Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 23
Niin pian kuin hän itse kykenee tuntemaan kiintymystä, hän on myös altis vastaanottamaan toisten kiintymystä102 ja samalla hän rupeaa tarkkaamaan tämän kiintymyksen ulkonaisia merkkejä. Huomatkaa nyt minkä uuden vaikutusvallan voitte saavuttaa häneen nähden! Kuinka monta kahletta olettekaan nivonut hänen sydämensä ympäri, ennenkuin hän sitä on huomannutkaan! Mitä hän onkaan tunteva kun hän, silmiensä auettua näkemään omaa olemustaan, huomaa mitä te olette tehnyt hänen hyväkseen, kun hän voi verrata itseään toisiin ikäisiinsä nuorukaisiin ja teitä toisiin kasvattajiin! Sanon: kun hän huomaa. Varokaa nimittäin, ettette sitä hänelle huomauta; jos sen itse hänelle sanotte, hän ei sitä huomaakaan. Jos häneltä vaaditte kuuliaisuutta hänelle omistamanne huolenpidon palkkana, luulee hän teidän viekkaudella koettaneen sitä häneltä saavuttaa. Ja hän on ajatteleva, että olette teeskennellyt hyödyttävänne häntä, siitä mitään palkkaa vaatimatta, mutta että itse teossa olette laskenut hänen niskoilleen velvollisuustaakan ja sitonut hänet sopimuksella, johon hän puolestaan ei ole suostunut. Turhaan lisäätte, että se, minkä häneltä vaaditte, tapahtuu yksinomaan hänen omaksi hyväkseen. Sanalla sanoen, te vaaditte häneltä jotakin ja vaaditte sellaisen nojalla, minkä olette tehnyt ilman hänen suostumustaan. Kun joku onneton tarvitsevainen saa rahoja, jotka hänelle muka lahjoitetaan, mutta joiden avulla hän itse teossa velvotetaan johonkin erityisessä tarkoituksessa, huudetaan, että hänelle on vääryys tapahtunut. Mutta ettekö te tee itseänne syypääksi vielä suurempaan vääryyteen, kun vaaditte oppilaaltanne palkkaa sellaisesta huolenpidosta, jota hän ei ole vapaaehtoisesti vastaanottanut? Kiittämättömyys olisi paljoa harvinaisempi, jos hyväntekijän omaan etuun tähtäävät hyvät teot eivät olisi niin yleisiä. On vallan luonnollista, että rakastamme sitä, joka tekee meille hyvää.
Kiittämättömyys ei ole ihmissydämelle olennainen pahe, itsekkäisyys taas on. On olemassa paljon vähemmän sellaisia epäkiitollisia ihmisiä, joilla olisi syytä olla kiitollisia, kuin on itsekkäitä hyväntekijöitä. Jos peittämättä tarjoatte minulle kaupaksi lahjojanne, olen tinkivä niiden hinnasta. Mutta jos teeskentelette lahjottavanne, myöhemmin vaatiaksenne lahjastanne mielivaltaisen hinnan, harjotatte petosta. Ainoastaan se lahja, joka annetaan ilman minkäänlaista kiitollisuuden vaatimusta, on arvaamattoman kallis. Sydän alistuu ainoastaan niihin lakeihin, jotka johtuvat siitä itsestään. Jos tahdomme sitä kahlehtia, teemmekin sen vapaaksi, ja jos jätämme sen vapaaksi, kahlehdimme sen.
Kun kalamies heittää ongen veteen, kala ilmestyy ja uiskentelee sen ympärillä mitään pahaa aavistamatta. Mutta kun se on tarttunut syöttiin kätkettyyn koukkuun ja tuntee siimaa vedettävän ylös, se koettaa paeta. Onko kalastaja ehkä hyväntekijä ja kala kiittämätön? Onko koskaan nähty, että hyväntekijänsä unhottama ihminen unhottaa hyväntekijänsä? Päinvastoin hän hänestä aina puhuu kernaasti, eikä koskaan ajattele häntä heltymättä. Jos hän saa tilaisuuden tuolle hyväntekijälleen jollakin odottamattomalla palveluksella osottaa että hän muistaa hänelle tehdyt palvelukset, niin miten suurta sisäistä tyydytystä tuntien hän silloin ilmaisee kiitollisuuttaan! Miten suloista iloa tuntien hän silloin paljastaa tämän kiitollisuutensa! Miten ihastuneena hän on sanova hänelle: Nyt on minun vuoroni! Totisesti tämä on luonnon ääni. Oikea hyvä työ ei koskaan ole synnyttänyt kiittämättömyyttä.
