Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine de Bourghin taholta.

"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin, että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."

Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa. Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja hän se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.

XVIII LUKU

Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan, ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:

"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä olevaa herrasmiestä."

Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei – kaikki vähäkin Darcylle osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea puolueellisuus harmitti häntä.

Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota, alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen. Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta huojennusta.

Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla, että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa; mutta tällöin – oi kauhua – ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen, ja Charlotte koetti lohdutella häntä.

"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."

"Siitä taivas varjelkoon! Sepä vasta pahin onnettomuus olisikin! Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle sellaista kurjuutta."

Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi; samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth teki uuden yrityksen sanoen:

"Luulisin, että nyt on teidän vuoronne puhella, herra Darcy. Minä puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."

Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi hänen sanovan.

"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin yleiset; mutta nyt meidän todella täytyy jo vaieta."

"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?"

"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se jollekin kävisi raskauttavaksi."

"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko keventää minun raskasta taakkaani?"

"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."

"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä päättelemään. Teidän mielestänne se epäilemättä on uskollinen muotokuva minusta."

"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani."

Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta, oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin. Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden tuttavan."

Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan. Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:

"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että hänen on helppo hankkia itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen onnistuu säilyttää niitä, se lienee vähemmän varmaa."

"Hänellä on ollut kova onni kadottaa teidän ystävyytenne", vastasi Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko elämänsä ajan."

Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että tanssitoveristaan.

"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa, kallis Eliza neitini" – tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan herra Darcyyn; – mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."

Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen hartioitaan:

"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi puhelimme."

"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan, mitä me vielä osaisimme keksiä."

"Mitä te ajattelette esimerkiksi – lukemisesta?"

"Lukemisesta – oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."

"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita, niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."

"Ei – minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on silloin aina täynnä kaikkea muuta."

"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan ajatuksianne – niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.

"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; – että kun teissä kerran on synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."

"Sitä kaiketi tarkoitin", vastasi Darcy vakavasti.

"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean ennakkoluulon vaikutuksesta?"

"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu."

"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."

"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan tähtäätte?"

"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa teidän luonteestanne", sanoi Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä koettelen selittää sitä itselleni."

"Entä mihin tulokseen olette tullut?"

Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä, että joudun aivan ymmälle."

"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."

"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."

"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä; sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.

Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:

"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza – tehän kuulutte olevan aivan ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta; päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen, kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."

"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä vainajan pehtorin poika, ja sen seikan hän ilmoitti itsekin minulle, sen vakuutan teille."

"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan. "Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en sillä tarkoittanut mitään pahaa."

"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen iloon.

"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat olla varma minun anteeksiannostani."

"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra Darcyn kunnioituksen."

"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?"

"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa."

"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."

"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan ehdollisesti."

"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä samanlaisena kuin tähänkin asti."

Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän keksinnön.

"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen – ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"

"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?"¹⁷

"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."

Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:

"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri, voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein korkeimmalla arvoluokalla on – edellyttäen, että hän samalla visusti vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."