Kitabı oku: «Ylpeys ja ennakkoluulo», sayfa 8

Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin luo.

"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."

Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen (se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt. Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.

Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki sellaiset viittailut.

"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."

"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras ystävä?"

Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua. Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta vakavaksi päättäväisyydeksi.

Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas, joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh – ei kauaksi! Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan, että Mary – sangen vähän suostuttelun jälkeen – varustautui noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro kaikelle – tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla työllä hankittua taitoaan – ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn – tämän kasvoilla oli edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme. Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan. Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:

"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.

Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."

Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa – yllyttäisi Maryn joko jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät toisetkin puhelemaan laulusta – hra Collins kaikkein äänekkäimmin.

"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui halki koko salin.

Monet tuijottivat häneen ällistyneinä – monet hymyilivät; mutta enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.

Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan, mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään Hunsfordissa.

Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä toisista.

Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin päiviksi.

Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan onneen.

XIX LUKU

Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana, sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:

"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"

Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen, ehätti äiti väliin:

"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy tulee hyvin onnelliseksi – tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa." Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun Elizabeth parahti:

"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden itse pois."

"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy, minä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle puhuttavana."

Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:

"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne, päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni. Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa, lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään aviosäätyyn – ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen valitsemaan itselleni vaimoa."

Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:

"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies – kuten minä – esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan; toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi – jonka syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä. – on sen jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut – pyytämättä! – lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista – kahden pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia neiti de Bourghin jalkain alle – hän sanoi: 'Herra Collins, teidän pitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä minun vuokseni ja itsenne vuoksi; sellainen toimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten suinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun kuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin olevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja asemaansa kohtaan. – Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne kuoleman jälkeen, – jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! – en katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta, jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin, taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni, ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan vähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."

Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas sanatulva.

"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unhotatte, etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."

"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan, jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."

"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä minua onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä teidät onnelliseksi. Ei – jos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi siihen tehtävään."

"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin…" aloitti hra Collins hyvin vakavasti; – "mutta ei, minä en voi kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista rakastettavista puolistanne."

"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua, niin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen tielleen ja lausui:

"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa tulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut, onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."

"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä tähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella käsittäisitte sen kielloksi."

"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä, että hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: – Minä en voi saada päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."

Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain imartelevaksi rohkaisuksi.