Koska siis kiitollisuus on luonnollinen tunne ja jos ette itse tärvele sen vaikutuksia, voitte olla varma siitä, että oppilaanne ruvetessaan ymmärtämään huolenpitonne merkitystä, on paneva siihen arvoa, ellette itse ole hänelle tuota merkitystä huomauttanut, ja että se on hankkiva teille hänen sydämessään vaikutusvallan, jota ei mikään voi hävittää. Mutta ennenkuin olette varma siitä, että omistatte tämän edun, varokaa, ettette sitä menetä koettamalla antaa itsellenne erityistä arvoa hänen silmissään. Jos hänen kuullen kehutte palveluksianne, saatatte ne hänelle sietämättömiksi; jos itse ne unhotatte, saatatte hänet niitä muistamaan. Ennenkuin on aika kohdella häntä miehenä, älköön koskaan olko puhetta siitä, mitä hän on teille velkaa, vaan mitä hän on velvollinen tekemään itselleen. Saattaaksenne hänet mukautuvaksi ja taipuisaksi niin myöntäkää hänelle täysi vapautensa, syrjäytykää itse, jotta hän teitä etsisi, kohottakaa hänen henkensä kiitollisuuden jaloon tunteeseen puhumalla hänelle ainoastaan hänen omasta edustaan. En ole pitänyt sopivana että hänelle olisi sanottu sen, mikä on tehty, tarkoittaneen hänen etuansa, ennenkuin hän kykenee sitä ymmärtämään. Hän näet tuosta puheestanne olisi tehnyt sen johtopäätöksen, että te olette hänestä riippuvainen ja olisi pitänyt teitä palvelijanaan. Mutta nyt kun hän alkaa tuntea mitä kiintymys merkitsee, hän tuntee myöskin mikä suloinen side voi liittää ihmistä kiintymyksensä esineeseen. Ja sitä intoa, jolla alati harrastatte hänen edistymistään, hän ei enää ole pitävä orjan alamaisuutena vaan ystävän hellyytenä. Eipä mikään vaikuta syvemmin ihmissydämeen kuin ilmeisen ystävyyden ääni; sillä tiedämme ettei se koskaan tähtää muuhun kuin omaan menestymiseemme. Saatamme luulla ystävän erehtyvän, mutta emme, että hän tahallaan meitä pettää. Joskus vastustamme hänen neuvojansa; mutta emme koskaan niitä ylenkatso.
Nyt astumme vihdoin siveellisyyden alalle; olemme näet astuneet eteenpäin toisen askeleen miehen kehitysuralla. Jos tässä olisi oikea kohta, koettaisin näyttää miten sydämen ensi tunteista heräävät omantunnon ensi äänet ja miten rakkauden- ja vihantunteista syntyy ensimäinen hyvän ja pahan tuntemus. Osottaisin miten oikeus ja hyvyys eivät ole pelkkiä abstraktisia sanoja eivätkä järjen muodostamia pelkkiä siveellisiä käsitteitä, vaan että ne ovat todellisia järjen valaiseman sielun tunteita ja kehittyneitä luonnon järjestyksen mukaisesti alkuperäisestä sieluntilastamme. Lisäksi osottaisin, ettei yksinomaan järjen avulla, riippumatta omastatunnosta, voi säätää mitään luonnollista lakia ja että koko n.s. luonnonoikeus on pelkkää harhaluuloa, ellei se perustu ihmissydämen luonnolliseen tarpeeseen.103 Mutta tarkoitukseni ei ole tässä kirjoittaa metafyysillistä tai siveysopillista tutkimusta eikä yleensä mitään oppijärjestelmää. Aion vaan kosketella tunteidemme ja tietojemme kehitysjärjestystä ja edistystä ja niiden suhdetta meidän yleistilaamme. Toiset kenties perinpohjin tutkivat ja esittävät sen, mihin minä tässä ainoastaan viittaan.
Émileni ei tähän asti ole tarkannut ketään muuta kuin itseään, mutta nyt on ensi katse, jonka hän luo lähimäisiinsä, saattava hänet vertaamaan itseään heihin. Ja ensimäinen tunne, jonka tämä vertailu hänessä herättää, on oleva halu asettua ensi sijalle. Täten rakkaus itseensä muuttuu itserakkaudeksi ja nyt syntyvät kaikki sen yhteydessä olevat intohimot. Mutta jotta me voisimme päättää ovatko ne näistä intohimoista, jotka tulevat olemaan hallitsevia nuorukaisen luonteessa, inhimillisiä ja lempeitä, vai julmia ja vahingollisia, tavoittelevatko ne hyväntekeväisyyttä ja sääliä, vai kateutta ja himoa, tulee meidän tietää mihin asemaan hän aikoo asettua ihmisten parissa ja minkälaisia esteitä hän luulee olevan voitettavina, ennenkuin saavuttaa tuon aseman.
Opastaaksemme häntä tässä tutkistelussa tulee meidän, osotettuamme hänelle ihmissuvulle yhteisiä ominaisuuksia, tästä alkaen näyttää hänelle ihmisten erilaisuuksia. Nyt kohtaa meitä luonnollisen ja yhteiskunnallisen erilaisuuden ja koko yhteiskuntajärjestelmän kuva.
Tulee tutkia yhteiskuntaa tarkastamalla ihmisiä, ja ihmisiä tarkastamalla yhteiskuntaa. Ne, jotka tahtoisivat käsitellä erikseen politiikkaa ja moraalia, eivät koskaan kummastakaan ymmärtäisi mitään. Jos ensin kiinnitämme huomiomme alkuperäisiin olosuhteisiin, huomaamme miten ne vaikuttavat ihmisiin ja mitkä intohimot niistä syntyvät. Huomaamme lisäksi miten intohimojen kehittyessä nämä olosuhteet laajenevat tai rajoittuvat. Käsivarsien voimakkuus saattaa ihmiset vähemmän riippumattomiksi ja vapaiksi kuin sydämen halujen kohtuus. Jokainen, joka haluaa vähää, on harvoista ihmisistä riippuvainen. Mutta kun aina sekoitamme turhia halujamme ruumiillisiin tarpeisiimme, niin ne, jotka ovat arvelleet viimemainittuja yhteiskunnan perustaksi, ovat aina pitäneet seurauksia syinä ja ovat kaikesta järkeilystään tehneet vääriä johtopäätöksiä.
Luonnontilassa vallitsee todellinen ja kumoamaton yhdenvertaisuus, koska tässä tilassa esiintyvä ainoa erotus ihmisten välillä ei mitenkään voi olla niin suuri, että se saattaisi toisen ihmisen riippuvaiseksi toisesta. Yhteiskuntaoloissa vallitsee oikeuteen perustuva yhdenvertaisuus, joka kuitenkin vaan on kuviteltu ja häälyvä, koska ne keinot, joiden pitäisi sitä ylläpitää, itse teossa ovat omansa sitä hävittämään ja koska julkinen valta, jonka vahvempi anastaa heikompaa sortaakseen, murtaa jonkunmoisen tasapainotilan, minkä luonto heidän välilleen on asettanut.104 Tästä ensimäisestä ristiriitaisuudesta johtuvat kaikki muut ristiriidat, jotka yhteiskuntaoloissa ovat huomattavissa ulkokuoren ja ytimen välillä. Aina uhrataan kansan enemmistön edut vähemmistön eduille, yleishyöty yksityishyödylle. Aina tulemme huomaamaan miten nuo näennäisarvoiset sanat oikeus ja kuuliaisuus ovat väkivallan ja vääryyden välikappaleita. Tästä on seurauksena, että ne ylhäisarvoiset säätyluokat, jotka väittävät olevansa olemassa hyödyttääkseen muita, itse teossa hyödyttävätkin yksinomaan itseään muiden kustannuksella. Tästä taas voi päättää mikä arvo heille oikeuden ja järjen mukaan on tuleva. Meidän on vaan vielä tarkastaminen, tokko heidän anastamansa ylhäinen asema todella on edullinen heidän onnelleen, jotta tietäisimme millä tavoin kunkin meistä tulee arvostella omaa kohtaloaan. Tämä olisi meidän nyt ottaminen selville; mutta hyvin onnistuaksemme on meidän aluksi hyvin tutustuminen ihmissydämeen.
Jos meidän olisi näyttäminen nuorukaiselle ainoastaan ihmisen naamaria, ei sitä ollenkaan tarvitsisi hänelle näyttää, sillä hän sen aina näkee edessään. Mutta koska naamari ei näytä ihmistä sellaisena kuin hän on ja koska tuo pettävä ulkokuori ei saa häntä viedä harhaan, niin tulee kasvattajan esittää ihmiset hänelle sellaisina kuin he ovat, ei siinä tarkoituksessa, että hän heitä vihaisi, vaan että hän heitä säälisi ja ettei hän olisi heidän kaltaisensa. Tämä näet on mielestäni paras tunne, mikä ihmisellä voi olla sukuansa kohtaan.
Tässä tarkoituksessa on tärkeätä nyt ruveta seuraamaan vallan vastakkaista tietä, kuin mitä tähän asti on kuljettu ja opastaa nuorukaista ennemmin toisten kokemuksen kuin hänen oman kokemuksensa nojalla. Jos ihmiset häntä pettävät, hän rupeaa heitä vihaamaan; mutta jos hän huomaa heidän kunnioittavan häntä, mutta samalla pettävän toinen toistaan, rupeaa hän heitä säälimään. Maailman näytelmä, sanoo Pythagoras, on Olympian kisojen kaltainen; toiset avaavat puoteja ja ajattelevat ainoastaan omaa etuaan; toiset panevat henkensä alttiiksi saavuttaakseen kunniaa; toiset taas tyytyvät katselemaan leikkejä, ja nämä eivät ole huonoimpia ihmisiä.
Minä tahtoisin, että niin hyvin valittaisiin nuorukaisen seurustelutoverit, että hänellä kaikista heistä olisi hyvä ajatus ja että hän oppisi niin hyvin tuntemaan maailman, että hänellä olisi huono ajatus kaikesta mikä siinä tapahtuu. Tietäköön hän, että ihminen luonnostaan on hyvä, tuntekoon ja arvostelkoon hän lähimäistään itsensä mukaan. Mutta nähköön hän myöskin miten yhteiskunta turmelee ja pahentaa ihmisiä; huomatkoon, että heidän ennakkoluulonsa ovat kaikkien heidän paheidensa lähde. Olkoon hän taipuvainen kunnioittamaan kutakin yksityisihmistä, mutta ylenkatsokoon laumaa. Huomatkoon hän että kaikilla ihmisillä on jotenkin sama naamari; mutta tietäköön hän myös, että on olemassa kauniimpia kasvoja kuin se naamari, joka niitä peittää.
Tällä metodilla on, myöntäkäämme se, varjopuolensa eikä se ole helppo käytännössä toteuttaa. Sillä jos nuorukainen liian aikaisin rupeaa havaitsijaksi, jos hän totutetaan liian läheltä tähystelemään toisten tekoja, hän muuttuu ivaajaksi ja pilkalliseksi, jyrkäksi ja kärkkääksi arvostelemaan. Hän on pitävä huvinaan kuvailla kaikkea synkin värein eikä ole näkevä hyvää siinäkään, mikä on hyvää. Ainakin hän on tottuva ilman kauhua näkemään pahetta ja häijyjä ihmisiä, samoin kuin ihminen tottuu säälittä näkemään onnettomia. Pian yleinen turmelus ei enää ole oleva hänen varotuksenaan, vaan esimerkkinään. Hän on ajatteleva, että koska ihminen kerran on niin huono, ei hänenkään tarvitse koettaa olla parempi.
Jos taaskin tahdotte opettaa häntä periaatteiden avulla ja tutustuttaa hänet sekä ihmissydämen laatuun että niiden ulkonaisten syiden vaikutukseen, jotka muuttavat taipumuksemme paheiksi, niin täten, siirtyen äkkiä havainnollisista seikoista järkiperäisiin, turvaudutte metafysiikkaan, jota hän ei kykene ymmärtämään. Takerrutte siihen hankaluuteen, jota tähän asti olette niin huolellisesti välttänyt, nimittäin että annatte hänelle opetuksia, joilla on opetusten muoto, ja että hänen oman kokemuksensa ja kehityksen alaisen järkensä sijaan asetatte opettajan kokemuksen ja mahtisanan.
Jotta voitaisiin samalla kertaa poistaa nämä molemmat esteet ja saattaa hänet kykeneväksi ymmärtämään ihmissydäntä, ilman että hänen oma sydämensä joutuu turmeltumisen vaaran alaiseksi, neuvoisin näyttämään hänelle ihmisiä kaukaa, näyttämään heitä toisina aikoina ja toisissa seuduin elävinä ja sillä tavoin, että hän voi nähdä edessään tuon näytelmän, voimatta itse siihen toimivana ottaa osaa. Tässä tulee siis historian opetuksen alkaa. Historian avulla on hän lukeva sydänten kirjaa turvautumatta filosofian opetukseen. Historian avulla on hän näkevä sydämet, ollen itse pelkkä katsoja, ilman oman edun tavoittelua ja ilman intohimoa, niiden arvostelijana, eikä niiden kanssarikollisena eikä syyttäjänä.
Oppiaksemme tuntemaan ihmisiä tulee meidän nähdä heidän toimivan. Maailmassa kuulemme heidän puhuvan; he tuovat ilmi puheensa, mutta peittävät tekonsa. Mutta historiassa ovat he paljastetut ja heitä arvostellaan tekojensa mukaan. Heidän puheensakin auttavat meitä heitä oikein arvostelemaan; vertaamalla näet heidän tekojansa heidän puheisiinsa, näemme samalla kertaa mitä he tekevät ja mitä teeskentelevät tekevänsä. Ja kuta enemmän he teeskentelevät, sitä paremmin heidät tunnemme.
Valitettavasti tälläkin tutkistelulla on vaaransa ja monenlaiset varjopuolensa. On vaikeata asettua sellaiselle kannalle, jolta voi arvostella ihmisiä tasapuolisesti. Eräs historian suuria vikoja on se, että se kuvaa ihmisiä paljon enemmän heidän huonojen kuin heidän hyvien ominaisuuksiensa valossa. Koska se on kirjoitettu siten, että se herättää mielenkiintoamme ainoastaan kuvaamillaan vallankumouksilla ja mullistuksilla, ei se puhu mitään kansan elämästä sen kukoistaessa rauhallisen hallituksen tarjoamissa levollisissa oloissa, vaan alkaa puhua tuosta kansasta vasta kun se ei enää tyydy omiin oloihinsa, vaan ottaa osaa naapuriensa asioihin, tai antaa niiden sekaantua omiin asioihinsa. Historia ylistää kansaa vasta silloin, kun se jo on lähellä perikatoaan. Kaikki meidän historialliset teoksemme alkavat siitä, missä niiden pitäisi lopettaa. Meillä on hyvin tarkkoja historiallisia selontekoja kansoista, jotka raukeavat, mutta meiltä puuttuu teoksia, jotka käsittelisivät lisääntyvien ja varttuvien kansojen historiaa. Nämä kansat ovat niin onnellisia ja viisaita, ettei historialla ole mitään niistä sanottavaa. Todella näemme meidänkin päivinämme, että niistä valtioista, jotka parhaiten menestyvät, puhutaan kaikkein vähimmin. Tiedämme siis vaan mitä pahaa tapahtuu; hyvä tuskin herättää mitään huomiota. Ainoastaan häijyt ovat kuuluisia; hyvät unhotetaan pois tai joutuvat naurun alaisiksi. Näin siis sekä historia että filosofia lakkaamatta parjaa ihmiskuntaa.
Lisäksi on tässä vielä huomattava se epäkohta, ettei se kuva, jonka historia antaa tapauksista, tarkalleen vastaa noita tapauksia, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat esiintyneet. Ne muuttavat muotoaan historioitsijan päässä, mukautuvat hänen tarkoituksensa mukaan ja saavat hänen ennakkoluulojensa värityksen. Kukapa voisi asettaa lukijan juuri kuvaamansa tapauksen tapahtumapaikalle, jotta hän voisi nähdä tuon tapauksen vallan sellaisena kuin se on sattunut? Tiedottomuus tai puolueellisuus väärentävät kaiken. Kuinka erilaisen leiman voikaan historiallinen tapaus saada, jos, tarkoittamatta varsinaista väärentämistä, esitetään laajemmin tai niukemmin sen yhteydessä olevia sivuseikkoja! Jos tarkastamme samaa seikkaa eri näkökannoilta, se tuskin enää näyttää samalta, eikä kuitenkaan mikään muu ole muuttunut kuin tarkastajan tapa katsella. Onko totuuden kunniaksi riittävää mainita minulle tositapaus vallan toisin kuin mitä se on tapahtunut? Kuinka usein on joku eteen sattunut puu, jonka tiellä oloa ei ole huomattu, joku oikealla tai vasemmalla oleva kallio tai tuulen nostama tomupyörre ratkaissut taistelun päätöksen, ilman että kukaan sitä on huomannut! Tämä ei kuitenkaan estä historioitsijaa mainitsemasta tappion tai voiton syitä niin varmasti, kuin olisi hän itse ollut kaikkialla mukana. Mitä siis liikuttavat minua tapahtumat, kun niiden syyt ovat minulle tuntemattomat; ja minkä opetuksen voin saada tuollaisesta tapahtumasta, jonka oikea syy on minulta salattu? Historioitsija tosin mainitsee minulle yhden syyn, mutta itsensä kuvitteleman; eikä edes kritiikki, josta tehdään niin paljo melua, ole muuta kuin arvaamistaitoa, eli taitoa useista valheista valita se, joka enimmin vivahtaa totuuteen.
Ettekö koskaan ole lukenut "Kleopatraa" tai "Cassandraa" tai muita tämänkaltaisia kirjoja? Tuollaisten kirjojen tekijä valitsee tunnetun tapauksen; sitten hän sovittaa sen tarkoituksiinsa, koristaa sitä keksimillään yksityiskohdilla ja henkilöillä, joita ei koskaan ole ollut olemassa sekä kyhäämillään kuvauksilla, täten liittäen toisen mielikuvituksensa tuotteen toiseen, tehdäkseen teoksensa lukemisen miellyttäväksi. Minä huomaan tuskin muuta eroa tällaisten romaanien ja tavallisten historiallisten teosten välillä kuin että romaaninkirjoittaja antautuu enemmän oman mielikuvituksensa valtoihin, historioitsija taas enemmän mukautuu toisten mielikuvitukseen. Tähän voisin vielä lisätä, että edellinen asettaa itselleen jonkun siveellisessä suhteessa hyvän tai huonon päämäärän, jonka jälkimäinen kokonaan sivuuttaa.
Joku saattaa huomauttaa, että historiallisen esityksen tarkkuus herättää vähempää mielenkiintoa kuin tapojen ja luonteiden tarkka kuvaaminen; kunhan vaan ihmissydän on hyvin kuvattu, ei muka merkitse juuri mitään, onko tapahtumat tarkoin todellisuuden mukaan kerrottu; sillä – näin arvellaan – mitä meitä liikuttavat kaksi tuhatta vuotta sitten sattuneet tapaukset? Se, joka näin arvelee, saattaa olla oikeassa, kunhan nuo kuvat on esitetty luonnon mukaisesti; mutta jos suurin osa niistä perustuu yksistään historioitsijan mielikuvitukseen, joudumme saman epäkohdan alaiseksi, jota juuri olemme tahtoneet välttää ja teemme kirjailijoiden määräysmahdille myönnytyksen, jota emme ole tahtoneet tehdä opettajalle. Jos oppilaani ei saa nähdä muita kuin mielikuvituksen hiomia kuvia, pidän parempana, että ne ovat minun oman käteni kuin muiden piirtämiä; ainakin ne silloin soveltuvat hänelle paremmin.
Huonoimmat historioitsijat nuorukaiselle ovat ne, jotka aina lausuvat oman arvelunsa. Esittäkööt ennemmin tosiseikkoja, jotta hän itse saa niitä arvostella; siten hän oppii tuntemaan ihmisiä. Jos tekijän arvostelu häntä alati opastaa, näkee hän kaikki yksinomaan toisen silmällä; ja kun tämä silmä häneltä puuttuu, hän ei enää näe mitään.
Sivuutan meidän ajan historian, ei ainoastaan sentähden, että se on vailla omintakeista luonnetta ja että sen ihmiset kaikki ovat toistensa kaltaiset, vaan myös sentähden, että historioitsijamme, yksinomaan koettaessaan loistaa, laativat vahvavärisiä kuvia, jotka useinkaan eivät esitä mitään.105 Yleensä muinaisajan historioitsijat tekevät vähemmän muotokuvia ja osottavat vähemmän sattuvaa sukkeluutta kuin arvostelujensa järkevyyttä. Kuitenkin tulee heidänkin joukostaan huolellisesti valita muutamia, eikä aluksi valita niitä, joilla on tarkin arvostelukyky, vaan ne, jotka ovat yksinkertaisimmat. Minä puolestani en tahtoisi panna nuorukaisen käsiin Polybiosta enkä Sallustiusta. Tacitus on vanhuksien kirja, nuoret eivät sitä kykene ymmärtämään. On tärkeätä, että ensin oppii ihmisten teoista tuntemaan ihmissydämen ensi piirteet, ennenkuin voi tunkea sen syvyyksiin; tulee osata ensin käsittää tosiseikkoja, ennenkuin ymmärtää periaatteita. Periaatteita käsittelevä filosofia kuuluu kokemuksen alaan. Nuorison ei pidä yleistää; koko sen opetuksen tulee tapahtua yksityissääntöjen muodossa.
Tukydides on mielestäni historioitsijoiden todellinen peruskuva. Hän kertoo tosiseikat niitä arvostelematta; mutta hän ei laiminlyö ainoatakaan sivuseikkaa, joka on omansa helpottamaan meille noiden tosiseikkojen arvostelemista. Hän asettaa kaiken, mistä kertoo, lukijan silmien eteen; kaukana siitä, että itse asettuisi tapausten ja lukijain väliin, hän päinvastoin itse kokonaan väistyy syrjään; emme luule lukevamme, luulemme näkevämme. Valitettavasti hän aina puhuu sodista, emmekä näe hänen teoksissaan juuri mitään muuta kuin sellaista, mikä on vähimmin opettavaista, nimittäin taisteluja. "Kymmenen tuhannen palausretki" ja Caesarin historialliset teokset osottavat melkein samoja avuja ja vikoja. Kelpo Herodotos, joka ei tee muotokuvia eikä periaatteellisia huomautuksia, joka on sujuva, teeskentelemätön ja täynnä yksityisseikkoja, mitkä mitä suurimmassa määrin ovat omansa mieltä kiinnittämään ja huvittamaan, olisi kenties paras kaikista historioitsijoista, elleivät nuo samaiset yksityisseikat usein eksyisi yksinkertaisiin lapsellisuuksiin, jotka pikemmin tärvelevät nuorison maun, kuin ne sitä kehittävät. Sillä, joka hänen teoksiaan lukee, tulee jo olla arvostelukykyä. En tässä tahdo pitemmältä puhua Liviuksesta, hänenkin vuoronsa on vielä tuleva; mainitsenhan vaan, että hän on politikoitsija ja puhuja, sanalla sanoen kaikkea muuta kuin mikä sopii kysymyksessä olevalle iälle.
Historia on yleensä puutteellinen siinä, ettei se mainitse muita kuin havainnollisia ja huomattavia tapauksia, jotka saattaa muistiin kiinnittää nimien, paikkojen, vuosilukujen ja päivämäärien muodossa; mutta näiden tapausten hitaat ja vähitellen toteutuvat syyt, joita ei samalla tavoin voi panna merkille, jäävät aina tuntemattomiksi. Luullaan usein, että joku taistelukentällä saavutettu voitto tai kärsitty tappio on syynä johonkin vallankumoukseen, joka jo ennen tuota taistelua oli välttämätön. Sota näet vaan tuo ilmi sellaisia tapauksia, jotka jo ovat sisäisten siveellisten syiden aiheuttamia, mutta joita historioitsijat harvoin kykenevät huomaamaan.
Filosofisen tutkimuksen henki on tosin kääntänyt monen tämän vuosisadan kirjailijan punnitsevan huomion tähän suuntaan; mutta minä epäilen, tokko totuus on saavuttava voittoa heidän työstään. Järjestelmä-raivo näet on vallannut heidät kaikki, eikä kukaan koeta nähdä olioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne sopivat heidän järjestelmäänsä.
Näihin muistelmiin voi lisätä, että historia paljon enemmän osottaa tekoja kuin itse ihmisiä, se kun kuvaa viimemainittuja ainoastaan muutamina erityisinä hetkinä, heidän ollessaan paraatipuvuissaan; se näyttää ainoastaan julkiseen elämään osaaottavan ihmisen, joka on valmistautunut sen varalle, että häntä huomattaisiin. Se ei seuraa häntä hänen taloonsa, työhuoneeseensa, perheeseensä, hänen ystäviensä pariin, se kuvaa häntä ainoastaan sellaisena, kuin hän on edustavana, sanalla sanoen enemmän hänen pukuansa kuin häntä itseään.
Minä puolestani aluksi valitsisin elämäkertoja tutkiakseni ihmissydäntä; sillä niissä ihminen ei voi peittää itseään, historioitsija seuraa häntä kaikkialle, jättämättä hänelle yhtään vapaata hetkeä, yhtään ainoata piilopaikkaa, missä voisi välttää tarkastajan terävää silmää, ja juuri kun toinen luulee parhaiten piilottuneensa, toinen parhaiten hänet paljastaa. "Ne", sanoo Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja, miellyttävät minua kaikkein enimmin, he kun enemmän kiinnittävät huomionsa päätöksiin kuin tapahtumiin, enemmän sisäiseen kuin ulkonaiseen toimintaan; senvuoksi Plutarkos on minun miehiäni."
On totta, että joukkoon liittyneiden ihmisten tai kansojen luonne suuresti eroaa yksityisihmisen luonteesta ja että se tuntisi ihmissydäntä hyvin puutteellisesti, joka ei tutkisi sitä sellaisena kuin se esiintyy ihmispaljoudessa. Mutta yhtä totta on, että tulee alkaa tutkimalla yksityisihmistä voidakseen arvostella ihmisiä ja että se, joka täydelleen tuntisi kunkin yksilön taipumukset, voisi arvata niiden kaikki kansan yhteiskuntaruumiissa tapahtuvat monipuoliset vaikutukset.
Minun on taaskin tässä turvautuminen muinaisajan ihmisiin mainitsemistani syistä sekä sentähden, että nykyajan kirjoitustyylistä on karkotettu kaikki perhe-elämästä noudetut, näennäisesti vähäpätöiset, mutta itse teossa todet ja kuvaavat yksityispiirteet. Tästä syystä meidän kirjailijamme esittävät ihmisiä heidän yksityiselämässään yhtä upeapukuisina kuin he esiintyvät maailman näyttämöllä. Säädyllisyys, jota noudatetaan yhtä ankarasti kirjoituksissa kuin teoissa, ei enää salli julkisesti lausua sellaista, mitä se sallii julkisesti tehtävän. Ja kun siis ei voida kuvata ihmisiä muuten kuin julkisesti esiintyvinä, ei heitä opi tuntemaan sen enempää kirjoista kuin näyttämöiltämme. Turhaan siis uudelleen ja yhä uudelleen kirjoitetaan kuninkaiden elämäkertoja, uutta Suetoniusta ei kuitenkaan ole syntyvä.106
Plutarkos on mestari juuri tuollaisten yksityispiirteiden kuvaamisessa, joita me emme enää rohkene tuoda esiin. Hän osottaa vallan jäljittelemätöntä luontevuutta kuvatessaan suuria miehiä pienoispiirteiden muodossa, ja hän on onnistunut niin hyvin näiden piirteiden valinnassa, että usein sana, hymyily tai kädenliike riittää tuomaan esiin hänen sankarinsa luonnetta. Leikkisällä sanalla Hannibal rauhoittaa pelästyneen sotajoukkonsa, niin että se hymyillen seuraa häntä siihen taisteluun, joka saattaa Italian hänen valtoihinsa. Kun näen Agesilauksen kuvattuna keppihevosen selässä, tunnen todellista mieltymystä tähän suuren kuninkaan voittajaan. Kun Caesar kulkee kurjan kylän läpi ja keskustelee ystäviensä kanssa, paljastaa hän huomaamattaan vilpillisyytensä sanoessaan että korkein päämäärä, jota hän tavotteli, oli tulla Pompejuksen vertaiseksi. Aleksanteri Suuri tyhjentää lääkepikarin sanomatta sanaakaan; tämä on hänen elämänsä kaunein hetki. Aristides kirjoittaa oman nimensä maanpakoonajo-liuskalle, täten vahvistaen liikanimensä.107 Filopoimen riisuu yltään vaippansa ja pilkkoo puita kestiystävänsä keittiössä. Tällaisissa esityksissä ilmenee todellinen kuvaustaito. Luonteen peruskuva ei ilmene suurissa piirteissä eikä itse luonne suurissa teoissa, vaan se paljastaa itsensä pienoispiirteissä. Se, mikä tapahtuu julkisessa elämässä, on joko liian jokapäiväistä tai liian valmisteltua. Ja melkein yksinomaan sellaiseen uuden ajan historian kirjoituksen arvokkaisuus sallii historioitsijoidemme kiinnittää huomionsa.
Kuluneen vuosisadan suurimpia miehiä oli kieltämättä Turenne. Hänen elämäkertansa kirjoittajalla on ollut uskallusta tehdä hänen elämäkertansa mieltäkiinnittäväksi mainitsemalla pienoispiirteitä, jotka saattavat meitä häntä tuntemaan ja rakastamaan. Mutta kuinka monta niistä on pidetty välttämättömänä jättää mainitsematta, vaikka ne olisivat saattaneet meitä tuntemaan ja rakastamaan häntä vielä enemmän. Mainitsen tässä niistä vaan yhden, jonka olen saanut luotettavasta lähteestä ja jota Plutarkos ei suinkaan olisi jättänyt mainitsematta, mutta jonka Ramsai epäilemättä olisi sivuuttanut teoksessaan, jos olisi saanut sen tietää.
Eräänä hyvin kuumana kesäpäivänä vikomtti Turenne, lyhyet valkoiset liivit yllä ja yömyssy päässä, nojasi ulos eteisensä ikkunasta. Eräs hänen palvelijoistaan astuu sisään ja luulee, puvun erehdyttämänä, häntä kyökkipalvelijaksi, joka oli hänen hyvä toverinsa. Sisään astunut palvelija lähestyy hiljaa ja antaa herralleen takapuoleen lyönnin kädellä, joka ei suinkaan ollut kevyt. Lyönnin esine kääntyy heti ympäri. Palvelija huomaa pelosta vavisten herransa kasvot. Hän heittäytyy vallan masentuneena polvilleen: "Armollinen herra, luulin teitä Yrjöksi"… "Vaikkapa olisinkin ollut Yrjö", huudahtaa Turenne, hieroen takapuoltaan, "et olisi saanut lyödä niin kovasti." Tällaista eivät nykyajan kirjailijat rohkene kertoa. Te kurjat ihmiset! olkaa alati vailla luonnollisuutta ja sydäntä; paaduttakaa mielenne arvottomassa säädyllisyydentunteessanne ja saattakaa itsenne ylenkatsotuiksi jäykässä arvokkaisuudessanne! Mutta sinä, kelpo nuorukainen, joka luet kertomuksen tästä piirteestä, ja joka heltyen tunnet tuota lempeyttä, mitä Turenne osotti ensi vihankuohahduksessakin, lue edelleen miten tuossa suuressa miehessä oli pieniä heikkouksiakin, niin pian kuin oli kysymys hänen syntyperästään ja nimestään. Huomaa, että tämä sama Turenne aina alttiisti itse astui syrjään veljensäpojan edestä, jotta selvästi olisi nähty, että tämä lapsi oli hallitsevan suvun pää. Vertaa toisiinsa näitä vastakohtia, rakasta luontoa, halveksi yleistä mielipidettä ja opi tuntemaan ihminen.
Hyvin harvat ihmiset kykenevät käsittämään minkä vaikutuksen täten ohjattu lukeminen voi tehdä nuorukaisen kokemattomaan mieleen. Oltuamme kumartuneina kirjojen yli lapsuudesta alkaen ja tottuneina lukemaan ajattelematta, lukemamme tekee meihin varsin vähän vaikutusta, etenkin sentähden, että meillä itsellämme jo on samat intohimot ja ennakkoluulot kuin historian ja elämäkertojen kuvaamilla ihmisillä. Kaikki, minkä he tekevät, tuntuu meistä luonnolliselta, me kun olemme poikenneet luonnollisuuden tilasta ja kun arvostelemme muita itsemme mukaan. Mutta kuvitelkaapas minun periaatteideni mukaan kasvatettua nuorukaista, esimerkiksi minun Émileäni, jonka kahdeksantoista vuotta kestänyt tunnollisen huolellinen kasvatus on pitänyt pääsilmämääränään kehittää hänen arvostelukykynsä tervejärkiseksi ja säilyttää hänen sydämensä turmeltumattomana. Kuvitelkaa häntä, esiripun noustessa ensi kertaa, luomassa katseensa maailman näyttämölle tai ennemmin seisovana näyttämön takana ja nähden näyttelijöiden pukeutuvan ja riisuutuvan sekä laskien ne köydet ja väkipyörät, joiden liikuttama karkea koneisto häikäisee katsojien silmiä. Pian on hän ensi hämmästyksestä toinnuttuaan tunteva häpeää ja ylenkatsetta sukuansa kohtaan. Hän on närkästyen huomaava koko ihmiskunnan pettävän itseään ja alentuvan tällaisiin lasten leikkeihin. Hän on sureva sitä, että veljet raatelevat toisiaan turhien haaveiden vuoksi ja että he muuttuvat villipedoiksi, kun eivät ole tyytyneet olemaan ihmisiä.
[Se ranskalainen historioitsija, jota Rousseau tässä tarkoittaa, on Duclos, Ludvig XI:nen elämäkerran kirjoittaja. Suoment. huom.]